Part 7

Ja hiljaus huoneess' oli, Ikäänkuin liikkunut Ois näkymätön henki Ja mielet tenhonnut.-- Mut vieras pöytään vietiin, Kylläiseks ruokittiin, Ja yöksi lämmin vuode Hänelle laitettiin.

Mut anivarhain nauroi Taas hupsun nauruaan, Ja hyvästeli, kiitti Ja läksi matkaamaan: Kumara oli selkä Ja raskas astunta, Olalla matkareppu Ja sauva kourassa.

Kaikuja Hämeestä 1908.

TIETYMÄTTÖMILTÄ TEKOVUOSILTA.

HÄMEEN MALJA.

Ma tiedän seudun armaisen, Jot' aallot huuhtoo Päijänteen Ja Näsijärven laineet, Ja jonka muistot ulottaa Kaukaisen muinaisuuden taa Ja kertovat ne maineet, Joit' uljuus, urhous saavuttaa.

Sen seudun kehtolaps Porthan Eteemme hengenvoimallaan Loi Suomen muinaisuuden; Sen seudun lapsi Arwidsson, Nuor, innokas ja pelvoton, Avasi uran uuden, Jost' alkoi tiemme loistohon.

Eläköön ainian se maa, Mi moiset miehet kasvattaa, Ja eläköön sen kansa! Se oli henki Hämehen, Sen ihanuus ja toivo sen, Mi päilyi sielussansa: Eläköön kansa Hämehen!

1870=luvun alkuvuosilta?

ERÄÄLLE VAINAJALLE.

Vasta sun kukkas silmikostaan puhkes, Vast' elos aamu ruskoaan loi maalle, Kun kukan taittoi, päivän peitti pilveen Armoton kuolo.

Nukkuos rauhaan! Lämmin sull' on vuode: Rauhaisa, tyyni synnyinmaasi helma Lapsensa kätkee, peitteheksi kietoo Vihreän vaipan.

Vihreän vaipan ympärille kietoo, Silmäsi umpeen hiljaa painaltaapi, Kunnes sun taasen herättääpi uusi, Kultainen aamu.

1870=luvulta?

TAITEILIJAN MUISTOLLE.

Työt ei jouda kuolemaan, Vaikka tekijätkin kaatuu; Kuihtuu kaunein kukka maan, Kesken kukoistustaan maatuu, Aalto hyytyy, honkakin Murtuu, mutta taiteen luomat Elää ikiaikoihin, Niit' ei muuta hetken tuomat.

Toivo uuden kevähän Syksyyn kylvää lohtuansa; Taiturin vaikk' elämän Kuolo katkas, muistostansa, Hänen töistään, joissa loi Kevään kauneudet hän ilmiin, Suomi iloita nyt voi, Vaikka kyynel kiertää silmiin.

ERÄILLE VASTAVIHITYILLE.

Ulkona on syys, ja halla Henkää luontoon kylmyyttään, Mutta tääll' on kevät, täällä Ilo luopi lämmintään; Vaan tääll' onkin loistamassa Taivaan kirkas tulonen, Joka itse kadotukseen Luopi muodon tuorehen.

Ilman herra, oudoksuen Pimeyttä taivaan, maan, Välähytti valkeaista Tuliterä=miekallaan, Maahan laski valkeaisen Kodin lieteen kytömaan, Sieltä luomaan valoaan ja Levittämään lämmintään.

Ja se ikuinen on valo, Niinkuin lahjat taivahan, Kaikki muu kun katoaapi, Se se loistaa ainian; Pimetköhön kuu ja päivä, Tähden tuike sammukoon, Silloin vielä kodin liesi Valoaan luo pimentoon.

Se se myrskyn pauhatessa Valkama se tyyni on, Johon työmies laskeuupi Päivän töistään lepohon, Niinkuin päivän riuetessa Pääskyläinen levähtää, Katsoo taakseen työnsä alaa, Riemuitsee ja visertää.

Niin myös teille, jotka tänään Oman lieden lasketten, Hohtakoon se pyhä tuli Lämmittäin ja valaisten; Levitköhön siitä vielä Säteet kauas kansahan, Sytytelkööt, lämmitelkööt, Luokoot tulta rintahan!

AHAB JA NABOT.

Ol' Ahab armosta Kuningas Juudeassa, Eleli arvossa Palatsiss' uhkeassa, Ja söi ja joi ja hekumoi Ja Baaliansa jumaloi.

Mut Nabot kuninkaan On köyhä alamainen, Perintöosanaan On viinitarha vainen, Siin' yötä päivää uurastaa, Palvellen Herraa Jehovaa.

Komeutta palatsin Se viinitarha varjos, Hopeaa, kultaakin Kuningas siitä tarjos, Mut isäin perintöä pois Ei Nabot kultaan vaihtaa vois.

Maa kallis isien On kallis hänellenki, Ennenkuin antais sen, Niin menköön vaikka henki. Miel' Ahabin se synkkenee, Hän julmistuu ja kalpenee.

Ja kaikki viisaat maan Hän neuvoksensa haki: »Kuin! Käsky kuninkaan On alamaisen laki. Mit' ei hän suosiolla saa, Sen väkivalloin anastaa.»

Ja syytteet laadittiin, Ja väärät todistukset, Ja totuus kierreltiin, Ja lait ja lupaukset. Ja Nabot kivitettihin-- Ja viinimaat ol' Ahabin.

Mut ääni Jehovan Profeetan kautta haastaa: Pois sukus karkoitan Ma luvatusta maasta Ja sulta vallanperijän Ja poikapolven hävitän.

1900=luvulta.

LEIVO JA HAUKKA.

Vapauden keväisen virttä Nyt leivo se laulelee, Ja maamies peltotyöstään Sen laulua kuuntelee.

Ja niinkuin vuolas koski Sävelet sen helkehtii, Ja talven painama rinta Kevättunnetta tulvehtii.

Mut rotkoonsa sen kuulee Myös haukka harmajapää: Kateus sen rinnan täyttää, Himo silmästä välkähtää.

Ja se poikaset pesään heittää Ja häijysti parahtain Ylös ilman äärihin kiitää. Siell' leivo se laulaa vain;

Ja se siuhuvin siivin nousee Ylös ilmaa siintävää, Kuin vuolas kevätkoski Sen sävelet helkähtää.

Mut äkkiä laulu katkee, Kun soipi se parhaillaan, Ja haukka se ilman äärtä Nyt yksin liitävi vaan.

Mut maamies peltotyössään Nyt raskaast' astahtaa, Ja raskas talvihanki Taas rintaa painostaa.

1900=luvulta.

II.

SUOMENNETTUJA RUNOELMIA

_J.L. Runeberg_

VÄNRIKIN TERVEHDYS.

(Gregori Tigerstedtille Revonlahden tappelun viidentenäkymmenentenä vuosipäivänä.)

»Tunsitko joskus, joukoss' ihmisten Kulkeissas täällä elon tanterella, Kuink' outo voima, pakko sisäinen Toist' ihmistä voi toiseen taivutella? Näet muodon, äänen kuulet, riemastut, Vaan et voi virkkaa, miks niin ihastut.

Mies oli Cronstedtilla väessään, Ilolla häntä vielä muistelenki; Ma vanhus olin, nuorukainen hän, Mut kummassakin meiss' ol' yksi henki. Ma helposti ja paljon unhotan, Mut Tigerstedtin muistan ainian.

Sen kaikki näytti, silmä, käyntikin, Ett' oli miekkamieheks luotu poika; Häll' oli reipas muoto sankarin, Ja varsi kookas, vaikka vielä hoikka. Hänt' ihastelin minä mielessän', Mä hänet tunsin, minua ei hän.

Äänensä muistan, Pohjan kasvatin, Kuin pohjoinen se raikui joukon eessä; Sanansa lens' kuin luoti maalihin Ja sattui, sillä pontt' ol' ääntehessä; Tuost' äänestäkin huomata jo voi, Ett' urhokkaasta rinnasta se soi.

Tie minne veikään, min sai koittaakaan, Kun pako meiltä turvan, toivon poisti, Tuo sama tuli hänen katseessaan. Ja muodoss' aina sama rauha loisti; Kuin vaskikirjoitus se vakamoi: Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi.

Kun väliin kiihtyi vauhti Pohjolaan, Ja vihan tuskast' itkein urhot kulki, Hän kiros silloin, puri hammastaan, Mut kyyneleet hän sydämmeensä sulki; Huulilta vaan nuo sanat salamoi: Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi.

Ja päivä tuli, hänen juhlansa. Taas kunnialla liehui lippu Suomen; Aseihin! kaikui Revonlahdella, Ja paenneille koitti uusi huomen. Riemahdus lensi kautta rivien, Se hetki se ol' ikimuistoinen.

Mik' ihme! Sammunutta toivoaan Virittämähän joukot tuleen rientää, Tukittu virta, sortain sulkujaan, Esteitä vastaan aaltojansa työntää, Ja kansa, syösty epätoivohon, Maat' isäin suojaamahan noussut on.

Valoksi idän rusko sulaantui, Lähemmäks siirtyi päivän sädesoitto, Allamme hanki silloin ruskottui, Se oli kunniamme aamukoitto: Syvemmin, aurinkoisen kohoten, Ain' aamukoi tää loisti verinen.

Mut saman päivän ensivartio Taas näki sammuksissa sodan palon, Ja Siikajoen nuori voitto jo Sai tässä kaksoisveljen yhtä jalon. Rivistä riemu kaikui rivihin, Näin tulokasta tervehdittihin.

Kentällä seisoin. Kaikk' on tyyntynyt. Miss' äsken viha riehui, oli rauhaa: Jo viihtyi vaino, unta maattiin nyt, Sit' unta, miss' ei enää myrskyt pauhaa; Jos valvoi ken, ol' ystävä vaan tuo, Jok' ystävän jäi nukkunehen luo.

Mit' etsin, löysin nyt, ma tiedon sain, Jot' oli yhtä raskas kaipaella: Riveistä Tigerstedtiä mä hain, Mut hän on tääll', ei ole valvehella. Juur' voittaessa, leikkiin innostuin, Hän tähän nukkui rinnoin puhkaistuin.

Tuo urhokas! Viel' äsken hänen näin, Kun nuorna, uljahana rynnäkköhön Hän, esteet sortain, riensi eteenpäin Kanuunan liekkiin, miekan mittelöhön; Nyt kylmänä hän hangell' lepäsi, Miss' äsken Ryssäin tulet sammutti.

Mut elon karvan kanss' ei kuitenkaan Kadonnut rauha hänen muodostansa, Vaaleissa vielä hänen kasvoissaan Näin uljuuden, tuon tutun vanhastansa; Tuo vakaa muoto mieleen mulle toi: Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi.

Ja katso! Uusi päivä tulikin. Hän synnyinmaalle suojaks säästyi vielä. Ma hänt' en nähnyt enää sittemmin, Vaan sä, jos hänet kohtaat elon tiellä, Niin terveisiä sano Stoolilta, Ja urhotöiltä, Revonlahdelta.»

Näin kertoi Stool sinusta, urhokas, Sä kunniamme kulta=aikain jäänne. Terveiset kätki ylioppilas Ja harmaapäänä vihdoin esittää ne, Vuos'sataa puoli kun jo siitä on, Kun eestä maas näin astuit taistohon.

Se lempees sulje, tervehdyksen tään Tuo sulle synnyinmaaskin; rivit luki Se niiden miesten, jotka verellään Sen muistot, toivot ja sen uskon tuki. Ne harvenneet on, hartaammin siis vaan Se muistaa eloon jääneit' urhojaan.

Kiitokset saa tuo altius rajaton, Min hehku Pohjan jäilläkään ei laannut, Kiitokset kallis verikin, jok' on Turvaksi vastaisuuden vuotaa saanut, Ett' aina sille toivon sanat soi: Viel uusi päivä kaikki muuttaa voi.

Vänrikki Stoolin tarinat II: 1, 1870; parannett. 1889.

NUMMERO VIISTOISTA STOLT.

Ihanainen päiv' oli päättynyt Lapualla, ja riemuiten Von Döbeln voittaja ratsasti nyt, Sotarintaans' silmäillen.

Joka joukkoa kiitteli lempeimmin-- Sanat suorat ne on sotilaan-- Sen kuntoa, miehuutt', intoakin Kotimaataan suojelemaan.

Sotarintans' ääreen ehti jo hän, Kun päiv' oli laskussans' Kävi joukkoa sielläkin kiittämähän, Jota johtasi kapteeni Schanz.

Oli harvennut se, hän huomas sen, Näki aukkoja paljonkin; Mut silmä jo kääntyi toisaallen, Mitä mietti, hän lausuikin.

Jo kiittäessään hänen huomattiin Yhä syrjähän katselleen: Repaleinen raukka se seisoi siin' Ihan ääneti, itsekseen.

Sitä miestä hän viittasi luokseen nyt: »Mies hoi, tule tännemmäks! Et taannoin syrjässä noin pysynyt, Verityöhön kun joukkoni läks.»

»Sinä pyssyn--muistatko?--tempaisit Kädest' uupunehen sotilaan Ja miesteni jälkehen kiiruhdit Sodan löylyhyn kuumimpaan.»

»Sukeltaissamme peltoon, ennätit luo, Kuni muut sinä myös sukelsit, Ja kun taas näkyviin tuli urhoni nuo, Eturinnassa ryntäilit.»

»Kylän päälle kun käytihin hyökkäämään, Ja ma silmäsin sinnepäin, Etumaisena nuttusi reiäkkään Taas patterin harjalla näin.»

»Sepä miehen työ, koe semmoinen Pian kunnian, mainehen tuo. Puhu julki nyt vaan, poik' urhoinen, Nimes ensin kuulua suo.»--

»Min lie nimen pappi se antanutkaan, Sitä ihmiset ei kysyneet; Enimmält' ovat aikani kaiken vaan Mua Lurjukseks sanoneet.»

»Hyvä! Lyö nimi silmihin herjaajan, Ja siit' ole vaan suruton. Mut missäs, mies, kotis? lausuhan, Ja missä sun turvasi on?»

Mäkirinteen tiehen viittasi hän: »Tuoss' on kotipaikkani mun»; Ja vahvaa näytti hän nyrkkiähän: »Tähän näin minä turvaudun.»

»Kotis laatuun käy, hyv' on turvas myös, Vaan mist' elatuksesi sait? Näpistyskö vai kirkkojen ryöstö on työs, Vai maantierosvous kait?»--

»Jos suurta tai pientä ma rosvoilin; Ropo ois toki taskussain; Ja jos kerjäläisenki paljastin, Eheämp' olis nuttukin vain!»

Tuli säihkyi silmistä Döbelnin: »Schantz, kapteeni, kuulkaahan! Ken kaatunehist' oli urhoisin Urohist' tämän komppanian?»

»Sen pyssy, ja nuttu ja rensseli sen Nyt tänne te toimittakaa; Nimen hältä ja sankarikalleuden Perinnöksehen tää nyt saa.»

Kalut tuotiin; viidennentoistapa nuo, Stolt vainaan on soturin. Hymysuin von Döbeln katsehen luo Oman turvatin ryysyihin.

»Veriss' on tuo nuttu, se mies peloton, Ken tohtivi ottaa sen; Mut vertapa, näen minä, paksult' on Myös ryysyissä Lurjuksen.»

»Univormu sä siis pue ylles, mies, Nyt nähdessä komppanian; Rivin eessepä äsken kulki sun ties, Nyt riviin sun asetan.»

Puvun muutti hän, posket ne hohtoa loi, Kun hän täysiss' ol' aseissaan; Ja Döbeln ääneti miehen toi Nyt paikkaan Stolt sotilaan.

»Kas nyt olet oiva ja täys sotilas Olennolta ja katsannolt', Olet myös sotaveljemme arvoltas, Ja viidestoist' olet, Stolt.»

»Sydämmeltäsi, mieleltäs ole vaan Yhä entisen kaltainen, Mut vielä jos Lurjukseks sanotaan, Vedä miekkasi tiuskaisten.»

Tähän hetkeen uuden tään soturin Povi tyynest' aaltosi vaan; Mut kuultua nyt sanat kenraalin Järähtääpi se pohjiltaan.

Ikinään ei riemua ollut hän Edes maistanut varkaisin; Jo lapsena kolkkoudess' elämän Oli jäätynyt kyynelkin.

Enskertaa miehen nyt sydämmeen Kevät=aurinko pilkehtii, Sulaneista nyt lähteist' ehtimiseen Vedet uhkuen tulvehtii.

»Ja jos murheess', onnessa olla saan Mies joukossa sankarien, Sotahan olen valmis ja kuolemaan; Sois Herra jo huomenna sen!»

Kirjall. Kuukauslehti maalisk. 1874 ja Kaikuja Hämeestä 1874; parann. 1889.

VON ESSEN.

Hän portahilleen saapuu, Häll' lakki nyt on sotilaan, Kannukset ja ratsaskaapu; Hän aikovi ratsastamaan.

Tuoss' seisovi vanhus sorja, Uros katseeltaan, sävyltään, Lumipäinen, kookas, norja-- Sen moinen hän on näöltään.

Mut miksikä ukko nyt pauhaa? Miks polkevi jalkaa nyt? Eletäänpähän keskellä rauhaa,-- Mikä vimman on synnyttänyt?

Älä huoli, ei vaaraa lässä, Älä tuost' ole milläsikään; Tavan ainaisen näet tässä, Näet Essenin harmaapään.

Jo huutavi raittihisti, Syyn virkkavi selvälleen: »Sinä Matti, sen päiväinen risti, Lopun nyt sinust' oitis teen!»

»Vai vartoa näin unes tähden Ijänkaiken tässä ma saan! Sinä tietänet, milloin lähden Joka päivä ma ratsastamaan?»

Ja tallista renki se pikaa Nyt uljaan tuo orihin; Hän ei nukkunut, siinä ei vikaa, Heräs ehk' ylen aikaisin.

Pää pystyss', ääneti aivan Edes orhin ohjaelee. Jalo ratsu--no leimaus taivaan! Väriseepi ja vaahtoilee.

Alas portailtaan hän saapuu, Asu yllään, kenraali tuo, Ja kannukset, ratsaskaapu; Nyt orhiin katsehen luo.

Vait on hän, liikkumatonna, Ei usko hän silmiään: »Näkö pettikö mun, sano, konna, Sun työtäsi näinkö ma nään?»

»Mut jos kudot valheen viekkaan Ja mulle nyt syötät sen, Niin lähden ja tartun miekkaan Ja pääs heti halkaisen!»

Vaan Mattipa, tuo sotamiesi, Hätäpoika ei ollutkaan; Työn kyllä hän tehneens' tiesi, Mut vastasi myös teostaan.

»Kuin? Valhetellako voisin? Hävettää jo, kun epäillään. Isommassakin syyssä jos oisin, Ei valhetta sittenkään.»

»Kasakan näin tuossa ma tiellä, Hän kerskasi virkustaan. Sitä kärsiskö mies? Mitä vielä! Heti läksin mä kilpaamaan.»

Von Essen, se vanhus sorja, Tuli hehkuva rinnassaan, Lumipäinen, kookas, norja, Hän kimmosi kiukuissaan.

»Pois», huusi hän, »lurjus, pian, Pois tallihin käy takasin, Ja myötäsi, ratsun sijaan, Heti ruoska sa tuo tukevin.»

Tuo Matti on mies, joka tuonaan Oli luoteja kestellyt, Kuninkaalt' oli saanut muonan, Vaikk' Essenin leivässä nyt.

Ihan ääneti läksi hän alas, Mut silmä se vaan salamoi, Saman tien hän läksi ja palas, Tukevimman nyt ruoskan toi.

Sen laski hän kourastansa: »Sotamies olin myös minäkin; Minä ammutess' ampusin kanssa, Ja lyödessä löin takasin.»

»Jos kuin orhi nyt ruoskaa saankin, Kun tein mitä parhaiten, Niin potkaisenpa ma vaankin, Ja kuin orhi ma potkaisen.»

Kenraali kun uhkan on kuullut, Taaks suorana astahtaa; Mut ei suutu hän, kuin ois luullut; Miest' ääneti tarkastaa.

Ja kun katsovi, suoremmaksi Vars sorja se suoristuu; Ja hän vait on, ja kirkkaammaksi Yhä katsanto kirkastuu.

»Mies, kuules», huusi hän, »mistä Sait moisen sä miehuuden? Se on aioist' entisistä, Sikes keskellä hurmetten.»

»Ei mulle tuo ole unta, Sen tunnen jo vanhastaan; Samanlaistapa urhoisuutta Moni ilmaisi kaatuissaan.»

»Sen näin mä, kun voiton tiellä Liput riemusi liehuillen, Näin tappioissakin vielä, Näin Pohjolan hangilla sen.»

»Ja kuinka, kun urhokkaasti Sinä itseäs käytät noin, Noin katselet uskaliaasti, Sua ruoskalla herjata voin?»

»Jumal'auta, näinpähän vasta En kehtais mainitakaan Sitä joukkoa urhokasta, Jota vein minä taistelemaan.»

»Käy kumppali etsimässä, Mies reima ja vankkumaton Juo kunniaksemme, he, tässä Tukaatti, se palkkas on!»

»Ja kiitos, kun mieleni täytit Taas kaunihin muistelmin Ja kun näin sisus yrmeän näytit, Ja nyt mene helvettihin!»

Hän pyyhkäisi silmiänsä, Tais käydä ne himmimmäks, Ja, yrmistäin näköänsä, Pois kääntyi ja sisään läks.

Samaisen tuon urhean herran Minä tunsin jo ennestäin, Saman tuon von Essenin kerran Sotivan Savonmaassa ma näin.

Oli nopsa hän muulloin kyllä, Mut nyt tuli peijakkaat. Vilun tähden häll' oli yllä Sudennahkat ja vuotikkaat.

Kun näin hän pakkassäässä Etumaisena riens tulehen, Ja jok' ainoan askelen päässä Vajos pohjahan nietosten,

Hiki äijän jo otsasta juoksi,-- Kovin raskas virka on tää; Välin kauhean painonsa vuoksi Hänen täytyvi viivähtää.

Mut »Eespäin!» vaan tulisella Hän innolla huudahtaa, »Jos en jaksa ma astuskella, Pojat, hoi, mua kannelkaa!»

Nämä kolme äijällä tällä Oli murheissaan, iloissaan: Miel' ylväs ja luonne hellä, Veri kiehuva kuumuuttaan.

Suomen Kuvalehti 1/3 1875; parannettu 1889.

VELJEKSET.

Sua Wadenstjernan nimi kauhistaa? Tarua julmaa tarkoitat, ma pelkään: Kuink' elon myrskyss' etsein valkamaa Käy veli, mutta veli karkoittaa Takaisin hänet tuiskuhun yön selkään.

Meneppäs Joutsijärven tienoillen, Taloa siellä ikäkoivut varjoo; Jos synkk' on yö tai päivä valoinen, Majahan käy vaan, suojaa vieraallen Juhani Wadenstjerna vanhus tarjoo.

Totisen uskon, suoran sydämmen Hänessä huomaat ensi katsannolla, Ja hyv' on olla sun, niin rauhainen Kuin olla oman kotikatoksen Ja oman isän turvissa on olla.

Yht' älä nimeä sä lausu vaan, Se muistost' ikipäiviks haihtukohon; Hän valmis kaikkea on kuulemaan, Mut Viaporia jos mainitaan, On rauha poissa, myrsky valloillahan.

Mik' ennen lumos hänen sydäntään, Maa, kansa, kansan kunto, voima, väki, Mik' intoon nosti hänen henkeään, Tuon vuoren hautaan kaikki häpeään Ja pilkkaan, sortoon poljetuks hän näki.

Ja senvuoks vavahtaapi vanhus tää, Kun haudan nimenkin vaan kuulla saapi; Ja hänen sydäntänsä kirveltää, Ja hänen hiuksiansa pöyristää, Jos Viaporista ken muistuttaapi.

On ilta myöhä, kolkko, talvinen. Tää vanhus, jonka omantunnon rauhaa Ei syyt, ei pelko kalva, hiiloksen Edessä huolet' istuu, kuunnellen Kuink' ikkunoita piesten tuisku pauhaa.

Hän istuu yksin. Hiljan heittänyt Hän turviin Jumalan on armahansa, Kun, herättäin hänt' unelmistaan, nyt Ov' aukenee, mies lumeen peittynyt Yöks anoo suojaa hänen majassansa.

Hän katsoo katsomistaan. Kauhistain Sydäntä väristyttää hirmu jäinen. Se vieraita ei ole, veli vain, Laps yksien se ompi vanhempain Tuo hänen majaans' yöksi pyrkiväinen.

Tää sama veli entis=aikoihin, Viel' yhdessä kun kasvoivat he ko'issa, Veljeksist' oli hälle rakkahin, Nyt eloss' yksin tää, ja tämäkin Yhdeksäntoista vuotta ollut poissa.

Mut syytön muukalainenkaan ei jäis Niin oven suuhun, kuin tää vieras jääpi, Niin äänet' outokaan ei tervehtäis, Niin nöyräst' oottais, niin ei säikähtäis Kuin veli veljeään nyt säikähtääpi.

Ei äänt', ei sanaa. Hetket vuorottain Saa tulla, mennä niinkuin kuolon mailla, Siks kunnes vieras etähältä vain Vihdoinkin veljellensä arostain Sylinsä avaa rukoilevan lailla.

Juhani kieltä tajus sydämmen. Se näyttää hetken liikuttavan mieltä, Vain hetken aikaa; kuluttua sen Tylynä kääntyy hän ja viitaten Avoimen sylin pois hän luotaan kieltää.

Hylätyn ääni vihdoin värähtää Kamalan kolkosti kuin huokaus maasta: »Oi murra, veli, rinnastasi jää, Äl' ylenkatso turvan etsijää, Ja kuolemaan äl' onnetonta raasta.»

»Oon syynpää. Häväistystä kantaa saan Ma siitä päivin, jolloin heittäyivät Veristymättä miehet Suomenmaan Ja, ennenkuin lens' siihen kuulakaan, Komean Svean linnan pettäin myivät.»

»Mut minäkö voin murtaa sulut lain, Anastaa ohjat kohtalon, ma heikko? Minunko esiin nousta piti? Vain Sit' ett'en tehnyt, pidä vikanain, Mut vihall' älä mua sorra, veikko!»

Hän vaikenee, pää painuu rinnoillen, Ja kuumaan kyynelvirtaan ääni raukee. On lausunut hän kylläks veljellen, Avoinna syli, astuu askelen Odottain että veljen syli aukee.

Mut kuohuin povi nousee Juhanin, Hänessä kiukku, tuska raivoaapi; Ja seinält' olan takaa vihdoinkin Hän tempaa viritetyn pistuolin Ja vastineeks sen veljeen ojentaapi.

Näin taru julma näist' on kulkenut, Viel' ehkä kertomustain kolkompana; Jos sä, jok' olet tätä kuunnellut, Kovasti olet kovaa tuominnut, Niin lievikkeeksi kuule rauhan sana.

Kun toinen oli mennyt, kerrotaan, Silmänsä käsin peitti tyly veli Ja unetonna, valveill' istui vaan Ja illan itki, yönkin kokonaan Ja aamulla kuin laps viel' itkeskeli.

Suomen Kuvalehti 1/9 1875; parannettu 1889.

ENSI LEMMELLE.

(Runebergin »Hannasta».)

Ens lemmeltäni kerran tiedustin: Eloni tähti, kuinka synnyitkään, Ja mistä lempeän sä loistos sait? Ja tähti lausui: näitkö milloinkaan, Kuink' äkin pieni pilvi kaihtaa mun? Ma lausuin: pilven milloin heleän Ja milloin synkän näin sun peittävän, Yht' olit kirkas taas, kun haihtui tuo. Taas lausui tähti: näitkö, kuinka mun Pian himmentääpi päivä maallinen? Ma lausuin: monen päivän loistossaan Näin nousevan ja valos voittavan, Se yhä laski, sin' et milloinkaan. Ja tähti taas: valooni luotatko, Elosi toivon siitä sytyttäin?

Ma lausuin: pilven takaa hymys näin Ja päivän loiston takaa tuikkehes, Viel' loistat tuolla puolen haudankin. Nyt lausui tähti: tunnetko sa mun? Ma oman rintas olen huokaus, Mi rauhan toivoss' etsi taivastaan, Ma oman henkes olen välkähdys, Mi säteillen lens synnyinmaahansa, Ma oman sielus päivänpaiste oon, Sä helläss' elät hohtehessani.

1880, korj. 1905 (Cajanderin ensi suomennos v:lta 1867).

AUGUSTAN ROMANSSI.

(»Joulu=illasta».)

I.

Viestit kulkee seraljissa, Haltiatar Haaremissa, Ällös nukkuko! Sultaanilt' on tullut tieto: »Joudu, Seidi, juhlan vietto Altaanilla Sua vartoo jo.»

Kera kevään loiston, loihdun Koi jo nosti kultasoihdun Yli Bosporin; Kauniimminpa loisti vielä Kalleuksissansa siellä Parvekkeella Tähti Haaremin.

Ja hän silmäyksen vienon Lennättääpi yli tienon; Juhlan hetki on. Kansaa kaikkialla kiehuu, Venheet liukuu, purjeet liehuu, Rannat, salmet Saavat liikunnon.

Mitä riemuhuudot tietää? Voittojuhlaansa nyt viettää Lippu Mahoman: Turkin mies ei joudu alle, Taisto päättyi, voittajalle Venään vangit Riemuin tuodahan.

Kalpaa, surmaa, vaaraa kohti Vankkumatta käydä tohti Kalvas joukko tuo; Nyt kun orjankahle sulkee, Allamielin urhot kulkee, Yksi vainen Uhkakatseen luo. Vavista ei vahtein pauhu, Vainojainsa viel' on kauhu Kahleissakin hän. Pilvet otsan jalon peittää, Silmä salamoita heittää, Surmaa uhmaa Viha ylvähän.

Kansan ahnas aalto kohtaa, Katsehissa kiukku hohtaa, Uljast' uhaten; Yksi silmäys vaan lähti, Vieno niinkuin taivaan tähti, Tornist' alas Vangin puolehen.

Seidin sydän vuotaa verta: Noinpa vietiin hänkin kerta Synnyinmaastahan, Servian laaksoist' ihanista, Ruusuist', ilolintusista, Onnestansa Mailta Moravan.

Povi nousee, poski hohtaa; »Näetkö vierasta?»--hän kohta Kysyy orjaltaan. »Kahleen kantajaks ei totu Valtakotkan vapaa rotu, Lentää tahtoo Taakse meren, maan.»

»Urho saakoon vapautensa Armaan eestä elääksensä, Maan ja mainehen!» Virkkoi, rinnass' into hellä, Laittoi ruusulehtisellä Puolisolleen Viestin kainoisen:

»Ruusukukan sulo tuokse Lennättäköön armaan luokse Seidin huokauksen: Arvon, vallan suositulta, Hetken pyytäisi hän sulta, Juhlast' että Lausuis kiitoksen.»

II.

Haaremin puutarhat ylväät Kätkee pyhäkön, min pylväät Työt' ei taitehen, Ruususton, jonk' idän kesä Kaunistaa vain,--piilopesä Siell' on rauhan, Templi sydämen.

Valtias on valtikatta Siellä, kylmää vaatimatta Loiston kunniaa; Hourisuukot, simahuulet, Balsamiset tuoksutuulet, Lempi, lempi Siellä odottaa.

Unhottaa jos vallan vaivat, Haaveiss' illan tahtoo taivaat Nähdä Mahoman, Nähdä tunteen keväät hennot, Tuta muistot, toivon lennot, Käy hän aina Kukkaismajahan.

Siellä helmass' armaan tuokseen Seidiä hän vartoo luokseen, Vastattuaan noin: »Sultaanitar, vilveess' ehtoon Sen luo tullos ruusulehtoon, Ken sun kirjees Luki suuteloin.»

Auringon jo vuoret peittää, Taivas purppuransa heittää, Ilta hämäröi; Kuuhut laakson hopeoi jo, Sävel satakielen soi jo; Riennä, Seidi, Herras ikävöi!

Oi, hän saa, kuin tuuli väikkyin, Vait kuin yö, kuin kauris säikkyin Puolisonsa luo, Polveaan jo notkistaapi, Herralt' ilokatseen saapi, Hunnun varjon Kasvoiltansa luo.

Puna posken purppuroittaa, Kirkkaana kuin tähti koittaa Kyynel silmässä: Tuskaa, onneako ollee? Kuule! Näin hän puolisolleen Kuiskaa, sydän Vasten sydäntä:

»Seidin taivas!» näin hän haastaa, »Kodin laaksost' onnekkaasta Muisto minullen Immest', ystäväst' on suotu; Hetken loistoks oli luotu, _Servian kauno_ Oli nimi sen.

Kukkain kuu ol' alullansa, Pultamaan läks uskoansa Urhot Servian, _Servian kaunon_ hymy herkes, Poski kelmetä jo kerkes Ennen ensi-- Kukkaa kunnahan.

Luona hopeaisen Savan Hauta tuskiin sydänhaavan Lievityksen soi. Yks sen tarun ties, oi armas; Pakahtui siit' immen parmas, Että joukkos Orjaks sulhon toi.