Chapter 1

Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm.

Kaarlo Kramsun

RUNOELMIA.

Ensimmäisen kerran julkaissut Werner Söderström 1887.

SISÄLLYS.

Siv. Nukkuva Suomi................................ 1. Onnensa etsijä............................... 4. Aatteet...................................... 6. Miksi naurat?................................ 8. Onneton...................................... 10. Kosken partaalla............................. 12. Haihtumaton muisto........................... 14. Uusi aika.................................... 16. Lohdutus..................................... 18. Taneli Luukkonen............................. 20. Unelma....................................... 25. Vanha lauluni................................ 28. Wäinämöisen kantele.......................... 30. Ilkka........................................ 33. Hannu Krankka................................ 37. Santavuoren tappelu.......................... 46. Tarina....................................... 51. Jaakkima Berends............................. 55. Huokaavat kentät............................. 61. Huonontunut aika............................. 63. Vanhus....................................... 65. Ystäväni..................................... 67. Esi-isäin ääni............................... 71. Wäinämöinen Tuonelan joella.................. 74. Kuoleva Soturi............................... 77. Hetken onni.................................. 80. Kosken laulu................................. 82. Metsässä..................................... 86. Ensimäinen leivo............................. 88. Vanhat tuttavat.............................. 90. Hullu Sanna.................................. 93. Laulumme..................................... 100. Elias Lönnrot................................ 102. Juhana Vilhelm Snellman...................... 108. Keisari Aleksander III:nen kruunauspäivänä... 118. Z. Topeliukselle............................. 126. Hyljätty..................................... 130. Heräämätön................................... 132. Jos ois...................................... 135. Laulu-Hansa.................................. 136. Mustalainen.................................. 139. Juomalaulu................................... 142. Sua lemmin................................... 144. Sanassaan pysyvä............................. 145. Sydämeni..................................... 147. Rauhaton..................................... 149. Koditon vapaus............................... 151. Haudalla..................................... 153. Hajamielisyyttä.............................. 154. Kohtalon iva................................. 157. Ei lauluista apua............................ 159.

Nukkuva Suomi.

Pilvet raskaat, uhkaavaiset Suomen taivaan tummentaa, Mutta Suomen miehet nukkuu unta vielä raskaampaa. Heräämättä vaaran tullen untans nauttivat he vaan Tantereilla, joita isät kostuttivat hurmeellaan.

Monta vaivan, vainon päivää kansa tämä nähnyt on; Nytkö uinaillen se vaipuis taistelutta kuolohon? Nuorna vielä nurkumatta lähtisikö manalaan? Niinkuin vanhus ikäloppu sammuisiko nukkuissaan?

Ei, niin kova kohtalomme tok'ei julma olla saa! Avosilmin kohdatkohon Suomen kansa kuolemaa. Jos ei väisty surman nuoli, sammuttakoon kärki sen Hengen valppaan, elonvoivan, uljaan, itsetietoisen.

Tora, riita mielessänsä Suomen kansa uinailee, Unissansa oman rintans veriin hurja raatelee. Taistelevans luulee eestä elon, voiton loistavan, Vaikka nukkuin suljahtaapi suuhun synkän kuoleman.

Pilvet raskaat, raudankarvat Suomen taivaan tummentaa. Ukon pilvet uhkaavaiset turmiota ennustaa. Nosta ukko raivoon ilmas, pane nuoles satamaan, Ehkä herää Suomen kansa kerran ennen kuoloaan!

Onnensa etsijä.

On etäällä etsitty onni Ja kaukana toiveiden pää. Sitä kohden mun rientää täytyy, Ei aikani suo levähtää.

Lyhyt aikani tääll' on, sen tiedän, Ja pitkä on matkani tää; Niin kivinen mentävä polku, Ja myrskyinen elämän sää.

Mut kaukana viel' on onni, En suojaa etsiä saa, Ja onneans kohden kaikki Mun kanssani kiiruhtaa.

Mut sinne ei kenkään ehdi, Se riento vain turhaa on; Puol' tiehen päästyä tuskin Jo nukkuvat kuolohon.

Mut kiiruhtaa minun täytyy, En jouda mä lepäämään: Ken lepohon itsensä heittää, On kuollut jo eläissään.

Aatteet.

Eestä aattehitten sotimaan Innokkaana nuorukainen riennä! Aatteen valtaan antau kokonaan, Olit joukoss' suurra taikka piennä.

Rinnassas ain' into palakoon, Älä aineen orjaks koskaan maadu; Aattees voittakoon tai sortukoon, Edestä sen taistele ja kaadu.

Hairahdus voi olla aatteeskin, Elontyösi maailmalle turha: Aatteisin sä luota kuitenkin, Hylkääminen oisi henkes murha.

Turha voi kyll' olla elos työ. Maaksi itse pian kyllä maadut; Muistosikin unhe kohta syö, Peittää kerran voitot täällä saadut.

Aatteen voima, into tulinen Ne tok' yksin ihmiseks sun saapi: Ilman niitä lailla eläimen Ihmismato liikkuu, lahoaapi.

Miksi naurat?

Niin naurat pohjasta sydämen Sä alituisesti aivan, Kuin lapsekkaisesti riemuiten Juur' kesken maallisen vaivan.

Ja ihmetellyt jo kauan oon, Kuink' iloitset noin sä julki, Kun suuttua tulis sun kohtaloon, Mi onnesta pois sun sulki.

Ja onnesta muidenko riemuinnet, Kun huomata toki taidat, Jos vaikka minne sä katsonet, Tiet elon kurjat ja kaidat?

On elo tyhjä ja toivoton, Ja turhat rientomme aivan, Siis miksi, sortama kohtalon, Sä naurat keskellä vaivan?

Niin mietin ennen, nyt tunnen jo: Sä elon kurjuuden tiedät, On itses murtanut kohtalo, Vaan vaivas miehenä siedät.

Mut riemusta et sinä naurakaan, Et kiitä kurjuutta, tuhkaa: Sun naurus äänekäs onkin vaan Niin synkkää pilkkaa ja uhkaa.

Onneton.

Niin musta, niin synkkä yö syksyinen lie; Mut synkempi vielä on eloni tie; Voi yölläkin tuikata tähtönen vielä, Mut tähteä yhtään ei eloni tiellä.

Yön toivona tähtöset kirkkahat on: Ne viittaavat valoon ja aurinkohon. Mut toivot ne seuraa ei eloni myötä: Mä viettänyt ain' olen tähdetönt' yötä.

Oi, yöhöni, Luoja, yks tähtönen luo Ja loistaa sen mieleeni kurjahan suo. Sit' iloiten seuraisin eloni tiellä Ja kuollessain siihen mä katsoisin vielä.

Kosken partaalla.

Illalla kerran mielin murheisin Mä kosken partahalla katselin, Kuink' aallot, yhä uudet, voimakkaina, Toistensa kanssa kilpailivat aina.

Niin voimakkaasti huminansa soi, Kuin vapahitten ääni yksin voi. Riemuiten kulkivat he polkuansa, Ja sanat nää mä kuulin pauhussansa:

"Eteenpäin käyvät lapset Wellamon, Eik' estä heitä käsi kohtalon: Ei kadota se koskaan onneansa, Ken vangita ei anna sieluansa."

"Kuin me, te ihmislapset riemuiten Eteenpäin kulkisitte onnehen, Jos voimanne te kerran tuntisitte Ja kahlehitta käydä tohtisitte."

Haihtumaton muisto.

Muut muistot haihtuu, katoaa, Yks säilyy yksinään: Onk' iloinen vai suruinen, En tiedä itsekään.

Kun riemun päivyt loistettaan Mun elontiellein luo, Kuin varjo aina muassain Käy muiston haamu tuo.

Kun murhe mielen valloittaa Ja silmä kyyneltyy, Ei murhe sitä yksin tee: Se on myös muiston syy.

Se mukanani vaeltaa, Jos minne kulkenen; Sit' aattelen, jos puhelen Tai muita kuuntelen.

Siit' erota en tahdokaan, Se kanssain vanhentuu. Se minun on! Ei niitäkään Siit' tiedä kenkään muu.

Muut muistot haihtuu, katoaa, Yks säilyy yksinään: Onk' iloinen vai suruinen, En tiedä itsekään.

Uusi aika.

Käy myrsky, murtain kaikki voimallansa, Syvästi aika uusi hengähtää; Ja luulot vanhat horjuu juurillansa, Pyhyydet muinaisuuden häviää.

Rajusti aatteet iskee toisihinsa, Ja eestä niiden urhot uhrataan. Ei luota orja enää kahleihinsa: Vapaana riehuin tuntee voimiaan.

Ja kansain parhaat taistelussa kaatuu, Ja uupumus jo voittaa sotijat, Ja aatteet jalot alhaisiksi maatuu: Näytöksen toisen toiset alkavat.

Käy esiin joukko rauhaa suosivainen, Se taistellut ei, vartoi aikaans, vaan: Nyt uupui muut, nyt sill' on valta vainen, Nyt parantaa se tahtoo haavat maan.

Ja la'it uudet laatii pieni henki, Ja yhteiskunta muodostetaan näin Juur' samallainen kuin ol' entinenki, Vaikk' kiilloitettu vähän päältäpäin.

Ja jälleen syntyy järjestys niin uhkee, Ja kahleet uudet ihmishenki saa, -- Ja jälleen myrsky uusi raivoon puhkee Ja maahan kaikki murtaa, musertaa!

Lohdutus.

Murhe musta, haikea Mieltäin ahdistaapi; Elää on niin vaikea, Oikein harmittaapi.

Mut en toki huolissain Itke enkä huokaa. Lohdutus on tiedossain: Pullo tänne tuokaa!

Kyllä sitä soimaamaan Vaivaa moni suuta; Minä sitä kiitän vaan, Enkä taida muuta.

Pullon suusta voiteen saan, Jot' ei tuhmat siedä: Mailma muuttaa muotoaan, Huolista en tiedä.

Kohta sielt' on vuotanut Eloon kirkastusta, Valkoiseksi muuttunut Murheenikin musta.

Taneli Luukkonen.

Näin Luukkonen rohkea lausui: "Nyt teille mä tarjoan, Te korpien väijyvät sissit, Urotyön niin loistavan".

"Teit' ajohon otuksen kutsun Niin uljahan, voimakkaan, Ett'ei sen vertaista nähty Ole saloilla Suomenmaan."

"Sen otuksen pyytää mä tahdon; Mua siinä te auttakaa! Kuningas siit' teitä kiittää Ja Ruotsin ja Suomen maa."

"Nyt Venäjän mahtava Tsaari Lähitienoilla majailee, Hän, jonka rautainen koura Sulo maatamme runtelee."

"Nyt kuivata voimme kaikki Verikyyneleet Suomenmaan. Ken sortoa enään pelkäis, Otus semmoinen saaliinaan?"

Ja riemuiten sissit huusi: "Sua seuraamme, Luukkonen!" Mut Långström, iloinen veikko, Hän huudahti nauraen:

"Mä leikissä myös olen myötä, Mut sitä te muistakaat: Nuo otukset suuret ne potkii, Ja koivet on voimakkaat."

Jo nukkui levossa Tsaari, Mut äkkiä heräjää, Kun ulkona huudot kaikuu Ja asehet helähtää.

Nuo metsien hurjat sissit Ovat tulleet peitossa yön Nyt Tsaarin he vangita tahtoo, Nyt alkavat verityön.

Mut Tsaarin vartijamiehet On uljaat taistelemaan. Ei kuolemata he kammo, Ei väisty he paikaltaan.

Ja vihdoin kun taistelu lakkas, Ja vastus voitettu on, Niin nähtihin, että Tsaari Pois päässyt on pakohon.

Ja Luukkonen kuolleita katsoi, Veriuhreja urhotyön: "En teidän tähden mä tänne Ole rientänyt halki yön".

"Otus oiva täällä on nähty. Sitä pyytää mä halusin. Mut kurjien orjain ruumiit, Mitä niistä mä huolisin?"

Mut Långström, iloinen veikko, Hän naurahti, lausuen: "Ei saalista aina saada, Vaikk' ollaan jäljillä sen".

"Vaan siitä sä ylpeillä taidat, Ett' ajettu milloinkaan Niin jaloa otust' ei ennen Ole saloilla Suomenmaan."

"Enk' usko, ett' edes vasta Niin uljahan otuksen Käy kimppuhun talonpoika, Kuin käynyt on Luukkonen!"

Unelma.

Näin unta, että kuoltuain Mä nukuin tyynnä haudassain, Kun haudan aukeevan mä luulin Ja äänen korvissani kuulin:

"Vuossadat nukkunut jo oot, Nyt kuolon sumut poistukoot. Käy kulkemaan taas elon tiellä Ja kansaasi sä etsi siellä."

Mä nousin, lähdin kulkemaan Ja hyvin tunsin oman maan: Se nousnehelle nurmen alta Viel' entist' tuntui kauniimmalta.

Mut kuinka kuljin etsien, Kansaani löytänyt mä en: Mun maassain ventovieras kansa Iloiten nautti onneansa.

Se lauloi kielin vierahin: "On Suomi maista ihanin". Mut murhe sydämeni täytti, Ja vieraalta mun maani näytti.

Ja silloin lausuin huokaten: "Pois hautaani käyn jällehen. Ken yksinään jäi kansastansa, Hän asuu parhain haudassansa".

Mut kun näin mielein vaikeroi. Mun korvissani laulu soi: Se lauloi kansast' entisestä, Sen taistelusta viimeisestä,

Ja kertoi, kuink' eest' isäinmaan Se tyynnä kulki kuolemaan, Ja kuinka vielä kuoltuansa Jäi kaikumahan kunniansa.

Ja laulu lakkas. Siitä sain Niin oudon tunnon rintahain: Mun mielein muuttui iloiseksi, Mut itsein toivoin kuolleheksi.

Ja vihdoin lausuin miettien: "Voin käydä hautaan jällehen. Mun kansain kuoli kunnialla, Nyt tyynnä nukun nurmen alla".

Vanha lauluni.

Mä lauloin kerran laulusen, Ei suuri ollut arvo sen; Mut sydämestäni laulu kulki, Sisimmät tunteeni saattain julki.

On mennyt aikaa -- hiukka vaan Taas käteeni tuon laulun saan. Mut outo on se! Nuo sanat miksi On kaikki käyneet niin vierahiksi?

Kyll' lauluni on entinen, Ei muuttuneet oo sanat sen; Mut sydän muutti kai sisimpänsä: Ei tunne entistä itseänsä.

Wäinämöisen kantele.

Wäinö mielin murheisin Maan hylkäs isiensä, Niin kanteleensa kuitenkin Hän jätti jälkehensä. Ei sittemmin oo kuitenkaan Tuo kannel soinut milloinkaan.

Tää kantele, niin kerrotaan, Jäi onnen tuottajaksi: Kun soipi se, se soitollaan Saa Suomen onnelaksi. Ei sittemmin oo kuitenkaan Tuo kannel soinut milloinkaan.

Kun kuuluu ääni kanteleen, Niin yhtyy Suomen kansa, Mi sortuneena hajalleen On surrut onneansa. Ei sittemmin oo kuitenkaan Tuo kannel soinut milloinkaan.

Tuo soiton ääni tenhoinen On ääni Jumalitten: Se kutsuu veljet veljien Sylihin surevitten. Ei sittemmin oo kuitenkaan Tuo kannel soinut milloinkaan.

Heit' usko, tavat vieroita Ei enää toisistansa! Oi, miks' ei sulo kannelta Jo kuule Suomen kansa? Ei sittemmin oo kuitenkaan Tuo kannel soinut milloinkaan.

Ei löytynyt lie soittajaa; Se syynä olla voisko? Vai turhaa utu-unelmaa Tää tarina vaan oisko? Ei sittemmin oo ainakaan Tuo kannel soinut milloinkaan.

Ilkka.

Viel' elää Ilkan työt, kenties Kauanki, kansan suussa. Hän eli niinkuin Suomen mies Ja kuoli -- hirsipuussa.

Ol' Ilkka talonpoika vaan, Siis suur' ei suvultansa; Mut jaloin poika Suomenmaan Hän oli aikanansa.

Hänt' ajan hurjan myrskyihin Vei oikku onnetarten; Hän sopi niihin kuitenkin Kuin tehty niitä varten.

Se aik' ol' ajoist' ankarin Ja itkun aika varmaan, Kun käsissä Klaus Flemingin Ol' ohjat maamme armaan.

Kyll' itki moni huokaillen, Ett' oikeus on pilkka; Mut itkiessä toisien, Niin itkenyt ei Ilkka.

Vaan koska kansa valittaa, Hän neuvon sille antaa: "Niin kauan huolta nähdä saa, Kun tahtoo sitä kantaa."

"Ken vaivojansa vaikertaa, On vaivojensa vanki, Ei oikeutta maassa saa Ken itse sit' ei hanki."

"Siis vapauteen taistellen Ken miehen mieltä kantaa: Tie suorin kulkee onnehen Lähellä kuolon rantaa!"

Ja vasamata nopsempaan, Jonk' ilmaan viskas jousi, Nää sanat lensi halki maan. Ja Suomen kansa nousi.

Nyt liekki sodan verisen Levisi pitkin maata: Ei Suomi sotaa Ilkkaisen Unohtaa koskaan saata.

Jo kohtas kosto sortajat Kädellä ankaralla, Siks kunnes juonet kavalat Löi Ilkan Nokialla.

Tuo teot suuret kunniaa: Tok' viedä voivat muuhun, Ja Ilkan tietä suorimpaa Ne veivät hirsipuuhun.

Mut varmaan Ilkan neuvo tää Viel' elää kansan suussa: Kauniimpi orjan elämää On kuolo hirsipuussa.

Hannu Krankka.

Läks joukko reipas, nuori Lakeilta Limingan, Sotahan itsens suori Uhaksi sortajan.

Käy Hannu Krankka heitä, Mies uljas, johtamaan; Vienassa surman teitä Jo oppi astumaan.

Levinnyt kaikkialla On tieto kamalin: "On lyöty Nokialla Jo joukko Ilkankin."

Mut suremaan ken jouti, Kun tullut tieto on, Ett' tulossa on vouti Jo Abram Melchersson!

Hän luulee voivans, houkko, Lannistaa Pohjanmaan, Ja sotilaita joukko Häll' onpi seurassaan.

Mut Krankka tämän kuullen Näin mietti mielessään: Sit' ennen, niin mä luulen, Viel' leikki leikitään.

Vaan lähteissänsä vielä Käy luo hän tietäjän: "Kuink', ukko, sodan tiellä Sä näät mun kestävän?"

Ja vanhus kohoaapi Ja häneen katsahtaa: "Verissäns valittaapi Koht' armas Suomenmaa."

"Ja vainon valta vankka Se maassa vallitsee; Mut sua, Hannu Krankka, Ain' onnes suojelee."

"Vaan mieleesi sä paina Tää neuvo totinen: Sä karhu tapa aina, Ennenkuin nyljet sen."

Ja joukko reipas lähti Lakeilta Limingan, Ja joutuisasti ehti Se luoksi Kokkolan.

Nyt siellä Hannu Krankka Tarkastaa joukkoaan: Iin väki tuima, vankka Ei väisty milloinkaan.

Ja Kemin kookas kansa, Nuo urhot rotevat, Ylpeillen voimistansa, Ain' itseens luottavat.

Mut miehet reippaat, sorjat Ja liukkaat Limingan, On taistelussa norjat Ja uljaat ainian.

Vaan odotus ei työnä Heill' ole kauankaan. Jo vouti talviyönä Myös rientää Kokkolaan.

Ja Krankan joukkokunta Nyt verileikin saa, Ja hurmevirrat lunta Lämpöiset sulattaa.

Ei Nuijajoukko taivu, Saa vouti tappion: Ken verihins ei vaivu, Hän pyrkii pakohon.

Pakohon hevosensa Myös vouti käännättää, Kun hänen rinnallensa Jo Krankka ennättää.

Ei vastustus nyt auta, Hän Krankan vanki on: "Nyt ilkitöistäs hauta Sun perii kunnoton."

"Mut ennen kuin mä sulle Kaikk' kostan konnantyös, Sä turkkis anna mulle, Se hyv' on talviyöss'."

Hän turkin hältä riisti Ja yllens puki sen. Se oli pulska, siisti, Mut turmiollinen.

Sill' urhot innossansa Jo vainoo uhriaan: "Tuoll' on hän, turkistansa Hän kyllä tunnetaan."

Ja käsivarret tuimat Aseita heiluttaa, Ja sivallukset huimat Miest' uhkaa uhkeaa.

Rajusti Krankka torjui Nuo iskut päältähän, Ja Nuijajoukko horjui, Kun jälleen iski hän.

Ei iskut häntä yllä, Ja miehet huutamaan: "Hän Krankka on, hän kyllä Kädestä tunnetaan."

Ja melske huima herkes, Ja kukin ä'issään, Niin nopeaan kuin kerkes. Taas voudin etsintään.

Mut hänt' ei löytynynnä, On turhaa kaikki työ: On vouti lymynnynnä, Ja suojanans on yö.

Ja Krankka hymyhuulin Näin lausui huo'aten: "Mä neuvon viisaan kuulin, Mut ymmärtänyt en."

"Jos muistanut mä oisin Tuon neuvon mielevän, Niin nähnyt oisin toisin Tään leikin päättyvän."

"Ei voitto loistossansa Niin uljas, verinen, Ois ollut lopussansa Niin hullunkurinen."

"Siis sanaa taidokasta Kaikk' urhot muistakoot: "Sä karhu nylje vasta, Kun tappanut sen oot."

Santavuoren tappelu.

Santavuori, surun synkän mieleeni saa sana tuo! Santavuorell' liikkui kuolo, siellä vuosi hurmevuo. Kaikukohon sieltä nytkin jälkeen vuosisatojen Taru pieni taistelusta, saatu haudoilt' urhojen.

Taisteltihin lakkaamatta varhain aamust' alkaen, Illan tullen loppui vasta kuolon leikki verinen. Illan tullen talonpoikain toivo vaipui kuolemaan, Vaipui, niinkuin päivä kirkas vaipui länteen sammumaan.

Raikkahasti raikui silloin riemuhuudot sotilain: Sorrettujen huokaukset hukkui riemuun sortajain. Huudot kuullen, kuoleva nous talonpoika istumaan, Kuolon kalme kasvoissansa, pilkan hymy huulillaan.

"Riemuitkaatte", niin hän huusi, "rikoksista riemuitkaa: Murrettu on Suomen kansa, sorrettu on Suomenmaa! Riemuitkaatte siitä, että päivän peitti musta yö, Riemuitkaatte siksi, kunnes koston hetki vihdoin lyö."

"Toivehemme halla kylmä kyllä kuolettanut on, Urohomme urhe'immat sortuneet on kuolohon; Mut ei talonpojan voima murtunut oo vieläkään: Vartomaan hän tottunut on, tottunut on kärsimään."

"Nähneethän jo usein oomme, kuinka koko vuoden työn Kova onni kukistaapi, tulless' yhden hallayön; Mut ei silti mieli murru eikä murtua se saa: Kesää uutta toivokaamme, se voi kaikki parantaa."

"Kesä uusi koittaa vielä, vaikka kauan viipyiskin, Kansa uusi nousee silloin, kansa mielin hehkuvin. Sortajansa sortamalla, onnehen sen käypi tie; Mutta riemuhuudot teiltä kadoksissa silloin lie."

"Riemuitkaatte rikoksista nyt te kansan sortajat, Nythän valta teidän onpi, nyt te ootte voittajat. Tuhotöistä riemuitkaatte, teidän onpi hallayö, Mutta seuraukset senki poistava on kansan työ."

Näin hän lausui. Sammuneena silmänsä jo ummistuu, Kuollehena kuollehitten päälle päänsä kallistuu. Taivahalla kirkkahasti kimaltelee tähtivyö, Yli Suomen lepää synkkä Nuijasodan hallayö.

Tarina.

Nyt taru aioista muinaisista On vilpas, eloisa muistossain: Sen sain kai kansani jutelmista, Tai lienen kuullut sen unissain.

Se haamun nostaapi valoisalle, Jonk' unhe peitti jo vaipallaan. Kenties lie jäänyt sen vaipan alle, Mä luulen, parhaimmat Suomenmaan.

Jo heräs Suomi ja ääntä kuuli, Jot' omat kuusensa huminoi, Ja Nuijataistelun vilpas tuuli Pois sumut Suomesta synkät loi.

Mut urhoin miekat kun aikaa öistä Valaisi hetkeksi hehkullaan, Niin sankareista ja urhotöistä Nous laulu innokas kaikumaan.

Se lauloi, kuinka nyt aamuhetki Jo koittaa Suomelle suloinen: "Pois poistakaamme nyt viimeisetki Me jäljet yöllisen orjuuden".

"Kuin koirat herrainsa eestä, ennen Me käytiin taistoon ja kuolemaan. Nyt, eestä kansamme kuoloon mennen, Nyt ihmisinä me taistellaan."

"Ne tahrat, joita vuossadat tuotti, Nyt hurmevirroilla huuhdotaan; Maa, jota vapaiden hurme juotti, Ei kanna orjia milloinkaan."

Tuo laulu taistohon miekat nosti Ja kutsui voittoon ja kuolemaan, Ja urhot uljahat sorron kosti Ja kuoli, laulu se huulillaan.

Ken laulun lauloi? Vuossatain hanki Sen hautaan peitti jo veriseen, Ja laulun uljaan ja laulajanki On saanut unhola uhrikseen.

Mut taru kertoo, -- ken siihen luottaa? Tuo laulu kuollut ei vieläkään: Se aikaa rinnoissa kansan vuottaa, Jolloin taas virkoisi elämään.

Ja kerran koittaapi uusi huomen, Ja loppuu velttouden pitkä yö, Ja sykkää uljaasti sydän Suomen, Ja suurten toimien hetki lyö.

Ja silloin laulu, jonk' unhe peitti, Sydänten kätköstä kuohahtaa, Kuin virta uljas, mi jäänsä heitti Ja paisuin riehuu ja aaltoaa.

Ja laulu intohon mielet nostaa Ja kutsuu voittoon ja kuolemaan, Ja urhot uljahat sorron kostaa Ja voittaa, laulu se huulillaan.

Jaakkima Berends.

Berends herra hovissansa Mies ol' aimo aikanaan, Kauas kaikui kunniansa Yli suuren Suomenmaan.

Jalo oli herran henki, Suuria se mietti vaan: Rovon rosvos viimeisenki Köyhältä hän miekallaan.

Naapurina Peipon maata Talonpoika omistaa. Koskaan tavata et saata Talonpoikaa parempaa.

Naapurihin Berends kerran Hovistansa ratsastaa. Uljas oli ryhti herran, Uljaast' orhi korskuaa.

Joutuisasti hepo juoksi, Kohta kulunut on tie: Peippolahan, talon luoksi, Ratsu isäntänsä vie,

Katsojalle kaunoisasti Viljapellot vihannoi. Talonpoika taitavasti Raataa siellä, minkä voi.

Mutkat halpaa halvemmiksi Herran jalo mieli ties. Asiansa ajoi siksi Suoraan Berends, niinkuin mies.

"Maistasi", hän ärjyy, "näistä Luovu, minulle ne suo. Tieltä voimakkaamman väistä, Tapa viisahan on tuo."

Talonpoika joutuisasti, Herran eessä paljain päin, Kumartaapi maahan asti, Vastaa herralle nyt näin:

"Vieroittaa te ette saata Talonpoikaa tavastaan: Ei hän tahdo toisen maata Eikä luovu omastaan."

Berends herra aikanansa Aina oli aimo mies. Työnsä kerran alkamansa Myöskin lopettaa hän ties.

Maaksi Peippolan ens yönä Tuli tuima tasoittaa. Muu ei isännällä työnä: Vaivojaan vaan valittaa.

"Mut ei hädäst' itku päästä", Niin hän miettii vihdoinkin; "Itse auttaa itsens hä'ästä, Se lie keino viisahin."

Aika riensi. Riemahdellen Piti Berends pitojaan. Vieraista yks ilkkuellen Silloin alkoi kertomaan:

"Hyöty suuri rovioista Olevan ei näytäkään: Peippola nous raunioista Ehompana entistään."

Hovistansa vielä kerran Berends herra ratsastaa. Tulta iski silmä herran, Tulta orhi korskuaa.

Joutuisasti hepo juoksi, Kohta kulunut on tie. Ratsu talon uuden luoksi Isäntänsä tuiman vie.

Talonpoika pellollansa Työssä on kuin ennenkin, Hälle herra ratsultansa Ärjyy äänin vihaisin:

"Julkeutt' en vielä moista Nähnyt ole milloinkaan! Kuinka taloa teet toista? Teetkö senkin palamaan?"

Talonpoika joutuisasti, Herran eessä paljain päin, Kumartaapi maahan asti, Vastaa herralle nyt näin:

"Se on talonpojan työksi Aina tullut Suomenmaass': Minkä herra maahan syöksi, Rakens' talonpoika taas."

Huokaavat kentät.

Isäinmaani muistorikkaat, murherikkaat tantereet, Joita isät ennen ovat hurmeellansa kastelleet, Eikö idä hurmekylvö, verilaiho nousekaan? Turhaanko he henkens heitti parhaat miehet Suomenmaan?

Oi, te Suomen sadat kentät, sadat tappotantereet, Joita verivirrat ennen lämpöiset on huuhtoneet, Voisko lämmittää ne vielä verta polven nykyisen? Voisko sulattaa ne jäätä tyhjäin, kylmäin sydänten?

Näin mä usein kysellynnä teilt' oon yli kaiken maan, Mutta vastaukseks aina huokauksen vaan mä saan. Huokaus se povistanne syvä, synkkä kohoaa; Mutta usvat teidät peittää, ne sen äänen haihduttaa.

Isäinmaani muistorikkaat, murherikkaat tantereet, Huokailkaatte siksi, kunnes usvat kaikk' on selvinneet; Huokailkaatte siksi, kunnes Suomen sydän sykähtää, Kunnes veri kuohahtaapi, sulaa vuosisatain jää!

Huonontunut aika.

Tuo lintu lauleli lehdikossa Mun ennen lapsena ollessain, Ja maaten oikona nurmikossa Mä rinnoin kuuntelin riemukkain.

Se laulu huoleni kaikki poisti Ja mielen vaivutti unelmiin. Silmälle sielun ne hohtain loisti Ja viittas aikoihin lumooviin.

Oon jälleen täällä ja nurmikossa Veltosti taasen mä oikoilen, Ja lintu laulaapi lehdikossa Juur' yhdellainen kuin entinen.

Mut linnun laulu ei huolta poista, Vaan siitä melkein se yltyykin. Ja unelmissa ei mailma loista, Vaikk' kuinka lintunen laulaiskin.