Part 9

Puutarha oli hiljainen ja aurinkoinen niinkuin talokin, liikkumattomina seisoivat tulpaanit ja narsissit lavoissaan, ja kun Marie poimi pari narsissia, olivat lehdykät lämpimät kuin ihmishuulet. Hän kiiruhti puistoon, hän ei muistanut olleensa täällä tähän aikaan, ja kaikki oli oudon näköistä. Tuossa oli lammikko, musta ja liikkumaton, pieniä ruutanoita lekotteli joukottain pinnalla auringonpaisteessa, ankat olivat paenneet rannalle piilipuiden varjoon ja ääntelivät siellä hiljalleen, jopa auringonlämmittämän veden ja lehtien tuoksukin tuntui Mariesta uudelta. Kauempana suuren jalavan alla nukkui kaksi puutarharenkiä ruohikossa, he ojensivat kätensä ja jalkansa, lakkinsa olivat he vetäneet silmille, ja he kuorsasivat molemmat; se muistutti aivan karkeata vuoropuhelua. Marie pysähtyi hetkeksi, nuo suuret miehenruumiit syvän unen niin avuttomiksi ja hervottomiksi vaivuttamat, näyttivät hänestä merkillisiltä. Kun hän meni eteenpäin, huomasi hän puukujan päässä pienen puna- ja valkoraitaisen olennon, joka nopeasti, nopeasti kiiruhti eteenpäin, alasriippuvat käsivarret heiluivat säännöllisesti edestakaisin. »Sehän on pieni kamarineitoni Emilie», ajatteli Marie, »mihin hän mahtaa juosta. Nyt poikkeaa hän pois suurelta tieltä ja katoaa sireenipensaiden taakse, siellä hän pysähtyy, hänen valkea ja punaraitainen pukunsa kuultaa hiukan pensaiden läpi, vihreä hattu sukeltaa esiin, se on varmaan nuori puutarhuri. Mitä kaikkea täällä tapahtuukaan tänä hiljaisena, outona keskipäivänhetkenä.» Marie nousi loivaa rinnettä, tuolla oli pieni lammikko, suuri, pyöreä reikä pikimustine vesineen. Rannalla seisoi paatsama ja kivipöytineen ja -penkkeineen. Penkillä istui Felix, hän oli ottanut hatun päästään ja nukkui, pää rinnalle vaipuneena. Marie pysähtyi ja tarkasti häntä. Lehvistön läpi lankeava valo teki hänen kasvonsa kalpeiksi, ja uni teki hänet lapsellisen näköiseksi, ja kuitenkin oli hänen piirteissään jotakin huolestunutta. »Raukka», ajatteli Marie, »sen aiheuttavat kai nuo kauheat velat.»

Nyt avasi hän silmänsä, hetken tuijotti hän unisena Marieta, sitten hypähti hän pystyyn. »Pyydän anteeksi», sanoi hän, »luulen, että olen nukkunut.»

»Miten syvästi te nukuitte», vastasi Marie. »Kuljin tästä sattumalta ohitse, ja silloin huomasin teidät.»

Felixin huulet vapisivat, Marie tunsi tuon, kun hänen huulensa noin vapisivat, kun hänen silmänsä kävivät tummiksi, silloin oli hän suuttunut, silloin oli hän julman näköinen, ja hän mietti, mikä nyt mahtoi häntä suututtaa.

»Tietysti», alkoi hän, »enhän muutoin luulekaan, että se tapahtui minun tähteni. Prinsessat kulkevat aina vain sattumalta ohitse.»

Marien silmät kävivät pyöreiksi pelästyksestä. »Miksi te niin sanotte?» kysyi hän. »Minkätähden puhutte minulle sillä tavalla?»

Felix rypisti kulmakarvojaan ja puraisi huuleensa: »Pyydän anteeksi», sanoi hän muodollisesti, »unohdan itseni, tiedän, että käyttäydyn kehnosti, pyydän anteeksi. Toivon, ettei teidän ylhäisyytenne kuitenkaan heti lähde pois. Lupaan olla moitteettoman kohtelias, moitteettoman kohtelias.»

Mutta nyt Marie suuttui, hän löi narsisseilla pöydän kivilevyyn, ja hänen äänestään kuului, etteivät kyyneleet olleet kaukana: »Minä en ensinkään halua, että minun kanssani aina puhutaan moitteettomasti ja kohteliaasti, mutta tiedän, että Hilda on teille uskotellut, että prinsessojen kanssa voidaan puhua vain jäykästi ja ikävästi. Hilda halveksii prinsessoja, koska he eivät kehity, koska he eivät ole uudenaikaisia tyttöjä.»

Nyt hymyili Felix taas hyväntahtoisesti, suuttunut, vaalea tyttö pyöreine, kosteine silmineen miellytti häntä kovasti, ja hän tunsi mielihyvällä, että hänellä oli vaikutusvaltaa tuohon kauniiseen tyttöön. »Eikö teidän ylhäisyytenne halua istua?» sanoi hän.

Marie meni penkin luo ja istuutui, hänen polvensa vapisivat, ja hänen oli vaikea seistä. »Tuosta ijankaikkisesta prinsessasta», jatkoi hän valittaen, »kuulen jo tarpeeksi neiti von Dachsbergilta. Prinsessa, se on kuin salpa, joka vedetään kaikkien ovien eteen, joiden takana tapahtuu jotakin hauskaa. Puhukaa toki niinkuin puhutte muiden tyttöjen kanssa, kuten Hildan kanssa, sanokaa, mitä haluatte, teidän ei myöskään aina tarvitse sanoa teidän ylhäisyytenne, se vaan vie aikaa.»

»Miten minun tulee sanoa?» kysyi Felix.

»Niinkuin haluatte», vastasi Marie harmistuneena, »sehän teidän täytyy paremmin tietää.»

Felix katsahti Mariehen miettivällä, hiukan ylimielisellä katseella. »Prinsessa», virkkoi hän, »sehän on jotakin kaunista, hän on kuin pieni madonna, jolla on ruusuiset kasvot ja kullalla kirjailtu puku, ja joka seisoo pienessä kojussa, jokainen, joka kulkee siitä sivutse, kumartaa hänelle.»

»Mutta minä en halua seistä yksinäni kojussa», huudahti Marie, »mutta mitä pitää sitte tehdä, mitä tekevät muut tytöt? Mitä tekee uudenaikainen tyttö?»

Felix huojutti ajatuksissaan päätään edestakaisin. »Jos uudenaikainen tyttö», sanoi hän, »menee puistoon tavatakseen jotakuta, ei hän silloin sano, että hän sattumalta kulki ohitse.»

Marie sävähti tummanpunaiseksi: »Oh, kyllä hekin joskus valehtelevat», sanoi hän, »mutta miten tahansa, minä olen tullut tänne sentähden, että tiesin teidän istuvan täällä.»

Felix nauroi koko kasvoillaan ja löi kädellä polveensa: »Sitten on kaikki hyvin. Miten minä jumaloin teitä! Ja saanhan sanoa kaikki, mitä tahdon.»

Marie nyökäytti: »Sanokaa vaan.»

»Silloin viinimarjapensaiden alla», alkoi Felix, »silloin se alkoi, ja siitä asti se ei ole minua jättänyt. Kun te edellisenä kesänä olitte matkoilla ja talvella oleskelitte Italiassa, oli lomani kuin hukkaanmennyttä, iloton kuin kasarmi. Hilda oli raivoissaan, hän sanoi, että oli typerää rakastua prinsessaan, sillä ei voita mitään. Ei, mahdollisesti ei sillä voita mitään, ei ainakaan Jumalan kiitos mitään ylennystä, jonka takia täytyisi rasittaa itseään. Ihanimmista asioista ei milloinkaan tule mitään, niillä ei ole mitään tulevaisuutta. Mutta, että te tänään olette tullut tänne, että istumme täällä vierekkäin ja minä saan sanoa teille kaiken, eikö se jo ole paljon? Eikö se ole hyvin paljon?»

Marie piti käsiään ristissä helmassa, hänen kasvonsa olivat totiset kuin kuuntelisi hän hartaudenharjoitusta, harvinaisen liikuttavaa hartaudenharjoitusta.

»Yhden asian voisimme vielä tehdä», sanoi Felix mietti västi.

Marie hymyili heikosti, antoi käsivarsiensa velttoina riippua ja kysyi; »Mitä minun vielä on tehtävä?»

Tämä tahdottomuus, joka teki hänet voimattomaksi, tuntui suloiselta. »Ajattelen, että menemme tuon portin kautta ulos», ehdotti Felix, »vähän kauempana on nummi ja siellä pieni hietakuoppa, ja tuolla hietakuopassa on nyt varmaan ihmeellistä.»

Marie ravisti päätään, ei, se oli liian vaarallista.

»Se on vaarallista», myönsi Felix, »mutta yhteinen vaara vie lähemmäksi toisiaan.»

Mutta Marie ei uskaltanut, ei, se ei käynyt päinsä.

»Vai niin, se ei käy päinsä», sanoi Felix masentuneena. Hetken vaikenivat molemmat. Puukujaan ilmestyi taas tuo pieni puna- ja valkoraitainen olento ja kiiruhti, heiluttaen käsivarsiaan edestakaisin, ylös linnaan. »Pieni kamarineitsyt», sanoi Felix, »hänet näen joka kerta, kun istun täällä. Hän juoksee ystävänsä luo sireenipensaikkoon.»

Marie nousi penkiltä. »Menkäämme siis hietakuoppaanne», sanoi hän päättävästi.

Varovasti he hiipivät sireeni» ja paatsamapensaiden alitse puistoveräjälle. Siellä kulki maantie ohitse, ja sen toisella puolella oli nummi ja pieni hietakuoppa. Sen reunat olivat jyrkät ja Marien täytyi lujasti nojautua Felixiin. Alhaalla oli kirkas auringonvalo, menneenvuotinen kanerva peitti seinämät, siellä täällä suuri takiaislehti ja voikukan kullankeltainen kukka, tuoksui lämpimältä hiekalta.

»Olkaa hyvä istukaa», sanoi Felix ja hieroi tyytyväisenä käsiään, »tämä kanervikko kahisee kuin silkki, eikö totta? Suurenmoinen chambre à part. Olemme täällä niinsanoaksemme ulkopuolella maailmaa, mitään ei ole jälellä, ettekö tunne, miten prinsessa täällä putoaa pois?»

»Kyllä», virkkoi Marie, »luulen, että tunnen jotakin sellaista.»

Silloin kietoi Felix käsivartensa hänen vyötäisilleen, hän hiukan hämmästyi sitä, mutta hän ajatteli, että niin täytyi kai olla. Sitten kumartui hän hänen ylitseen ja suuteli häntä.

Marie tunsi hänen kuumat huulensa, hänen pienet viiksensä huulillaan. Hänen mielessään välähti: »Se on siis tämä, josta Hilda on puhunut, ja minunkin on kai jotakin tehtävä, kenties on minun kiedottava käteni hänen kaulansa ympäri», ja hän kietoi kätensä Felixin kaulan ympäri. Sen täytyi olla oikein, sillä hän tunsi sydämensä aivan lämpiävän.

Tyytyväisenä nojasi Felix kanervikkoon ja sulki silmänsä. »Oi, suloinen ylhäisyys», sanoi hän, »ihanaa, ihanaa täällä on, kun suljen silmäni, kuulen jotakin soivan, se on vereni, se sirkuttaa kuin heinäsirkat.»

»Minä en voi sulkea silmiäni», selitti Marie masentuneena, »kun suljen silmäni, pelkään; pelkään sentähden, että olen täällä, että te olette täällä, ja minä näen linnan ja neiti von Dachsbergin, joka etsii minua.»

»Ei mitään omantunnonvaivoja», kiivastui Felix, »omantunnonvaivat ovat jokapäiväisiä, omantunnonvaivat turmelevat kaiken. Me emme tule pitkään aikaan näkemään toisiamme», jatkoi hän hellästi, »tänään iltapäivällä lähden isäni kanssa ikävän, vanhan sedän luo, siellä viivymme kaksi päivää ja tulemme sitten myöhään illalla kotiin, ja aamulla aikaisin palaan jälleen virkaani. Yhden yön siis olen enään täällä, mutta koko tuon yön olen istuva penkillä puistossa.»

»Puistossa?» kysyi Marie hämmästyneenä. »Enhän minä kuitenkaan yöllä voi tulla puistoon.»

»Ei, sitä te kenties ette voi», jatkoi Felix, »kaikessa tapauksessa istun koko yön siellä penkillä ja ajattelen teitä ja odotan jotakin mahdotonta, ihmettä.»

»Minähän en voi päästä edes ulos huoneestani», valitti Marie kiusattuna, »ilman että Emilie huomaa sen.»

»No, tuo pieni kamarineitsyt Emilie», virkkoi Felix, »hänen kai pitäisi tuntea oikeat tiet. Mutta minä en sano, että se on mahdollista, minä sanon vaan, että minä tulen istumaan penkillä.»

Levottomana käänteli Marie itseään kanervikossa. »En milloinkaan tee sitä!» valitti hän. Hänestä tuntui nyt tuo vieras tahto, jolla oli valtaa hänen ylitsensä, tuskalliselta. Felix ei vastannut mitään.

Äänettöminä leijailivat pienet siniset ja kullanruskeat perhoset heidän yläpuolellaan, hiljaa suristen laskeutuivat mettiäiset voikukille, mutta korkealla vaaleansinisellä taivaalla lentelivät pääskyset nuolennopeina ohitse ja päästivät kimeitä, pieniä ilohuutoja, jotka Mariesta tuntuivat äärettömän suruttomilta.

»Nyt meidän täytyy kai lähteä», sanoi Felix.

He nousivat ja kiipesivät ylös hietakuopan jyrkkää rinnettä. He eivät puhelleet mitään keskenään, Marie tunsi itsensä syylliseksi, ja se teki hänet onnettomaksi. Kun he olivat onnellisesti saapuneet puistoveräjälle, suuteli Felix vakavana Marien kättä ja sanoi: »Voikaa hyvin, täällä penkillä olen muisteleva teitä.» Marie ei osannut mitään siihen vastata, ja niin he erosivat.

Nyt oli Mariella kiire päästä kotiin, hän melkein juoksi, ja tahtomattaan heilutteli hän käsivarsillaan samalla tavalla kuin oli nähnyt kamarineito Emilien tekevän. Linnassa kulki, jo neiti von Dachsberg huoneitten läpi ja etsi prinsessaa; hän oli hyvin suuttunut, kun Marie oli niin palavissaan, lääkäri oli kieltänyt häneltä liiallisen lämpenemisen. Puutarhassa istuminen keskipäivänaikaan oli varomatonta, nyt ei voinut ajatella kävelymatkaa, prinsessan tuli rauhallisesti istua huoneessa ja neiti von Dachsberg lukisi hänelle. Hän otti Vilmarin kirjallisuushistorian ja luki mestarilaulajista Nürnbergissä. Hänen äänessään väreili vielä tyytymättömyys. Marie makasi nojatuolissa eikä kuunnellut. Hänellä oli sydämentykytystä ja hän oli lopen väsynyt. Äsken elettyä ajatteli hän kuin jotakin, joka oli jo hyvin kaukana, se oli niin epätodenmukaista. Mitä yhteistä oli sairaaloisella prinsessalla, jolle neiti von Dachsberg luki Vilmaria, tytön kanssa hietakuopassa, hänen, joka antoi Felixin suudella itseään. Siltä tytöltä saattoi odottaa mahdottomintakin, hän menisi rauhallisesti puistoon yölläkin. Pikku Emilien kanssa saattoi puhua, hän voisi antaa hänelle rahaa, hän voisi uhata häntä sillä, että oli nähnyt, miten tämä meni sireenipensaikkoon nuoren puutarhurin luo. Se olisi tietysti epäjaloa, mutta sellaista oli elämä.

* * * * *

Ruhtinatar ja paroonitar Dünhof lähtivät iltapäivällä metsästyslinnaan; kreivi Streith oli kutsunut heidät teelle. Ruhtinattarella oli päällään ohut, vadelmanvärinen puku ja hattu, joka yltyleensä oli kieloilla peitetty. Hän oli hyvin iloinen, nauroi pienille, vähäpätöisille asioille ja kiusasi paroonitar Dünhofia kreivi Minskyllä. »Kun hän istuutui teidän viereenne, oli hän hyvin rakastuneen näköinen.» Paroonitar liiotteli suuttumustaan huvittaakseen ruhtinatarta. »Tuo kamala ihminen, hän muistuttaa minusta kahvikuppia, johon on pantu liian paljon sokeria.»

Linnassa vastaanotti kreivi naiset portaiden juurella ja johdatti ruhtinattaren puutarhasaliin. »Emmekö mene ensin puutarhaan», ehdotti ruhtinatar.

Puutarhakäytäville oli hiljan siroteltu kaunista, punertavaa hiekkaa, ja niitä reunusti rivi pieniä, tulenvärisiä tulpaaneja, takana seisoivat runkoruusut. Jokaiseen oli kiinnitetty pieni, valkea taulu, jossa oli ruusun nimi. Ruohokentällä oli pyöreitä saarekkeita täynnä valkeita ja punaisia tulpaaneja ja hyasintteja. Mutta pienen vesi-altaan, jonka keskellä tritooni puhalsi näkinkengästä ohuen vesisuihkun ilmaan, ympäröi tiheä kehä narsisseja. Kirkkaassa kevätauringossa loistivat värit iloisina kuin olisivat ne juuri pestyt ja vietettäisiin täällä hiljaisessa puutarhassa juhlapäivää.

»Ah, Streith, miten kaunista», sanoi ruhtinatar, ja paroonitar Dünhof huudahti ihastuneena: »Aivankuin maalattu!»

Streith esitteli ruusujaan: tämä oli Sansibarin sulttaani, tuo tuolla paroonitar Rothschild, täällä oli madame de Recamier. Streith toivoi, että ne tänä vuonna kukkisivat samaan aikaan, ja silloin toivoi hän saavansa näyttää niitä hänen korkeudelleen. »Kyllä, silloin minä tulen», sanoi ruhtinatar, »en tiedä, onhan minullakin tulpaaneja, narsisseja ja ruusuja, mutta meillä ne ovat ikäänkuin kaukana ja vieraita, puutarhuri asettaa ne maljakoihin, tahi me kuljemme niiden ohitse ja kerran haistelemme niitä, siinä kaikki. Täällä teidän luonanne ne ovat niin eläviä, ne seisovat vierekkäin kuin seura ylhäisiä henkilöitä, joiden joukossa kernaasti haluaisi olla »recu».

»Se ei ole helppoa», arveli Streith, »kukat ovat hyvin itseensäsulkeutuvia olentoja, ei ole mahdollista päästä lähelle heitä, he pitävät aina meitä välimatkan päässä. Joskus illalla hiivin yli tulpaanien, tunnustelen niitä, mutta miten poistyöntäviä ovat silloin nuo suljetut, kosteat terät. Voinhan kyllä taittaa niitä, mutta se on silloin raakaa väkivaltaa, ne kärsivät sen hiljaa ja ylhäisesti kuin ylimystön naiset, kun heidät laahattiin giljotiinille.»

»Ei, ei», vastasi ruhtinatar, »te olette kukkienne ystävä.»

Pientä kukkatarhaa, joka oli tasainen kuin kirjava shakkilauta, reunusti rivi kukkivia sireenipensaita, niiden takana oli hedelmäpuu- ja keittiökasvitarha.

»Tietysti haluan nähdä keittiökasvitarhan», sanoi ruhtinatar, »haluan nähdä kaiken. Missä ovat teidän siilinne?»

»Ne nukkuvat päivällä», vastasi Streith, »nuo yöhaaveksijat.»

Hedelmäpuut olivat täydessä kukassa, ja tyyni ilma oli täynnä hitaasti ja äänettömästi maahan leijailevia, valkoisia kukkalehtiä.

Streith esitteli puitaan: »Nämä täällä ovat renettejä nämä gravensteiniläisiä, täällä on kaneelipäärynöitä, joilla on merkillinen rokokomaku, ja täällä kasvaa säleikköpäärynöitä.»

»Miten hyvinhoidetulta kaikki näyttää», virkkoi ruhtinatar, »näettekö, Dünhof, keittiökasvilavoja, kuin viivottimella vedetyt. En ole milloinkaan ennen huomannut, että keittiökasvitarha voi olla niin kaunis.» Ruhtinatar päästi Streithin käsivarren kävelläkseen lavojen välissä. »Tuossahan on kaalintaimia ja herneitä. Nämä ovat varmaan porkkanoita — syöttekö porkkanoita? Minä en niitä syö.»

»Kuitenkin», vastasi Streith, »aivan pehmeiksi keitettyinä ja vallan nuorina on niissä mieto aprikoosinmaku.»

Ruhtinatar vei lornetin silmilleen ja kumartui syvään lavan yli: »Tosiaanko», sanoi hän, »mutta kenties ainoastaan teidän porkkanoillanne.»

»Täällä on eräs uusi laji valkeita puutarhamansikoita, selitti Streith, »ja tuolla parsa, jolle puutarhuri ja minä omistamme erikoisen hellää huomaavaisuutta.»

»Ja tuolla ovat taimilavat», huudahti ruhtinatar, »nekin minun täytyy nähdä. Miten kauniin sileitä ovat kapeat polut lavojen välillä, aivan niillä voisi tanssia.» Ruhtinatar otti muutamia liukuvia tanssi» askeleita ja nauroi. Taimilavat olivat kukkulalla, lasiakkunat olivat avatut, ja siellä nauttivat auringosta retiisit, kurkun- ja meloonintaimet. Ruhtinatar istuutui erään taimilavan puureunustalle ja hengitti mielihyvin väkevätä tuoksua, joka levisi ympäröivistä kasveista. »Miten lämmintä täällä on ja miten miellyttävää», sanoi hän, »kun minulla on suruja, haluaisin istua täällä, täällä on niin rauhallista, täällä istuu kuin hyvien ihmisten seurassa. Antakaa minulle toki yksi retiiseistänne maistettavaksi.»

Varovasti veti Streith muutamia retiisejä lavasta, meni kaivolle, huuhtoi ne ja tarjosi naisille.

»Mainiota, mainiota», huudahti ruhtinatar, »luulen, että nämäkin maistuvat hiukan aprikooseilta, eikö totta, rakas Dünhof?»

Nyt oli aika taas palata taloon. Puutarhasalissa tarjottiin tee. Ruhtinatar nojasi sohvannurkkaukseen, aurinko oli tehnyt hänet lämpimäksi, hänen silmänsä loistivat, ja hänen kasvoillaan oli vilkkaan nuorekas ilme, joka kaunisti ne. »Eräänä päivänä puhuitte te, rakas kreivi», alkoi hän miettivästä, »että tulemme ystäviksi elämän kanssa, niin, te osaatte sen taidon, te kyllä. Kun minä olin nuori, olin elämään samassa suhteessa kuin opettajaan, myöhemmin kuin ylihovimestarittareen.»

Streith nauroi: »No, huolimatta kaikesta ystävyydestä», vastasi hän, »on jälellä kuitenkin jonkunverran epäluottamusta. Kun veljelläni ja minulla oli jotakin miellyttävää odotettavana, kävelymatka tai juhlapäivällinen, silloin veljeni iloitsi vilpittömästi, mutta minussa heräsi hämäriä aavistuksia: todennäköisesti tulee sade, luultavasti ovat aikaihmiset epäystävällisiä, tahi tulevat saappaat likistämään, luultavasti ovat leivokset niin vaikeastisulavia, että saan niitä hyvin vähän. Tiedän, että tämä teki veljeni aivan epätoivoiseksi, hän valitti äidilleni, että turmelen hänen ilonsa. Minua rangaistiin, en päässyt mukaan kävelymatkalle tai en saanut yhtään kakkua.»

»Pieni Donald parka», sanoi ruhtinatar säälivästi.

Mutta Streith piti sitä aivan oikeana, lasten tuli oppia iloitsemaan.

»Ei löydy kuitenkaan mitään surullisempaa», virkkoi paroonitar, »kuin pettynyt lapsi.»

»Ja lapset ovat aina pettyneitä», vastasi ruhtinatar vilkkaasti, »merkillistä, jokainen meistä on ollut lapsi, ja kuitenkin ymmärrämme yhtä vähän lapsia kuin kukkia. Jokainen meistä kuitenkin muistaa, että lapsena eivät aikaihmiset ymmärtäneet häntä.»

»Niin, se on merkillistä», vahvisti Streith ja tarttui voileipälautaseen tarjoten ruhtinattarelle. »Eikö teidän korkeutenne halua maistaa näitä voileipiä, ne ovat rouva Buchen omaa keksintöä.»

Ruhtinatar otti yhden voileivän ja katseli sitä tarkkaavasti. »Ettekö milloinkaan pety rouva Buchen suhteen?» kysyi hän, »tarkoitan näin haukikotlettien ja voileipien suhteen.»

»En milloinkaan», vastasi Streith. »Vuosien kuluessa tapaamme kuitenkin yhtä ja toista elämässä, johon voimme luottaa, joitakin uskollisia liittolaisia.» »Liittolainen on hyvä olemassa», sanoi ruhtinatar antaen sanojen lämpiminä kaikua. »Birkensteinissakin oli minulla uskollinen liittolainen.»

Paroonitar loi silmänsä alas ja painautui syvemmälle nojatuoliin, kuin haluaisi hän, että he unohtaisivat hänen läsnäolonsa.

Streith hymyili juhlallisesti ja katseli ruhtinattaren suuta, kapeita, hyvin punaisia huulia ja hienoja juovia, jotka kulkivat suupielistä alaspäin ja antoivat tälle suulle liikuttavan ja juhlallisen ilmeen. Kukaan ei puhunut vähään aikaan, tuntui siltä kuin viimeisten sanojen merkityksellisyys ei niin pian saisi haihtua. Ruhtinatar alkoi hitaasti syödä voileipää, jota hän piti kädessään. Vihdoin hän sanoi: »Nyt, kreivi, täytyy teidän soittaa jotakin meille, se kuuluu asiaan.»

Tottelevasti nousi Streith ja astui pianon ääreen. Hän alkoi soittaa. Schumannin »Glückes genug». Hän soitti aivan hiljaa ja sydämellisesti, ja tämän sävelen pidätettyyn riemuun sekaantui kottaraisen intohimoinen vihellys kastanjassa ikkunan ulkopuolella.

Hiljainen melu avonaisen akkunan luota sai Streithin katsomaan ylös koskettimista.

Britta seisoi siellä ikkunan edustalla, vilttihattu niskassa, tumma tukka riippuen otsalla. Hän nauroi, Streith näki selvästi hänen hampaittensa valkean välkkeen. Sitten heitti hän jotakin huoneeseen ja katosi.

»Kuka se on?» huudahtivat molemmat naiset ja veivät lornetit silmilleen.

Streith meni akkunan luo, hän tunsi punastuvansa kuin poika.

»Ohikulkevia lapsia», sanoi hän, »vallattomuutta, minun täytyy antaa ottaa penkki pois akkunan alta.»

»Nehän ovat orvokkeja, joita teille viskataan», huudahti ruhtinatar, »siis kunnianosotus.»

Streith oli tyyntynyt ja kääntyi jälleen naisten puoleen: »Tällä kertaa ne ovat orvokkeja», virkkoi hän, »toisella kertaa vähemmän tervetulleita esineitä.»

»Eikö se ollut tuon metsänaisen tytär?» kysyi paroonitar, »tuon rouva von Syrmannin?»

»En tunne niitä ihmisiä», vastasi Streith, kuivasti ja varmasti. Hän istuutui jälleen paikalleen, tekeytyi kuin ei tapaus olisi ollut minkään huomion arvoinen, vaikka se kiihoitti häntä niin, että hän värisi. Puhuttiin välinpitämättömistä asioista, ruhtinatar Kusminin pianonsoitosta, venäläisestä hovista, ja sitten lähtivät naiset.

»Kiitän teitä, Streith», sanoi ruhtinatar, »tulen pian jälleen.»

Kotimatkalla istui ruhtinatar äänettömänä ja syviin ajatuksiin vaipuneena. Mutta vähää ennen linnaan saapumista laski hän kätensä paroonittaren kädelle ja sanoi: »Gertrud», sydämellisinä hetkinä kutsui hän paroonitarta Gertrudiksi, »luulen, että olen yksimielinen itseni kanssa.»

»Jumalan kiitos», kuiskasi paroonitar.

Streith kulki sillävälin puutarhasalissa edestakaisin ja antoi vihalleen vapaat ohjat. Ei, se ei ollut mahdollista, nuo ihmiset, jotka olivat tarrautuneet häneen, kävivät suorastaan vaarallisiksi. Niin ei enään voinut jatkua. Hän tahtoi heti puhua tytön kanssa vakavan sanan. Hän huusi Oskaria, käski hänen tuoda hatun ja kepin, ja osoittaen orvokkeja, jotka makasivat maassa, sanoi hän: »Viekää nuo pois.»

Hän lähti lyhyintä tietä metsänhoitajan asunnolle. Kulkiessaan nopeasti eteenpäin, alkoi hän jo mielessään nuhdella Brittaa, tämä oli tehnyt hänelle harmittavan kepposen. Juuri kun mieliala oli käynyt sopusointuiseksi ja juhlalliseksi, piti hänen tulla kirottuine orvokkeineen. Tiheästä kuusikosta metsänhoitajan asunnon lähettyviltä helotti jotakin sinistä, se oli Brittan puku. Maahan kumartuneena poimi hän jotakin esiliinaansa. Streith meni hänen luoksensa: «Hyvää iltaa», murisi hän.

Britta nousi äkkiä pystyyn, hän punastui, ja hänen kasvoillaan kuvastui kauhu ja tuska yhtä selvästi kuin lapsen kasvoilla. Liikkumattomana jäi hän seisomaan ja tuijotti Streithiin.

Tämä nojasi puunrunkoon, hän oli kulkenut kiivaasti, ja sydän löi hieman liian kiihkeästi. »Hyvä, että tapasin teidät täällä, neitiseni», alkoi hän, »haluaisin pyytää teitä tästedes säästämään minua tämäntapaisilta yllätyksiltä, en ole ylipäänsä yllätyksien ystävä, enkä ensinkään sellaisten, jotka tulevat ikkunan kautta. Mitä luulette vieraitteni ajattelevan sellaisesta? Joko tullaan minun luokseni oven kautta, taikka ei tulla ensinkään. Näin ei käy päinsä, meillä ei ole tapana seurustella ikkunan kautta. Sen tahdoin sanoa teille.»

Britta seisoi vielä liikkumattomana paikallaan ja tuijotti Streithiin, hänen silmänsä täyttyivät hitaasti kyyneleillä, ja kyyneleet vuotivat pitkin hänen poskiaan. Esiliinankulman, josta hän oli pitänyt kiinni, päästi hän irti, antaakseen käsien velttoina riippua pitkin sivuja, ja korvasienet, jotka hän oli poiminut, putosivat maahan.