Part 9
Ja lapses kaukaa tuota Katsoivat tuskaillen, Ei ääneensä he käydä Rohjenneet haudallen, Sill' lukko vahva pantu Sen eteen oli nyt, Ja yö se oli synkkä-- Ei tähtä näkynyt.
Kah!--Elonkoite nousee Jo hautas vierehen, Yks enkel' äkist' astuu: »Nyt nouse ilmoilleni» Ja hautakivi vierii, Koi hymyy, välkähtää-- Nuor' vapaus helohelma Maailmaa tervehtää.
Ja kanteleet ja torvet Hänelle riemuvat, Ja silmist' ilohelmet Valuvat kirkkahat, Jo »Hosianna» kaikuu Sun kauttas, synnyinmaa. Sua, Jumal', ylistämme, Meit' tahdoit armahtaa.
Hälläpyörä kevätluk. 1871.
_Aleksanteri Petöfi_.
RUNOHEPONI
Ei hepon' ole rodust' Englannin, Ei hoikkasääri eikä kaitaluinen, Ei Ala=Saksastakaan syntyisin, Jykeä, karvanilkka, paksu, puinen.
Madjarivarsa runohepon' on, Madjariverta, karvakin sen säihkyy! Ett' ihastellen säde auringon Sen silkinhienoill' lautasilla läikkyy.
Se kasvanut ei talliss' ole lain, Ei koulunkäynyt, säätyhevon lailla; Se vapaan ilman laps on, ja sen sain Ma Kumanian aukeili' aromailla.
En sitä konsanaan ma satuloi, Ma ratsastaissa loimell' istun vainen; Mut kun käyn selkään, lentää se min voi, Se, näet sä, salaman on heimolainen.
Se mielukkaimmin pussta'han mun vie, Siell' aava nummi on sen kotopaikka; Se vainun saa jo, kosk' on sinne tie, Jo hyppää, hirnuu, tömistää yht'aikaa.
Pidätän aina kyläin kohdallen, Miss' impiä on kuni mehiläistä, Ma kauneimmalta pyydän kukkasen, Karautan taas kuin tuuli poies näistä.
Näin hepoin mua vie, kun käskyn saa, Se saattaa pois mun vaikka maailmasta; Suu vaahdoss' on, ja ruumis suitsuaa Vaan innost' eikä pelvost', uuvunnasta.
Ei runohepon' uuvu konsanaan, Se uupua ei saa, on kielto hällä: Näet pitk' on mulla matka päällä maan, Ja toivojeni määrä etähällä!
Tavoita, hepo, virkku, temmoppas; Ja vuorien ja hautain yli kiidä! Jos vihamiehet estää kulkuas, Niin rajutuulen lailla sorra niitä!
Kirj. Kuukauslehti 1874, lokak.; Kaikuja Hämeestä 1874.
_Juhani Arany_.
KLÁRA ZÁCS.
[Tämän balladin sisällys perustuu historialliseen tapaukseen. Kuningas Kaarlo Robert I:n hovissa Wisegradin linnassa oli hänen uskotun neuvoksensa, Felicián Zácsin ihana tytär Klára hovineitenä. Kuningattaren veli, Puolan herttua Kasimir, joka kerran oli tullut sisartansa tervehtimään, houkutteli Kláraa pauloihinsa ja häväisi hänet väkivaltaisella tavalla. Tästä raivostunut Felicián, joka ei voinut sen jälkeen pois lähtenyttä Kasimiria enää tavata, päätti kostaa tyttärensä häväistyksen kuningattarelle, jonka luuli olleen herttualle avullisna tämän rikostyössä. Huhtik. 17. p:nä 1350 syöksi hän, miekka kädessä, päivällispöydässä istuvaa kuninkaallista perhettä vastaan, haavoitti kuningasta käsivarteen ja löi kuningattarelta, joka oli nostanut oikean kätensä molempien lastensa suojelukseksi, neljä sormea poikki. Enempää hän ei ehtinyt tehdä, ennenkuin heittivät hänet lattiaan ja silpoivat hänen ruumiinsa kappaleiksi. Rangaistukseksi tästä murhayrityksestä tapettiin sitten Záczin kaikki lapset (kaksi tytärtä ja yksi poika) ja koko hänen muu sukunsa hävitettiin ilman armotta kolmanteen polveen asti. Vielä tänään seisoo Wisegradin linnavuoren kupeella kullattu risti onnettoman Kláran muistoksi.]
Kuningattarell' on Tarha kukkivainen: Toinen impi punaruusu, Toinen valkeainen.
»Kuningatar, sisko, Taivas! jos ma saisin Ruusun tuon, tuon punaruusun, Kuin sit' armastaisin!
Sydämmeni tykkii, Hän jo taudin tuopi: Jos ma kuolen, kukkanen se Haudan mulle luopi!»
»Voi sua, veli Kazmer, Sit en kultiin vaihda-- Pois! ma suutun ... etkö häpee! Huolta tuot ... oi kaihda!
Huomenkirkkoon aion, Viipyä en saata; Jos sa sairas olet, laske Sohvalleni maata.»
Kuningatar lähtee, Lähtee, kirkkoon saapi; Kukat kauniit, sulo=immet Häntä seurajaapi.
Rukoilla ei voi hän, Rukoella soisi; Helminauhan kotiin jätti: Ken sen sieltä toisi?
»Armas tyttö, Klára, Lapseni, se nouda! Polvityynyll' on se taikka Sohvallani ... joudu!»
Klára etsii, etsii, Eikä löydä vielä: Kuningatar kirkoss' oottaa Raskahalla miellä!
Klára etsii, etsii, Tuntikauden vielä: Kuningatar kirkoss' oottaa, Turhaan oottaa siellä.
Kaunokaisten parveen Imp' ei enää palaa: Ennen kuollehitten joukkoon Kirkkotarhaan halaa.
Ennen kirkkotarhaan Alle mustan mullan, Kuin on suureen linnaan, eteen Vanhan isä=kullan.
»Lapsi, oi! mi sulia? Mikä murhe karvas? Sylihini tule tänne, Kerro, lapsi armas!»
»Voi, voi, isä! en--en-- Mihin joutunenki! Jalkas tomut suutelen ma,-- Tallaa multa henki!...»
Lounahalle kello Hovin kutsuu pian; Silloin kuninkahan eteen Astuu Felicián.
Kuninkahan eteen, Ruoalle ei vainen: Kädessänsä häll' on miekka Julma, kostavainen.
»Tyttärestä henkes, Kuningatar nurja!» Onneks neljään heikkoon sormeen Henkens' ostaa kurja.
»Lajos, Endre kuolkoot: Lapsi lapsen hinta!» Onneks miekkaa vastaan syöksee Nyt Gyulafin rinta.
»Joutuun konna kiinni!... Oi, Cselényi!--Pian!...» Siinä hovimiesten teuraaks Joutuu Felicián.
»Veriss' on sun sormes, Turhaan tuo ei vuoda: Mitä tahdot, puolisoni, Kivun kostoks suoda?»
»Etusormestani Immen ihanaisen, Pitkäsormest' uhkasurman Nuoren nuorukaisen;
Molemmista muista Vävyn sekä nadon; Punaisesta verestäni Koko heimon kadon!»
Nurjat ajat pääll' on, Nurjain tähtein valta: Torju, Luoja, kovat iskut Madjarien maalta!
Unkarin albumi, 1881.
_Aleksanteri Kisfaludy._
HIMFYN RAKKAUDENLAULUJA.
MURHEHTIVA RAKKAUS.
126. laulu.
Päivä nousee, mailleen entää, Muuttumaton murheen' on; Hetket vierähtäen lentää, Vaan ei vaihdu kohtalon'; Sammuu vuori suitsuvainen, Vaan ei tuli rinnassaan; Kuivaa virran, lammin laine, Mun ei kyyneleeni vain; Kedot, metsät ilostuvat, Tähtiryhmät palauvat, Onni kiertää vaihdellen; Kurjuuten' on ainainen.
ONNELLINEN RAKKAUS.
16. laulu.
Toinen maailman on muoto, Toinen on se silmissäin; Toinen asiain on luonto, Toinen kaiku virsissään; Elämän on tunne toinen, Toinen näkö ruumiin on; Sielun lento toisenmoinen, Toinen suunta olennon; Toisin on nyt, sulosemmin, Nyt kun lemmittynä lemmin; Toisin aika viettyy vain, Sitten kun ma hänet sain.
Unkarin albumi, 1881.
_B.E. Malmström_.
MIKSI METSÄ RASKAHASTI HUOKAA?
Syys=illan helmass' istuskellen poika pienoinen Puun kellastuneen alla leikitseepi, Ja kuunteleepi kahinata kuivain lehtien, Ja taivaan kynttilöitä katseleepi. Mut kun hän siinä istui ja taivaast' uneksui, Niin syksy=yössä lehto se yhä tummentui, Mut metsä se niin raskahasti huokaa.
Ja pieni poika kuunteli ja mieli synkistyi, Ja juoksemaan hän rupes tanhualla. Hän pahoj' aatteit' aatteli ja noita peljästyi Ja eksyi näin kanervakankahalla. Hän muisti äitiänsä ja isää, siskojaan: »Jumala, mua pienoist' auta heidän luokseen vaan!» Mut metsä se niin raskahasti huokaa.
Mut rakoilevan pilven takaa kumoittaapi kuu, Ja maan se peittää verhoon välkkyväiseen. Ja peljästyneet kummitukset vuoriin karkoittuu, Ja peikot rientää pohjaan äärimmäiseen. Ja vuorten huiput loistaa; mut metsä synkkä on, Ja huhkain huutaa suruvirttä puissa koivikon;-- Mut metsä se niin raskahasti huokaa.
Ja pieni poika juoksi poikki kangasselänteen Ja muisti monta vanhaa tarinata. Ja taivaan tähdet kulki, yö kului hiljalleen, Mut ei hän löynnyt tietä oikeata. »Te tähdet vienot tuolla, ku käytte taivaan maat, Te kuihtunehet kukkaset, oi mulle kertokaat: Mi metsässä niin raskahasti huokas?»
Mut vait ol' illan tähdet ja vaiti kukkakin, Ja poika karvait' itki kyyneleitä. Näin joutui keijukaisten luo hän.--Sievin askelin Hän astui rinkiin, lausutellen heitä: »Oi te, ku käytte tanhuellen kanervaiset maat, Te armahimmat siskot, oi mulle kertokaat: Mi metsässä niin raskahasti huokas?»
Ja pieni keijuiskuningatar hymys sulosuin Ja silitteli poikaa poskiselle; »Äl' itke, kaunis lapsi, vaikk' äsken kauhistuin Sä koivun alta eksyit kankahalle. Vaan istu tähän turpehelle kanervaisen maan, Ja kyyneleesi pyyhi pois, niin sulle tiedoks saan, Mi metsässä niin raskahasti huokas.»
»Kun hiljan yli mäen ja vetten kohouupi yö, Ja häly päivän hälvenneeksi saapi, Ja aalto laskee lepäämään vihannan saaren ty'ö, Ja kaikki kauniit tähdet tuikahtaapi, Niin silloin taivaan kaarikatto puhtaaks kirkastuu, Ja joukko enkeleitä sen alle laskeuu Ja itkee hopiakyyneleitä maalle.»
»Näkeepi peiliss' silloin kuvansa maa poloinen Ja itseään niin hyljätyksi kaipaa, Ja syntinsä hän kertoo, murhat, valheen, turhuuden, Mi vuosisatain kautta häntä vaivaa. Ja kuolon kauhu silloin hänen suonihinsa saa; Rukoilee laaksot, syntinsä vuoret tunnustaa, Ja metsä se niin raskahasti huokaa.»
»Oi kiitos, armaat keijuiset!--tuon muistan ainian Ja nyt en pelkää kotiani mennä. Kas! tuolta tieni loistaa valossa kuutaman: Nyt teit' en koskaan unhota ma, en mä. Kyll' olen köyhä, ei mull' ole kultaa, tavaraa, Mut Herran nimeen vannon: mun tähteni ei saa Noin raskahasti metsä huokaella.»
Pääskynen 27/12 1873.
_V. Rydberg_.
TONTTU.
Pakkanen on, yö kattaa maat, Tähdet kiiluen loistaa, Tölliss' uinailee asukkaat Kesk'yön unta suloista, Ääneti kuu käy kulkuaan, Puissa lunta on valkeanaan, Kattojen pääll' on lunta. Tonttu ei vaan saa unta.
Hankea vastaan harmottain Luotuvi läävän suuta, Kuin monast' ennen tuijottain Katsovi taivaan kuuta, Katsovi hongikkoon, miten tuo Seudullen kehän tumman luo; Kummoa pulmaa miesi Miettii, suotta kentiesi.
Pitkää partaansa siveltää, Puistavi päätä ja hasta,-- »Ei, tät' en voi minä selvittää, Tuopa se pulma on vasta.»-- Kuin tapa häll' on, heittää hän Moiset miettehet mielestään, Toimihins', askariinsa Käypi ja ammattiinsa.
Hän vajat, aitat kuljeksii, Lukkoja tunnustellen,-- Lehmät pahnoillaan uneksii Kulkua laitumellen; Ruoskat, ohjakset unohtain Pollekin talliss' uinuu vain: Seimi sen tuoksuavaista Täynnään on apilaista.
Kulkien lammaskarsinan viel' Uuhia katsovi ukko; Käy kanakoppiin, pöyhkänä siell' On ylä=orrella kukko; Mustikin oljillaan heräjää, Häntää hiukkasen lierittää Niin kuni ystävälle, Tonttu se tuttu on hälle.
Vihdoin hiipien tonttu tuo Käy talon perheen luona, Kauan huomasi hän, miten nuo Arvon hälle on suonna; Lapsien luokin varpaillaan Katsomahan käy armaitaan; Kellähän oisi mieltä Hältä sen onnen kieltää.
Näin hän polvesta polvehen Lapsin' on nähnyt heitä Poian ain' isän jälkehen; Vaan mist' on he ja keitä? Kukkivat, kuihtuvat, vuorottain Lähtevät pois--mut minne vain? Pulma se vaikea hällen Näin etehen tuli jällen.
Tonttu se käy ladon parveilen: Heiniss' siell' ylähällä Naapuristossa pääskysen, Siellä se on maja hällä; Tyhjä nyt on pesä pääskyn tuo, Vaan kesä taas kun kukkia luo, Palaa hän kotiansa Sievän puolison kanssa.
Silloin kertovi muistojaan Pitkältä matkatieltä, Mitään pulmast' ei, joka vaan Painavi tontun mieltä. Seinän saumauksesta kuu Äijän parrallen kuvastuu, Parralla väike hohtaa; Tonttu se miettiä pohtaa.
Vait on metsä ja seudut sen, Siell' elo kaikk' on jäässä, Kosken vaan humu hiljainen Kuuluvi matkan päässä; Tonttu sen kuulee puol'unissaan, Luulee sen ajan virraks vaan, Oudoksuu mihin vienee Matka ja mistä lienee.
Pakkanen on, yö kattaa maat, Tähdet kiiluen loistaa, Tölliss' uinailee asukkaat Aamu=unta suloista. Ääneti laskee kuu radallaan, Puissa lunta on valkeanaan, Kattojen pääll' on lunta. Tonttu ei vaan saa unta.
Tilhi 26/7 1884.
_G.G. v. Leopold_.
NOKKONEN JA RUUSU.
Nokkoselle poljetulle Ruusu lausui oksaltaan: »Kov' on onni suotu sulle, Sua aina kartetaan. Sinuhun ei silmää luoda, Ken sun näkee, väistyy pois; Hyväilyst' ei sulle suoda, Sillä kättä polttaa vois. Jokainen, jok' astuu luokse, Tuntein sinun tapojas, Kohta luotas poijes juoksee, Peljäten sun pistoas.»
Tähän vastas nokkonen: »Luoja loi mun tuliseksi; Koristusta minä en Saanut vaaran peitteheksi. Mut sä petät, kaunoinen! Luotu muita narraamahan Kaikkia sä viittailet Sua riemuin poimimahan; Piikkis piillät, hymyilet. Kyllä kerskaat, ett' on sulia Väri, loiste, joilla kiillät, Mutta julmempi kuin mulla Sull' on miekka, millä viillät.»
Luonnon kirja 1886.
_Eerikki XIV_.
LAULU KAARINA MAUNUNTYTTÄRELLE.
Se onnekas, ken korkeukset Voi vaihtaa polkuun alhaiseen; Se välttää monet lankeemukset Ja rauhass' elää hiljalleen. Jokainen mieltään noutakaan, Minä paimenuistani lemmin vaan.
Useinpa ukkos=ilma jylhä Lujaakin linnaa järkyttää: Se lankeaa, ken pyrkii ylhä, Ja turmio sen ennättää. Jokainen mieltään noutakaan, Minä paimenuistani lemmin vaan.
Isoilla merill' aallot pauhaa Ja myrsky käy ja tuulispää; Älykäs laaksoss' etsii rauhaa Ja halvan lähteen luokse jää. Jokainen mieltään noutakaan, Minä paimenuistani lemmin vaan.
Rikasten oven luo kun kuljen, Useinkin näen sen lukitun; Mun tyttön' oveaan ei sulje: Min' olen hänen ja hän on mun. Jokainen mieltään noutakaan, Minä paimenuistani lemmin vaan.
Ei kultaa, aarteit' ole hällä, Mut niitäkö mä pyytäisin! Hän sydämmellään lämpimällä On kallihimpi kultaakin. Jokainen mieltään noutakaan, Minä paimenuistani lemmin vaan.
Ei kultavirve hällä hohda, Mut silmät kauniit hohtavat. Hän mieleiseni on, jos kohta Muut häntä ylenkatsovat. Jokainen mieltään noutakaan, Minä paimenuistani lemmin vaan.
Mun siipeni ei pilviin yllä, Ken tahtoo, sinne nouskohon. Maailman tiedoks teen sen kyllä: Minulle rakas tyttön' on. Jokainen mieltään noutakaan, Minä paimenuistani lemmin vaan.
Hyvästi, hyväst', armahainen, Tuhansin hyvää yötä nyt! Se Herran tahto ompi vainen, Pois, pois siis kaikki epäilyt. Jokainen mieltään noutakaan,! Minä paimenuistani lemmin vaan.
Kaarina Maununtyttären muisto, 1885.
_Björnstjerne Björnson_.
El SAANUT HÄN LUPAA LÄHTEÄ.
Ei saanut hän lupaa lähteä, Oli isä vanha, ja äiti poti, Ja hänen työtään kaipasi koti:-- »Mitä hyödyttää tuo viikinkiretki? Sulia tääll' on mit' ikänä toivonetki.»
Mut mieli se palaa, kun pilvet liitää; Hän näkee, kuink' urohot taistoon kiitää. Ja mieli se palaa, kun päivä hohtaa; Hän kuninkaan linnansalissa kohtaa. Hän seisoo, ei muista hän toimiaan, Hän muinaistaruja muistaa vaan.
Oli aamu, ja luotohon äärimpään Ulapalle päin hänet ajoi vaisto, Meren hyrskyjen leikkiä näkemään Ja kuulemaan miten riehui taisto. Se päivä ol' alkukeväimen, Kun myrsky käy maan yli huudellen: Ylös! talven vaippa jo yltäs luo!-- Nyt näyn hän näkee, jok' intoa tuo.
Teräsharmaassa lahdessa laiva makaa, Se lepää ankaran taistelun takaa. Se ankkurissa on, purjeet luotu, Mut lepo sille ei varsin suotu: Sen purje tempoo ja masto nytkii Ja vahtoisena sen rinta rytkii.
Lepohetki se laivalla on paraikaa: Ken nukkuu, ken vielä atrioi. Mut kalliolt' äkkiä huuto kaikaa-- Kuin houkkion suusta ne sanat soi--: »Jos te ette tohdi tyrskyjä voittaa, Niin mulle ruori,--ma tahdon koittaa!»
Toiset tunturiin katseen loivat, Mut toiset tyynesti atrioivat. Ei rauhaa häirinnyt mokoma turma. Kivi lensi--se kahden on miehen surma. Kaikk' ylös karkaavat levoltaan. Syrjään ruoat ja käteen jousi! Nuolia viuhuen ilmaan nousi,--
Mut tyynnä hän seisoi ja virkkoi vaan: »Hyväll' annatko laivasi, päällysmies, Vai ensinkö taistella tahdot kenties?»
Tuommoista ei miehet kuulla siedä, Ja keihäs se vastauksen saa viedä.
Sivu käy se. Hän tyynellä vastaa miellä: »Mua tuonelassa ei kaivata vielä. Sa, jok' olet meret jo kynnellyt, Voit mennä sinne tai rientää kotiin. Mut kaikki, min tääll' olet ryöstänyt, Se minun on; nyt minä lähden sotiin. Sa kokosit mulle; ma perin nyt sinut; Mun aikan' on tullut, se ottaa minut.»
Mut toinen kannelta hymähtää: »Jos mieles on niin kuin lausuit nyt, Niin rauhan saat. Sotilaakseni jää!--» »Sit' en voi, olen päälliköks syntynyt. Minä tiedän tieni; en nyt voi laata; Ei uusi palvella vanhaa saata.»
Hän turhaan vastaust' odottaa; Lähemmäksi nyt karkaa ja huudahtaa: »Ken päälliköks luotu on, näyttäköön, Kenelle voitotar kultiaan jakaa. Sitä miestä te, urhot, kunnioittakaa. Ken ei suurinta palvele, hävetköön!»
Mut vihasta päällikkö punastui; Hän mereen syöksyi ja maihin ui; Mut toinenkin syöksee kohti rantaa Ja vahvoin käsin hänet maihin kantaa.
Mut päällikkö katsovi häntä silmiin, Niist' uljas mieli het' astuu ilmiin. »Häll' asett' ei ole, se hankkikaat», Hän laivaan huusi: »jos voiton sa saat, Voit sanoa, itse ett' annoin sulle Sen miekan, jok' oli surmaks mulle.»
Nyt taistelu tunturin juurella riehuu, Ja isku huoaten iskuun vastaa; Ja laiva se tempoo ja kiukusta kiehuu; Sen päällikön veri jo vuorta kastaa.
Ja huuto se tunturin rinnettä vyörii, Ja laivan kannella kansaa hyörii. Joka mies alas veteen ja kostohon! Ja kohta he kalliorannall' on.
Mut kuoleva kättähän heiluttaa, Viimeistä kertaa hän käskee vielä: »Kun valmis on mies, hän kaatua saa, Ja sankari kuolkoon sankarimiellä! Tuo miesi te päälliköks ottakaa, Sen ansaitsee hän!» Jo ääni herkes, Ja silmä sammui, kun luo he kerkes, Hälle Odin jo soi sijan pöydässään, Ja hän toiseen viittasi lähteissään.
Ja päällikkö uusi ei viipyillyt, Hän paadelle nousi ja lausui nyt: »Aluks patsas urholle nostakaamme. Ja mainetöitähän muistelkaamme! Mut ennen iltaa on matka pois; Elon tiellä ei kuolleesta kumppaniks ois.
Ja patsas tehdään, ja purje liikkuu, Koht' aallon harjalla laiva kiikkuu. Yli vetten muistolaulut soivat, Ne saaren kuollutta kunnioivat, Saa tervehdyslaulun myös tuo nuori, Mi laivalla seisoo kädessä ruori.
Mut kotia kohti kun purtta hän ohjaa, Ja kaikki kun rantahan juoksevat Ja ilolla ihmein katselevat, Kun johtaa hän Ahtolan talkapohjaa,-- Niin illan rusko se purjeet paartaa Ja urhon tuon, jota sankarit saartaa.
Hän laivan ohjasi suoraan päin; Pelon huuto jo soi: »hän hukkuu näin!» Hän laivan kääns', että vaahtosi vaan, Ja hymyili heille: »Nyt luvanko saan?»
Kalatyttö, 1869, parannettu 1905
ISÄNMAAN LAULU.
Tämän maan rakennan, Tätä puolustan, Rukouksissa lemmin ja lapsissain, Meren luodolta niin Lumitunturiin Ma sen hyötyä etsin ja mainetta vain.
Täällä peltoa on, Kesälämpöä on, Kunhan meiss' olis, meiss' olis lämpöä vaan. Mut' kun into ja työ Lujan liiton lyö, Niin me miehissä nostamme syntymämaan.
Ennen retkeiltiin Maihin kaukaisiin, Yltä linnoja Normannien kohoaa. Vaan nyt kauemma vie Jalon lippumme tie, Se nyt entistä raittiimmin punottaa.
Tuloss' aika on suur': Kolmijakoinen Nor Se taas yhdeksi yhtyy ja yhdeksi jää. Sinä rientohon myös Pane tarmos ja työs, Edes paisuva virta sen vierittää.
Kotimaamme on tää, Meille rakkaaksi jää Mitä on se, mit' oli, mitä vastakin on. Ja kuin meiss' oma maa Lemmen nostattaa, Samoin lempemme maammekin nostakohon!
Kalatyttö, 1869, korjattu painos 1905.
_H. G. Andersen_.
ZOMBI TEKI SEN.
Seuraa mua taikamaahan, Jylhäin Pyreneiden taa; Taiteen raunioita siellä Mandelkuuset varjostaa.
Lauhasäässä lähteen luona Laulaa paimen Cid'iään, Messut raikuu, kellot kaikuu, Siell' on juhla yhtenään.
Kuva kirkossa Sevillan On Madonnan puhtahan, Neitseen kainon, äidin hellän, Taivahaisen, ihanan.
Mutta värit nuo ken sekas? Kenpä mointa luoda voi? Minkä tiedän, sen nyt kerron, Joutavaa en tarinoi.
Don Murillon tunnetten te, Espanjan Correggion; Rikkautta puku hohtaa, Silmän tuike neron on.
Kesä=aamu oli varhain, Tavan jälkeen saapuivat Oppilaat ja tauluns' ääreen Penssel' kädess' istuivat.
Don Murillo läss' ei ollut, Haasteltiin ja ilveiltiin Kompia ja kokkalauseit' Ympärille viskeltiin.
»Pyhä neitsyt!» huutaa yksi, Tauluaan käy lähemmäks, »Ken on tämän tehnyt? ken täält' Eilen viimeisenä läks?»
»Hupsu, yhdessähän mentiin! --Katsos minun lautastain!; Katso kuvaa tuota tuossa, Siin' on pelkkä tuhre vain!»
»Mutta kulmassapa pää on, Oi, kuin kaunis, verraton! Sit et ole tehnyt sinä, Sulle se on mahdoton!»
»Märjät mun on pensselini!» Huusi kolmas innoissaan; »Tää ei ole ensi aamu, Jolloin mointa huomataan!»
Suuret sydänyön on kummat, Paljon ihmeitä se luo! --»Uskot kai, kuin neeker'orja, Ett' on Zombin työtä tuo;
Zombiks, neeker'uskon mukaan, Haltijaa näät kutsuu hän!» --»Zombi», huusi vanhin heistä, »Rauhaan teidät jättäkään,
Madonnaani auttakoon hän, Multa se ei käyvän näy!» Ja hän kuvahansa kääntyy, Katsoo, katsoo, kalvaaks käy.
Luonnoksena ihanaisen Huomaa hän madonnanpään. »Armon herra, kenen työtä? Tuota luomaa päättämään
Mull' ei miehuutt' ole, voimaa! Kuinka kaunist', ylevää!» Saliin Don Murillo astuu, Kysyy: »kenen työtä tää?
Hän on parhain oppilaani, Maalar' on hän verraton!» Kaikkein silmät maahan kääntyy, Kaikki äänetönnä on.
»Vastatkaa, ken tuon on tehnyt! Joutuun! tahdon tietää sen!» --»Herra, Zombi sen on tehnyt, Se ei työtä säällisen!
Illoin pensselit ja kaikki Järjestykseen laitetaan, Mutta aamuin tullessamme Kaikk' on poissa paikoiltaan.
Mutta kaikkialla esiin Pistää joku kaunis pää, Piru täällä, enkel' tuolla; Päätä oikein pyörryttää!»
Vait Murillo kuvaa katsoi, Maahan siitä silmäsi: »Minä tuon jos oisin luonut!» Lausui suuri mestari.
»Vaan ken loi sen? Hoi, Sebastian, Poika villatukkainen!» Neeker'orjan poika saapui, Neljätoistavuotinen.
»Eikö jyrkkä käsky sulla Maata täällä joka yö?» --»Kyllä, Herra.»--»Sit' et tee sä, Toista näyttää tämä työ!
Sano, ken tääll' öisin kulkee? Miksi tiehes riennätkään?--» --»Herra, paitse mua, tääll' ei Ollut ole yhtäkään.--»
»Valhettelet, mies! Sun käsken Ens' yön täällä valvomaan, Ja ken tuon on kuvan tehnyt Huomenn' oitis kertomaan.
Vaan jos juokset pois tai nukut, Katso silloin itseäsi Viisitoista raippavitsaa Armotta saat selkähäs!
Ja nyt työhön joka miesi!» Päivä meni joutuen; »Varo raippoja, Sebastian!» Muistutettiin orjallen.
»Zombi on se», sanoi orja, »Kuinka siitä piestä voi! Hän se Davidinne sääret Pitkiks, kädet lyhviks loi.»
»Oikein!» huusi toiset, »sua Pilkkaa Sebastiankin!» Ilveiltiin ja naljaeltiin, Vihdoin matkaan mentihin.
--Yö on hiljainen ja tyyni, Lampun valo välkkyilee; Yksinänsä miettii orja; Zombiako aattelee?
Ovi aukenee niin hiljaa, Sinne silmänsä hän luo; Hänen isäns' on se, ainoo, Paras ystävänsä tuo.
»Isä, mitä nyt näin myöhään?» --»Luonas valvon! nuku pois!» --»Se ei tarpeen, isä!»--»Mutta Zombi tänne tulla vois.»
»Minä Zombia en pelkää!»-- --»Vaan jos pois hän veisi sun, Yksin, lapsetta ma jäisin Maailmaan; se surma mun!
Orjuuttani huojennat sa!» --»Paljon olen itkenyt, Isä! kurjaa orjan' olla!» --»Niin on Luoja säätänyt!»
--»Vapauden hetki koittaa, Isä, näin sen unissan'!» --»Nuku, laps, kun Zombi saapuu, Apu kenties saadahan!»
--»Isä, lähde! älä pelkää! Vapauden hetken nään!» Suudellen ja mielistellen Sai hän isän lähtemään.
»Ja nyt työhön!» huusi orja; »Oi, sit' en voi vastustaa! Sydämmessäni on valta. Joka käskein pakoittaa.
Vaan kun huomenna he tutkii, Enkä vastata ma voi; Viisitoista raippavitsaa Seljässäs, Sebastian, soi?
Oi, en voi ma sitä jättää!» Ja hän itki, polvistui, Kyynelin ja rukouksin Unen helmaan laskeutui.
Heräs koittehessa vasta; Hämmästyvän näytti mies, Kolmen tiiman päästä heidät Taasen tulevan hän ties.
»Maannut olen, maata voinut, Hukkaan maata vapauden, Kolmen lyhven tiiman päästä Olen orja jällehen!
Miehuutta, Sebastian! Työhön! Oi, se syntiäkö ois?» Tarttui pensseliin ja aikoi Pyyhkäistä madonnan pois.
Mutta voimaa, henkisyytt' on Heikoissa sen piirteissä. Oi, se hengittävän näytti, Hymy hurmas sydäntä.
»Muut ne antoivat sen olla, Hävittää ei voineet vaan, Ei Murillo, mestar' itse, Minä kuinka voisinkaan?
Ei, hän huomenna mua piesköön, Piirrettä en pyyhikään. Kuvas, pyhä äiti, kuvaan Niinkuin edessän' sen nään!»
Silmä säihkyi, uskaljaasti Pensselin hän sieppasi, Ryhtyi maalaamaan, ja sydän Pyhään intoon leimahti.
Päivä loisti, orjuus hältä, Raipat, kaikki unhottui, Vapaa, suuri sieluns' oli, Henki hänet mieheks loi.
Äkkiä hän melun kuuli, Näki joukon takanaan, Don Murillon oppilaineen; Puna putos poskiltaan.
Päänsä peljästyin hän painoi, Rangaistusta vartosi, Mutta nuori joukko häntä Ihmetellen katsovi.
Katseensa Murillo peitti Vihan pilviin ankariin: »Mies, ken maalaamaan sun neuvoi?» --»Sinä, herra!»--»Minä?»--»Niin.»
--»Koskaan en sua neuvonut ma!» --»Mutta näinhän sinun työs, Ja kun toisia sä neuvoit, Kuulin neuvos minä myös!»
--»Niin, sa kuulit, opin kätkit, Sana sattui oikeaan! Rangaistaanko? Palkitaanko?» --Kaikki huusi: »palkitaan!»
»Lausu toivos!»--Sydän orjan Riemusta se sykki nyt. »Rahaa, vaatetta nyt pyydä!» Vaan hän viel' ei pyytänyt.
»Rohkeesti!» Murillo lausui; --»Oi, kun uskaltaisin vaan.» --»Rahaa pyydä!» jotkut huusi, »Tänään kaikkeen suostutaan!»