Part 10

»Myöskään teille, neitiseni», jatkoi Streith, nyt lempeämmin ja isällisemmin, »myöskään teille, neitiseni, ei sellainen käytös ole suositeltavaa. Hyvinkasvatetut nuoret naiset eivät nouse vieraitten talojen ikkunoihin, heittääkseen herroille orvokkeja. Siitä minä ehdottomasti kiellän teitä, ja teidän rouva äitinne tuskin sitä myöskään hyväksyisi. Siis, tämän halusin sanoa teille.»

Merkillistä kyllä, oli hänen harminsa äkkiä kuin poispuhallettu eikä Streith enään tiennyt, mitä hän sanoisi, hän tunsi vaan suurta vastenmielisyyttä esiintyä täällä vanhana herrana, joka nuhteli itkevää, nuorta olentoa.

Britta odotti hetken. Hän luuli, että Streith vielä jatkaisi, mutta kun tämä vaikeni, sanoi hän: »Nyt on siis kaikki lopussa.»

»Mikä on lopussa?» kuohahti Streith, »minkä pitäisi olla lopussa?»

»Minä olen heti tiennyt, että kaiken täytyi loppua», toisti Britta.

»Mitä te puhutte, lapsi», keskeytti Streith, »minkätähden sen täytyisi olla lopussa? Olin hiukan kiihottunut, suokaa se minulle anteeksi, mutta aivan se hämmästytti minut. Jos olisin ollut yksin, olisimme nauraneet sille, ha, ha. Älkäämme puhuko siitä enään, ja ennen kaikkea, älkää itkekö. Katsokaapa, nuo kauniit sienet olette pudottanut maahan.»

»Ah, nuo», sanoi Britta ja potkaisi jalallaan sieniä.

»Joka tapauksessa», jatkoi Streith, »pyyhkikää kyyneleet silmistänne, ja sitte kävelemme hiukan. Te ette voi mennä kotiin, teidän rouva äitinne pelästyisi.»

Tottelevasti pyyhkäisi Britta kyyneleet kasvoiltaan, ja he kävelivät hitaasti kapeata tietä kuusien välissä. Hetken kuvastui metsä kirkasta kultataustaa vasten, sitten alkoi hämärtää ja ilma kävi kylmäksi, kalpeana ja valkoisena riippui kuu taivaalla.

»Pelkäsittekö minua?» kysyi Streith lempeästi.

»Kun te tulitte», vastasi Britta, »pelkäsin kovasti. Miten suuttunut te saatatte olla, teidän silmänne olivat keltaiset, luulin teidän lyövän minua.»

»Se oli varmaan ruman näköistä.»

»Ei ensinkään, se oli kaunista», virkkoi Britta, »te olitte aivan ritarin näköinen, ja minuun melkein koski, kun ette lyönyt minua, minä kun luulin, että kaikki kuitenkin oli lopussa.»

»Olisitteko surrut, jos kaikki olisi ollut lopussa?» kysyi Streith.

»Olisin», vastasi Britta, »senjälkeen kuin te olitte meillä, senjälkeen kuin sain kävellä ja puhua teidän kanssanne, on päivässä kuitenkin jotakin, jota voin odottaa; josta voin iloita. Te olette niin kauniisti puettu, te tuoksutte hajuvedeltä, teidän sormuksenne välkkyvät niin kauniisti, ja kun te sanotte jotakin, kaikuu se kuin jostakin toisesta, hienommasta maailmasta. Kun olen teidän luonanne, tuntuu kuin olisi minulla pyhäpuku päälläni.»

»Soo, soo», sanoi Streith. »Mutta minun mielestäni teidän joka aamu tulisi iloita uudesta päivästä.»

»Minkätähden?»

»Koska olette olemassa, koska olette nuori.»

Britta kohautti olkapäitään: »Senhän jo tunnen.»

»Teidän tulisi», jatkoi Streith, »istua aivan hiljaa auringonpaisteessa ja tuntea, miten elämä ja nuoruus teissä liekehtii.»

Britta ravisti päätään: »Se on ikävää, niin, jos kaikki ympärillä olisi kaunista ja ylhäistä, silloin voisin minäkin istua paikallani niinkuin prinsessat puutarhassa ja katsella eteeni; tahi teidän luonanne teidän huoneessanne, jossa on niin paljon tauluja. Siellä on varmaan samanlaista kuin kirkossa, kuljetaan pienin, hitain askelin, kylmät väreet käyvät pitkin selkää, ja tuoksuaa sunnuntailta.»

»Ettekö voi tehdä sitä täällä metsässäkin?» kysyi Streith, ja hän toivoi, että Britta jatkaisi.

»Ei», vastasi Britta, »silloin täytyisi olla hyvinkasvatettu nuori nainen, niinkuin te sanotte, ja sitä en minä ole. Äiti on maailmannainen; kun hän menee navettaan sikojen luo, näyttää siltä kuin hän olisi vieraskäynnillä, mutta minä — kenties johtuu se verensekotuksesta, josta äiti aina puhuu.»

»No, no», lohdutti Streith, »se tulee ajan mukana. Ollakseen maailmannainen, tulee tuntea maailmaa.»

Britta seisoi hetken hiljaa ja mietti, sitten purskahti hän nauruun: »Naiset teidän luonanne», sanoi hän, »kylläpä heidän täytyi pelästyä, äkkiä näkyy musta ilmestys ikkunassa ja heittää orvokkeja huoneeseen.»

Streith koetti myöskin nauraa: »Niin, hm, yllättävää se oli.»

Vähitellen olivat he saapuneet metsänhoitajan asunnolle saakka, avonaisen ikkunan kautta näkivät he lampun palavan suurella pöydällä ja rouva von Syrmanin istuvan kirja kädessä sohvalla.

»Hyvää yötä», sanoi Streith, »ettehän enään ole minulle vihainen?»

»Tehän olitte vihainen», vastasi Britta. Streith nauroi: »Vai niin, no samantekevä, hyvää yötä.»

»Ettekö tule sisään?» kysyi Britta.

Streith kieltäytyi, rouva Buche odotti kotona päivällisen kanssa.

»Ah, päivällinen», sanoi Britta kunnioittavasti, sitten hän lisäsi: »Ellei minun täytyisi, en maailman aarteista menisi tuohon siniseen huoneeseen. Hyvää yötä.»

Kotimatkalla tunsi Streith, että ilta oli kylmä ja kostea, hän nosti takinkauluksen pystyyn, sillä hän oli kiireessä lähtenyt ilman päällystakkia: »Voin kylmettyä», ajatteli hän, toista jalkaa jo vähän kivisti. Kotona antoi hän Oskarin riisua päältään ja hieroa itseään Kölnin vedellä, sitten pukeutui hän pehmeään, lämpimään kotipukuun ja istuutui syömään. Hänen oli nälkä ja ruoka maistui hyvälle.

Rouva Buche oli valmistanut tuoreista vihanneksista ruokalajin, joka ansaitsi kaikkea huomiota. Heti aterian jälkeen paneutui Streith vuoteeseen, rouva Buche oli keittänyt kuumaa teetä ja toi lämmityspullon. Hän oli hyvin pahastunut. Kun herra ilman päällystakkia kuljeskelee sumussa, ei ole ihme, että reumatismi ilmaantuu.

Tyytyväisenä ojentautui Streith vuoteessaan ja sytytti savukkeen. Oskar kertoi eläinlääkäristä, joka oli käynyt siellä, ja hevosista, kunnes hänet lähetettiin pois. Streith sulki silmänsä. Lukea hän ei halunnut, hän tahtoi ajatella, ajatella ruhtinatarta; mutta yhtenään tunkeutui Brittan kuva esille, Britta ikkunan ääressä, Britta kuusien alla, kasvot kyyneleiden peittäminä, ja tässä mielikuvassa oli jotakin, joka vaivasi häntä. Hänen huoneensa, hänen vuoteensa, tee, lämmityspullo, koko vanhanherranmukavuus, kaikki näytti vievän hänet äärettömän etäälle Brittasta, ja se teki häneen kipeätä. Tehdäkseen lopun tästä, huusi hän Oskaria ja pyysi tätä antamaan hänelle unipulverin.

* * * * *

Ruhtinatar taittoi kokoon kirjeen, jota oli lukenut, nojautui taaksepäin tuolissa ja katseli hymyään pidättäen paroonitar Dünhofia: »Kälyni, prinsessa Agnes, tulee tänne», sanoi hän, »näyttää kuin perhe olisi huolissaan jostakin, ja kälyni tulee ottamaan asiasta selvää.» Sitten kohautti hän kevyesti olkapäitään, ikäänkuin ravistaisi hän jotakin päältään: »On kuitenkin hyvä, ettemme koko elämäämme ole toisten vallan alla.»

»Se on totta», sanoi paroonitar Dünhof.

Iltapäivällä saapui prinsessa Agnes kamarineitonsa ja nuoren hovinaisensa neiti von Reckhausenin kanssa. Prinsessalla oli aina aivan nuoria hovinaisia. »Haluan nuoria ympärilleni», oli hänellä tapana sanoa. Mutta palvelus oli niin kiihdyttävää, että naiset pian hermostuivat ja heitä täytyi usein vaihtaa. Prinsessa Agnes oli pieni, pyöreä, vanha nainen, kasvot kiiltävät ja ruskeahkot, valkean pitsimyssyn alta pisti esille harmaita hiuskiehkuroita, ja hän kulki mielellään lyhyissä, harmaissa silkkipuvuissa ja narisevissa kengissä.

»Täällä minä olen», sanoi hän, kun hän istui sohvalla vihreässä huoneessa, »minun täytyi taas vihdoin tulla teitä katsomaan. Sinä, rakas Adelheid, vetäydyt niin syrjään, että olet melkein tietymättömiin kadonnut.»

»Kun olemme löytäneet kauniin, rauhallisen kolkan», vastasi ruhtinatar, »emme jätä sitä kernaasti.»

»Voihan olla hyvin kaunista», sanoi prinsessa, »näytellä maalla paimenetarta, mutta perheelläkin on vaatimuksensa. Ah, siinähän sinä oletkin, pienokainen», sanoi hän Marien puoleen kääntyen, joka juuri astui huoneeseen, »sinustahan on tullut suuri ja oikein kaunis. Mutta valkea ja punainen aivankuin porsliinikuppi, se ei kelpaa, terveet, pyöreät posket sinulla pitäisi olla. No, istuppa tähän viereeni, tyttäreni. Neiti von Reckhausen, olkaa hyvä, tuokaa laukkuni.»

Neiti toi suuren, lavendelivärisen silkkilaukun, joka oli täynnä pieniä silkkitilkkuja, niiden purkaminen oli prinsessan alituisena työnä. »Tuossa on myöskin sinulle kaunis, punainen tilkku», sanoi hän Marielle, »se on hyödyllistä työtä. Annan sitten sekoittaa silkin villan kanssa ja kutoa siitä kestävää kangasta, jonka lahjoitan köyhille tytöille. Tuollainen huono, koreileva kangas, johon nuoret tytöt nyt käyvät puettuina, on suorastaan häpeä.»

Prinsessa purki nyt uutterasti silkkitilkkujaan ja kertoi Oldenburgin suurherttuattaresta, joka oli sairaaloinen, mutta hyvin kärsivällinen, ja Schwarzburg-Sondershausenin ruhtinattaresta, joka oli erinomainen nainen. Iltapäiväaurinko paistoi huoneeseen ja teki ilman kuumaksi ja painostavaksi. Marie rauhattomine sydämineen ja omituisen kuumeisine ajatuksineen, jotka viime päivinä eivät olleet suoneet hänelle rauhaa, tunsi olonsa onnettomaksi; silkkirihmat tarttuivat hänen, kynsiinsä, ja tekivät hänet hermostuneeksi, prinsessa Agnesin tyytyväinen juttelu, kertomukset erinomaisista ruhtinattarista tuntuivat hänestä vastalauseelta kaikkea sitä vastaan, mikä elämässä oli kaunista ja hauskaa. Hän olisi tahtonut itkeä.

Seuraavana aamuna nousi prinsessa Agnes hyvin varhain ylös ja kulki neiti von Reckhausenin kanssa läpi talon, pihan ja tallien, hän kulki myös kappaleen matkaa maantietä pitkin katsellakseen peltoja, hän jutteli ihmisten kanssa ja silitteli koiria. Kun hän ilmestyi toiselle aamiaiselle, oli hän selvillä kaikesta. Aamiaisen jälkeen istui hän ruhtinattaren kanssa tämän huoneessa ja purki silkkitilkkujaan. »Sinun luonasi on hyvin kaunista», sanoi hän, »majuri näyttää olevan kelpo mies. Mitään suurempaa ahkeruutta en ole kuitenkaan huomannut. Kuski ja autonkuljettaja istuivat tallissa ja juttelivat, työnjohtaja seisoi talon edustalla ja piti seuraa kamarineidolle, joka nojautui ulos ikkunasta. Mutta sellaista täällä näyttää olevan: te kuljette kaikki kuin puoli-unessa. Pienokaisen tapaan kuistilla, hän pitää kirjaa kädessä ja tuijottaa eteensä. Salissa seisoo Dachsberg ja katselee ulos ikkunasta. Ulkoportailla seisoskelee vanha Fürwit milloin yhdellä jalalla milloin toisella.»

Ruhtinatar nauroi: »Niin, täällä maalla on elämä mietiskelevää.»

»Mietiskely voi olla kylläkin hyvää», virkkoi prinsessa, »kun ei vaan anna tyhmille ajatuksille sijaa. Pienokaiselle olisi hankittava jotakin tehtävää.»

»Hän on niin heikko», vastasi ruhtinatar, »olen iloinen, kun hän on jossakin määrin terve.»

»Juuri sentähden, että hän on sairaaloinen», vastasi prinsessa. »No, siitä puhumme myöhemmin. Halusin kysyä sinulta jotakin, rakas Adelheid. Birkensteinissä ja myöskin Karlstadtissa on kuulunut huhuja joistakin aikeista, joita sinulla olisi, joistakin päätöksistä.» .

»Birkensteinissä kulkee aina huhuja», sanoi ruhtinatar.

»Se on totta», myönsi prinsessa, »mutta tällä kertaa ne eivät näytä olevan perättömiä.»

Ruhtinatar istui aivan rauhallisena, ainoastaan kädet, jotka toimettomina lepäsivät helmassa, alkoivat hermostuneina silitellä toisiaan. »En tiedä, mitä aikomuksia ja päätöksiä tarkoitat», sanoi hän.

Prinsessa purki innokkaana silkkitilkkujaan: »Soo, soo», virkkoi hän. »No, meidän päivinämme tapahtuu meidän piireissämme niin paljon merkillisiä asioita, että ei kaikkea voi tietää. Nuo kaikenlaiset avioliitot. Minun aikanani ei meidän mieleemme johtunut, että menisimme naimisiin ensimmäisen luutnantin kanssa, joka tanssi hyvästi, taikka jonkun kamariherran kanssa, koska hän oli komea. Ellei löytynyt prinssiä, jäi naimattomaksi niin kuin minä. Ja mitä hyötyä on sellaisesta naimiskaupasta? Hovissa kulkee rouva toisen oven kautta, ja herran täytyy kulkea toisen kautta. Mitä ajattelee mies sellaisesta asiasta?»

»Hän ajattelee», vastasi ruhtinatar ja kohotti kulmakarvojaan, »hän ajattelee varmaankin, että toinen ovi on yhtä hyvä kuin toinenkin.»

Prinsessa katsahti terävästi silmälasiansa yli ruhtinattareen, ja ruskeat posket punastuivat hieman: »Toinen ovi ei ole yhtä hyvä kuin toinen, muuten olisi toinen ihminenkin yhtä hyvä kuin toinen. Jumalan edessä olemme kyllä samanlaiset, mutta Jumala on tahtonut että olisi ruhtinaita, ja koska kerran on ruhtinaita olemassa, tulee heidän esiintyä sen mukaan, ja silloinhan ei toinen ovi ole yhtä hyvä kuin toinen eikä toinen ihminen yhtä hyvä kuin toinen, muutenhan ei voisi uskoa koko historiaan. Jos nykyään jokin rouva Schulze tai rouva Möller voi olla syntyisin prinsessa tuo tai tämä tai ruhtinatar tuo tai tämä, silloin voi myöskin tästedes jokin ruhtinatar tuo tai tämä olla syntyisin Schulze tai Müller. Miehet ovat kerta kaikkiaan taipuvaisia säännöttömyyksiin, meidän naisten täytyy senvuoksi ankarasti ylläpitää järjestystä, eihän aina tarvitse mennä naimisiin.»

»En ymmärrä, rakas Agnes, minkätähden niin kiivastut», vastasi ruhtinatar, ja hänen silmiinsä tuli hieman terävämpi kiilto, »mitäänhän ei ole tekeillä. Mutta voit olla varma, jos teen päätökseni, silloin saa perhe sen minulta ensimmäiseksi kuulla. Ja myöskin on varma, etten tarvitse näiden päätösten takia hävetä. Olen tarpeeksi kauan palvellut perhettä, ja kun jäin leskeksi, en tarvinnut. Jumalan kiitos, antaa elämääni, niinkuin perhejalokiviä, perheelle takaisin.»

»Hyvä, hyvä, olen selvillä», sanoi prinsessa Agnes ja purki niin kiivaasti silkkitilkkuaan, että se meni vallan vinoon, »kukaan ei nykyään halua kantaa taakkaansa siinä säädyssä, johon Jumala on hänet asettanut. Luuletko sinä, että on niin onnellista olla vanha prinsessa Agnes, joka hovinaisensa kanssa asuu puutarhahuvilassa. Mutta asia on nyt niin, enkä valita. Nykyään puhuu jokainen sydämensä äänestä. Meillä oli myöskin sydän, kun olimme nuoria, mutta sitä ei otettu huomioon. Nyt puhuu jokainen sydämestään kuin olisi se kenraaliluutnantti, jota täytyy totella.»

Kun ei ruhtinatar vastannut siihen mitään, syntyi hiljaisuus, kunnes prinsessa kiireesti heitti laukkunsa syrjään ja selitti, että hänen täytyi lähteä puutarhaan, hän oli liiaksi lämmennyt.

Kuistilla tapasi hän neiti von Dachsbergin ja neiti von Reckhausenin, jotka kuiskailivat keskenään. Neiti Reckhausen kertoi prinsessan omituisuuksista.

»Missä on prinsessa Marie?» kysyi prinsessa Agnes. »Prinsessa on varmaan sireenimajassa», selitti neiti von Dachsberg; »tähän aikaan haluaa prinsessa olla yksinään.»

»Minkätähden yksinään?» tiedusteli prinsessa Agnes ankarasti.

Neiti von Dachsberg kohautti kevyesti olkapäitään. »On käsketty olla häiritsemättä prinsessaa taipumuksissaan.»

»Tyhmyyttä», murisi prinsessa Agnes ja kulki edelleen.

Marie istui sireenimajassa, kirja lepäsi hänen polvillaan, päänsä oli hän nojannut taaksepäin ja katseli kuin ristikon läpi noiden sinipunasten kukkien lomitse sinistä taivasta. Hän eli nyt merkitsevää aikaa. Ensi kerran tunsi hän elävänsä, tunsi ruumiinsa ja verensä, tunsi itsensä joksikin, joka ihmeellisellä tavalla puhkesi kukkaan; ensi kerran näki hän itsensä elävän ja odotti jännittyneenä, mitä hänen rakkautensa ja tuskansa saattaisi hänet tekemään ja ajattelemaan. Jos hän nyt istui täällä sireenimajassa ja ajatteli Felixiä tai meni puistoon ja istuutui penkille, jolla tämä ensi yönä oli istuva, jos hän illalla katseli kuuta tai yöllä heräsi ja oli pakotettu itkemään, vavistessaan verensä kuumeväristyksissä, kaikki oli uutta ja kiihottavaa.

»Siinähän sinä olet, pienokainen», herätti hänet prinsessa Agnesin ääni unelmistaan, »täällä sinun luonasi on suloisen vilpoista, tahdon hetken istua kanssasi.» Hän istuutui penkille. Palavissaan ja kävelystä hengästyneenä vaikeni hän hetken, ja hänen pienet, lihavien silmäluomien peittämät silmänsä katselivat terävästi Marieta. »No, tyttäreni», alkoi hän vihdoin, »miten sinä elät? Mitä sinä teet?»

»En mitään, täti», vastasi Marie hieman harmistuneena.

»Sen näen», jatkoi vanha nainen, »täällä teillä ei paljoa tehdä, mutta sinulle se ei ole hyvä. Sinulla täytyy olla jotakin työtä, sinun täytyy jakaa jotenkin aikasi.»

»Miksi juuri minun?» kysyi Marie.

»Koska sinun täytyy ajatella terveyttäsi», vastasi prinsessa, »ja elää hiljaista elämää, ja silloin on hyvä että on jotakin, jonka hyväksi elää. Esimerkiksi hyväntekeväisyys, sinä voisit perustaa keittokoulun kylän tytöille tahi ompelukoulun ja antaa heille lahjoja jouluksi.»

»En osaa keittää ja ompelen hyvin huonosti», sanoi Marie, ja hänen kasvonsa saivat yhä itsepäisemmän ilmeen.

»Se ei tee mitään», virkkoi prinsessa, »on suojelijana, käy siellä, kyselee, maistaa, antaa näytellä töitä itselleen, se riittää.»

Marie ravisti päätään ja rypisti kulmakarvojaan. »Mutta minä en halua perustaa mitään keitto- tai ompelukoulua.»

»Vai niin, sinä et halua?» jatkoi prinsessa, ja hänen äänensä muuttui ankaraksi ja soimaavaksi, »mitä sinä sitten tahdot? Istua paikallasi ja odottaa, kunnes onni ilmestyy nurkan takaa? Mutta se ei ilmesty nurkan takaa. Niin on jo moni istunut ja odottanut, kunnes on käynyt vanhaksi ja happameksi. Katso, lapseni, minä olen koko elämäni ollut terve, minulla on terveet keuhkot ja terve sydän, ja kuitenkaan en ole joutunut naimisiin. Se on prinsessoille arka asia, ja senvuoksi on hyvä, että katsomme itsellemme toimialan, joka antaa elämällemme sisällön, jotta emme tule yksinäisiksi ja naurettaviksi. Hyväntekeväisyys on kyllä paras, ei kuitenkaan tuo köyhien majoissa kulkeminen, sieltä saa vaan tartuntaa ja kirppuja, mutta keittokoulu, ompelukoulu, jotakin sen tapaista. Eihän tosin hyväntekeväisyyskään ole suuriarvoista, ei kukaan ihminen meitä siitä kiitä, mutta meitä varten ei paljon muuta löydy.»

Nyt hymyili prinsessa ja katseli Marien suuttuneihin kasvoihin. »Niin, sitä et kuule mielelläsi, mutta vanha Agnes täti on kyllä oikeassa. Avioliitto ei myöskään takaa jokaiselle onnea. Katso vaan sisartasi Lorea. Ei, elämä ei ole mikään tanssisalonki. Nyt tahdon vielä tehdä kävelymatkan.» Hän silitti kahdella sormella Marien kuumaa poskea, nousi ja lähti. Marie katseli hänen jälkeensä. Lyhyt, pyöreä olento harmaassa silkkipuvussa, suuri kesähattu päässä, kun hän pienin, lujin askelin kulki tietä pitkin, näytti hänestä ruumiillistuneelta yksinäisyydeltä ja ilottomuudelta. Miten onnellinen Marie juuri oli ollut. Hänen itsensä ja maailman yläpuolella oli levännyt salaperäinen, pyhä hohde, ja nyt oli tämä vanha nainen tullut ja levittänyt kaiken ylle ikäänkuin hämähäkinverkon, ja elämä näytti harmaalta ja surulliselta. Ei, ennen tahtoi Marie kuolla kuin elää täti Agnesin elämää, kuin olla yksinäinen, sairaaloinen prinsessa, joka kutoo kylän lapsille villaisia myssyjä. Hän menisi tänä yönä puistoon tapaamaan Felixiä, niin mahdottomalta kuin se näyttikin, hän tekisi kaikkea, mitä täti Agnes paheksuisi. Hän tarrautuisi kiinni kaikkeen, mikä elämässä on suloista, hurjaa, kiellettyä.

Päivälliselle saapui Streith. Prinsessa Agnes tervehti häntä kuin vanhaa tuttua. »Olen iloinen, rakas kreivi, nähdessäni teidät; te olette reippaan näköinen. Vanhentunut tietysti; kaikkihan me vanhenemme, sitä emme pääse pakoon edes täällä yksinäisyydessä.»

Kreivi nauroi. »Se on totta, ainoa ero on siinä, ettei täällä yksinäisyydessä ole niin monta, jotka siitä tulevat muistuttamaan.»

»Voi olla niinkin», virkkoi prinsessa, »mutta niin vanha ette oikeastaan ole, ettette voisi vielä palvella maatanne sensijaan, että istutte täällä ja viljelette kaalianne.»

»Minä arvelen», vastasi kreivi, »että maa tarvitsee kaaliakin.»

»Tyhmyyksiä», jatkoi prinsessa harmistuneena, »kaalia löytyy maailmassa kylliksi, mutta se on vaan jonkinlaista ylpeyttä. Pitää itseään liian hyvänä maailmaan ja vetäytyy senvuoksi yksinäisyyteen. No, ja yksinäisyydessä saa kaikenlaisia turhia ajatuksia.»

Kreivi kumarsi. »Olen iloinen, että teidän korkeutenne taas kerran suvaitsee torua minua.»

Prinsessa nyökäytti: »Jaa, jaa, vanhan prinsessa Agnesin kanssa ei käy laskeminen leikkiä.»

Aterioidessa puhuttiin Birkensteinistä, Karlstadtista ja muista hoveista. Marie ei kuunnellut; vasta kun nimi Dühnen kuului hänen korviinsa, heräsi hän. »Vanhimmasta pojasta on heillä suruja», sanoi kreivi, »hän tekee velkoja, elää iloisesti ja näyttää olevan kuriin tottumaton. Dühnen oli luonani ja puhui hyvin pessimistisesti tuosta nuoresta miehestä.»

Paroonitar Dünhof huokasi: »Miten vahinko. Kaunis nuori ihminen, hän on varmaan saava huonon lopun.»

»Dühnen ei ole tunteellinen», jatkoi kreivi, »hän ajattelee, että hänellä on kolme poikaa, jos ei yhden kanssa onnistu, on hänellä kaksi muuta reservissä.»

»Aivan oikein», sanoi prinsessa, »ellei mihinkään kelpaa, niin menköön matkaansa.»

Suuttuneena katsahti Marie puhuviin. Mitä tiesivät nuo vanhat julmat ihmiset Felixistä? Kyyneleet eivät olleet kaukana.

Päivällisen jälkeen pelasivat prinsessa ja ruhtinatar Fürwitin ja Streithin kanssa vistiä, paroonitar Dünhof pelasi majurin kanssa halmaa, ja neiti von Dachsberg ja neiti von Reckhausen istuivat yhdessä ja kuiskailivat keskenään. Neiti von Reckhausen kertoi asemansa vaikeuksista. Marie oli istuutunut halmapelaajien viereen, ikäänkuin haluaisi hän katsella heidän peliänsä, mutta hän katseli liikahtamatta lasioven tummia ruutuja ja ajatteli yhtä ainoata asiaa: »Vielä tänään täytyy minun mennä tuohon pimeään yöhön.»

Kun linna oli äänetön ja pimeä, hiipi kaksi olentoa takaoven kautta puutarhaan ja kiiruhti puistoon päin, Marie ja kamarineito Emilie. Taivas oli pilvessä ja yö pimeä. Arkoina painautuivat tytöt lähelle toisiansa, kaikki pelotti heitä, puiden kohina, oksan natina, linnun siipien suhina puun latvoissa. Säikähtyneinä ja hengästyneinä nousivat he rinnettä pienelle lammikolle ja jäivät kivipöydän viereen seisomaan. Oli niin pimeä, että he eivät voineet nähdä mitään.

»Felix!» kuiskasi Marie, silloin, tunsi hän kahden käsivarren kiertyvän ympärilleen ja vetävän hänet alas penkille. Felix nauroi hiljaa, Marie hiipi lähelle häntä, ensi kerran tunsi hän sen ihmeellisen turvallisuudentunteen, minkä kaksi lujaan kiedottua käsivartta ja oman kuumeisen veren kohina synnyttävät pimeää ja uhkaavaa maailmaa sekä oman sydämen levottomuutta vastaan. »Neiti», sanoi Felix Emilialle, »tuolla lammikon rannalla on kanto, siellä voitte vähän aikaa istua.» Emilie katosi. Marie itki, jännitys koko hänen olennossaan oli ollut liian suuri.

»Minkätähden itkette?» kysyi Felix.

»Ah, älkää teititelkö minua», sanoi Marie, »sinä olet ainoa, mitä minulla on. Olen niin kovasti pelännyt, kaikki on niin kauheata ja surullista, kun et sinä ole minun luonani, jos sinä minut unohdat, jos et sinä minua rakasta, silloin tulee minusta vanha prinsessa, joka kutoo villamyssyjä ja perustaa keittokouluja. Sinun täytyy vannoa minulle, että et milloinkaan jätä minua.»

»No niin, tietysti», vastasi Felix, ja hänen äänensä oli hiukan kärsimätön, »mutta mitä hyödyttää nyt siitä puhua, emmehän toki ole tulleet tänne itkemään ja valittamaan.»

»Herra kreivi», kuului äkkiä Emilien ääni, ja kamarineito seisoi taas kivipöydän ääressä, »en voi jäädä sinne, vedestä kohoaa jotakin mustaa ja huutaa: Uh! uh!»

»Tyhmyyttä», virkkoi Felix harmistuneena, »se on mielikuvitusta. Istukaa vain aivan rauhallisena vielä vähän aikaa kannollanne, mehän olemme aivan lähellä.»

»Koetan, herra kreivi», vastasi Emilie ja katosi. »Sinusta puhuvat myös kaikki niin pahaa», alkoi Marie taas valittavalla äänellä, »minkätähden et voi olla hyvä? Minun tähteni kunnollinen.»

»Hyvä?» kuohahti Felix, »mitä sillä tarkoitat? Ovatko ne nuhteita? Olenko sentakia tullut tänne tänä yönä, että saisin vielä kuulla nuhteitakin? Kiitoksia, saan niistä kyllä päivälläkin tarpeekseni.»

»Oi ei, en nuhtele sinua», nyyhkytti Marie, »mutta jos et sinä ole hyvä, mitä minusta sitte tulee? Minulla on kuitenkin vain sinut. Ja sitten tuo sinun — sinun pulasi, auttaisin sinua niin mielelläni, rahaa ei minulla ole paljoa, mutta minulla on koristeita.»

»Vaiti!» tiuskaisi Felix hänelle, »kiellän sinua puhumasta noista vastenmielisistä asioista, se vielä puuttui. Minä ajattelin, että tulen tänne vielä kerran saadakseni oikein suloisen hetken, ja nyt puhutaan tämmöisistä asioista.»