Part 13

Marie rypisti kulmakarvojaan ja näytti paatuneinta ilmettään; hän ei pitänyt näitä suunnitelmia välttämättöminä. Jo jokapäiväisiä toimiaan, lukemista ja kävelyretkiä neiti von Dachsbergin kanssa, ja ajeluja äitinsä kanssa piti hän häiritsevinä, hänen rakkautensa antoi hänelle tarpeeksi tekemistä. Usein ihmetteli hän itsekin, että rakkaus saattoi niin täyttää elämän. Joskus ei hän tehnyt muuta kuin makasi hiljaa auringossa ja tuijotti ylös taivaalle, suuren elämyksen synnyttämän tunteen suloisesti lämmittäessä verta. Mutta sitäkin piti Marie tärkeämpänä kuin kaikkia pyhäkouluja ja lähetyskokouksia. Pääasia olivat kuitenkin kirjeet Felixille. Myöhään yöhön istui hän ylhäällä kirjoittaen näitä pitkiä kirjeitä, joihin hän pani koko sielunsa. Kun hän luki läpi tämmöisen kirjeen, hämmästyi hän sitä tunteiden rikkautta, jonka keksi itsessään. Tosin ei kirjeitä koskaan lähetetty, vaan suljettiin ne huolellisesti kirjoituspöydän laatikkoon, mutta siitä huolimatta valmistivat ne hänelle hurmaavan onnen. Mutta pian ei tämä riittänyt Marielle, hän tahtoi saada vastauksia, ja niin kirjoitti hän myöskin Felixin nimessä vastaukset, kirjeitä täynnä hellää intohimoa, ja tämä oli vielä vaikuttavampaa kuin omien kirjeiden kirjoittaminen. Kun tällainen kirje oli valmis, pisti hän sen taskuunsa, meni puistoon, istuutui penkille, jolla oli istunut Felixin kanssa, ja luki kirjeen. Taikka hiipi hän hietakuopalle, makasi siellä, missä oli maannut Felixin kanssa, posket hehkuen, silmät loistaen ja selkiselällänsä, ja kuumeisessa tyttö-mielikuvituksessaan saivat Felix, hän itse, hänen rakkautensa omituisen epätodellisen, satumaisen elämän, joka oli äärettömän kaukana Gutheidenin jokapäiväisistä hiljaisista askareista. Eräänä iltana istuivat herrasväet tavalliseen aikaan päivällispöydässä. Nyt, kun Streith ei enään näyttäytynyt, olivat päivälliset ikäviä. Ruhtinatar puhui vähän, ja parooni Fürwit koetti tosin johtaa keskustelua, mutta hänelle ei johtunut paljon mieleen. Tänään oli hän innostuneen näköinen; tämä oli merkki siitä, että hänellä oli uutinen kerrottavana, ja niinpian kuin oli istuttu pöytään, alkoi hän: »Dühnen raukat!» »Kuinka niin?» kysyi paroonitar Dünhof, »tuottaako Felix heille taas suruja?»

»Tuottaa», kertoi parooni, ja hänen kasvonsa saivat huolestuneen ilmeen, »nuori mies on taas kotona, ja tällä kertaa on hän menettänyt virkansa. Suora ero: ruma pelijuttu, hyvin ruma juttu.»

»Äiti parka!» sanoi ruhtinatar.

»Ja isä», jatkoi parooni Fürwit, »me tunnemme Dühnenin, hän kiihottaa itsensä yltiöpäiseen kovuuteen, poika ei kelpaa mihinkään, sanoo hän, siis lähteköön Amerikaan, minulla on vielä kaksi poikaa, kenties onnistuvat he paremmin.»

»Kuinka kauheata», sanoi neiti von Dachsberg, ja majuri sanoi synkästi: »Nyt maksaa sellainen tapaus vain matkan Amerikaan, minun aikanani ei upseeri helposti elänyt sellaisen jutun yli.»

Kukaan ei vastannut, parooni Fürwit katseli moittien majuria; hänestä oli tahditonta puhua sillä tavalla naisten läsnäollessa.

Marien sydän alkoi kiivaasti sykkiä, mutta hän ojentautui, tuijotti lautaseensa ja puristi kouristuksentapaisesti kylmiä käsiänsä lautasliinan päällä. »Ei vain itkeä», ajatteli hän, »ei vain antaa huomata mitään.»

Keskustelu muutti suuntaa; ruhtinatar puhui lähetyssaarnaajasta, jonka piti puhua kylässä.

»Niin», sanoi parooni Fürwit, »hän tulee Bir-kir-krasta.»

Nimi huvitti häntä, hän toisti: »Bir-kir-kra.»

Neiti von Dachsberg nauroi ja väitti, että sellaista paikkaa ei olekaan. Äänettöminä kulkivat palvelijat pöydän ympärillä, kaasivat viiniä laseihin ja tarjosivat jälkiruokaa.

Marie saattoi olla rauhallinen; nuo kaikki eivät huomanneet mitään siitä, että nuori tyttö, joka istui niin hyvinkasvatetun suorana heidän keskellään, vavisten vartioi sielunsa tuskaa, jotta ei kenellekään sitä paljastaisi.

Päivällisen jälkeen jäi seura puutarhasaliin. Paroonitar Dünhof ja parooni Fürwit pelasivat halmaa, neiti von Dachsberg luki »Revue des deux Mondesia», ruhtinattaren tehdessä käsityötä.

Marie istuutui jonkun matkan päähän toisista pimeään nurkkaan; hän veti polvet allensa, kyyristyi väristen suureen nojatuoliin ja istui siellä aivan hiljaa. Mutta hänen sisällään valitti: »Mitä minä teen? Mitä minä teen? Felix on hädässä, Felix on kaikkien hylkäämä ja poistyöntämä, Felixin täytyy lähteä ainaiseksi pois, mitä minun on tehtävä? Ja tämän kauheuden tapahtuessa voivat he istua täällä, ikäänkuin he eivät tietäisi mitään. Neiti von Dachsberg lukee syvällä, opettavalla äänellään, parooni Fürwit mäkättää hiljaista nauruaan, jonka aina kuulee, kun hän on voittanut pelin.

Miten Marie vihasi kaikkia näitä sydämettömiä, järkähtämättömän tyyniä ihmisiä.

Unettoman yön kuluessa teki Marie päätöksensä. Hänen täytyi puhua Hildan kanssa, ja hänen täytyi nähdä Felix.

Seuraavana aamuna lausui Marie toivomuksen lähteä Schlochtin'iin.

Ruhtinatar ei ollut siihen tyytyväinen. »Mitä sinä teet tuon levottoman perheen luona?» sanoi hän. Kun hän kuitenkin näki tyttärensä tuskaiset kasvot, lisäsi hän: »Hyvä, hyvä, voit lähteä; paroonitar Dünhof seuraa sinua.»

Iltapäivällä lähtivät Marie ja paroonitar Dünhof Schlochtin'iin. Vierailu ei näyttänyt olevan tervetullut. Paroonitar Üchtlitz ei itse tullut näkyviin, tyttäret vastaanottivat vieraat kasvot kalpeina ja hämmentyneen näköisinä, ja kun seura istui yhdessä puutarhakuistilla, tuotti luontevan keskustelun aikaansaaminen huomattavaa ponnistusta. Hilda istui syrjässä ja vaikeni.

Marien täytyi ihaillen katsella häntä, sillä ylpeän päättäväisyyden ilme kaunisti ihmeellisesti hänen kalpeita kasvojansa.

Vihdoin tuli paroonitar Üchtlitz, hän istui vierastensa luo, otti hajamielisesti osaa keskusteluun ja pyysi sitten paroonitar Dünhofia kanssansa arkihuoneeseen.

»Ja me menemme puutarhaan», sanoi Marie Hildalle. Tämä nousi vaijeten ja tarjosi Marielle käsivartensa. Niinpiankuin molemmat tytöt olivat yksin puutarhassa, alkoi Marie: »Miten on Felixin laita?» »Felix», vastasi Hilda rauhallisena, »Felix on tehnyt suuren tyhmyyden. Tiesin, että näin oli käyvä. Hän on tuhonnut elämänsä täällä, mutta mitä se merkitsee? Maailma on suuri ja elämä on pitkä.»

»Täytyykö hänen lähteä pois?» kysyi Marie jälleen.

Hilda katseli ylös kastanjanoksiin, joiden alitse he kulkivat, ja sanoi juhlallisesti: »Felix lähtee pois, ja minä lähden hänen kanssansa.»

»Sinä?» Marien silmät kävivät suuriksi ja kirkkaiksi hämmästyksestä.

»Niin, minä lähden hänen kanssansa», jatkoi Hilda, »sillä muuten on hän hukassa. Hän on niin heikko ja kevytmielinen; minä olen auttava häntä alkamaan uutta elämää ja tulemaan mieheksi. Olemme menneet kihloihin.»

»Ja sinun vanhempasi?» tiedusteli Marie.

Hilda kohautti olkapäitään: »Minusta on hyvin ikävää, että vanhempani eivät ole samaa mieltä, mutta minä olen siinä ijässä, että itse voin päättää itsestäni. Minähän en kuulu vanhemmilleni, vaan itselleni ja Felixille.»

Marie vaikeni hetken, ja sitten tuli liikutettuna: »Rakastatko sitten häntä?»

Hilda hymyili: »Miten sinä kysyt, pienokainen. Tietysti minä rakastan häntä.»

»Ja hän?» kysyi Marie. »Rakastaako hän sinua?»

»Kyllä», vastasi Hilda miettien, »kyllä hän rakastaa minua, mutta niinkuin miehet rakastavat, epävarmasti ja levottomasti, kunnes me aikaansaamme järjestystä.»

»Sitä minä en ymmärrä», huudahti Marie silmät salamoiden, »se ei toki ole mahdollista!»

»Minkätähden se ei olisi mahdollista?» arveli Hilda. »Ah, sinä ajattelet kevättä. Hyvä Jumala, sellainenhan on toki ohitse, kun elämän vakavuus alkaa. Te istuitte yhdessä sireenimajassa, mitä se merkitsee? Ajanvietettä lupa-aikoina, leikkiä, jota miehet tarvitsevat. Voitko sinä sitten auttaa häntä, voitko pelastaa hänet? Voitko olla hänelle jotakin? Sinähän et linnassasi edes tiedä, mitä elämä on. Kun kerran ilman lupaa menet puistoon, luulet, että olet jo paljon tehnyt hänen tähtensä. Mutta nyt ei ole aikaa ajatella sellaisia lapsellisuuksia, nyt on kysymys elämästä.»

Marie tuli aivan punaiseksi, ja itku oli lähellä. »Tiedän, sinä olet aina puhunut niin», sanoi hän, »sinä olet aina esiintynyt kuin olisi naurettavaa, että joku rakastaa minua, kuin olisi se lapsellisuutta ja leikkiä ja tyhmyyttä. Mutta jos joku rakastaa sinua, on se vakavaa. Sinä olit aina mustasukkainen ja tahdoit hänet itsellesi.»

Hilda hymyili säälivästi: »Pikku raukka, älä kiihdytä itseäsi. Se oli väärin Felixiltä, mutta miehet ovat nyt kerta kaikkiaan sellaisia. Se tekee kenties hiukan kipeätä, mutta sinä unohdat sen pian. Sinä löydät kyllä toisen, joka istuu kanssasi sireenimajassa.»

Tämän loukkauksen kuullessaan taivutti Marie päänsä ja vaikeni. Tämän itsetietoisen, ylpeän tytön rinnalla tunsi hän itsensä heikoksi ja avuttomaksi, ja kun hän alkoi puhua, kuului se hiljaiselta valitukselta: »Tahdon tavata Felixin.»

»Minkätähden?» virkkoi Hilda, »mitä teillä voi vielä olla toisillenne sanottavaa!»

He olivat kulkeneet alas kastanjakujaa ja saapuivat lammikon luo. Siellä seisoi Felix vaaleassa kesäpuvussa, olkihattu päässä, ja heitteli litteillä kivillä voileipiä.

»Tuolla hän on!» huudahti Marie. Felix oli nähnyt tulijat ja kulki hitaasti heitä vastaan. Hän tervehti ja hymyili hämillään.

»Minulla on kunnia, hyvät naiset.»

»Minkätähden olet täällä?» kysyi Hilda ankarasti.

Felix nauroi. »Minkätähden en saisi olla täällä? — Te näette, prinsessa», kääntyi hän Marien puoleen, »miten minut täällä otetaan vastaan. Saanko kysyä, miten voitte?» lisäsi hän kohteliaasti.

»Kiitän», vastasi Marie ja kalpeni huulia myöten.

»Tänään on taas kovasti kuuma», jatkoi Felix. »Merkillinen vuosi; jo toukokuussa alkoi mätäkuu.»

»Kyllä, on tosiaankin hyvin kuuma», myönsi Marie. Äkkinäinen heikkous valtasi hänet, niin että hän tuskin jaksoi seistä. Hänen silmiensä edessä alkoivat puiden lehdet ja auringon säteet tanssia ja pyöriä, sitten kävi kaikki pimeäksi, ja hän vaipui äänettömänä ruohikolle.

Kun hän jälleen tuli tuntoihinsa, tunsi hän, että kostea liina oli pantu hänen otsallensa. Hän oli vielä liian heikko avatakseen silmiänsä tai liikkuakseen, mutta hän kuuli, miten Hilda ja Felix hiljaa juttelivat keskenänsä.

»Hän tointuu jo», sanoi Hilda.

»Pikku raukka», kaikui Felixin säälivä ääni.

»Sääli ei maksa mitään», huomautti Hilda terävästi. »Minkätähden teet sellaista?»

»En tiennyt, että hän ottaa sen niin syvästi», virkkoi Felix. »Kunhan hän vaan kestäisi sen.»

Hilda nauroi hiljaa: »Siinä esiintyy taaskin teidän turhamaisuutenne, sinä kai vielä toivoisit, että hän kuolisi sydän särkyneenä sinun tähtesi? Voit olla levollinen, hän tulee aivan rauhallisesti kuluttamaan prinsessa-elämänsä ilman sinua.»

Marie aukasi silmänsä, Hilda kumartui hänen puoleensa ja kysyi: »Tuntuuko paremmalta, pienokainen?»

Kyllä, se oli jo ohitse, ja Marie koetti nousta. Felix ja Hilda auttoivat häntä. »Menkäämme kotiin», sanoi hän ja nojasi Hildan käsivarteen.

»Se on tämä kova kuumuus», virkkoi Felix, »toivon nopeata parantumista.»

Marie kumarsi hieman päällään, sitten palasivat molemmat tytöt vaijeten taloon.

Siellä odotti heitä paroonitar Dünhof, ja vaunut seisoivat valmiina lähtöön.

Aurinko laski juhlallisesti, punaiset pilvet leimusivat kuin suuret liekit taivaalla, kylätie oli täynnä lapsia, jotka punaisen valon hurmaamina melusivat ja tanssivat villejä tansseja. Marie katseli välinpitämättömänä menoa, hänen sisällään oli kaikki tyhjää ja kuollutta. Mitä tuli hänen ajatella, mitä tuli hänen tuntea?

Linnassa meni paroonitar Dünhof heti ruhtinattaren luo kertomaan, mitä Schlochtin'issa oli tapahtunut, ja kun Marie astui huoneeseen, huusi ruhtinatar valittaen hänelle: »Lapsi parkani, onko sinun täytynyt kuunnella kaikkia näitä juttuja, sinä olet aivan kalpea.» Hän tarttui Marien käsiin. »Luulen, että sinussa on kuumetta», sanoi hän. »On kai parasta, että hän menee vuoteeseen.»

Mariestakin oli oikein, että hänet vietiin vuoteeseen, hän makasi siellä hiljaa kesähämärässä; myöhemmin tuli lamppu, Alvine tuli, istui lampun ääressä ja kutoi, ja hänen varjonsa kuvastui suurena ja harmaana seinälle, ja kun Marie tarkasteli sitä puoleksi suljetuin silmin, näytti se kasvavan, yhä vaan kasvavan. Ei ollut mitään muuta kuin tuo suuri, harmaa varjo, joka nieli kaikki.

* * * * *

»Siis olen sairas», sanoi Streith, kun hän tuskia täynnä olleen yön jälkeen makasi aamulla lopen uupuneena vuoteessaan. Sitä hän ei ollut ottanut huomioon. Aina tällaisia tarpeettomia yllätyksiä. Nyt odotti hän kärsimättömänä lääkäriä. Vihdoin kuului etuhuoneesta tohtori Ruckin kirkas, voimakas ääni: »Mitä? Herra kreivillä on tuskia? Mitä te nyt olette keksineet? Sellaisia tyhmyyksiä!» Sitten tuli hän Streithin luo, posket punaisina, pyöreä pää lyhyeksileikatun, vaalean tukan peittämättä, likinäköiset, ruskeat silmät välkkyen suurten silmälasien takana.

»Mitä, kreivi, tuskia?» huusi hän jo ovelta, »mistä ne olette saanut?»

»Sitä en tiedä», vastasi Streith suutuksissaan, »ja se on yhdentekevää hoitoon nähden.»

»Soo, soo, olemme huonolla tuulella», huomautti tohtori.

»Jos teillä, rakas tohtori», sanoi Streith, »olisi sellainen tunne kuin repisivät koirat teidät kappaleiksi ja samalla olisitte niin heikko, että oma nahkanne painaisi teitä kuin huonosti tehty talvitakki, silloin ei teidänkään tuulenne olisi parhain.»

»Hyvin mahdollista», myönsi tohtori, »no, katsokaamme.»

Hän kumartui sairaan puoleen tutkiakseen häntä. »Tyhmä juttu», marusi hän, »reumaattinen kuume, että teillä on tuskia, sen uskon. Ja meidän sydämemme sekaantuu myöskin asiaan, sen täytyy aina olla joka paikassa mukana. Kirjoitan teille jotakin.»

Hän meni ja kirjoitti reseptinsä, puhui Oskarin kanssa hoidosta, rouva Buchen kanssa ruokajärjestyksestä, ja kun hän taas seisoi käsiään hieroen Streithin vuoteen vieressä, puhui hän tälle toivorikkaasti: »Me suoriudumme kyllä tästä jutusta, pulverit poistavat tuskat, ja sydämemme pakotamme järjestykseen.»

»Sanokaa, tohtori», alkoi Streith miettivästi, »valitetaan yleisesti, että ihmisillä nykyään ei ole sydäntä, ja kuitenkin se on sydän, joka nopeimmin kuluu.»

»Totta kyllä», virkkoi tohtori, »mutta pelkään, ettei se ole lähimmäisenrakkaus, joka sitä kuluttaa.»

»Soo, niinkö luulette», sanoi Streith. »Mahdollisesti. Istukaa vielä hetki, tohtori. Teissä on jotakin niin virkistävää.»

Tohtori istuutui ja hymyili imarreltuna. »Virkistävää?» toisti hän, »no niin, se kuuluu myöskin ammattiini.»

»Ihana ammatti», virkkoi Streith. »Mitä uutta kuuluu?»

Tohtori mietti: »En tiedä, kuitenkin: vanha ylhäisyys linnassa on myöskin sairaana, keuhkoviottuma. Hänen korkeassa ijässään arveluttavaa.»

»Siis vanhuskin», mumisi Streith. »Katsokaa, tohtori, kun ajattelee, kutka kaikki kuolevat, kadottaa kunnioituksen kuolemaa kohtaan.»

»Kuolema ei ole yksinoikeus», vastasi tohtori hieman kiihtyneenä.

Streith huokasi: »Ah, tohtori, te olette demokraatti.»

Tohtori nauroi: »Hyvä, hyvä, filosofeeraaminen käy vielä. Pistäydyn taas illalla. Hyvää huomenta.» Näin sanoen hän lähti.

Streith sulki silmänsä ja alkoi taas tarkkaavasti seurata sairauden tekemää hiljaista työtä ruumiissa. Kun pulverit tulivat ja hän oli ottanut yhden, nukkui hän vähän.

Hän heräsi pienestä hälinästä vuoteensa vieressä. Hän avasi silmänsä, Britta istui tuolilla hänen vuoteensa vieressä, hyvin suorana, ja tummat, loistavat silmät olivat tuskallisina ja jännittyneinä suunnatut häneen. »Minkä näköinen mahdan olla», ajatteli Streith, koska hän minua noin katselee. Hän koetti hymyillä; »Sinäkö se olet, lapsi?»

»Tohtori Ruck sanoi, että sinä olit sairas», alkoi Britta, »senvuoksi olemme tulleet. Miten sinä nyt voit?»

»Huonosti», vastasi Streith.

Brittan silmät tulivat suuremmiksi ja tuskallisemmiksi: »Olen hyvin pahoillani siitä.»

»Sitä ei voi auttaa», virkkoi Streith. »Mitä olet muuten tehnyt?»

»Minä? Oh, en mitään, en tiedä.» Hän punastui, hän tunsi, että hänen täytyi nyt jotakin kertoa, pitääkseen seuraa sairaalle, mutta hän ei keksinyt mitään. Varovasti avattiin ovi, ja rouva von Syrman astui huoneeseen. Lyhyin askelin ja rannerenkaiden hiljaa helähdellessä astui hän aivan vuoteen ääreen, pysähtyi ja heristi sormeaan: »Vävypoika, vävypoika, mitä surua te olette tuottanut meille. Kun me kuulimme, että te olitte sairaana, ei pienokaistani voinut mikään pidättää. Teidän täytyy sallia hänen olla luonanne. Enkö minä voi jotakin tehdä? Enkö saa pöyhiä pieluksianne? Sairaat ovat sanoneet minulle, että minulla on heihin nähden hyvin onnellinen käsi.»

»Kiitän», sanoi Streith torjuen, »Oskar tekee sen oikein hyvin.»

»Sehän on hyvä», jatkoi rouva von Syrman ja katseli ympärilleen huoneessa, »mutta enkö sulje ikkunaa, ulkona tuulee vähän.»

»Pyydän, antakaa ikkunan olla auki», vastasi Streith painokkaasti.

»Vai niin.» Rouva von Syrman kävi epävarmaksi. »Sinä jäät kai vielä tänne, lapsi? Luulen, että kaksi on liian paljon sairashuoneessa. Toivon pikaista parantumista, rakas vävypoika.» Sen sanottuaan hän lähti.

Streith ja Britta vaikenivat hetken. Streith vääristi tuskallisesti kasvojaan, ja vihdoin hän sanoi: »Puutarhassa kuuluu yksi ruusu puhjenneen, paroonitar Rotschild. Etkö halua mennä ulos sitä katsomaan?» »Kyllä», vastasi Britta kuuliaisesti, nousi ja meni ulos.

Nyt kuunteli Streith ääniä ja askeleita viereisestä huoneesta, hän kuuli rouva von Syrmanin kapeiden korkojen kopisevan lattialla edestakaisin. »Nyt hän kulkee ja tunnustelee tavaroitani», ajatteli hän julmistuneena. Puutarhassa alkoi Roller äänekkäästi haukkua. Streith soitti. Kun Oskar tuli, kysyi hän kärsimättömästi: »Mitä Roller haukkuu?»

»Armollinen neiti juoksee hänen kanssansa ruohikon ympäri», selitti Oskar.

»Roller on huudettava sisään», käski Streith, »ja minun luokseni ei saa enään päästää ketään, minä nukun.» Sitten kääntyi hän seinään päin.

Streithillä oli vaikea yö. Päivällä uinui hän kevyesti tai tarkkaili tuskiaan. Hän pani merkille, miten ne tulivat, kasvoivat, vähenivät ja taas uudella voimalla alkoivat; tämän vihollisen tutkiminen oli kiusallinen ja väsyttävä tehtävä. Kuumeisessa mielikuvituksessa saivat nuo tuskat muodon, hän näki harmaan koiranpään vaaleine silmineen ja keltaisine hampaineen raivoten käyvän kiinni hänen jäseniinsä.

Iltapäivällä, kun Streith makasi puoliunessa, tunsi hän, että joku istui hänen vuoteensa vieressä. Hän tiesi, että se oli Britta; hän tiesi, että tyttö nyt katseli häntä suurin, tuskaisin silmin, tuoli, jolla hän istui, narisi hiljaa. Hetkeen ei hän voinut päättää avata silmiään, hän oli liian väsynyt hymyilemään ja puhumaan. Vihdoin avasi hän kuitenkin silmänsä, Britta istui hänen vuoteensa vieressä, hänellä oli päällään punainen pyhäpukunsa. Hän oli varmaan nopeasti kävellyt, sillä hänen kasvonsa olivat aivan ruusuiset mustan, kiharan tukan alla; hänen polvillaan lepäsi suuri kimppu kulleroita, joista levisi mieto hunajan ja kosteiden lehtien tuoksu.

»Hyvää päivää, lapsi», sanoi Streith hiljaa.

»Hyvää päivää», vastasi Britta, »miten sinä voit?»

»Huonosti», virkkoi Streith. »Miten kauniita kukkia.»

»Niin, olen tuonut sinulle vähän kulleroita.»

»Niinkö, kukkivatko ne vielä?»

»Kyllä, ne kukkivat vielä.»

Streith kävi levottomaksi, tytön koreat värit, silmien loisto, tämän nuoruuden, tämän elämän voimakas kukoistus painostivat häntä ja tekivät hänelle kipeätä. Hän katseli ylös kattoon, hänen laihat kasvonsa kalpeine kyömynenineen näyttivät ankaroilta ja tyytymättömiltä. »Rakas lapsi, tahtoisin sanoa sinulle jotakin», alkoi hän.

»Ah, niin», huudahti Britta ja kumartui eteenpäin, valmiina tekemään jotakin hänen hyväkseen.

»On hyvin rakastettavaa, että sinä ja äitisi tulette minun luokseni», jatkoi hän, »hyvin rakastettavaa, ja olen hyvin kiitollinen siitä. Mutta näetkö, kun ihminen on sairas, on hän toisenlainen kuin tavallisesti; hän on oikeastaan vain puolinainen ihminen, vähemmän mielenkiintoinen ja rakastettava olento. Myöskin olen tottunut olemaan yksin, kun olen sairaana. Sairaus on nyt kerta kaikkiaan yksinäisyyteen kuuluvaa, rauhaa minä tarvitsen, en mitään muuta. Ja sinä, mitä sinä teet sairashuoneessa? Sinä kuulut metsään ja auringonpaisteeseen. Kun tulen paremmaksi, lähetän noutamaan sinua, mutta siihen saakka —»

Britta peitti molemmin käsin kasvonsa ja alkoi nyyhkyttää.

Kärsimättömänä rypisti Streith kulmakarvojaan: »Minkätähden sinä itket?» kysyi hän. »Eihän siinä ole mitään itkettävää.»

Mutta Britta solui alas tuoliltaan, polvistui vuoteen viereen, kumartui hänen kätensä yli ja valitti: »Sinä et enään välitä minusta.»

»Oi lapsi», sanoi Streith väsyneesti, »miten olenkaan nuoruuttasi, kauneuttasi ihaillut. Nyt toivoisin, että ympärilläni olisi hiukan hiljaisuutta. Myöhemmin kuljemme kenties taas yhdessä metsässä tai tanssimme yhdessä sinisessä huoneessa. Kenties, kukapa sen tietää.»

Britta kohotti päätään, hänen kasvonsa olivat kyynelten peittämät, ja äänellä, joka oli käheä itkusta, sanoi hän suuttuneena: »Minkätähden sinun täytyy olla sairas!»

»Sitä en tiedä», vastasi Streith, »mutta mene nyt, lapsi.»

Britta nousi ja poistui huoneesta, pää alaspainuneena kuin lapsella, joka on saanut toria.

Hän meni ulos metsään, suoraan eteenpäin, ja hänen kulkiessaan juoksivat kyyneleet pitkin hänen kasvojaan, hän itki Streithia, hänen kalpeita, huolestuneita kasvojaan, jotka olivat näyttäneet niin vierailta ja vanhoilta, mutta hän itki myöskin vihasta, mieluimmin olisi hän ääneensä huutanut metsälle soimauksiaan: »Minkätähden tämä, minkätähden tämä? Sairaus, kuolema, sehän turmelee kaiken, sehän hävittää kaiken. Minkätähden?» Hän kulki kunnes väsyi, sitten heittäytyi hän sammaleelle, makasi siinä liikkumattomana ja kuunteli outoa, valittavaa ääntä sisimmässään, koko olennossaan.

Hän oli varmaan maannut siinä kauan, sillä hänen tukkansa ja pukunsa olivat käyneet kosteiksi yökasteesta. Hän hypähti ylös, syvä hämärä vallitsi puiden alla, metsä oli aivan hiljainen, ja sumu hiipi suon yli Britta pelkäsi, ensi kerran pelkäsi hän metsässä ja alkoi nopeasti käydä, hän ei tiennyt mihin, mutta ei ainakaan kotiin. Istua nyt sinisessä huoneessa lampun ääressä ja kuulla äitinsä puhuvan, sitä hän ei voinut. Pienellä aukealla katsoi hän ympärilleen, harmaana harmaassa hämärässä seisoi siellä vanhan Annlisen pikku mökki, sinne hän tahtoi. Britta tunsi Annlisen hyvin, hän oli Andreen äiti ja Marguschin iso-äiti. Aikaisemmin, kun rouva von Syrman lähti matkalle, täytyi Annlisen tulla hoitamaan pikku Brittaa.

Britta astui mökkiin. Matala tupa oli pimeä, vain hehkuvat hiilet takassa loivat punaista hohdetta hämärään. Täällä tuoksuivat savu ja kaikenlaiset yrtit, joita Annlisen oli tapana koota. Yhdestä nurkasta kuului hiljaista kuorsausta, Margusch nukkui siellä, Annlise istui joutilaana takan ääressä. »Mitä nyt, neiti tulee näin myöhään?» sanoi hän.

»Niin, Annlise», vastasi Britta, »minä tulen sinun luoksesi, kotiin en tahdo, jään sinun luoksesi.»

»Vai niin», murisi vanhus, »tulkaa sitte lähemmäksi.»

Britta istuutui pallille Annlisen luo; täällä takan suloisessa lämmössä hän tunsi, että oli väsynyt ja kylmissään.

»Pikku neitihän on märkä», sanoi Annlise ja siveli kädellä hänen tukkaansa, »mitä on sitten tapahtunut? Herrasi on sairaana, olen kuullut, onko hänen tilansa niin huono? Eihän hän tosin enään ole nuori.»

Silloin Britta kiivastui: »Miksi puhut noin, Annlise? Luulin, että sinun luonasi olisi rauhallista ja suloista, ja nyt sinä puhut tuollaisia asioita.»

»Enhän sano mitään, ole nyt vain rauhallinen», virkkoi vanhus.

Britta vaikeni hetken ja tuijotti hiillokseen, sitten hän kysyi: »Pelkäätkö sinä kuolemaa?»

»Mitäpä minä pelkäisin», murisi vanhus. »Minulla on ollut tarpeeksi vaivoja elämässäni, mitäpä kuolema voisi minulle tehdä?»

Tuo kuului niin rauhoittavalta, melkein hyväntahtoiselta. »Minun on nälkä», sanoi Britta.

»Olemme leiponeet tänään», vastasi Annlise, nousi, toi kupin maitoa ja palan leipää: »Syö, lapsi, syö», sanoi hän.

Britta joi ja söi, nyt tunsi hän olonsa täällä turvalliseksi ja varmaksi, ja kun hän oli kylläinen, tuli hän iloisemmaksi. »Nyt, Annlise», sanoi hän, »täytyy sinun kertoa, mutta ei mitään surullista. Kerro jotakin rakkaudesta. Millaista oli silloin, kun Andreen isä rakastui sinuun?»