Chapter 3

Mun Katrini, mun hyljäten, Jo otti toisen kullan, Kai murtuneena vaipunen Nyt alle mustan mullan!

Niin raskas musta multa on, Kun peitteeksi sen saapi; Mut virta kuohuu vallaton Ja luoksens houkuttaapi.

Ja rantahan sen onneton Mä riennän kiihkoisasti: Kai kavaluuttas, uskoton, Sä kadut kuoloos asti.

Mut virran yli vaahtoovan Mä hurjin voimin soudan Ja toisen kullan kauniimman Mä tuolta puolen noudan.

Heräämätön.

Riehui muinen vainon tuuli, Pilvet päivän peittivät; Kuolleeks Suomen moni luuli, Multaa hautaan heittivät Mutta Suomi nukkui vaan, Uutta aikaa vartoissaan.

Haudan päälle nostettihin Patsas raskas, kivinen; Patsaasehen piirrettihin Nimi vieraskielinen. Mutta Suomi nukkui vaan, Uutta aikaa vartoissaan.

Omat lapset haudallansa Pilkkailivat äitiään; Vieras mieli rinnoissansa, Vieras myrkky mielessään. Mutta Suomi nukkui vaan, Uutta aikaa vartoissaan.

Mutta vihdoin päivä valkes, Koitti aamu Suomenkin, Raskas hautapaasi halkes, Loisti säteet hautaankin. Mutta Suomi nukkui vaan, Uutta aikaa vartoissaan.

Haudan luona, viipyin hetken, Uuden ajan henki huus: "Alkanut jo olen retken, Ala Suomi elo uus!" Mutta Suomi nukkui vaan, Uutta aikaa vartoissaan.

"Hengen ääni soi vaan kerran: Jok' ei kuule, kuolkohon!" Suomi havahtui sen verran, Että sanat kuullut on: Kylkens sitten käänsi vaan, Uutta aikaa vartoissaan.

Jos ois.

Jos leivon ääni ois kaunis mulla, Niin sulle, kultain, mä laulaisin Ja syämmes hellän niin laulelulla Mä lemmen hehkumin lumoisin.

Ei ääntä leivon oo suotu mulle, Rumemmin äännä ei korppikaan; Tok' laulan, kultain, mä yhä sulle, Kosk' ei oo korvaa sull' ollenkaan.

Laulu-Hansa.

Ukko pieni, käyräselkäinen, Nuorille ja aikaisille tuttu, Laulunsa jo lauloi viimeisen. Lyhyt onpi elämänsä juttu: Pitkä tiensä, ahdas maailmansa, Muust' ei huolinut kuin lauluistansa.

Nuori oli. -- Tuoni isän vei. -- Peri maan ja tuli isännäksi. Teki lauluja, vaan työtä ei. Vietiin maa. Hän mieron tielle läksi. Vanhaks tuli, käyräks varreltansa, Sama vaan ain' oli luonnoltansa.

Kyläst' toiseen, huoletonna vaan Huomisesta, kulki Laulu-Hansa, Lapsiparvi aina seurassaan, Kylän teitä hänen astuissansa. Sitten kuulemahan lauleloita Tulvaamalla tulvas kuulijoita.

Suur' ei ollut mahti laulujen, Pilviin kohonnut ei niiden henki, Vaikka kyllä kultasirusen Joukosta löys joskus rikkojenki. Mutta Hansa lauloi, eikä moista Miettinyt ees kenkään kuulijoista.

Ruokaa hälle kyllin tarjottiin, Saipa pirtiss' sitten viettää yötä. Vielä pilkattiin ja soimattiin, Ett' ol' laiska eikä tehnyt työtä. Mutta, kuullen pilkan, katkeruuden, Laulu-Hansa mietti laulun uuden.

Pilkkaa kärsi kyllin eläissään, Vaan kun kuolemastans levis tiedot, Kuulunut ei ivan ääntäkään: Suri silloin lapsiparvet liedot; Aikaisetkin, mielet murenessa, Kyyneltyivät Hansaa muistellessa.

Näinpä puhkes moni lausumaan: "Kullakin on täällä tehtävänsä, Jonka saanut onpi Luojaltaan, Jonka täyttää tulee eläissänsä. Ehkä kulkulaisna laulaissansa Tehtäväns juur' täytti Laulu-Hansa!"

Mustalainen.

Yksin kulku kolkoks käy. Terve matkamiesi! Mustalaisen seura suo hupaa kukatiesi. Kulkenut oon iloiten Halki maitten useitten. Koti kaikkialla Mull' on taivasalla.

Kysyt, enkö kaivannut koskaan kotimaata? Mitä sillä tekisin, arvata en saata. Luona kansain kaikkien Ilon löytää iloinen. Näin jo maata monta, Mut en riemutonta.

"Mik' on minun uskontoin?" Tahdotko sen kuulla? Tuta riemu rinnassain, laulaa sitä suulla. Elämämme meille on Suotu vuoksi nautinnon. Sen, ken sit' ei nauti, Tappakohon tauti.

Sanot, että maailma oma onpi Tuonen, Että elo loppuupi. Kernaasti sen suonen. Kuka täällä viitsiskään Elää, elää yhtenään? Uupuu vihdoin henki Keskell' ilojenki.

"Mutta jälkeen kuoleman?" Kukapa sen tietää? Tuskin tutkimistakaan asia tuo sietää. Kuihtuu kukka, kaatuu puu, Linnun laulu lakastuu: Niin käy elävitten. Mitä tulee sitten?

"Oonko tuskaa tuntenut?" Turhanpäiväisillä Älä mua rasita enää kyselmillä. Sulaa suru suurinkin, Kuivaa kyynel kuuminkin. Omat huoles kanna, Iloita mun anna.

Juomalaulu.

Pois huolemme kaikki jo poistukohon: Vaan riemua varten tää maailma on. Niin paljon, niin paljon on riemuja maan; Ken hullu siis huolista huolisikaan?

Ken riemuita tahtoo, hän joutukohon Ja juokoon; jo pullomme puolillaan on. Jo hukkukoon huomenna taivas ja maa, Kun siksi vaan juoda ja riemuita saa.

On joutuva viimeinkin kuoleman yö: Se pullomme kaataa ja pirstoiksi lyö, Se pois meidät kantaapi riemuista maan. Ei peljätä tarvis. Se tulkohon vaan!

Kyll' lienevät kuivia Tuonelan maat, Ja viiniä turhaan ehk' etsiä saat; Mut muistaa jos voinee: nyt riemuisna juo! Ja muistosi sielläkin riemuja luo.

Sua lemmin.

Sua lemmin aina, tyttö mustatukka Ja sinisilmä, naisist' ihanin. Oot elontieni kaunokaisin kukka, Oot sydämeni tunne tulisin.

Sun kammioosi hiljaan, kyyhkysiivin, Mun aatokseni usein kiiruhtaa. Mä itse sinne kerran vielä hiivin, Sua vaimoks pyydän -- jos en muita saa.

Sanassaan pysyvä.

Katri kaunis lausui näin: "Sua en siedä silmissäin. Koskaan luota sinuun en! Kuule sana viimeinen:

"Pihlaja pihalla on; Sulle suon mä suutelon, Mansikoit' kun oksat sen Kantavat, mut ennen en."

"Tyttöin päätöksistä viis!" Mietti Antti, lähti siis Illan tullen Katrin luo: "Totta tyttö muiskun suo!"

Kartanolla Katri on. Mitä toimii vallaton? Mansikoita pihlajaan Tyttö sitoo toimissaan.

Sydämeni.

Mä sydämeni sulle tahtoisin paljastaa, Sä neito ihanainen, sen aarteet osoittaa. Ne aarteet hehkuvaiset on kultaa kalliimmat, Ne sydämeeni lämmön ja valon saattavat.

Ne sydämessäin syntyi, sen omat ovat vaan, Ja synnyinpaikallensa nyt suovat valoaan; Mut sydämeni jos mä nyt voisin paljastaa, Ne ehkä kiillollansa lumoisi maailmaa.

Mut syämmessäin on muuta, mi siell' ei syntynyt: On elonvirta sinne ryönäänsä viskellyt. Sen tumma, häijy varjo nuo aarteet tummentaa; -- On kuvas siellä myöskin ja muuta joutavaa.

Rauhaton.

Hän onnens ja syämmens jätti Tytön haltuhun lemmityn; Mut onni ja morsian petti, Sydän murtui jo hyljätyn.

Pois seurasta vanhain ja nuorten Nyt lähtö on hyljätyn tään. Yli virtain hän rientää ja vuorten, Lepo löydy ei missäkään.

Ei lepoon yö häntä vietä, Ei helle auringonkaan. Hän rientää eellehen tietä, Kuin mieletön raivossaan.

Eikö viihdytä unonen kallis? Eikö rauhoitu onneton? Ei virkansa sitä sallis, Sillä posteljuuni hän on.

Koditon vapaus.

Tänne rientäin joutukaatte Kaikki vapaamieliset; Orjina kyll' olla saatte, Pois nyt orjuus, kahlehet! Missä enää vapautta Löytää joukoss' ihmisten? Sitä vainotaan kuin sutta. Täällä vaan on suoja sen Luona täytten maljojen.

Tuskin enää miestä tapaa, Jok' ei pelkäis varjoaan. Tääll' on mieli, kieli vapaa, Pelkoa ei laisinkaan. Rinnat nousee, kuohuileepi, Aatteet kiitää lentohon; Vapaus vaan vallitseepi. Muuall' on hän koditon: Täällä hänen kotins on.

Kuule ääntä vapahitten, Kuin se miehekkäästi soi! Mutta mik' on kumppanitten? Tuskin seisoa he voi. Viinan orjiks vapaat vääntyy, Sammuu into tulinen: Vapaus selin heihin kääntyy, Eik' ees luona maljojen Viihdy joukoss' ihmisten.

Haudalla.

"Hän kuollut ei, hän nukkuu vaan", Niin lausui pappi puheessaan Haudalla juhlallisna. Tuo kaunist' on, lie tottakin; Mut vainaan tunsin minäkin Ja tiedän: onnellisna Hän eläessään päällä maan, Ei elänyt, -- mut nukkui vaan.

Hajamielisyyttä.

Raskas ilma kammion; Rinta ahdistuupi. Luonnon sulo mielessäin Eloon havahtuupi.

Päivän paiste hempeä, Nurmet kukkivaiset! Rakkaat laululintuset, Kilvan laulavaiset!

Tuuli vieno, lämpöinen Metsän tuoksut kantaa. Meren aallot vaahtopäät Suutelevat rantaa.

Kuinka, kuinka unhoitin Aallot loiskivaiset, Nurmikkoni vihannat, Metsät tuoksuvaiset?

Kuka hullu viihtyä Viitsis kammioissa? Luonnon helmaan kiiruhdan Uimaan nautinnoissa!

Oven auki lennätän Ja ulos hyökkään sitten, -- Lumihankeen kompastun, Mi eess' on portahitten.

Varis vaakkuu sääliään: "Liiaks' lunta täällä. Nälkähän kai näännytään Tällaisella säällä".

Kohtalon iva.

Keinuu venhe pieni aaltoloilla, Nuorukainen siinä haaveilee. Mieli täyttyy kuvill' ihanoilla, Silmät loistaa, huulet hymyilee:

"Viel' oon nuori, outo maailmalle, Mutta voiman tunnen rinnassain. Se mun nostaa kerran korkealle, Vertaiseksi henkein mahtavain."

"Nimetönnä paisun mahtavaksi, Enkä jouda hukkaan joutumaan. Kun on mennyt vuosi taikka kaksi, Nimi uusi loistaa yli maan."

Venhe aaltoloilla keinuileepi, Nuorukainen siinä haaveilee. Myrsky nousee, aallot kuohuileepi, Saalistansa meri ahnailee.

Vuotta kaksi virtaans aika peitti. Kirkkomaahan ruumis kätketään, Ruumis, jonka aallot rantaan heitti. -- Tuntenut ei sitä yksikään.

Ei lauluista apua.

Sulle, Suomi, lempeänsä Laulaa sadat laulajat. Herätellä äänellänsä Onneasi koittavat.

Lapses sulle lauleloilla Uutta aikaa valmistaa: Sävelitten aaltoloilla Onnes linna kohoaa.

Laulurinnat kilvoitellen Toiveitansa helkyttää, Kunnes Suomi tuskitellen Vihdoin heille äännähtää:

"Laulajoista sulosuista Tok' ei hyödy onni maan. Ei se synny lauleluista, Työtä siihen tarvitaan."