Part 12

»No, sitten ehkä istuudumme tänne ulos», ehdotti rouva von Syrman, »täällä on vilpoista ja suloista.» He istuutuivat vastapäätä toisiaan penkeille ulko-oven edustalle; Streith nojasi molemmin käsin kävelykepin nuppiin ja odotti. Hänen kasvonsa saivat ankaran ja jäykän ilmeen. Rouva von Syrman mietti hetken, ja kun hän alkoi puhua, vapisi hänen äänensä: »Mitä minulla on sanottavaa, arvoisa kreivi, ei ole helppoa sanoa, mutta te olette niin hieno maailman- ja ihmistuntija, että varmaan ymmärrätte minut. On kysymys Brittasta, ja, eikö totta, se antaa kaiken anteeksi. Olen teille hyvin kiitollinen, että seurustelette lapsen kanssa, teidän seuranne vaikuttaa jalostavasti ja kasvattavasti, juuri kasvattavasti, ja lapsi on siitä hyvin onnellinen. Mutta te ja minä, me tunnemme maailman, me tiedämme, että ihmiset eivät voi nähdä mitään kaunista ja jaloa, vääristelemättä ja panettelematta sitä. Eilen kaupungissa kerrottiin minulle huhuja, joista huomaan, että ihmisillä ei ole mitään parempaa tehtävää kuin panna viisaat päänsä yhteen ja puhua meistä. Luonnollisesti ei meille niin arvoisan seurustelunne tarvitse sen kautta tulla häirityksi, mutta toisaalta, koska on kysymys lapsestani, en voi jättää asiaa aivan huomioonottamatta. Senvuoksi ajattelin: sinä otat rohkeuden puhua asiasta kreivin kanssa, hän on kyllä keksivä jonkun keinon.»

Hän taivutti päänsä toiselle olkapäälle ja katseli Streithia huolestuneena. Tämä oli tarkkaavasti kuunnellut, nyt ojentautui hän ja sanoi hitaasti, ikäänkuin lukisi hän tärkeätä asiakirjaa: »Rohkenen täten, armollinen rouva, pyytää teiltä tyttärenne, neiti Brittan, kättä.»

Rouva von Syrman punastui. Hämmästykseltään ei hän ensin saanut sanaa suustaan, hän ojensi molemmat kätensä kreiville: »Ah, kreivi», huudahti hän. »Te olette jalo ja hyväsydäminen, kenen käsiin voisin lapseni suuremmalla luottamuksella antaa kuin teidän, kenen suojassa voisi lapseni turvallisemmin olla kuin teidän suojassanne? Siunaukseni teillä on, ja Britta, hänhän ajattelee vain teitä, hänhän puhuu vain teistä, te olette hänen ihanteensa. Tietysti ei hän ole mitään tämmöistä ajatellut, hänhän on vielä lapsi, kirjoittamaton lehti. Mutta jos jotakin tällä lehdellä seisoo, on se teidän nimenne, rakas kreivi.»

Streith kumarsi: »Kiitän teitä, armollinen rouva, luottamuksestanne, joka tuottaa minulle suuren kunnian. Edellyttäen, että saan neiti Brittan suostumuksen, josta suotte minulle niin hyviä toiveita, on minulla vielä eräs pyyntö. Minun toivomukseni on, että asia jää salaiseksi. Voisimme matkustaa ulkomaille, jossa asia sitten saisi säännönmukaisen päätöksen.»

»Niinkuin te järjestätte asian, rakas kreivi», virkkoi rouva von Syrman, »käy kaikki parhaiten.»

»Mitä ihmisten puheisiin tulee», jatkoi Streith kuivalla, asiallisella äänellä. Mutta rouva von Syrman keskeytti hänet vilkkaasti: »Ihmiset puhukoot, mitä haluavat, minä tunnen tuon. Ennen olin arka ja kärsin siitä, mutta ajan oloon olen oppinut halveksimaan ihmisten pahanilkistä puhetta. Älkää olko siitä levoton, mutta eikö totta, te tulette tänä iltana meille itse vastaanottamaan lapsen myöntymisen?»

Streith kumarsi taasen: »Kiitän teitä, armollinen rouva», sanoi hän, »kaikesta hyvyydestänne, nyt en saa teitä enään kauemmin viivyttää.» Hän nousi, suuteli rouva von Syrmanin kättä ja poistui.

Rouva von Syrman jäi ovelle seisomaan, hän piti nenäliinaa kädessään, hän tahtoi heiluttaa sitä, jos Streith vielä kerran katsoisi taaksensa, mutta hän ei katsonut taaksensa.

Illalla auringon laskettua meni Streith taas metsänhoitajan asunnolle. Hän oli ensin aikonut ottaa kukkakimpun mukaansa, mutta luopui aiheestaan; ajatus esiintyä säännöllisenä kosijana, kukkakimppu kädessä, Syrmanien luona, oli hänestä vastenmielinen.

Metsänhoitajan asunnossa oli arkihuone kirkkaasti valaistu. Kun Streith astui sisään, tuli rouva von Syrman häntä vastaan, hyvin kauniina punaisessa silkkipuvussa, kädessään piti hän suurta, punaista viuhkaa. »Tervetuloa, kreivi, tervetuloa», huudahti hän. Hänen takanaan seisoi Britta valkeassa puvussa viininpunaisine nauhoineen. Rouva von Syrman tarttui tytärtään olkapäihin ja työnsi hänet Streithin luo. »Ottakaa hänet, kreivi, ottakaa», sanoi hän.

Streith suuteli Brittan kättä, mutta rouva von Syrman asetti toisen kätensä tyttärensä pään päälle, toisen Streithin olkapäälle ja puhui liikutettuna: »Jumala siunatkoon teitä, lapseni. Mutta nyt minun täytyy mennä katsomaan paistiani, teillä on kai paljon toisillenne sanottavaa.» Näin sanoen kokosi hän laahuksensa ja juoksi lyhyin askelin ulos keittiöön.

»Emmekö istuudu», esitti Streith ja kietoi kätensä Brittan vyötärön ympäri, tämän seistessä suorana ja jäykkänä. He istuutuivat sohvalle. Heidän edessään, keskellä huonetta, seisoi juhlallisesti katettu pöytä, jota koristi kimppu kulleroita. Streith oli hämillään, mikä häntä kummastutti. Hänen mielestään kuului liian juhlalliselta, kun hän alkoi puhua: »En ole vielä kuullut teidän suustanne, että te, hm — että te tahdotte tulla omakseni.»

»Kyllä, jos te sitä haluatte», vastasi Britta totisesti, »olen niin mielelläni teidän luonanne. Teidän luonanne on aina sunnuntai.»

»Aina sunnuntai», toisti Streith vilkkaasti, »ja niin täytyy aina olla. Emmekö sinuttele toisiamme?»

Mutta Britta pudisti päätään, hän ei uskonut että se tänään vielä kävisi, se oli niin outoa.

»Hyvä, se käy kyllä myöhemmin», rauhoitti Streith häntä.

»En ole milloinkaan ajatellut», sanoi Britta miettivästi, »että te haluaisitte naida minut. Ihmiset sanoivat, että te menisitte naimisiin ruhtinattaren kanssa.»

»Ihmiset puhuvat niin paljon», mumisi Streith harmistuneena.

»Minä en ole myöskään milloinkaan ajatellut», jatkoi Britta, »että voisin tulla kreivittäreksi, äiti on koko iltapäivän puhunut minulle kreivittärestä, niin etten jaksa sitä enään ajatella.»

»No, mehän emme tarvitse sitä ajatellakaan», virkkoi Streith iloisesti.

Britta huokasi; »Hauskempaa oli ennen.»

»Ennen?» kysyi Streith.

»Niin, ennen kihlausta.»

Streith nauroi: »Järjestämme kyllä asian niin, ettei kihlaus häiritse meitä.»

Rouva von Syrman palasi huoneeseen, jälessään Trine, joka kantoi vatia. Trine oli pukeutunut sinipunervaan pyhäpukuunsa ja koetti vääntää kasvonsa, jotka muistuttivat häijyjä, vanhoja miehenkasvoja, ystävällisen näköisiksi.

»Pyydän, illallinen odottaa», kutsui rouva von Syrman, »morsiuspari istuu yhdessä minua vastapäätä.» Trine asetti vadin pöydälle, siinä oli munaviipaleita sinappikastikkeessa tuoreiden salaattien kera. »Pieni eturuoka», sanoi rouva von Syrman, »olkaa hyvä. Meidän illallisemme on maalainen ja yksinkertainen, ja miten se voisi muuta olla.»

»Ne ovat parhaita illallisia», huomautti Streith kohteliaasti.

»Sitä mieltä oli myöskin aina kreivitär Erdödi», kertoi rouva von Syrman. Aikaisemmin tapasin kreivittären melkein joka vuosi joko Kissingenissä tai Franzensbadissa. Voin hyvin sanoa, että olin kreivittären ystävä. Kreivitär kertoi mielellään siitä, miten hän kerran Unkarissa ratsastusmatkalla eksyi, hän tuli pienelle talonpoikaistalolle, astui alas hevosen selästä, ja kun hänen oli nälkä, pyysi hän jotakin syödäkseen. Hän istui karkean puupöydän ääreen, ja hänelle tuotiin sinisellä fajanssilautasella kappale mustaa leipää; pala juustoa ja senlisäksi lasillinen sameata viiniä, tämä ateria, sanoi hän, oli paras, minkä hän elämässään oli syönyt. Hän muisti sen myöskin, kun hän seuraavana talvena oli sairas ja ilman ruokahalua; kaupungista oli hankittava hänelle sininen fajanssilautanen, hän meni keittiöön, istuutui keittiöpöydän ääreen, antoi tarjota itselleen fajanssilautasella mustaa leipää ja juustoa, sekä lasin viiniä, »mutta», oli hänellä tapana sanoa, »se ei sittekään ollut sama».

»Me emme milloinkaan koe kahta kertaa samaa», huomautti Streith.

»Se on totta», sanoi rouva von Syrman.

Trine ilmestyi jälleen ja tarjosi vasikanpaistia tuoreitten vihannesten kanssa.

»Maan hedelmiä», selitti rouva von Syrman, ja kun kaikki olivat saaneet, jatkoi hän taasen keskustelua: »Kreivitär kertoi minulle myöskin paljon Wienin hovista, ankara etiketti on varmaan hyvin kiusallinen.»

»Joka sen tuntee, hänelle se on miellyttävää, niinkuin kaikki järjestys», vastasi Streith hiukan terävästi.

»Siinä olette varmaan oikeassa», kiiruhti rouva von Syrman myöntämään, »tehän tunnette niin hyvin hovielämän. Hovielämä on varmaan hyvin mielenkiintoista.»

Mutta sekään ei näyttänyt Streithia miellyttävän, hänen äänensä oli ärtynyt, kun hän vastasi: »Hovissa tapahtuu monenlaista, mutta mielenkiintoinen on tuskin oikea sana, kun on kysymys elämästä siellä.»

»Tietysti», virkkoi rouva von Syrman, »se ei voi tyydyttää teidän henkisiä tarpeitanne.»

Streith ei vastannut tähän mitään, ja keskustelu pysähtyi joksikin aikaa. Trine tuli, vei paistin ulos ja tarjosi pientä kakkua, jäähdytysastiasta otti hän pullon samppanjaa, avasi korkin ja kaatoi viinin korkeihin, suippoihin laseihin.

»Jääkylmää se ei ole», sanoi rouva von Syrman anteeksi pyytäen, »ja varmaan se on myöskin liian makeata. Ennen join mielelläni samppanjaa, mutta sen täytyi olla hyvin sec. No, à la guerre comme à la guerre, maljanne. Onneksenne, rakkaat lapseni.»

Lasit kilahtivat vastakkain, rouva von Syrman tuli liikutetuksi, hän nojautui tuolissaan taaksepäin, löyhytteli viuhkalla viileyttä ja sanoi valittaen: »En olisi uskonut, että elämässäni saisin enään elää näin onnellista hetkeä.»

Britta maistoi hiukan lasistaan ja nauroi, hän väitti, että viini kutkutti hänen kurkkuansa. »Rakas lapsemme on niin äänetön tänään», jatkoi rouva von Syrman, »suuri onni tekee hiljaiseksi.»

»Mutta hyvältä kai se on maistunut?» kysyi Streith ja asetti kätensä Brittan käden päälle. Hän katui kuitenkin heti kysymystään, se kuului aivan vanhan sedän hyväntahtoiselta kysymykseltä veljentyttärelle. Rouva von Syrman vastasi tyttärensä puolesta: »Hän on syönyt niin vähän, onni tekee kylläiseksikin. Kerrohan meille kuitenkin, lapseni, mitä sinulle kaupungissa tapahtui.»

»Kaupungissa soitin ensin huonosti pianoa», kertoi Britta, »myöhemmin tanssitunnilla sanoi herra Hilte, että minussa ei ole siroutta.»

»Mitä herra Hilte siroudella tarkoittaa», huomautti Streith, »ei kenties ole helppoa käsittää.»

»Ei, minä tanssin todellakin huonosti, se ei yksinkertaisesti käy. Mutta te, herra kreivi, te tanssitte varmaan hyvin.»

»Tanssi kuului aikaisemmin ammattiini», vastasi Streith. »Nyt en ole pitkiin aikoihin harjoitellut sitä taitoa.»

»El, ei», huudahti, Britta, »teidän täytyy tanssia ihanasti, teidän kanssanne osaisin tanssia.» Ja hän hypähti ylös, huusi Trineä, pöytä oli työnnettävä syrjään, sillä hän halusi tanssia Streithin kanssa.

»Sellainen lapsi», sanoi rouva von Syrman hymyillen ja suoristi nauhat Brittan puvussa: »No, nyt voit mennä, pikku kreivitär.» Itse istuutui hän pianon ääreen ja soitti valssia. Streith ja Britta tanssivat. Avonaisista ikkunoista kuului kuusien humina, se sekaantui kuin suuren bassoviulun ääni valssin säveleihin. Ikkunan ulkopuolella seisoivat Trine, Andreen, Annelise, Andreen äiti ja Margusch, Andreen tytär, ja katselivat tanssia. Britta ei saanut tarpeekseen, mutta Streithia pyörrytti, ja täytyi hänen istua. Britta istui hänen vieressään, huulet puoli avoinna, silmät loistaen. »Se oli ihanaa», sanoi hän ja nojasi kuumia kasvojaan Streithin olkapäähän, »luulen, että niin tanssitaan taivaassa.»

Rouva von Syrman soitti nyt hiljaista, suloista säveltä, Streith kumartui Brittan puoleen. »Itketkö sinä?» kysyi hän hämmästyneenä.

»Se on kyllä tyhmää», vastasi Britta ja pyyhki kyyneleet silmistään, »en tiedä miksi, mutta minusta tuntui yhtäkkiä kaikki niin surulliselta.»

Huolestuneena kiiruhti rouva von Syrman heidän luoksensa. »Lapsi on hermostunut», sanoi hän, »liian paljon onnea yhtenä päivänä tekee hermostuneeksi. Nukumme hyvin yön ja huomenna näytämme ystävällemme iloiset kasvot.»

Streith sanoi hyvästit ja läksi. Ulkona katsoi hän vielä taakseen, ikkunassa näki hän Brittan vartalon kuvastuvan tummana valoisaa taustaa vasten, tuuli leikki hänen tukassaan ja antoi kiharoiden liehua pienten, tanssivien varjojen lailla hänen päänsä ympärillä.

Britta halusi, että Streith jonakin iltana lähtisi hänen kanssansa purolle rapuja pyytämään. »Hyvä», sanoi Streith, »Oskar voi panna evästä koriin ja seurata mukana.»

»Ei», pyysi Britta, »ei tuo vanha, ankara herra, silloin emme voi pitää hauskaa, Margusch tulkoon kantamaan koria.»

Niin kantoi Margusch koria eväineen ja Andree kantoi pieniä, pyöreitä, pitkiin sauvoihin kiinnitettyjä haaveja. Kun he tulivat niitylle, lepäsi sen yllä vielä rauhallinen kirkkaus, jommoinen kesäiltoina tavallisesti heti auringonlaskun jälkeen peittää maan. Britta auttoi Andreeta ja Marguschia sitomaan syöttejä haaveihin ja pistämään niitä veteen. Streith oli istuutunut ruohomättäälle, ilma oli tukehduttava ja painostava, mutta purosta nousi kosteata kylmyyttä. Streithin edessä levisi maa tasaisena ja avarana, peltoja, maanteitä, poppelikujanteita, siellä täällä talo, jossa jo himmeä valo tuikki, kaikki jonkunverran väritöntä ja elotonta laskeutuvassa hämärässä. Taivaanrannalla oli sinertävä pilviseinä, jota silloin tällöin valaisi kultainen salama. »Satumaista, uskomatonta», ajatteli Streith. Se oli tunne, joka nykyään yhä uudelleen valtasi hänet; mitä hän koki, oli kaunista, ja niinkuin hän halusi, ja kuitenkin satumaista, uskomatonta. Hänestä tuntui toisinaan, että hän eli toisen ihmisen elämää, niinkuin joskus tapahtuu unessa.

Britta tuli ja istuutui hänen viereensä. »Andree sanoo», kertoi hän, »että tulee ukonilma. Täällä onkin niin kammottavan hiljaista, tuntuu siltä kuin kaikki odottaisivat jotakin.»

»He odottavat heräämistään», vastasi Streith hajamielisesti.

»Mitä tarkoitat?» kysyi Britta ihmetellen.

»Oh, en mitään», virkkoi Streith, »emmekö nyt lähde kokemaan haaveja?»

Brittan kulkiessa aivan pitkin puron rantaa ja kumartuessa nostamaan haaveja, seisoi Streith aivan hänen takanaan ja piti kiinni hänen vyöstään. Margusch kori käsivarrella seisoi heidän vieressään ja otti vastaan ravut. Andree hymyili tyytyväisenä: »Kun on näin tyyntä», virkkoi hän, »syövät nuo elävät kuin hullut.»

Ja itse asiassa olivat haavit aivan täynnä. Kun Britta varovasti kahdella sormella nosti elävät haavista heittääkseen ne koriin, nauroi hän ja päästi pieniä ihastuksen huutoja. Korissa hieroivat ravut koipiaan hiljaa vastakkain, että kuului kuin hiljaista rapinaa. Vedestä nousi kevyt suonhaju, joka sekottui ruovoista ja vesikasvien siitepölystä lähtevään tuoksuun.

»Kaunista», ajatteli Streith taas, »mutta epätodenmukaista.»

Kun kaikki haavit olivat koetut, tunsi Britta itsensä väsyneeksi; ilma teki jäsenet painaviksi. »Nyt syömme», ehdotti Britta. He istuutuivat ruoholle, Margusch otti eväät esille. Britta söi hitaasti ja mieltymyksellä, joi lisäksi kirkasta, makeata viiniä, ja kun hän oli lopettanut, nojautui hän tyytyväisenä taaksepäin ja sanoi: »No, nyt sinun täytyy sytyttää savukkeesi, siinä on niin ylhäinen tuoksu.»

Hämärä oli laskeutunut niitylle, ja pilviseinä salamoineen taivaanrannalla oli kohonnut korkeammalle.

»Oikeastaan on sellainen ilma, että minä pelkäisin», sanoi Britta, »ellet sinä olisi mukana.»

»Ja nyt?» kysyi Streith.

»Nyt on hyvä», jatkoi Britta. »On aina niin, että ihminen voi kääntää kaikki hyvin päin. Kun lapsena kesähämärässä makasin yksin vuoteessani, silloin pelkäsin, joka nurkassa oli jotakin, jota pelkäsin; mutta kun lapsenhoitaja astui sisään, oli kaikki pelko kadonnut, ja lastenhuone oli taas vanha, hyvä lastenhuone. Niin se on. Oletko sinäkin lapsena pelännyt, kerrohan jotakin siitä ajasta, jolloin et vielä ollut hieno, ylhäinen herra, vaan pieni lapsi. Olitko onnellinen?»

»Minulla ei ollut mitään syytä olla olematta onnellinen», vastasi Streith miettien, »minulla oli hyvät vanhemmat ja vanhempi veli, jonka kanssa väliin tappelin, mutta se ei ole elämääni katkeroittanut. Me asuimme kaupungissa kauniissa talossa, jossa oli suuri puutarha, ei, minä en ollut onneton, mutta minä olin, luulen, yksinäinen lapsi, joka seikka riippui kai minusta itsestäni. Lapsillahan on aina oma maailmansa, josta he eivät puhu aikaihmisten kanssa, koska heitä ei kuitenkaan ymmärretä. Minun maailmani täytyi olla hyvin kirjava, sillä minä olin hyvin vaitelias. Olin mielelläni yksinäni ja leikin itsekseni. Näiden lapsuusvuosien pääasiallinen elämys oli kuitenkin Deborah.»

»Deborah?» kysyi Britta ja nousi istumaan, »kerro, kerro.»

»Lapsenhuoneeni sijaitsi talon päätypuolella», jatkoi Streith. »Sitä vastapäätä sijaitsi kapean solan toisella puolella toisen kauniin talon päätypuoli, joka talo kuului rikkaalle juutalaiselle. Näillä ihmisillä oli yksi ainoa tytär, Deborah, joka oli minun ikäiseni. Deboraan lastenhuoneen ikkuna oli vastapäätä meidän lastenhuoneemme ikkunaa, ja hän istui mielellään tuntikausia ikkunalaudalla ja katseli minua, ja minä seisoin meidän ikkunassamme ja katselin häntä. Deboraan ihaileminen oli minusta suuri, kiihdyttävä nautinto, ja hänelle näytti tuottavan tyydytystä antaa minun ihailla itseänsä. Minusta hän oli hyvin kaunis; hänellä oli mustat, välkkyvät kiharat, pienet, keltaiset kasvot ja suuret, tummat silmät. Hän oli myöskin minun mielestäni aina komeasti puettu, muistan punaisen puvun kultapitseineen ja keltaisen puvun valkeine pitseineen. Välistä, nähtävästi silloin, kun hänen äitinsä ei ollut kotona, otti Deborah esille kultaketjun, jossa oli vihreä jalokivi, ja kiersi sen päänsä ympärille. Silloin istui hän liikkumatta kuin pieni jumalankuva, ja antoi minun kummastellen katsella itseään. Muutenkin antoi Deborah mielikuvitukselleni paljon työtä.»

»Sinä olit häneen rakastunut», huomautti Britta.

»Kenties», virkkoi Streith, »vaikkakin rakkaus niinä vuosina on toisenlainen kuin rakkautemme myöhempinä vuosina. En muista, että olisin halunnut päästä lähemmäksi Deboraata, puhella hänen kanssaan, taikka syleillä ja suudella häntä. Mitä minä toivoin, oli itse olla Deboraana, niin kaunis kuin hän, omata niin pitkät kiharat ja niin suuret silmät, käydä niin kauniisti puettuna ja kietoa kultaketju pääni ympärille. Sitä minä halusin. Kuvittelin tiloja, joissa esiinnyin Deboraana; ja itse olin mielestäni silloin hyvin vähäpätöinen, ja kärsin katkerasta tunteesta, että olin vain ruma, pieni poika.»

»Ihmeellistä», sanoi Britta. »Ja mitä hänestä tuli?»

»Yhteen aikaan ei Deborah enään näyttäytynyt ikkunassaan», kertoi Streith edelleen, »ja minä kuulin, että hän oli sairas ja sitten minulle sanottiin, että hän oli kuollut. Tämä koski minuun kovasti, juoksin ulos puutarhaan, heittäysin ruohikkoon ja ajattelin Deboraata. Muistan vielä aivan hyvin loppukesän iltapäivän kirjavina daalioineen ja astereineen ja hämähäkinverkot, jotka liehuivat tuulessa. En voi sanoa, että surin Deboraata, kuolema tuntui minusta suurelta kunnialta, joka saattoi tulla vain niin kauniin, pienen tytön osaksi, se kohotti hänet minun silmissäni, kohotti hänet korkealle minun yläpuolelleni, sillä sellaiset rumat, pienet pojat kuin minä eivät kuole. Nyt toivoin ainoastaan yhtä: saada nähdä Deboraata. Menin ulos kadulle, kuljin edestakaisin juutalaisen taloon vievän oven edustalla ja uskalsin vihdoin astua eteiseen. Siellä seisoi vanha mies, jolla oli pitkä valkea parta. »Sinä haluat kai nähdä pienokaisemme?» sanoi hän ystävällisesti, tarttui minua kädestä ja vei erääseen saliin. Siellä oli paljon ihmisiä, naiset mustissa puvuissa ja mustissa harsoissa, herrat mustissa takeissa. Suurissa, hopeisissa haarakynttiläjaloissa paloi kynttilöitä, ja paljot kukkaset tekivät ilman huoneessa raskaaksi ja äiteläksi. Mutta kynttilöiden ja kukkien keskellä makasi Deborah valkeassa arkussa, hänen silmänsä olivat ummessa, hänen kasvonsa näyttivät minusta vielä kapeammilta ja keltaisemmilta kuin tavallisesti, mustien, pitkien kiharoiden ympäröiminä. Hänellä oli valkea silkkipuku, ja pieniin, keltaisiin käsiin oli pistetty lilja. Mutta erikoisesti ihastuin pieniin, jäykkiin jalkoihin, jotka olivat pistetyt kultakenkiin. Ihastuksesta sanattomana katselin Deboraata, en milloinkaan ollut nähnyt mitään niin kaunista. Jonkun hetken kuluttua vei vanha herra minut taas ulos. Menin puutarhaan, heittäydyin pitkälleni ruohoon, ja nyt minä itkin, minä itkin, koska en voinut maata kynttilöiden ja kukkien keskellä valkeassa silkkipuvussa kultaiset kengät jalassa, ympärilläni itkeviä naisia ja juhlallisia vanhoja herroja.»

»Deborah raukka», sanoi Britta ja nojasi päätään Streithin olkapäähän. »Mutta sano, toivotko nytkin joskus, että olisit minä?»

Streith hymyili: »Nyt on toisin; mutta on mahdollista, että rakkaudessa sinuun joskus esiintyy vanhaa poika-ajan tunnetta.»

»Ja sano», kyseli Britta edelleen, »jos olisit minä, millaista silloin olisi?»

»Ihanaa», vastasi Streith, »luulen, että suonissa palaisi suloinen lämpö.»

»Oh, sinä raukka, sinua paleltaa», huudahti Britta, ja hän kietoi käsivartensa hänen ympärilleen, hiipi aivan hänen lähelleen, anteliaasti nuorine ruumiineen, ylpeänä siitä, että voi tehdä toiselle hyvää. Taivas meni pilveen, nouseva pilviseinä nieli tähden toisensa jälkeen, tiheät salamat halkoivat sitä, ja etäisyydessä jyrisi ukkonen. »Meidän täytyy kiiruhtaa kotiin», huomautti Andree, »se on noussut nopeammin kuin minä luulin.»

»Menkäämme», sanoi Streith ja laski Brittan käsivarren omalleen.

Suuria, haaleita pisaroita alkoi pudota. Metsässä oli hyvin pimeä, sade rapisi ja suhisi puiden oksilla, silloin tällöin kirkasti salama tienoon, suurina ja mustina seisoivat kuuset sinertävässä valossa. Silloin katsahti Streith Brittan kasvoihin, sinisiä kipinöitä säihkyi tämän silmistä, häh heitti päänsä taaksepäin ja hymyili salamalle.

* * * * *

»Ajattelen», sanoi ruhtinatar paroonitar Dünhofille ja silmäili miettien tytärtään, »ajattelen, että meidän täytyy keksiä jotakin tehtävää pienokaiselle. Hän voisi auttaa pappilan tyttöjen pyhäkoulussa, kenties hän mieltyisi siihen. Suunnittelen myöskin kuukausikokousta luonani naapuriston naisille. Voisimme tehdä käsitöitä lähetystyön hyväksi, ja pastori voisi lukea meille jonkun lähetyskertomuksen.»

»Miten kaunista», sanoi paroonitar.