Part 14

»Siitä ei ole paljoakaan kerrottavaa», vastasi Annlise, mutta Britta ahdisti häntä: »Kerro, kerro.»

»No, Peter oli täällä kreivin luona hevosten hoitajana», alkoi vanhus, »minä olin pesijänä. Siihen aikaan olivat työhevoset kesällä öisin laitumella apilamaassa. Hänellä oli pieni pyörillä kulkeva puuvaja, aivan koirankopin näköinen, jota hän kuljetti mukanaan pellolla, ja siihen hän saattoi ryömiä, kun satoi. No niinkuin tyttöjen on tapana, menin silloin usein öisin Peterin luo pellolle.»

»Niin hauskaa», pisti Britta väliin.

»Kirkkaina öinä oli kylläkin hauskaa», jatkoi vanhus, »mutta myöhemmin, kun yöt kävivät pimeiksi, oli pahempaa. Alituisesti täytyi Peterin pitää hevosia silmällä, mustalaisia kuljeskeli siihen aikaan ympäristöllä, ja helposti saattoi hevosen kuljettaa pois ilman että Peter tai koira sitä huomasivat. Kun nyt Peter oli poissa hevosia katsomassa, istuin minä yksin vajan edustalla, ja silloin minä joskus pelkäsin, etenkin eräällä pellolla, joka on lähellä lammikkoa, johon pitkä Jakob hukkui. Humalaisena hän eräänä yönä siihen hukkui, vain hänen hattunsa ja keppinsä löytyi, häntä itseään ei ole löydetty, niin syvä on tuo musta vesi. Niin istun kerran vajan edustalla, yö on pilkkopimeä ja oloni tuntuu niin omituiselta. Silloin huomaan, että joku seisoo edessäni, ajattelen, että se on Peter. »Oletko se sinä, Peter?» kysyn minä. Hän ei vastaa, mutta minä tunnen, miten jotakin kylmää uhkuu vastaani, ikäänkuin tuuli puhaltaisi sumua veden pinnalla, ja tunnen myöskin väkevän liejun ja mudan tuoksun. Silloin tiedän, että se on pitkä Jakob. Pelosta en voi puhua, ja vapisen koko ruumiiltani. Silloin kuulen; miten hän kerran huokaa hyvin syvään, ja sitten en kuule enään mitään. Kun Peter tulee, kysyn häneltä: Olitko juuri täällä? En, sanoo hän. Silloin se oli pitkä, Jakob, sanon minä. Tyhmyyksiä, sanoo hän, tule, ryömikäämme vajaan, ja niin ryömimme me vajaan.»

»Siellä oli turvallista», huomautti Britta, »kun on lähellä toisiaan, silloin on turvallista, vaikka kummitukset juoksisivat ympärillä.»

»Se on totta», virkkoi Annlise, »minä en sillä kertaa myöskään lähtenyt kotiin, ennenkuin tuli valoisa. Niin, ne olivat aikoja. Mutta mitä se auttoi? Peter joutui sotaväkeen, ja minä jäin istumaan.»

»Ei, ei niin», kiivastui Britta, »ei sillä tavalla. Minkätähden kaikki loppuu niin surullisesti?»

Vanhus huokasi: »Sitä en voi auttaa, lapseni, emme ole maailmassa nauraaksemme.»

Molemmat vaikenivat nyt, Britta nojasi kyynärpäänsä polviin ja kasvot käsiinsä ja tuijotti hiillokseen, joka kuiskaten sammui.

* * * * *

Oli hetkiä, jolloin Streith nautti sairaan onnea, väsynyttä onnea, jolloin tuskat hetkeksi jättivät hänet, ja hän makasi väsyneenä kuin raskaasta työstä ja ajatteli: »Miten helppo on toki elämä ilman tuskia.» Silloin antoi hän avata huoneensa oven voidakseen nähdä koko huonerivin; hän tahtoi nähdä, miten valo ja lehtivarjot lankesivat kiiltävälle parketille, miten Roller nukkui aurinkoisella paikallaan, miten huonekalut juhlallisina seisoivat pitkin seinävieriä ja taulujen kullatut kehykset välkkyivät. Ikkunat olivat avoinna, puutarhasta virtasi sisään lämpimiä tuoksuja, joskus eksyi mehiläinen huoneeseen ja kertoi surinallaan auringonvalaisemista ruusuista ulkona. Jos uni valtasi hänet sellaisina hetkinä, näki hän ihania unikuvia, kuvia aikaisemmilta matkoiltaan. Hän istui gondoolissa, kirkas auringonvalo lankesi kanavaan, ja valoheijastukset värisivät kuin pienet, liikkuvat kultapallot palatsien punaisilla muureilla. Taikka hän seisoi Hollannin vihertävän taivaan alla sinisen hyasinttivainion vierellä, tummaa, täyteläistä sineä, minne ikinä hän katsoi. Silloin tällöin tuli rouva Buche valkea esiliina edessä, harmaat, silmät rauhallisina, ja ojensi hänelle kupin lihalientä. »Kananpoikalientä», sanoi hän, »joitakuita parsannuppuja olen pannut sekaan, noita pieniä, tummia. Suuret ovat tosin makeampia, mutta pienissä, karvaissa on vielä jotakin maan voimasta.»

»Ehkä olette oikeassa», virkkoi Streith, pisti parsannupun suuhunsa ja katseli rouva Buchea sairaan avuttomalla katseella. »Voitte olla oikeassa, se maistuu joka tapauksessa voimalta.» Ja sitten hän kysyi, niinkuin hän viime aikoina niin usein oli tehnyt: »Eikö kukaan ole tullut?»

»Ei kukaan, herra kreivi», oli vastaus.

»Ketähän hän odottaa», sanoi rouva Buche Oskarille. »Näinköhän taasen herrasväkeä metsänhoitajan asunnosta?»

»Ei, ei heitä», vastasi Oskar salaperäisesti.

Vaunujen vierintä talon edustalla pani Streithin jännittyneenä kuuntelemaan. Vaunut pysähtyivät, ovi kävi, ääniä kuului. Oskar tuli kiireesti Streithin huoneeseen ja ilmoitti: »Hänen korkeutensa ruhtinatar on täällä ja kysyy saisiko hän nähdä herra kreiviä.»

»Pyydä häntä käymään sisälle», vastasi Streith ja järjesti kädellä partaansa ja tukkaansa.

Ruhtinatar astui huoneeseen, hän jäi vuoteen viereen seisomaan ja sanoi: »Tahdoin niin mielelläni nähdä teidät, rakas kreivi.»

»Hyvin rakastettavaa», vastasi Streith ja koetti pään nyökkäykseensä saada jotakin juhlallista.

»Sitten istuudun tähän viereenne», jatkoi ruhtinatar ja istuutui tuolille, joka oli Streithin vuoteen vieressä. Mutta kun hän istui siinä, ei hän heti keksinyt, mitä sanoisi. Hän katseli Streithia kirkkailla, rauhallisilla silmillään; posket olivat ulkoilmassa saaneet kevyen punan ja huulet hymyilivät hämillään.

Streith tunsi ohuen, vaalean kesätakin, puvun kevyellä silkillä oli mieto heliotroopin väri, ja keltaisessa olkihatussa oli valkea lokinsiipi. Tämän olennon lempeän juhlallisuuden edessä tunsi Streith taas tuota harrasta hellyyttä, joka kerran oli tuntunut hänestä niin hyvältä.

»Oletteko iloinen?» kysyi ruhtinatar, ja hänen äänessään värisi heikko mielenliikutus.

»Kyllä, olen iloinen», vastasi Streith totisena, »toivoisin vain itselläni olevan enemmän voimia iloitakseni.»

»Niitä tulee kyllä», lohdutti ruhtinatar, »saatte nähdä, pian taas kääntyy parempaan päin.»

»Pian», toisti Streith, »pian sen täytyy tapahtua, sillä muuten kadottaa rohkeuden parantumiseen. Usein minä ajattelen, kenties on jo tarpeeksi, jos kohta», hänen äänensä kävi heikoksi ja hiljaiseksi, »onkin tuhlannut niin paljon aikaa, esiintyäkseen edukseen.»

»Mitä tarkoitatte», kysyi ruhtinatar ja kumartui hiukan eteenpäin.

»Tarkoitan», jatkoi Streith äänekkäämmin, »että emme voi elämästämme kuitenkaan sitä tehdä, mitä haluamme siitä tehdä, elämä tekee aina, mitä itse tahtoo.»

»Ah Streith, niin käy meidän kaikkien», virkkoi ruhtinatar, ja mielenliikutus saattoi hänen silmänsä säteilemään, »me luulemme kaikki, että jos saisimme uudelleen elää elämämme, tekisimme sen paremmin. Jospa löytyisi oikaisuvedoksia, niinhän niitä kutsutaan, eikö totta? — oikaisuvedoksia elämästä.»

Streith hymyili: »Oikaisuvedoksia, aivan oikein, joissa me kaiken, mikä ei meitä miellytä, voisimme pyyhkiä pois paksuin, mustin viivoin.»

»Ja kuitenkin», sanoi ruhtinatar miettivästi, »hyvinä hetkinä, jolloin olemme taipuvaisia antamaan anteeksi, silloin annamme myöskin anteeksi elämämme.»

»Muuta kai emme voi tehdä», vastasi Streith, »etenkin, kun olen alkanut epäillä, että emme elä ensinkään itsemme tähden. Isoäitini kertoi meille lapsille sadun ylpeästä Rosinesta, joka luuli että kakku leivottiin vain sentähden, että hänellä olisi pehmeä ja lämmin vuode.» Streith nauroi, ja myöskin ruhtinatar nauroi; hänelle teki hyvää voida taas kerran, kuten ennen, nauraa Streithin kanssa. Mutta äkillinen heikkous teki Streithin kasvot aivan kalpeiksi, ja hän sulki silmänsä.

»Puhuminen rasittaa teitä», huudahti ruhtinatar huolestuneena, »teidän täytyy maata hiljaa, teidän täytyy koettaa nukkua. Istun vielä vähän aikaa täällä, jos se tekee teille hyvää.»

»Kyllä, se tekee hyvää», sanoi Streith hiljaa.

Nyt istui ruhtinatar äänettömänä paikallaan, kädet ristissä helmassa, hän katseli ulos ikkunasta, ja hänen katseensa kävi tuijottavaksi, niinkuin se käy, kun ei se tarkkaa ympäristöä, vaan uneksien kiintyy johonkin etäiseen muistokuvaan. Kun Streith todella näytti rauhallisesti nukkuvan, nousi ruhtinatar ja poistui hiljaa huoneesta.

Punainen iltarusko heijastui jo seinälle, kun Streith heräsi. Tohtori Ruck seisoi vuoteen vieressä ja hieroi käsiään. »Nukkunut, siitä pidän», sanoi hän ja koetti potilaan pulssia. »Mutta en ole oikein tyytyväinen pulssiin. No, annamme pienen ruiskeen.» Hän meni pöydän luo, pannakseen ruiskun kuntoon. Streith kohousi hieman tyynyjen varassa; iltasin lisääntyvä kuume elähytti häntä, hän halusi senvuoksi puhua ja kuulla muiden puhuvan. »Miten voivat teidän lapsenne, tohtori?» kysyi hän.

»Kiitos, hyvin», vastasi tohtori, »kaikki mallipoikia.»

»Kuinka monta?» kysyi Streith edelleen.

»Toistaiseksi neljä.»

»Toistaiseksi?» kertasi Streith, »odotatteko useampia?»

»Niinpä luulisin», vastasi tohtori, »lapsethan kuitenkin ovat parasta, mitä voimme maailmalle lahjoittaa, nehän ovat niinsanoakseni meidän kuolemattomuutemme.»

»Vai niin, teidän kuolemattomuutenne», sanoi Streith, »minä en tiedä houkuttelisiko minua sellainen kuolemattomuus; mutta ne ovat kuitenkin todellisia elämäntehtäviä, ja minä en nykyään ole pätevä niistä puhumaan.»

Tohtori astui Streithin vuoteen viereen: »Mitä vielä», sanoi hän, »kun olette saanut ruiskeen ruumiiseenne, silloin olette taas pätevä puhumaan kaikesta.» Hän kumartui sairaan puoleen, antaakseen ruiskeen, ja kun hän oli valmis, istui hän Streithin vuoteen reunalle ja sanoi tyytyväisenä: »No. Nyt tunnemme itsemme kohta paremmaksi.»

»Niin, ehkä», myönsi Streith viivytellen. »Mutta, sanokaapa tohtori, te puhutte kuolemattomuudestani ne. Te uskotte siis, että tämän elämän päätyttyä kaikki on lopussa.»

»En tiedä», vastasi tohtori ja katseli hämillään poispäin, »näyttää melkein siltä.»

»Hyvä, hyvä», jatkoi Streith, »riippuu vain siitä, onko sanalla »loppu» vielä merkitystä meidän elämämme päätyttyä, vai onko kenties vain maallinen keksintö, että jokin loppuu.»

»Niinkuin sanottu...» änkytti tohtori.

»Te ette sitä tiedä», keskeytti hänet Streith, »mistäpä te sen tietäisittekään. Minä tarkoitan vain, että jos elämämme jälkeen täällä vielä tulee jotakin muuta, pitäisi meidän kai havaita siitä jotakin, kun lähenemme sitä. Kun kaikki täällä alkaa vaaleta, eikö meidän pitäisi kaukaisimmassa etäisyydessä erottaa toisia värejä? No, yhtäkaikki, kuulkaapa, tohtori, oletteko milloinkaan matkustanut sisämaasta merenrannalle?»

»Ei, en muista», vastasi tohtori.

»Minä olen kerran Pommerissa», jatkoi Streith, »matkustanut metsän läpi merenrannalle. Se oli kuumin päivä, minkä muistan. Männynrungot, joiden ohi ajoin, hehkuivat kuin liiaksi kuumennetut uunit, ilma painoi minua kuin villainen peite. Hengittäminen ei tällaisissa olosuhteissa ollut mikään nautinto, ja niin annoin minä kuljettaa itseäni äänettömänä ja ajatuksettomana kuuman hiekan läpi. Silloin tunsin äkkiä kuin olisi paine, joka lepäsi päälläni, keventynyt, hengittäminen tuli helpommaksi, kevyt tuulenhenki tuli ja leikitteli huulten ympärillä ja maistui niin hyvälle, kuin ei mikään pitkään aikaan ollut maistunut, ja mitä kauemmas me ajoimme, sitä helpommaksi kävi hengitys, ja kevyt tuulenhenki tuli yhä useammin ja voimakkaammin. Se alkoi jo kuiskailla männynneulasissa ja muuttui hiljaiseksi huminaksi, ja minä levitin suuni ja sierameni ja vedin sisääni tätä tuulta, sillä se maistui lakeuksilta; se tuoksui ihanasti äärettömiltä lakeuksilta. Ja sitten kuulin äänen, hyvin kaukaisen, aivan hiljaisen, ja kuitenkin oli siinä jotakin suurta, jotakin vapauttavaa, virvoittavaa; tässä hiljaisessa, kaukaisessa äänessä oli jotakin, joka muistutti äärettömyyden äänen kohinaa. Katsokaa, tohtori, se oli meri.» Streith vaikeni ja sulki silmänsä, myöskin tohtori vaikeni hetken, ja kun hän alkoi puhua, täytyi hänen rykäistä, hän pelkäsi, että hänen äänensä kuuluisi epävarmalta. »Nyt teidän tulee nukkua, rakas kreivi», sanoi hän, »ja nähdä mieluisia unia, kenties tuosta suuresta äänestä.»

»Niin, kenties tuosta suuresta äänestä», vastasi Streith unisena, »hyvää yötä, tohtori.»

* * * * *

Kreivi Donald Streith oli kuollut. Linnassa kuultiin, että kreivin veli oli saapunut, antaakseen viedä ruumiin Streithien perintötilalle, aamupäivällä kulkisi vaunu arkkuineen maantietä linnan ohitse. Nähdäkseen tämän antoi parooni Fürwit, toipilas ja vielä heikko, asettaa nojatuolin linnan portaille; siellä hän istui ja odotti. Hänen vieressään seisoi majuri ulkonevat, siniset silmät tuijottivat surullisina eteensä »Jalo, ylevä ihminen oli meidän Streithimme, sääli häntä», sanoi hän.

»Tietysti oli hän jalo ja ylevä», virkkoi parooni, ja hänen äänensä kuului hieman riidanhaluiselta, »minä olen varmaan viimeinen, joka sanon jotakin pahaa kuolleesta hyvästä tuttavasta, mutta hän ei tiennyt, mitä tahtoi. Milloin tahtoi hän tätä, milloin taas jotakin aivan toista. Hänellä oli levoton sydän ja, katsokaa, majuri, levoton sydän ei kelpaa, ei ole terveellinen, levottomat sydämet eivät kestä kauan.»

»Kenties», vastasi majuri, »me erehdymme kaikki. Minä olen kunnioittanut Streithiamme.»

Tämä näytti suututtavan paroonia: »Niin, niin, kuka väittääkään muuta? Mutta sitä ei voida kieltää. Katsokaapa, majuri, löytyy ihmisiä, jotka ymmärtävät järjestää olonsa, ja ihmisiä, jotka eivät ymmärrä. Streith oli yksi niitä, jotka eivät ymmärrä.»

Toisella puolella linnaa puutarhakuistilla makasi prinsessa Marie korituolissa, ja pyöreät, siniset silmät katselivat päiväpaisteeseen, rauhallisina ja hiukan surullisina, silmät, jotka eivät enään odota, että tuolla häikäisevässä valossa mitään kaunista ja liikuttavaa voisi näyttäytyä niille. Prinsessan vieressä istui neiti von Dachsherg ja alotti valkoista villamyssyä, joka prinsessan piti kutoa eräälle köyhälle naiselle kylässä.

Mutta ruhtinatar oli mennyt alas puutarhaan, hän kulki aina puutarhaveräjälle saakka, jäi sinne seisomaan, varjosti käsin silmiään ja katseli pitkin maantietä. Toisella puolen tietä, metsän reunassa, seisoi kaksi naista mustissa surupuvuissa, rouva von Syrman ja hänen tyttärensä. Britta piteli suurta kedonkukka-seppelettä, joka loisti ketoneilikoiden, suokämmeköiden ja muiden kukkien väreistä. Nyt kuului hevosten kavioiden kapsetta, ja ruumisvaunu tuli, neljän hevosen vetämänä. Arkkua peitti mustan- ja hopeankirjava peite ja sen päällä oli palmunoksia ja suuria seppeleitä vaikeista ruusuista. Kun vaunu hitaasti kulki metsänreunan ohitse, astuivat molemmat naiset esille, ja Britta asetti seppeleensä arkulle. Sitten istuutui Britta tienreunalle, peitti kasvot käsiinsä ja itki. Ruhtinatar seisoi yhä liikkumattomana paikallaan ja katseli poistuvia vaunuja, niiden vieriessä pitkin puukujaa kevyen tomupilven vaalean kimmellyksen ympäröiminä, ja käyden yhä pienemmiksi mustaverhoisine arkkuineen ja valkeine seppeleineen, joiden keskellä Brittan seppele lepäsi, iloisena väriloistossaan kuin helähtävä nuoruuden nauru.

Loppu.