Part 8

Kun sa kuulit riemun kielen, Muistooni toi murhemielen Juhlan päivä tää. Kevät sydämen on arka, Siksi itkee Seidi=parka, Siit' on, herra, Kyyneleeni nää.

Missä leimuu Pohjan liesi, Kuihtuu nyt, kuin hän, kentiesi Raukka morsian, Tänne kyynelkatse kääntyy,-- Anoo armastaan, mi nääntyy Täällä, yllään Kahle voittajan.»

Huokaa noin kuin tuuli hiljaa, Nojautuu kuin hento lilja Rintaan valtiaan. »Seidi», voitettu nyt vastaa, »Vangin joka suudelmasta Saat sa, armas, Päästä heidät vaan.»

Idän taivas purppuroituu, Raittiit aamutuulet koituu Peran rannalla; Purjehilla liehuvilla Rientää läikkylainehilla Seidin vangit Synnyinmaahansa.

* * * * *

Kuulijani, sisko kulta, Älä runon suurta tulta Etsi laulustain; Aattele vaan hellien sa: _Siskon surun poistaaksensa, Lauloi tyttö Laulun kainon vain_.

1881-1905.

SAARIJÄRVEN PAAVO.

Saarijärven salomailla asui Tilallansa hallaisella Paavo, Perkas, hoiti ahkerasti maataan. Mutta Jumalalta kasvun toivoi. Vaimoineen ja lapsineen hän siinä Niukkaa leipäänsä söi hiess' otsan, Ojat kaivoi, kynti, touon kylvi.

Tuli kevät, nietos suli mailta, Myötään vieden puolet orahista; Tuli kesä, rae kulki mailla, Kaatoi maahan puolet tähkäpäistä; Tuli syksy, kaikki ryösti halla. Tukkaa riistäin Paavon vaimo lausui: Paavo parka, kovan onnen lapsi, Sauvaan tartu, Herra meidät hylkäs; Miero raskas, raskahampi nälkä!

Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui: Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra. Pane leipään puoleks petäjäistä, Kaksin verroin minä ojaa kaivan, Mutta Jumalalta kasvun toivon.

Pantiin leipään puoleks petäjäistä, Kaksin verroin ojaa kaivoi Paavo, Lampaat myi ja siement' osti, kylvi. Tuli kevät, nietos suli mailta, Mut ei orahia vesi vienyt; Tuli kesä, rae kulki mailla, Kaatoi maahan puolet tähkäpäistä; Tuli syksy, kaikki ryösti halla, Rintojaan löi Paavon vaimo, lausuin: Paavo parka, kovan onnen lapsi, Kuollaan pois, jo Herra meidät hylkäs; Kova kuolo on, mut toivo turha!

Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui: Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra. Pane toinen verta petäjäistä, Ojat kahta suuremmat ma kaivan, Mutta Jumalalta kasvun toivon. Pantiin toinen verta petäjäistä, Kahta suuremmat loi ojat Paavo, Karjan myi ja siement' osti, kylvi, Tuli kevät, suli nietos mailta, Mut ei orahia vesi vienyt: Tuli kesä, rae kulki mailla, Mut ei kaatunutkaan kaunis olki; Tuli syksy, sivu sitkaimitten Kulki halla viljaan koskematta.

Paavo lankes polvilleen ja lausui: Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra! Polvillensa vaimo lankes, lausuin: Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra! Mutta miehellensä virkkoi vaimo: Paavo, Paavo, riemull' ota sirppi, Syrjähän nyt petäjäinen silkko, Rukihisen nyt ma leivän leivon!

Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui: Vaimo, vaimo, sit' ei kuri kaada, Joka toista hädässä ei hylkää. Pane leipään puoleks petäjäistä, Veihän naapurimme touon halla.

Maamme kirja 1878-1905.

_Z. Topelius_.

AAMULAULU.

Tuhanten rantain partahilla Heräjä, armas synnyinmaa! Heräjä, taivaan rantehilla Jo aamun koitto leimuaa! Ikävä yös on haihtuva Ja valon riemu voittava. Tuhanten rantain partahilla Heräjä, armas synnyinmaa!

Kuin kukkaranta aamusella, Heräjä uuteen aikahan, Sill' uusi päivä paistehella Hälvensi varjot kuoleman! Siis varmistu sä muistoissa, Jalostu mielen avuissa! Kuin kukkaranta aamusella, Heräjä uuteen aikahan!

Sun kyyneleesi kuivukohot, Kuin kaste aamun tuulihin! Keväimen kylmät lauhtukohot, Ja ruusut nouskoot kasvoihin! Kukiksi nuput puhjetkoot! Ja mielet, toiveet tointukoot! Sun kyyneleesi kuivukohot, Kuin kaste aamun tuulihin!

Soitamme sumu vielä peittää, Vaan öiset haamut karkoita! Ja Herran haltuun rientos heitä Elosi hetken aamuna! Sanalla itses sonnusta! Ole, maani, vahva Herrassa! Soitamme sumu vielä peittää, Vaan öiset haamut karkoita!

Sä nouse, nuori maani armas, Mereni, lampin', läikkykää! Jo kuuluu lintuin laulu harras. Jo päiväss' aallot välkkyää. Heräjä tuulten huminaan Ja loistoon aamun kirkkahan! Sä nouse, nuori maani armas, Mereni, lampin', läikkykää!

Maamme kirja 1878-1905.

MAASI.

Laps Suomen, valoon nostaos Ilolla nuori katsantos Kunnailtas kasteisilta. Vapaasti loitos silmäs luo: Sun, katsos, kaunis maa on tuo!

Et muiden armost' elä vaan, Et ole vieras päällä maan, On jalallasi pohja, Perinnön sait, jot' edustaa Sun tulee, sekä puolustaa.

Etemmäs kuin sa näetkään, Sinervän metsän hämärään, Nimettömien teiden Ja seutuin taa, maan kaiken sen Jumala antoi sinullen.

Sun, sun tuo meri vapaa on, Tuo vallaton ja rajaton, Ja kaikki sinijärvet, Ja kaikki virrat kuohuvat Ja kaikki purot armahat;

Ja vaarat päivänpaisteiset Ja kedon tähkät, kukkaset Ja kaikki tummat metsät Ja salot, saaret, niityt, haat Ja lumilinnat, kesämaat.

Tiet, kylät, torit, kaupungit, Loistöllit, hovit kaunihit Ja kaikki, jotka niissä Turvaavat Luojan apuhun, Ne kansas on, ne ovat sun.

Ken on niin rikas, kellä maa Niin ihana on puolustaa Ja armastaa kuin sulia? Sen rakas Luoja sulle soi Ja rakastettavakses loi.

Laps Suomen, kasva siinä vaan Kuin nuori koivu puistossaan, Ja sille henkes uhraa; Pyhitä työs ja sydämmes Sun maalles, maalle isies!

Maamme kirja 1886-1905.

MERIMIEHEN IKÄVÖIMINEN KOTIINSA.

Meren kuohuista laskimme riemuiten Suvilämpimän Intian maille; Ei lunta höydätä talvien Sen seuduille viljakkaille, Missä palmut ne varjoo Kesäisen maan Ja poppelit tarjoo Balsamiaan. Mut täällä en saa Mitä miel' odottaa: On kaukana mun ikävöimäni maa.

Minä kyllästyn kesän helteesen Sekä ruokahan herkkuisahanki. Paremp' on kodin kannikka kaunainen, Vaikk' oiskin pöytänä hanki. Siell' liukua huvi Ja hauska on työ, Siell' on viileä suvi, Ja valkosa yö. Pois sinne, pois Jos päästä vois!

Kotijärvien luo minun mieleni ois. Kotimaan jos koivukin mull' olis vaan, Jossa rastahat raksuttaisi, Ja lunta jos palloksi ois puristaa, Ja tiukuja kuulla jos saisi! Koko Intian aivan Nyt vaihtaisin Kotiseutuni taivaan Ma tähtihin. Pois sinne vaan, Kodin maailmaan! Sydämmessäni soi nimi Suomenmaan.

Maamme kirja 1878-1905.

MEREN NEITO.

Ma tunnen neidon kaunoisen Lähellä meren suolaisen, Hän syntynyt on siellä. On meri hänen äitinään, Ja voimakkailla käsillään Se vielä halaa tytärtään.

Ja tytär kasvaa, edistyy, Ja äidin rinnall' lisääntyy Hän kauneudess' yhä. Hän mereen kättään kurkoittaa Ja kotirantaans' suurentaa; Se neito, se on Suomenmaa.

Ei ruhtinatart' yhtäkään Niin suurta, rikasta kuin hän Emonsa antimista. Mait' yhä saa hän lahjakseen; Ja meren pohjaan äskeiseen Hän ohran kylvää viljakseen.

Vaikk' köyhänä ja lumessa, Hän myrskyn keskelt' ilolla Kohottaa otsan kirkkaan. Ja kunnianaan pitää näin, Kaikk' esteet alleen nöyristäin, Kohota yhä valoon päin.

Kuink' olet armas, herttainen, Vihannan saaren neitonen, Sa meren kaunis tyttö! Opeta meitä ainiaan Sun laillas valoon nousemaan Ja toivoss' yhä kasvamaan!

Maamme kirja 1878-1005.

AHVENANMAAN LAULU.

Sen miehen kehnoks sanon vaan, Jok' ei voi hoitaa purjeitaan, Vaan rannall' on ja kalpenee, Kun merell' aallot pauhailee. Kedolla immet istukoot Ja kukkasia poimikoot; Merille halaa merimies, On aalloilla sen kotilies.

Oi, Itämeri kaunoinen, Ja Pohjanlahti myrskyinen, Ja Suomenlahti saarines Ja purjeines ja voittoines! Jos mistä käyköön tuulen tie, Aaltonne Ahvenaan se vie; Ja miehen kehnoks sanon vaan, Jok' ei voi hoitaa purjeitaan.

Maamme kirja 1878-1905.

INARINJÄRVI.

Etäällä pohjoismailla Hylätty järvi on, Nimeä saaret vailla, Ja ranta iloton. Hein'ajalla sen sulaa jää, Kun kesä Lappiin kiirehtää; Mut syyskuun yö sen aallot Taas jälleen jäädyttää.

Kuvastuu vuoret illoin Sen kalvoon sinervään, Ja Lappalainen silloin Käy kalaa pyytämään. Siell' uipi sorsa suruton, Ja peuralaumat rannall' on, Ja taajat sääskiparvet Pimentää auringon.

Mut kerran tietää tahtoi Nyt Lappalaiset nuo, Kuin syvä olla mahtoi Inarinjärvi tuo. Köys katkes; laulu kuultihin: »Niin syvä oon kuin pitkäkin!» --Sen syvyyttä ei ole Mitattu sittemmin.

Oi, järvi pohjolassa, Sa köyhämaineinen, Ei toista maailmassa Sun laistas, poloinen; Siell' lymyss' olet vuoriston, Hylätty, halpa, arvoton, Ja lyhyet on kesäs Ja talves pitkät on.

Maamme kirja 1878-1905.

HANKONIEMEN SILMÄ.

Ken olet, armas tähti, mi kauas merehen Säteitäs yössä myrskyisessä heität? Sa hetkin olet kirkas ja hetkin sumeinen, Ja joskus loistos kokonaan sa peität. Oletko taivaan tähti, mi silmin lempe'in Maan murehisin katsot ja öiden vaaroihin Ja lohduttelet harhaan eksyneitä?

En ole taivaan tähti, yön tulitorni vaan, Majakka Hankoniemen rannikolla; Ma johdan merimiestä, kun päivä jättää maan Ja vaarat väijyy salakalliolla. Pimeenä, kirkkahana valoni vaihtelee, Ja merimies sen näkee ja iloll' aattelee: »Se mahtaa Hankoniemen silmä olla.»

Vihainen myrsky huuhtoo mun juurtan' ainiaan, Mut vahvoja se muurian' ei voita, Kuin vuoren seinä kestän ma myrskyt, aallot vaan Ja vartioitsen poloisia noita. Sa, ihmislaps, myös ollos näin harrasmielinen, Ja johda eksyneitä kautt' elon myrskyjen, Ja valvo, lemmi, lohdutella koita!

Maamme kirja 1878-1905.

KIRKKAALLA JÄÄLLÄ.

Heleä lammin jää, Sa kaunis, kirkas kuvastin, Jonk' äsken myrskysää Rajuten nosti kuohuihin! Laps etelän sun mahtias Ei tunne eikä riemujas, Sa vieno, Sa lieno, Sa hieno pinta hopeinen, Mi helkyt Ja välkyt, Meit' ilmaan vietellen!

Vaikk' onkin kukkanen Jo hankeen käynyt nukkumaan, Ja mets' on huurteinen Ja lumivaippa peittää maan, Miel' uljas, leikki viaton Sun jäälläs liiton tehnyt on. Niin, täällä Ma jäällä Nyt säällä kirkkaall' liukuilen, Ja mieli Ja kieli On vilpas, iloinen.

Ja jalka teräkseen! Ilolla, posket punottain, Nyt määrään kaukaiseen Ma tuulen lailla lennän vain. Ja matkaltani palajan Taas kotiin, äidin helmahan, Ja luotan Ja vuotan Taas tuota kevätt' ihanaa, Kun läikkyy Ja väikkyy Vapaina järvet, maa.

Maamme kirja 1878-1905.

HELLAAN LAPSI.

Laps Hellaan, älä vaihda pois Sun maatas ihanaa! Sill' leipä vieraan karvast' ois Ja sana karkeaa. Sen taivas, päiv' on loistoton, Sen sydän sulle outo on. Laps Hellaan, älä vaihda pois Sun maatas ihanaa!

Laps Hellaan, kaunis sull' on maa Ja suuri, loistokas. Veet välkkyy, maat sen vihoittaa, Sen rant' on maineikas, Yö kirkas, päivä lämpöinen Ja taivas tuhat=tähtinen. Laps Hellaan, kaunis sull' on maa Ja suuri, loistokas.

Laps Hellaan, armas maasi tää Siis muista ainiaan! Sull' onnea ja elämää Ei muuall' ollenkaan. Jos minne tiesi olkohon, Niin juures synnyinmaassas on! Laps Hellaan, armas maasi tää Siis muista ainiaan!

Maamme kirja 1878-84. Z. Topeliuksen runoja, Porv. 1898.

KAARINA MAUNUNTYTTÄREN LAULU EERIKKI XIV:lle.

Sydän myrskyvä unelmoi Tyynessä sylin armaan! Metsä nyt hiljalleen tarinoi. Luojan kiitosta puut huminoi. Sylissä armaan Saat levon varman! Jumal' yksin on päivä, mut mailma on yö.

Paina kuin äitisi helmahan pää, Kruunusi pirstoilla nuku! Kulta ja korkeus jäädyttää; Yksin rakkaus lämmittää. Kruunullas nuku: Armo ei huku, Jumal' yksin on puhdas, mut syntiset me.

Valtakuntas nyt sylini on; Nuku valtasi suojaan! Viha vie harhaan, mut usko vaka on. Herrahan nuku, sa rauhaton! Huolista suojaan Luottaen Luojaan! Jumal' yksin on ylvä, mut tomua me.

Maamme kirja 1905.

TIMANTTI.

Arabiassa muinoisin, Mies, vanha Amru, eli; Hän oli köyhä, kuitenkin Luojaansa turvaeli. Hätänsä, huolens' ainian Hän heitti haltuun Jumalan.

Joelle kerran tultuaan Hän huomas kiven täällä, Mi kiilteli kuin loistoissaan Ves'helmi kukan päällä. Hän korjas kiven lystikseen, Vei kummaksi sen lapsilleen.

Leluna lasten oltuaan, Se nurkkaan viskattihin, Vaan pantiin lakeen riippumaan, Kun loistons' keksittihin. Ei Amrull' ollut kynttilää, Siis lyhtynä sai olla tää.

Illalla tuli kauppamies Ja kiven kirkkaan keksi: »Tuo kivi myyppäs, tai kenties Sen annat ilmaiseksi.» »No», vastas Amru, »ota vaan, Jos nauhan rinkeliä saan.»

Mies kiven otti kaunoisen, Pääkaupunkihin läksi. Sen kauppas kultasepillen Taas muille myytäväksi. Niin rikast' ei vaan kohdannut, Jok' ois sen ostaa mahtanut.

Näet, kun se oikein saatihin Kirkkaaksi kulmiltansa, Se timantiksi nähtihin Isoimmaks lajiansa; Kuningas kruunuuns' osti sen, Siit' tuhansia maksaen.

Hän pidot piti köyhillen Nyt kruunun kunniaksi, Myös Amrun lapset kerjäten Tulivat vierahaksi. »Lyhtymme», huusit, »katsoppas, Pitävi päässään kuningas.»

Kuningas tämän kuultuaan Luo viittas kauppiasta, Ja päätti kohta, tultuaan Selvälle asiasta: »Sä rahat anna Amrullen, Saat rinkelisi jällehen.»

Luonnon kirja 1886.

MYRSKY.

Kas, siivin näkymättömin Mä ilman kotka lennän, Maailman äärist' äärihin Kohisten hetkess' ennän. Sä purjehtija ulapan, Sun syvyytehen upotan.

Mä rantaa vasten vyörrytän Laineeni vaahtoharjat, Mä yli maiden lennätän Pilveinkin synkät sarjat. Mä syöksen korvet kumohon, Kaupungit mullan peittohon.

Mut kun ma raivoon tuimimmin, Mun voimain murtaa Luoja, Ett' asettuen näyttäisin, Kuin maailmaa Hän suojaa. Mä tyynen illan rauhaan näin Pois nukun noista melskeistäin.

Myrskyissä vaikka nähdähän Myös Herra voimissansa, Luo Eljaksenp' ei tullut Hän Raivoisen myrskyn kanssa, Ei leimauksen liekissä, Vaan vienon tuulen hengissä.

Luonnon kirja 1886.

HERRA VARJELEEPI.

Maan valo vaipuu pimeään, vaan Herra varjeleepi, Ja taivaan kansi synkistyy, mut Herra varjeleepi. Yön pilvi raskas nousevi ja Pohja leimuileepi Ja myrsky yöllä pauhailee, mut Herra varjeleepi. Maailman erämaata vaan se synkkää kuvaileepi, Miss' eksyin kuolee matkamies; mut Herra varjeleepi. Ja aallot syöksyy kallioon, tään perus tutiseepi. Ja keula särkyy laivurin, vaan Herra varjeleepi. Niin raskas onpi ilmakin ja ukko jyriseepi, Salamat sinkuu pilvissä, mut Herra varjeleepi. Maa jalkain alla tärisee ja vuoret vapiseepi, Maan kita myöskin aukeaa, vaan Herra varjeleepi. Ja vallat katoo, sodat soi ja verta tulvaileepi, Ja kansat huutaa kostoa, mut Herra varjeleepi. Sä, ihmisraukka, näet vain, ett' aika läheneepi, Maailma jolloin katoaa, vaan Herra varjeleepi. Se autuas, ken itseään vähäiseks arveleepi Ja miettii aina riemuiten: kyll' Herra varjeleepi.

Luonnon kirja 1886.

VUODEN AJAT.

Kun kevät kaunis tuli, Soi Luoja lämpösen, Maan silmästä jo suli Jääkyynel huurtehen, Taas päivän paistehessa Jo linnut lauloivat, Ja lapset lehtosessa Iloisna juoksivat.

Kun kesä saapui sitten, Ja niitty vihannoi, Maa kaunis kukkasitten Puvussa purppuroi, Me saariin soutelimme, Juoksimme metsihin, Ja marjaan kiiruhdimme; Kyll' lysti olikin.

Syys pimeät toi päivät Ja myrskyt pauhuisat, Pois lintuset ne veivät, Pois kukat tuoksuvat; Kynnettiin maita, soita, Ja viljaa puitihin; Me söimme puolukoita, Kyll' lysti olikin.

Niin talvi tulee, tiuku Soi silloin helisten, Lystisti sukset liukuu Pääll' lumikinosten, Ja tuli takassansa Sulosti leimuaa. Näin talvellakin kanssa Kyll' lapset lystin saa.

Kun hanki kyynelehtii, Niin ole riemuinen, Taas kevät kaunis ehtii, Iloa tarjoten. Ain' ylistele Luojaa: Kaikk' ajat hauskat on; Hän eloamme suojaa, Sen viepi valohon.

Luonnon kirja 1886.

TÄHTITAIVAS.

Nuo tähtöset taivaan, Kuin tyynenä aivan Nyt myrskyjä maan Ne katsovat vaan; Ja Luojaa maailman Ne kunnioittain Uraansa läp' ilman Vaeltavat vain.

Ei uuvu, ei vaivu, Ei tieltä ne taivu, Ja valkeuttaan Ne luo yli maan. Vuos'tuhannet siellä Ne loistoa loi, Vuos'tuhannet vielä Ne välkkyä voi.

Oi, Luoja, kuin voinen Ma, maan tomu moinen, Sun tekosi nää Ja työs käsittää? Tok' ilmasi laajat Ja ihmehes nuot Ja tähtesi taajat Mun tutkia suot.

Maailmojen luoja, Sa ihmetten tuoja, Kuin sanomaton Sun voimasi on! Ja hetki ja aik' on Ja kaikki Sun työs; Kaikk' ihmettä, kaikk' on, Sa kaikessa myös.

Jos tieltä ma taivun Ja eksyen haivun, Unohtaen Sun, Sa näät toki mun. Maailmojen loppeen Jos piileynkin Pimeimpähän soppeen, Siell' oot Sinäkin.

Oot isäni Sinä, Ja lapsesi minä, Hyvyytesi ain' On vartijanain. Ma antaun huomaas, Mua neuvo Sa vaan, Niinkuin Sinun luomaas, Sua kunnioimaan:

Luonnon kirja 1886.

NUKU, NUORI OKSANI...

Nuku, nuori oksani, Viel' on maassa halla, Kanerva ja koivuki Nukkuu lumen alla, Kevättä viel' oottaa saa, Jolloin tuomet kukoistaa. Nuku, nuori oksa, Viel' on maassa halla.

Päivän helma tuudittaa Sua, pieni paju, Kohta metsä vihoittaa, Tuoksuu kukkain haju. Vielä katsahdus ja kaks, Paju käy niin vihannaks. Päivän helma tuutii Sua, pieni paju.

Lukemisia lapsille II, 1874.

MUSTI.

Tuoll' liepeess' suuren hongikon Lähellä kylää mökki on; Kaks hyvää lasta armaineen Siell' asui äitineen.

Nuo Kaarlo, Hilma olivat Maan päällä lapset parhaimmat. Ne köyhät oli pienoiset Ja orvoiks jäänehet.

Näkyipä hovi kaunoinen Tuolt' yli metsäin, järvien Siell' oli lapset kasvaneet Ja suurest' eläneet.

Mut Jumal', isä ihmisten, Tät' ei näe hyväks lapsillen; Hän antoi heidän koitella Kurjuutta, puutetta.

Heilt' isä kuoli. Talokin Veloista pian myytihin, Ja äiti vihdoin torppaseen Sai muuttaa lapsineen.

Tuo hurskas äiti, hyvillään Hän lausui kesken köyhyyttään: »Vaikk' isän meiltä kuolo vei, Ei Luoja hylkää, ei!»

Hovissa suurest' elettiin, Nyt puutett', tuskaa kärsittiin; Tuo rikas naapur' armoton Ja tyly heille on.

Kuin kallis sentään verrattain On mökin tunnon rauha vain, Ja luja, harras usko sen Rikkauteen verraten!

Viel' yhden näät sä toverin, Nälkäinen vatsa silläkin, Ja hampaat suussa välkähtää,-- On villakoira tää.

Tää vanha Musti hyvänen On peru aikain entisten; Hän kotoisin on Spanjasta, Ties äiti kertoa.

Sen näkikin jo turkistaan, Kun mörisi hän nurkassaan; Mut miten Pohjolaan hän sai, Ei kenkään tiennyt kai.

Kyll' oli vainen hänkin vaan Voileipää syönyt aikoinaan, Mut nyt hän tyytyi vähempään, Mörisi näljissään.

Niin kauan kuin sen voimat soi, Hän metsämailta usein toi Muassaan kotiin jäniksen Tai teirenpoikasen.

Ja huiski häntää hyvillään, Ja suutaan nuoli mielissään! Kun paisti valmiiks saatihin, Ties saavans' Mustikin.

Mut vanhapa on Musti nyt Ja jalat sen on jäykennyt, Hämillä suutaan nuolla saa, Kun paistit katoaa.

Sen sijaan susi vihainen Käy salaa häntä väijyillen, Mut paistiks tulla Musti hän Ei näytä kärsivän.

Se loukkaa hänen arvoaan, Ja liki jos käy susi vaan, Sen kyllä pörhöiseks saa pää, Kun Musti höyhentää.

Nyt Mustin ruoka niukall' on, Mut tover' on hän verraton; Hän seurass' ain' on lapsien Näljissään möristen.

He nyppii hänen turkkiaan, Hän silloin kättä nuolee vaan; Sit' armahda, ken ilkeissään Käy mökkiin pyrkimään.

Ja jos ties Musti, että ken On ollut paha lapsillen, Hän kursaamatta niskahan Käy häijyn veitikan.

Mut äiti park' on lohduton, Kun itse leivän puutteess' on Ja näkee Mustin näljissään Vanhoilla päivillään.

Ja vaikka kauan arvelee, Ja vaikka sydän kirvelee, Hän ottaa Mustin mukanaan Ja lähtee kulkemaan.

Ja hoviin tultiin: »Herrasen', Mun koiraniko tahdotten? Hän, viisas on, mut leipäähän Ei oo, mill' elätän.»

Ja rikas herra hymähtää: »No, koiran voin kyll' elättää, Tuoss' saatte rahaa; tiehenne! Muut' asiaako, he?»

Äit' itkein läksi kotiin nyt, Ja lapset, yksin jätetyt, Ovella tuvan nyyhkyttää,-- On sija Mustin tää.

»Itkusta, lapset, tauotkaa, Nyt Musti herran' elää saa, Sen maito, puuro ruokan' on Ja leipä hapaton.»

Ja äiti vielä jatkoikin, Kun rapsutusta kuultihin Ja tuttavata mörinää, Ett' ... onko totta tää?

Se Musti on, jok' ilmaantuu, Hän itse, eikä kukaan muu! Voit, maidot jätti päästäkseen Kotihin vaivaiseen.

Niin, runsaat ruuat heitti hän Ja herkut, hyvän elämän. Ja palas nälkään, puutteeseen, Köyhyyteen jällehen.

Uskollisuutens' tähden vaan Hän laihaks saattoi ruumistaan, Ja ennen kärsi nälkää hän Kuin jätti ystävän.

Ja lapset hyppi riemuissaan, Ja Musti möris iloissaan; Mut silmäst' äiti kyynelen Nyt pyyhkäs lausuen:

»Pois, Musti, jälleen talohon Sen luo, ken ostanut sun on. Ei auta; hoviin jälleen vaan Taas Musti saatetaan.»

Mut Musti palas, takaisin Hän kolme kertaa vietihin, Sai leipää, selkääns' vuorottain; Mut--_siell'_ ei pysy vain.

Ja kun hän kerran kolmannen Taas raapi tuvan ovehen, Koir' uskollinen tupahan Toi leivän suussahan.

Ja lasten eteen vei sen, näin Mielt' äidin niinkuin lepyttäin, Ja lausuin: huolet' olkaa vaan! Kyll' leipää hankitaan.

Nyt veet tul' äidin silmihin, Hän heti läksi hovihin Ja sanoi: »sekää rahat nää, Mut meille Musti jää».

Mut kunpa rikas kuuli tän, Niin heltyen näin lausui hän: »Uskollisuutt' ei voita vain Ei kullat maailmain».

Ja lausui vielä lisäksi: »Nyt tulen teille hyväksi, Nyt teille kultaa, ruokaa suon Vaan Mustin tähden tuon».

Ja koissakos nyt riemuitaan, Ja Musti möris iloissaan; Ja nyt on Musti päättänyt, Ja satu loppui nyt.

Lukemisia lapsille III, 1875.

_F.M. Franzén._

LAAKSON LILJA.

Sä laakson lilja, oletkos Vaan maasta noussut elohos? Et; kuihtuisitpa kuoloon poisi, Jos ei myös taivas pilvistään Sun juurtas kastais vedellään Ja sulle päivän paisteen soisi, Jok' umpinaisen silmukan Avaapi täyteen kukkahan. Niin, sielu, elos oikea On armolahja taivaasta.

Luonnon kirja 1886.

_J.J. Wecksell_.

SOTAMIEHEN LAULU.

(Daniel Hjort III:12.)

Nyt kodiss' istuu kulta, ja kangasta vain Hän helskyttääpi, lientäin kaipaustaan. Ja lähtiessä pyssyn ma taatolta sain, Se aioist' on ensimmäisen Kustaan. Se olkahan mua koskee, kuin harras veikkonen, Ja poikani sen saapi taas, kun itse vanhenen, Sen saa hän, jos elän vain niin kauan.

Nyt korjattu on heinä ja ruista niitetään, Oi Herra, sä sato runsas saata! Ja jos en tule jällehen, niin tanterelle jään; On kunnialla kuolleen helppo maata. Se talonpoika kehno on, jok' ei käy pelloltaan, Kun uskoa ja vapautta maassa poljetaan. Oi, Herra, turvaks herttuan ja Ruotsin!

1877.

_Rafael Hertzberg_.

LAPSIEN ELÄMÄSTÄ.

1. PAIMENTYTTÖ.

Suvituuli puhaltaa, Käki puussa kukahtaa, Kukat maassa päitään kumartaapi; Aholl' astuvat Pienet karitsat, Näitä torpan tyttö paimentaapi.

Tyttö laulaa näin: Hauska tääll' on käydessäin Kaiken päivää karjaa paimentaani. Kivell' istun vain Koivu kattonain, Aho vihanta mun ryytimaani.

Läpi metsän välkkyen Hohtaa iltaruskonen Kultaisina ruusuina mua kohti. Mieli tekis vaan Niitä noutamaan, Mut en äidin luota mennä tohdi.

3. MARJASSA.

Nyt on meillä taasen Suvi suloinen, Kukkaisiss' on niitty, Metsä marjainen.

Ota tuohkosesi, Jonka sulle tein, Ahollen mua seuraa, Tule siskosein!

Siellä koko päivä Sitten iloitaan, Laulain mansikoita Kilpaa poimitaan.

Ja jos leikitessä Kaatuis tuohkonen, Pian poimitaan se Taasen täytehen.

5. KÖYHÄN JOULUILTA.

Niin kylmä metsäss' ompi Ja raskas taakka on, Ja pitk' on tie, ja itse Nuor' olen, voimaton.

Takassa torpan tuolla Heloittaa valkeat, Ja lapset leikitellen Tuvassa riemuvat.

Kyll' olis minullenkin Siell' ehkä soppinen, Ja lämmintä ja ruokaa Köyhänkin lapsellen.

Mut mua äiti armas Odottaa kodissaan, Ja paras joulu=ilo On hänen seurassaan.

Kun äiti tulen laittaa Nokiseen uunihin Ja sarvileivän taittaa,-- On joulu meilläkin.

Lapsien elämästä, 1875.

_Lyydia Jannsen (Emajöe Oöpik)_.

EHTOOLLA.

Pihalt' armaalt' laulut kuului, Nyt ne lepää laulajat, Siiven alle peittäin päänsä Pesässään he nukkuvat, Vielä heinäsirkan ään' Niityllä soi heleään,-- Lapsen', laskeu siis vaan Rauhass' aivan nukkumaan.

Pihall' armaat kukkaistertut Korren päässä nyökkyvät, Kuunvaloa hengittäin, he Suloist' unta näkevät. Nukkuu omenakin puu, Kukat puussa uneksuu.-- Lapsen', laskeu siis vaan Rauhass' aivan nukkumaan.

Uni tulee utujäljin, Katsoo läpi ikkunan, Katselee, jos vielä lasten Näkis hereill' olevan. Kenen valveill' löytää, sen Laskeuu se luomillen.-- Lapsen', lasken siis vaan Rauhass' aivan nukkumaan.

Hälläpyörä kevätluk. 1871; Kaikuja Hämeestä 1872.

ISÄNMAAN HAUTAUS.

He kyllä nyt mustaan arkkuun Sun, kultani, laskivat; Rukouksen he lukivat sitten Ja virsiä lauloivat.

Ja haudalle laittivat ristin, Ja ristihin kaivaten He nimes piirsivät tarkkaan-- Mua karsaasti katsellen.

Ja minä? Oi, kultan', ei tullut Mun suustani sanaa nyt, Ei kyynelpisara heille Mun huoltani näyttänyt.

Vaan sydämmessäni ristit Ne ijäti pystyss' on, Ja surulaulua itkee Mun rintani rauhaton.

Hälläpyörä kevätluk. 1871; Kaikuja Hämeestä 1872.

VAPAUDEN KUOLLEISTA NOUSEMINEN.

He hautasivat multaan Vapautes, synnyinmaan', Vaatettas keskenään he Jo rupes jakamaan Ja etikkaa he antoi Sun juodas, asetit Sun hautas viereen vahdit: Näin rauhass' uneksit.