Part 11

»Nyt sinä olet paha», valitti Marie, »mutta mitä voin tehdä, sinähän olet ainoani, ja jollet sinä ole hyvä, mitä minulla silloin on? Mieluummin haluan kuolla kuin aina olla sairaaloinen prinsessa.»

»Vielä sekin», murisi Felix.

He vaikenivat hetken, Marie tuijotti pimeyteen, pajukossa lammen rannalla huusi vesilintu kirkkaalla äänellä itsepäisesti ja valittavasti yöhön. Mariasta oli kaikki hyvin surullista.

»Se johtuu siitä», alkoi Felix jälleen, »te istutte linnoissanne, ettekä tiedä, mitä eläminen on. Jos meidän aina pitäisi ajatella, mitä on tuleva, emme yli malkaan voisi elää. Ei, mitään ajattelematta, unohtamalla kaikki vastenmielisyydet, jotka kuitenkin aina ovat ympärillämme ja odottavat meitä, ainoastaan siten voimme elää. Katso, se on elämää.» Hän kumartui syvään Marien puoleen ja painoi suunsa lujasti hänen huulilleen. Tämä huokasi syvään: »Niin, tämä on elämää», kuiskasi hän.

»Herra kreivi», kuului Emilien ääni pimeydestä, hän seisoi taas kivipöydän vieressä, »herra kreivi, minä en enään kestä, uudelleen tulee mustaa esille vedestä ja sanoo: Uh! Uh! Ellei teidän korkeutenne palaa taloon, menen minä yksin. Täällähän voi kauhusta kuolla.»

»Ei, Emilie, minä tulen», huudahti Marie säikähtyneenä.

»Voi, noita naisia», huokasi Felix. Marie painoi vielä kerran kyyneleiset kasvonsa Felixin poskea vastaan: »Älä unohda minua!» kuiskasi hän, sitten he erosivat.

Felix jäi penkille istumaan ja kuuli, miten tyttöjen kiireiset askeleet etenivät. Hän ojensi itseään ja haukotteli. Ei, se ei ollut mikään hänen mieleisensä rakkaushetki. Miten ihanaksi hän oli ajatellut oloa prinsessan rakastettuna, mutta nämä kyyneleet ja valitukset, nämä nuhteet ja surumielisyys, ne eivät olleet häntä varten. Hänen olonsa tuntui oikein painostavalta ja ahdistavalta täällä pimeässä puistossa sireenien tukahuttavassa tuoksussa, senlisäksi tuo kirottu lintu alituisine, surkeine valitushuutoineen; teki mieli aivan parkua. Felix hypähti ylös ja kiiruhti pois puistosta. Ulkopuolella puhalsi raittiimpi ilma. Felix hengähti ja alkoi viheltää hiljaa marssia kulkiessaan hitaasti pitkin kylätietä ohi hiljaisten, nukkuvien mökkien. Hän kääntyi pienelle sivutielle, jonka varrella oli talo keskellä puutarhaa. Yhdestä ikkunasta loisti vielä valoa. Felix jäi seisomaan puutarha-aitauksen luo, jota peittivät rehoittavat papuköynnökset, ja jatkoi hiljaista marssinviheltämistään. Talon takaa alkoi kuulua askeleita; kuului kuin juoksisivat paljaat jalat kevyesti hiekalla ja sitten yli vihanneslavojen, tyttö, tummaan pukuun puettuna, astui puutarha-aidan luo ja nojasi käsivartensa papuköynnöksiin.

»No», sanoi Felix ja laski kätensä käsivarrelle, joka oli yökasteesta kostea.

»Pian sammuttaa hän valon ja käy levolle», kuiskasi tyttö, »sitten tulen, odota.»

Sen sanottuaan kääntyi hän ja juoksi uudelleen pimeyteen. Felix odotti, hän pisti kätensä papuköynnöksiin, vilvoittaakseen niitä. Keittiökasvilavoista nousi kylmä, väkevä tuoksu, salaatinlehdillä kahisi sammakoita, jossakin talossa itki lapsi, ja nuoressa viljassa narisivat viiriäiset. Näin tuntui olo hyvältä, kevätyönä seistä ja odottaa tyttöä, se oli elämää, silloin voi hyvin unohtaa prinsessasurut, ajatteli Felix.

* * * * *

Satoi koko päivän. Streith oli koko aamupäivän työskennellyt talous- ja tilikirjojensa ääressä, myöhemmin oli hänellä neuvottelu työnjohtajansa kanssa, sitten rakennusmestarin ja pääpalvelijattaren kanssa. Hän syventyi innolla keskusteluun lannoituksesta, lehmistä ja vasikoista. Tätä kesti aamiaiseen asti.

Aamiaisen jälkeen asettui Streith kirjojensa ääreen, hänen pöydällään oli paksu metsänhoitoa koskeva nidos sekä vanhoillisen puolueen uudistamista käsittelevä kirjanen. Hän tarttui ensin paksuun nidokseen, luki hiukan, asetti sen taas pois, otti käsiinsä kirjasen, silmäili sitä, ja heitti senkin pois. Hänestä näytti tänään, että näillä lehdillä ei seisonut mitään, joka olisi koskenut häntä. Hän nojasi päätään tuolin selustaan; välittömästi johtui hänen mieleensä kaukainen muisto poika-ajoilta. Hän oli kymnasisti pikkukaupungissa ja rakasti Emmaa, yliopettaja Müllerin vaaleata tytärtä. Hän ajatteli kaiket päivät Emmaa, hän kulki heidän talonsa ohitse, nähdäkseen hänet ikkunasta, kulki katua pitkin tavatakseen hänet. Tämä oli myöskin se aika, jolloin hän katkerasti vihasi koulukirjojaan. Caesarin Kommentaareissa ja Xenophonin Anabasiksessa ei seisonut mitään Emmasta; ne olivat olemassa vain vetääkseen hänet pois Emman luota ja estääkseen häntä ajattelemasta tätä. Merkillistä, kun olemme eläneet niin tai näin monta vuotta, olemme vanhoja, sellainen on järjestys. Mutta meidän olentomme ei laske samalla tavalla. Mitä elämä lisänneekin kokemusta ja viisautta, sisimpäämme jää kuitenkin kaikki se, mitä kerran olemme olleet. Sisimpäämme piiloutuu yhä vielä poika hullutuksineen, ja jos hän myöhempinä aikoina taas sukeltautuu esiin, silloin tuo hän tullessaan elämän suuret yllätykset. Oli tosiaankin järjetöntä, että hän, Streith, valistunut, elämäntaiteilija, ei tänään saanut rauhaa vain sentähden että satoi, eikä hänellä ollut mahdollisuutta nähdä kahdeksantoista vuotista tyttöä, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä ja joka ei kuulunut hänelle. Viime aikoina oli hän tottunut siihen, että joka päivä kävelymatkoillaan tapasi Brittan, näki hänet, kuuli hänen puhuvan tunsi olevansa hänen toverinsa, tämä vaikutti häneen kuin nuoruusneste, ja tänään, jolloin hän ei saanut nähdä häntä, kaipasi hän häntä kuin morfinisti morfiiniruiskua. Se oli järjetöntä. Hänen järjestyksenrakkautensa kärsi tästä hämmennyksestä, jonka kaikki tämä aikaansai hänen elämässään, hän häpesi itseään, sillä ylimielinen, irooninen arvostelija hänessä oli vielä valveillaan, hän häpesi itseään, huoneitaan, huonekalujaan ja taulujaan, jotka juhlallisina ympäröivät häntä, ikäänkuin olisivat ne täysin selvillä muodostavansa viisaan, erinomaisen miehen ympäristön. Hän häpesi vielä paljoa muuta, ja hän tunsi itsensä usein loppuun väsyneeksi koettaessaan johtaa ajatuksiaan pois radoilta, joilla niitä odottivat tuskalliset tapaamiset. Mutta tälle kaikelle hän ei mahtanut yhtään mitään, hän tiesi, että tämä elämys oli elettävä. On aikoja, jolloin elämämme näyttää rientävän rinnallamme kuin jokin vieras, jokin itsenäinen, jonka yli meillä ei ole mitään valtaa. Hermostuneena nousi Streith nojatuolistaan, kulki muutamia kertoja huoneessa edestakaisin, asettui ikkunaan ja rummutti sormella ikkunaruutuun. Sade oli lakannut; aurinko pilkisti hiukan pilvien raosta, suuria pisaroita tippui räystäistä ja rännistä syöksyi kokonainen vesiputous.

Äkillinen ilontunne valtasi hänet niin voimakkaana, että hän punastui. Tiellä vastapäätä ikkunaa seisoi Britta, hänellä oli päällään harmaa sadetakki, huppukauluksen oli hän vetänyt päänsä yli, hän nyökäytti ja nauroi koko kasvoillaan. Streith avasi ikkunan. »Minkätähden seisotte ulkona sateessa», huusi hän, »tulkaa sisään.»

Britta ravisti päätään: »Ei, ei enään sada, tulkaa te ulos.»

»Hyvä, minä tulen.»

Streith ei malttanut huutaa Oskaria; kiireesti otti hän sadetakkinsa, hattunsa ja keppinsä ja kiiruhti ulos.

»No, nyt tulee kaunista», virkkoi Britta.

Streith hengitti syvään kosteata ilmaa, kaikki harmi oli poissa.

Britta katseli häntä ymmärtämyksellä ja kysyi: «Kaunista, eikö totta?»

»On kyllä, hm, miellyttävää», vastasi Streith, »kävelemmekö.»

He kulkivat kapeata metsätietä. Kuusen oksat olivat täynnä pisaroita, joissa esiinpilkistävä aurinko sytytti pieniä, säkenöiviä valopilkkuja, ja kaikkialla sammalessa, mustikanvarsilla ja sananjaloissa loisti valkea hohde. Ja kaiken tämän keskellä tyttö harmaassa sadetakissa, huppukaulus pään päällä kosteana sateesta; hän näytti Streithista niin metsään kuuluvalta kuin olisi hän sieltä tullut. »Te ette voinut pysyä kotona», alkoi Streith keskustelun, »teidän täytyi tietysti lähteä ulos metsään.»

»Ei, minä en jaksanut pysyä huoneessamme», vastasi Britta, »huone voi olla kamala, kenties senvuoksi, että se tietää niin paljon meistä.»

»Hyvin mahdollista», vahvisti Streith totisena, »metsä on hienotunteisempi.»

»Oh, metsässä», virkkoi Britta, »siellä ei toinen tiedä toisestaan, ja silloinhan on aina hauskempaa, kun ei tiedä toisistaan mitään.»

»Vai niin, hm, se on jotakin uutta», jatkoi Streith, »mutta mitä olette tehnyt koko päivän?»

»Aamulla olen harjoitellut pianonsoittoa», kertoi Britta, »niin äänekkäästi ja epäpuhtaasti, että äiti, joka tänään tietysti on hermostunut, valitti. Mutta minä olin häijy ja soitin vielä kovemmin ja epäpuhtaammin. Myöhemmin nuhteli äiti minua vioistani.»

»Onko teillä paljon vikoja?» kysyi Streith.

Britta kohautti olkapäitään: »Kyllä, minulla on paljon vikoja. Ajattelen joskus, että jos toiset tietäisivät, miltä sisälläni näyttää, suurenisivat heidän silmänsä. Mutta niitä vikoja, joista äiti minua tavallisesti nuhtelee, ei minulla ole. No, siitä ei ole vahinkoa, hän on äiti ja luulee, että hänen täytyy kasvattaa.»

Streith nauroi: »Äitiparat, heiltä odotetaan, että he kasvattaisivat, ja sitten heidän on esiinnyttävä ikäänkuin he ymmärtäisivät noita pieniä arvoituksia, jommoisia heidän lapsensa ovat.»

Britta katseli tarkkaavasti Streithia, hän ei täysin ymmärtänyt tätä, äkkiä kohotti hän kätensä, tarttui oksaan, jonka alitse he kulkivat, ja ravisti sitä. Sateena varisi pisaroita heidän päällensä, Britta nauroi ja räpytteli silmäripsillään, joissa riippui pisaroita. »Se tekee hyvää», sanoi hän, »se auttaa syvintä surua vastaan.»

»Epäilemättä virkistävää», virkkoi Streith pyyhkien pisaroita parrastaan.

Tie kulki nyt kuusikosta pienelle niitylle, joka oli sinipunertava Veronicoista.

»Kaunista», huomautti Streith.

Mutta Britta nyrpisti nenäänsä, hän ei pitänyt näistä kukista: »Ne ovat samannäköiset kuin vanhan Trinen pyhäpuku. Mutta noista minä pidän», ja hän näytti korkeammalla sijaitsevaa osaa niitystä, joka oli keltaisenaan kulleroita, »niitä me poimimme.» Hän kääntyi tieltä niitylle välittämättä korkeasta, märästä ruohosta.

Streith seurasi häntä, varovasti nostellen jalkojaan.

Britta alkoi ahkerasti poimia. »Mutta noukkikaapa toki, herra kreivi», huusi hän, »sidomme sitten seppeleen.»

Streith totteli, tehtävä oli hänelle outo, hänestä oli alituinen kumartuminen ja kovien, kosteitten varsien katkominen vaivaloista. »Miten hän hallitseekaan minua», ajatteli hän.

Brittalla oli pian käsivarret täynnä kukkia ja hän selitti, että niitä oli tarpeeksi. He poistuivat niityltä, Britta istuutui kannolle ja alkoi sitoa seppeltään.

Streith istui häntä vastapäätä toisella kannolla ja poltti savuketta. Oli niin hiljaista heidän ympärillään, hiljaa soiden putosivat pisarat puiden oksilta.

»Te olitte varmaan kaunis, pieni lapsi», alkoi Streith.

»Kyllä», vastasi Britta, »olin kaunis lapsi. Me asuimme silloin kaupungissa, ja minä kuljin joka päivä hoitajattareni kanssa puistossa. Siellä pysähtyivät ihmiset ja sanoivat: »Oi, miten kaunis lapsi!» Olin varmaan siihen aikaan hyvin kiltti, sillä puistossa käveleminen ei totisesti ollut mitään hauskaa. Jos me olisimme jääneet kaupunkiin, olisi minustakin kenties tullut maailmannainen, niinkuin äitikin.»

»Minkätähden?» huomautti Streith.

Britta katsahti hämmästyneenä ylös: »Tehän pidätte maailmannaisista? Kaikki nuo monet naiset, joita te olette rakastanut, ovathan he olleet maailmannaisia.»

Streith hymyili: »Eihän ole niin varmaa», sanoi hän, »että olen rakastanut monia naisia, ja sitte, jos joku rakastaa maailmannaista, ei hän rakasta maailmannaista hänessä, vaan sitä, mitä hän on maailmannaisen rinnalla.»

»Ah, niin», virkkoi Britta varmasti, »hyvää sydäntä tietysti.»

Streith ei vastannut siihen mitään, hän katseli hetken äänettömänä, miten tyttö käänteli noita kalpean keltaisia kukkia ja sitoi seppeltään.

Nyt oli hän valmis, hän pyyhkäisi huppukauluksen päästään, otti hatun pois ja pani seppeleen päähänsä. Kosteat kukat sirottivat pisaroita tukkaan ja otsalle, Britta katseli Streithia ja hymyili hämillään.

»Kaunista», sanoi Streith. Ja todellakin, ihailu tuota kultaseppeleistä tyttöä kohtaan kuumensi hänen vertaan kuin etelän viini, hän olisi tahtonut polvistua noiden värien, tuon hymyilyn, tuon nuoruuden edessä, hän olisi halunnut ottaa hänet luokseen ettei kukaan veisi häntä häneltä. Mutta hän ei tehnyt mitään näistä. Donald von Streith ei voinut tehdä mitään näistä, se ei olisi sopinut hänelle. Sentähden sanoi hän ainoastaan: »Melusine.»

»Kuka oli Melusine?» kysyi Britta.

»Sen kerron teille toisella kertaa», vastasi Streith.

Britta istui rauhallisena, hän kävi totiseksi ja juhlalliseksi, kuten tytöt käyvät, kun tuntevat itsensä kauniiksi.

Aurinko peittyi pilvien taa, ruohossa ja puiden oksissa alkoi suhista, sadekuuro kulki yli maan. »Meidän täytyy mennä kotiin», huudahti Britta, hypähti ylös ja veti huppukauluksen seppeleen yli. Kotimatkalla puhuivat he vähän, tämä hetki täynnä kauneutta ja ihailua oli vaikuttanut heihin syvästi ja tehnyt heidät harvapuheisiksi. Vasta tienristeyksessä, kun he erosivat, sanoi Britta: »Yhtä toivoisin vielä.»

»Mitä sitten?» kysyi Streith.

»Saada kerran istua tuon suuren, vaalean ratsun selässä.»

Streith nauroi: »Ellei muuta,sen voimme kyllä tehdä.»

Prinsessa Agnes oli matkustanut, ja linnan asukkaat tunsivat itsensä taas vapaammiksi ja nuoremmiksi. Ruhtinatar lähti iltapäivällä ratsastamaan. Hän ajoi ravia puiston kautta metsään, päivä oli aurinkoinen, tuuli hiukan ja suuret hongat humisivat hiljaa ja yksitoikkoisesti kuin kertoisi syvä ääni pitkää, rauhallista tarinaa. Ruhtinatar iloitsi, että Agnes kälystä huolimatta kevät kuitenkin kukki, että elämä oli täynnä lupauksia eikä ainoastaan arvokkaita kieltäymyksiä.

Tuolla metsätien päässä oli pieni aukea, ja siellä odottaisi Streith häntä vaalealla ratsullaan. Hän joudutti hevostaan ja kääntyi jyrkästi mutkassa. Siinä lepäsi aukea hänen edessään, täynnä auringonvaloa; sen keskellä seisoi ratsu, ja tämän selässä istui tummatukkainen tyttö, kasvot pyöreät, ruusuiset, silmät suuret ja mustat. Hänen edessään seisoi Streith, toinen käsi ohjissa, toinen laskettuna satulalle. Hän katseli ylös mustiin silmiin ja nauroi niin nuorekkaan iloista naurua, ettei ruhtinatar milloinkaan ollut kuullut hänen siten nauravan. Ruhtinatar käänsi päänsä pois ja ajoi ohitse. Hän ei hiljentänyt hevosensa juoksua vielä sittenkään, kun aukea oli jäänyt kauas taakse. Hänestä tuntui kuin täytyisi hänen paeta tuota kuvaa, jonka hän niin tuskallisen selvästi näki edessään, suuren, välkkyvän hevosen, sen selässä tumman tytön, ja vieressä nauravan Streithin, kaikki keltaisen auringonvalon kirkkaasti valaisemana. Kun hän saapui linnaan oli hevonen vaahdossa. Ruhtinatar meni nopeasti huoneeseensa ja soitti kamarineitoa, hän halusi muuttaa pukua. Tänään oli torstai ja naapurit tulivat teelle, hänen täytyi siis pukeutua juhlapukuun. Ennenkaikkea hän ei halunnut olla yksinään, hän pukeutui hitaasti ja huolellisesti ja puheli samalla kamarineidon kanssa. Oli kysymys ompelijattaresta, jonka piti tulla kaupungista linnaan, ja ruhtinatar halusi saada tietoja hänen aikaisemmasta elämästään.

Mutta vihdoin oli pukeutuminen päättynyt, kamarineidolla ei ollut mitään tehtävää ja oli hänet sen vuoksi lähetettävä pois. Ruhtinatar meni ikkunan ääreen ja katseli puutarhaan. Seisoessaan siinä nousi hänen vihansa, hehkuvan kuumana; tuntui hyvältä tuntea sen liekit sisimmässään. Tuo kurja ihminen, miten hän halveksi häntä, miten inhosi häntä! Milloinkaan ei hän enään astuisi tähän taloon, hän tahtoi kostaa hänelle, nöyryyttää häntä, hänestä oli tuleva koko seudun pilkan esine. Ja hän mietti tilaisuuksia, jolloin voisi kukistaa Streithin. Mutta viha ylläpitävine voimineen ei kestänyt kauan. Ruhtinatar tunsi itsensä taas heikoksi ja alakuloiseksi. Hän istuutui nojatuoliin, pani kätensä ristiin, ja kauniit, ankarat piirteet saivat avuttoman ilmeen, aivankuin lapset alkaessaan itkeä. Niin oli siis kaikki mennyttä. Streith oli ollut hänen elämänsä runous. Jo surullisena aikana Birkensteinissa, jolloin kaikki olivat pitäneet häntä enkelinhyvänä ruhtinatarparkana, jota säälittiin, jo silloin oli häntä lohduttanut silloin tällöin saada ajatella nuorta kamariherraa, tämän hiukan turhantarkkaa ritarillisuutta, ihailevia silmäyksiä, joita tämä häneen loi. Oli yksi, jolle hän oli enemmän kuin enkelinhyvä ruhtinatarparka. Ja myöhemmin, kun hän joutui leskeksi ja Streith asettui hänen läheisyyteensä, tiesi hän, että tämä odotti. Hänen tarvitsi sanoa, vain sana, ja hiljainen, harvinainen onni oli hänen omansa. Usein oli hän hiljaisina hetkinä siitä uneksinut, hänen ei vielä tarvinnut kieltäytyä elämästä. Niin kauan kuin Streith oli hänen luonaan, saattoi hän ajatella elämää niinkuin koululapsi viikkoa, jolloin on lupapäivä. Ja nyt, häntä oli pidetty pilkkana ja petetty kuin kyläntyttöä, hän ei ollut muuta kuin naurettava, vanha nainen, joka oli luulotellut, että häntä vielä rakastettaisiin. Muut naiset voivat itkeä ja valittaa, he voivat kostaa tai kuolla, hänen täytyi vaijeta. Ajatus, että joku voisi aavistaa, mitä hänelle oli tapahtunut, tuntui hänestä sietämättömältä. Hän oli taas luoksepääsemätön, enkelinhyvä ruhtinatar. Elämä kulki hänen ohitseen, ja hänelle jäi vain hänen arvonsa. Hän kuuli ulkona vaunujen vierivän, ne olivat hänen vieraansa. Hän nousi, astui kuvastimen eteen, vei kevyesti puuteriviuhkan silmäluomiensa ylitse, ojentautui ja astui ulos.

Vieraat olivat jo kokoontuneet vihreään salonkiin, ruhtinatar tervehti heitä suosiollisella hymyllään, piirineuvos sanoi jotakin, jolle ruhtinatar nauroi, ruhtinatar sanoi jotakin, ja kaikki nauroivat.

Tee tarjottiin, ruhtinatar istui kreivitär Dühnenin vieressä, joka puhui Franzensbadista, piirineuvos kertoi hänen majesteetistaan. Keisari oli kulkenut tästä ohitse, ja piirineuvos oli lausunut hänet asemalla tervetulleeksi. Hänen majesteettinsa oli komean näköinen, tuo katse, oikea valtiaan katse!

»Mutta missä on kreivi Streith?» kysyi kreivitär Dühnen, »häntä näkee nykyään harvoin.»

Hän hautautuu kai maanviljelykseensä», vastasi ruhtinatar rauhallisesti.

»Näyttää siltä», jatkoi kreivitär Dühnen, »että hän viime aikoina on alkanut suosia vuokralaistamme vanhassa metsänhoitajan asunnossa, tuota rouva von Syrmania tyttärineen. Hänet on nähty siellä.»

Ruhtinatar asetti kupin, joka hänellä oli kädessään, takaisin pöydälle; hän pelkäsi, että käsi voisi vavista. Sitten hymyili hän lempeää hymyä ja sanoi: »Niin, vanhoilla herroilla täytyy aina olla jotakin suojeltavaa.»

Seuraavana aamuna löysi Streith aamiaispöydällään kirjeen rouva von Syrmanilta. Tämä pyysi arvoisaa kreiviä kävelymatkallaan poikkeamaan hänen luoksensa, hänellä olisi pari sanaa sanottavana, Britta oli lähtenyt kaupunkiin soitto- ja tanssitunnilleen. »Tietysti», ajatteli Streith pistäessään kirjeen hitaasti takaisin kuoreensa, »tämänhän täytyi tulla.»

Siis tämänpäiväinen aamupäivä oli omistettu epämiellyttäville asioille, sillä hänen aikomuksensa oli myöskin käydä linnan kansliassa antamassa papereita takaisin ja ilmoittamassa majurille, että hän aikoi matkustaa pois. Se oli käynyt nyt välttämättömäksi. Hyvä, hän oli myöskin oikeassa mielialassa, raju päättäväisyys oli saanut hänessä vallan. Sen lisäksi ilmeni ikäänkuin ivallista julmuutta häntä itseään kohtaan. Samalla kuin hän valmistautui hävittämään kaiken sen, mitä hän niin kauan oli pitänyt elämänsä arvokkaimpana ja pyhimpänä sisältönä, katsoi hän ivaten itseänsä, viisasta elämäntaiteilijaa. Nyt piti hän kokonaan hulluutensa puolta, ja oli päättänyt viedä sen perille saakka. Niin lähti hän matkaan. Mennessään ei hän ajatellut itseänsä eikä omia asioitaan, arvostelevasti tarkasteli hän ruisvainioita, joiden ohitse hän kulki, koetteli kävelykepillään ojia, olivatko ne huolellisesti kaivetulta. Linnan puutarhan aitauksen luona ei hän luonut ainoatakaan katsetta puutarhaan; pihan yli meni hän kansliaan.

Majuri istui kirjoituspöytänsä ääressä tilikirjoihinsa vajonneena. »Hyvää huomenta, majuri», sanoi Streith, kun astui sisälle, ja antoi äänelleen iloisen soinnun.

Majuri katsoi ylös, ojensi kreiville kätensä ja sanoi puolestaan: »Hyvää huomenta.»

Mutta kasvojen ilmeestä, ja tavasta, jolla hän ojensi kätensä, huomasi Streith, että majuri oli hämillään. Hän tiesi siis jotakin. Tallimestari, jonka oli tapana seurata ruhtinatarta tämän ratsastusmatkoilla, oli varmaan jo koko linnalle kertonut eilisen tapauksen. »Tuon teille nämä paperit takaisin», sanoi Streith, »tahdotteko katsoa ne läpi, muita ei minulla ole. Minä aijon nimittäin lähteä matkalle.»

»Oh, todellakin», mumisi majuri, »pitkällekin matkalle?»

»Kesämatkalle», vastasi Streith ja istuutui tuolille, jolla hänen oli tapana täällä istua. »Ilmanvaihdos on terveydelle tarpeellista, ainainen paikallaanolo ei ole hyvä. Aika ajoin täytyy meidän vakuuttautua, ettemme ole kasvaneet kiinni turpeeseemme. Teidänkin tulisi joskus lähteä liikkeelle, majuri.»

»Minä voin aivan hyvin», vastasi majuri, katsomatta ylös papereistaan, »en jätä työtäni kernaasti.»

»Ihminen tarvitsee aika ajoin uudistusta», virkkoi Streith. »Käärmekin luo nahkansa, ja ellei se sitä voi, on se sairas.»

»Kiitän», vastasi majuri harmistuneena, »olen nahkaani aivan tyytyväinen. Se on jo kyllin kauan tehnyt minulle hyviä palveluksia.»

Streith nauroi: »Oh, en sano siitä mitään, mutta jokainen ei ole aina nahkaansa niin tyytyväinen.»

Majuri ei vastannut mitään.

Streith sytytti savukkeen ja ojensi jalkansa suoriksi. Tämä huone, jonka hän niin hyvin tunsi, tämä paperin ja musteen tuoksu, pienet maljat täynnä viljanäytteitä ja suuret kärpäset, jotka avonaisista ikkunoista lensivät ulos ja sisälle, valoivat häneen sitä rauhallisuutta, jota vanhastaan tuttu ympäristö tavallisesti synnyttää. Täytyi tuntua rauhalliselta ja suloiselta istua majurin tavalla hiljaa ja tyytyväisenä samalla paikalla.

Hiljainen ääni kuului ovelta päin, ovi aukeni, ja ruhtinatar seisoi kynnyksellä. Molemmat herrat nousivat istuimeltaan ja kumarsivat. Ruhtinatar seisoi liikkumattomana valkeassa aamupuvussaan, käsivarret velttoina riippuen, ja silmät tuijottivat huoneeseen kuin katselisivat ne välinpitämättömään kaukaisuuteen. Sitten hän kääntyi ja sulki hiljaa oven jälkeensä. Majuri loi Streithiin aran silmäyksen.

Streith oli käynyt kalpeaksi, hitaasti istuutui hän jälleen tuolilleen ja jatkoi tupakoimistaan. Hänen korvissaan soi sulkeutuvan oven hiljainen, kuiva ääni, se oli tehnyt häneen vaikutuksen. Tämä ääni tuntui sanovan jotakin, jota ei milloinkaan ennen oltu sanottu hänelle koko hänen elämänsä aikana.

Vihdoin nousi hän sanoakseen jäähyväiset. »Voikaa hyvin, majuri», sanoi hän. Majuri puristi lujasti Streithin kättä, ja ulkonevat, siniset silmät kostuivat. Ulosmennessään kääntyi Streith vielä kerran ja huomautti: »Kun päätämme pujahtaa ulos vanhasta nahastamme, ei meidän milloinkaan pitäisi enään palata siihen takaisin, ei edes silmänräpäykseksi.»

Tyytyväisenä tähän lähtöön jätti hän huoneen.

Oli keskipäivän aika ja piha hiljainen ja autio. Myöskin linna ja puutarha lepäsivät äänettöminä ja ikäänkuin hyljättyinä kirkkaassa auringonvalossa. »Kuin kuolleet», välähti Streithin mielessä, »minulle kuolleet.» Ja todellakin, linna näytti hänestä nyt niiden talojen kaltaiselta, jotka kerran olemme tunteneet ja jotka uudelleen näemme unessa tai muistossamme, niidenkin yllä lepää tuollainen raskasmielinen hiljaisuus; näyttää siltä kuin surisivat ne sitä, että niiden täytyy asua menneisyydessä. »Oikea silmänräpäys tosiaan tulla tunteelliseksi», ajatteli Streith, mutta hän huomasi tyydytyksellä, että hän ei ollut tunteellinen. Hän käveli reippaasti, hän käänsi päänsä ylöspäin nähdäkseen leivon, joka livertäen leijaili taivaan sinessä. Hän suipensi huuliaan ja koetti matkia liverrystä. Metsänhoitajan asunnossa vastaanotti rouva von Syrman hänet portailla. Hänellä oli vaalean keltainen aamupuku ja pieni valkea myssy päässä. »Niin rakastettavaa, kreivi, olla niin täsmällinen», huudahti hän »toivon, että en ole vaivannut teitä.»

»Olen kokonaan käytettävissänne, armollinen rouva», vastasi Streith muodollisesti.