Part 8
»Se ei merkitse mitään, ystäväiseni», sanoi kreivi Dühnen harmistuneena ja teki kädellään liikkeen kuin karkottaisi hän kärpäsen, »perinnöllisyyteen vetoavat vain sellaiset ihmiset, jotka ovat huonosti kasvatettuja. Niinä pystyn kyllä ottamaan perinnöllisyyden pojistani.»
»Hyvin ansiokasta», myönsi Streith. Sitten näytti aihe tyhjentyneen, ja kreivi nousi sanoakseen jäähyväiset.
Streith hengähti helpotuksesta, kun hänen vieraansa oli poistunut. »Tuollainen vierailu», ajatteli hän, »jättää katkeran maun suuhun.» Hän vihelsi Rolleria ja kiiruhti ulos metsään. Päivä oli kylmähkö, valkeita pilvipalloja ajelehti nopeasti yli kirkkaansinisen taivaan, vinha itätuuli ravisti kuusia, ja saattoi niiden suuret oksat rajusti ja intohimoisesti kohisten pieksemään ympärilleen. Metsän syvä, ilmeikäs ääni teki Streithille hyvää. Hän otti hatun päästään ja kulki päin tuulta, ja hän nautti tuntiessaan jäsentensä joustavuuden. Hän kulki nopeasti kuin olisi hänellä päämäärä. Pian oli hän saapunut metsänsä ulkoreunaan ja seisoi - vanhan metsänhoitaja-asunnon edustalla. Taas kulkivat vasikat laitumella, taas istuivat Britta ja lapsi punaisessa liinassaan ruohikossa ja lauloivat. He lauloivat hyvin kovaa, saadakseen äänensä kuulumaan yli metsän kohinan. Streith tervehti.
Kun Britta hänet huomasi, hypähti hän pystyyn, juoksi aitaukselle ja ojensi Streithille kätensä. Hän nauroi koko kasvoillaan, painoi toisella kädellään hiuksiaan ja sanoi: »Tuuli repii tänään hiukset aivan hajalleen.»
»Niinpä kyllä, hm», virkkoi Streith ja nojasi aitausta vasten, »tuuli on kylläkin hyvin voimakas. Teillä on tuolla kauniita vasikoita.»
»Ne ovat lehmävasikoita», selitti Britta, »aijomme kasvattaa ne suuriksi, mutta ne ovat joskus hyvin rajuja.»
»Täytyykö niille sentähden laulaa?» kysyi Streith.
»Ei suinkaan», vastasi Britta, »me laulamme, mitä me muuten voisimme tehdä!»
Ikkunassa näkyi rouva von Syrman: »Margusch!» huusi hän, »aja vasikat kotiin.» Kun hän huomasi Brittan keskustelussa Streithin kanssa, tervehti hän ja poistui.
»Nyt saatte nähdä jotakin», huusi Britta ja aukaisi veräjän. Hurjasti huutaen »hoi! hoi!» ajoi Margusch vasikoita edellään, nämä hyppivät ja loikkivat, ja kun ne vihdoin olivat päässeet veräjän läpi, pelästyivät ne Rolleria ja karkasivat metsään. Margusch ja Britta seurasivat niitä. »Juoskaa tuota tietä, herra kreivi», huusi Britta, ja Streith juoksi sulkien kepillään vasikoilta tien. Talosta hyökkäsi vanha nainen, roteva kuin mies, harmaat hiustukot liehuen ja rajuilla »hoi, hoi» huudoilla ottaen osaa ajoon. Vihdoinkin olivat vasikat piiritetyt ja suljetut navettaan.
Streith seisoi navetan ovella, hiukan hengästyneenä, hänen sydämensä sykki rajusti.
Silloin astui rouva von Syrman ulos talosta, hän oli kietonut höyhenpuuhkan ympärilleen ja astui lyhyin askelin likaisen pihan poikki kuin nainen kävelyllään. Hän hymyili. »Mutta lapsi», sanoi hän, »miten voit sillä tavalla vaivata herra kreiviä.»
»Oh, se oli hyvin mielenkiintoista», vakuutti Streith, »teidän vasikkanne ovat itse asiassa hyvin vilkkaita.»
»Se on tuollaista iltalevottomuutta», arveli rouva von Syrman.
»Ilta-urheilua», sanoi Streith.
Rouva von Syrman kohautti kevyesti olkapäitään: »Pelkään, että täällä erämaassamme tulemme kaikki vähän kesyttömiksi. Mutta ettekö halua istuutua, täällä meillä on niinsanottu kuisti, kaikki hyvin alkuperäistä, tietysti.» Rouva von Syrman lähti ovelle päin, jonka edustalla pari penkkiä seisoi pienen katoksen alla.
Streith seurasi hidastellen, hän ei pitänyt kutsusta.
»Olkaa hyvä, istuutukaa», sanoi rouva von Syrman,
»Britta, lapseni, tule, istuudu tähän. Miten kuumentunut sinä olet.»
Streith istuutui, rouva von Syrman nojasi oveen yhä edelleen sama alakuloisen sääliväinen hymy huulillaan. »Miellyttävä kolkka», virkkoi hän, »kesälläkin on täällä vilpoista. Täällä vietämme pitkät, hiljaiset kesäiltamme.»
»Hyvin kaunis näköala», huomautti Streith. »Suonette anteeksi hetkisen», sanoi nyt rouva von Syrman ja poistui sisälle.
Britta istui vastapäätä Streithia, aurinko paistoi suoraan hänen kasvoihinsa; suuret, mustat silmät saivat punertavan loisteen, ja niihin syttyi pieniä, kultaisia pilkkuja.
Streith hymyili, hän ei tiennyt miksi, mutta luultavasti siksi, että nuo kasvot häntä vastapäätä olivat niin nuoret ja kauniit. »Mahtavatkohan vasikat jo nukkua?» sanoi hän jotakin sanoakseen.
Britta kävi totiseksi. »Vasikka raukat», vastasi hän. »Kun tämä juttu vasikoiden kanssa on päättynyt, silloin täällä kaikki käy hiljaiseksi, silloin ei täällä enään tapahdu mitään.» Hän piti käsiä ristissä sylissään, ne olivat leveät ja vielä lapsekkaat muodoltaan, punaiset ja karhean näköiset.
Streith katseli näitä käsiä, ne liikuttivat häntä.
Britta oli seurannut hänen katsettaan, katseli myöskin käsiään ja sanoi: »Niin, ne ovat punaiset. Talvella halkeilee iho, mutta minä en halua käyttää käsineitä.»
»Lämpimänä vuodenaikana on kyllä parempi», lohdutti Streith.
Mutta Britta ravisti päätään: »Ei suinkaan. Neiti Wolwer, soitto»opettajani kaupungissa, tahtoo, että minä yöksi hieron jotakin rasvaa käsiini ja panen hansikkaat päälleni, mutta hansikkaat kädessä en voisi nukkua.»
»Se olisi tosiaankin epämiellyttävää», vakuutti Streith.
»Äidillä on aina valkeat kädet», jatkoi Britta, »mitä hän tehneekin, pienet, valkeat kädet. Prinsessoilla on varmaankin myöskin hyvin valkoiset kädet?»
»Hm, niin», vastasi Streith, »otaksun, että heillä on hyvin valkeat kädet.»
»Tietysti, prinsessoilla», sanoi Britta lyhyesti.
Rouva von Syrman näyttäytyi uudelleen ovessa: »Olkaa hyvä, herra kreivi, kenties juotte kupin kahvia? Kahvi on juuri keitettyä.»
Pelästyneenä hypähti Streith ylös: »Kiitän, armollinen rouva», huudahti hän, »mutta en voi enään käyttää hyväkseni hyvyyttänne, olen jo viipynyt liian kauan.»
»Se ei nyt auta», sanoi rouva von Syrman keimailevasti ja mielistellen, »nyt täytyy teidän juoda meidänkin luonamme kuppi kahvia.» Hän meni edeltä eteiseen ja Streith seurasi kasvot synkkinä.
Asuinhuone oli leveä, jotenkin matala huone, kirkkaansiniset tapeetit seinillä. Siellä oli useita huonekaluja, jotka eivät näyttäneet kuuluvan yhteen, suuri, jouhikankaalla päällystetty sohva, tuoleja, pyöreä, keltainen pöytä, sen vieressä pieni, norsunluulla silailtu ompelupöytä, soittokone, siro, metallikoristeilla varustettu piironki, sen päällä kullattu kello, Tasso, sen edessä antiikkisella pylväspätkällä avonainen kirja. Seinillä riippui valokuvia ja pastellimaalaus talon rouvasta, kaunis, Botticelli-kampauksella varustettu pieni pää, uneksivat silmät ja hieno, viisas suu.
»Olkaa hyvä, istukaa», sanoi rouva von Syrman. Itse istuutui hän sohvaan, kaatoi kahvia sinisestä kannusta suureen, siniseen kuppiin, työnsi sokerin ja lautasen keltaisine kakkuineen lähemmäksi. »Saako olla sokeria? Olkaa hyvä, ottakaa myöskin kakkua.» Ja tottuneen, hienon five o'clocks emännän huolettomalla varmuudella alkoi hän heti keskustelun. »Meillä on ihmeellisen kaunis kevät. Cannesista kirjoitetaan minulle, että siellä on niin kuuma, että kaikki pakenivat.» Niin, Streith uskoi sen kyllä. »Eivätkö heidän korkeutensa suunnitelleet myöskin matkaa?»
Streith ei ollut kuullut siitä mitään.
Britta oli myöskin asettunut pöydän ääreen, hän joi maitoa suuresta lasista, kastoi leveät, punaiset huulensa kaikkeen tuohon valkeaan, räpytteli silmäluomillaan ja katseli rauhallisesti ja miettivästi Streithia lasin reunan ylitse.
Rouva von Syrman nojautui sohvan nurkkaukseen, kietoi höyhenpuuhkan tiukemmin hartioittensa ympäri, ja sytytti savukkeen. »Erämaahamme täällä», sanoi hän, »tottuu kyllä ajanoloon. Kun kohtalo karkoittaa yksinäisyyteen, opimme myöskin rakastamaan yksinäisyyttä.»
»Kaupunki ei ole kaukana», muistutti Streith.
Rouva von Syrman kohautti olkapäitään: »Tuollainen pikkukaupunki-yhteiskunta ei tarjoa paljoa. Ei, minä olen aina rakastanut luontoa, pohjoismaista luontoamme, ja kuitenkin — katsokaahan, herra kreivi, on kummallista, olen Saksassa syntynyt, minun isäni jo oli saksalainen, mutta meidän perheemme polveutuu Italiasta. Arci oli tyttönimeni, ja minun elämässäni on nuoruudesta saakka ollut hetkiä, jolloin olen tuntenut ympäristöni, pohjoismaisen ympäristöni itselleni vieraaksi, ikäänkuin en kuuluisi siihen. Italiassa, Nizzassa, Mentonessa, siellä aukeni sydämeni. Kummallista, sen täytyy johtua tuon vieraan veren jäännöksestä.»
»Hm, niin», mumisi Streith.
»Ja tämä kaksinaisuus veressä», jatkoi rouva von Syrman miettivästi, »selittää, luulen minä, paljon. Myöskin hänessä», ja rouva Syrman osoitti päällään Brittaan, »on paljon vierasmaista verta, ja myöskin hänessä se selvittää paljon sellaista, jonka kenties pitäisi olla toisenlaista.»
Britta tuli suuttuneen näköiseksi, nousi ja meni ikkunan luo.
Hänen äitinsä nauroi liikutettuna. »Hän ei pidä, että hänestä puhutaan», sanoi hän, sitten hän huokasi: »Hänessä on myöskin paljon germaanista, paljon isältä perittyä.»
Iltasaurinko paistoi vinosti huoneeseen, hipaisi kullattua Tassoa, valaisi pöydän, keltaisen kakun, suuren, sinisen kupin laihoine kahvineen ja häipyi savukkeen pieniin savupilviin. Rouva von Syrman puhui edelleen valittavalla äänellä, Britta seisoi ikkunan luona ja katseli synkkänä ulos.
»Tämä on surullista», välähti Streithin mielessä, »sietämättömän surullista. Minkätähden istun täällä?»
»Mieheni oli oikea germaani», jatkoi rouva von Syrman, »suuri, vaalea, siniset silmät, hyvin musikaalinen, taitava liikemies ja —» hän huokasi, »ja naiivin itsekäs. Ellei ollut hänelle mieleen, sysäsi hän syrjään niinkuin kylläinen työntää syrjään lautasen, ja, te ymmärrätte, se loukkaa, se suututtaa.»
Streith kumartui syvempään kuppinsa yli, häntä suututti tulla siten tutustetuksi Syrmanin perheen oloihin, hän pelkäsi, että nyt tulisi vielä romaani amerikalaisen vakuutusasiamiehen kanssa, josta hän huhuna oli kuullut. Keskeyttääkseen sanoi hän senvuoksi: »Sellaiset verisekoitukset, armollinen rouva, ovat usein hyvin arvokkaat. Mutta pidätän naisia liian kauan.»
Rouva von Syrman hymyili alakuloisesti: »Pidättänyt, herra kreivi, meillä ei ole milloinkaan mitään, tehtävää.»
Streith nousi sanoakseen jäähyväiset.
Rouva von Syrman ojensi hänelle kätensä huolimattomalla toverillisuudella ja sanoi: »Toivon, herra kreivi, että kävelymatkanne hyvin pian taas johtavat teidät majamme ohi.»
Streith kääntyi Brittan puoleen, tämä piti vilttihattuaan kädessä kuin olisi ulos lähdössä ja ilmoitti vakavasti: »Seuraan herra kreiviä.»
Rouva von Syrman ravisti tyytymättömänä päätään. »Jos hän sallii sen, pikku narri», sanoi hän.
»Hyvin mielellään», mumisi Streith. Senjälkeen lähtivät he yhdessä.
Britta vaikeni. Hänen kasvoillaan oli yhä vielä vakava, tyytymätön ilme, ohikulkiessaan kiskaisi hän nuoria vesoja kuusista ja pureskeli niitä.
Streith mietti jotain keskusteluaihetta ja tahtoi sanoa jotakin, joka tekisi hyvää nuorelle tytölle, ilahuttaisi häntä. Kun ei hänelle mitään parempaa juolahtanut mieleen, kysyi hän: »minkätähden olette niin pahastuneen näköinen?»
»Minua suututtaa», vastasi Britta, ja hänen äänensä oli matala kiihtymyksestä, »minua suututtaa, että jokaiselle, joka meille tulee, kerrotaan nuo vanhat jutut kohtalosta, verestä ja yksinäisyydestä. Tuntuu siltä kuin tahtoisimme pyytää anteeksi, kuin täytyisi meidät selittää ihme-eläimiksi. Me olemme nyt kerta kaikkiaan sellaisia kuin olemme.»
»Tietysti, tietysti», vakuutti Streith ja katseli hämmästyneenä kauniisiin kasvoihin, jotka nyt olivat niin kiihtyneen ja suuttuneen näköiset. »Mutta minä en antaisi suuttumuksen turmella kaunista iltaa.»
Britta hymyili jälleen, kohautti olkapäitään ja sanoi: »Niinpä kylläkin, se on tyhmyyttä. Tiedättekö, olin eilen aamulla, kun olitte lähtenyt ulos, talonne edustalla. Katselin aitauksen läpi puutarhaan, sitten nousin penkille rakennuksen vieressä ja katselin ikkunasta sisälle. Tiedän hyvin, että niin ei saa tehdä, että se on sopimatonta, mutta minä olin niin utelias. Näin ihmeen kauniin huoneen, useita kuvia kullatuissa kehyksissä ja ihanan tiikerintaljan. Vanha, häijynnäköinen mies tuli sitte huoneeseen, ja silloin juoksin tieheni.»
Streith nauroi hyväntahtoisesti: »Soo, soo, teidän pitäisi nähdä huone sisältäpäin.»
Britta ei vastannut mitään, ja Streith katui heti sanojaan. Minkätähden kutsui hän tämän tytön luoksensa? Mitä kuuluivat nämä ihmiset häneen? Hän oli antanut tänään yllättää itsensä. Samalla tunsi hän tuskallista sääliä tätä lasta kohtaan, hän olisi halunnut tehdä jotain Brittan hyväksi, hän toivoi, että hän olisi nuori kuin tämä, ollakseen hänelle iloisena toverina, ja kaikki tuo ei sopinut hänelle, ei kuulunut hänen elämäänsä. Britta pysähtyi: »Nyt palaan kotiin», sanoi hän.
Streith ojensi hänelle kätensä. »Kiitän teitä seurastanne.»
»Olin niin iloinen, kun sain tulla kanssanne», vastasi Britta, »minun olisi ollut mahdotonta jäädä nyt kotiin.» Sitten lähti hän kulkemaan hiukan pitkillä, liukuvilla askeleillaan pitkin metsäpolkua ja katosi tiheikköön.
* * * * *
Roxane ja Eleonore istuivat puutarhakuistilla ja katselivat puutarhaan, joka rauhallisena lepäsi iltapäivä-auringon loisteessa. Vihdoin sanoi Eleonore: »Missä he ovat? Äiti on ollut jo pitkän aikaa kateissa, ja pienokainen kulkee myöskin omia teitään. Molemmilla on merkillinen halu yksinäisyyteen. Mitä täällä oikein tapahtuu?»
»Meitä ei suurestikaan kaivata», virkkoi Roxane.
Eleonore huokasi: »Miten olen kaivannut tänne kotiin.»
»Ja nyt?» kysyi Roxane.
»Nyt», jatkoi Eleonore miettivänä, »nyt ei kuitenkaan ole, niinkuin luulin. Kaikkihan on pysynyt niin naurettavan samanlaisena, ja kuitenkin on kaikki toisin. Minähän olen vain vieraskäynnillä, koiratkin kulkevat ohitse minua tuntematta.»
»Ensimmäisenä vuonna Pietarissa», sanoi Roxane, »kun en öillä voinut nukkua koti-ikävän takia, kuljin ajatuksissa läpi kaikkien huoneitten, kuulin parketin narinan, ovien ja ovenripojen tutun äänen, muistelin jokaisen huoneen tuoksua, ajattelin vanhan ylhäisyyden ryppyjä ja neiti von Dachsbergin kulmakarvoja, miten hän niitä nosteli, kun jostakin loukkaantui. Se lohdutti minua, oli kotoista ja rakasta, ja nyt, kaikkihan on vielä olemassa, mutta en tiedä, se on pienempää ja haalistuneempaa. Vanha ylhäisyys ja neiti von Dachsberg ovat ikäänkuin kutistuneet ja käyneet vanhanaikaisiksi, unelmissani eli kaikki voimakkaampana. Ja sitten, kummallista kyllä, tunnen itseni paljoa vanhemmaksi kuin kukaan heistä, vanhemmaksi kuin hänen ylhäisyytensä ja Dachsberg ja Dünhof maalattuine poskineen, vanhemmaksi kuin äiti ja sata vuotta vanhemmaksi kuin pienokainen.»
»Jaa, jaa, niin se on», yhtyi Eleonore, »ajattele, eilen menin makuuhuoneen vanhan piirongin luo ja otin esille nukke-Evan, josta olin niin paljon pitänyt, sen, jolla on vaaleat kiharat, vaaleansiniset silmät ja pieni, punainen suu, mutta kiharat olivat kankeat ja tomuttuneet, suu kalvennut, kasvot tyhmät ja kuolleet, en ymmärrä enään, mitä siinä olen rakastanut. Hiukan samalla tavalla on kaiken kanssa täällä. Mutta se kai johtuu siitä, että olemme eläneet omaa tarinaamme, ja nämä täällä elävät myöskin omaa tarinaansa.»
Roxane kohautti olkapäitään: »Se tarina, jota he täällä yhä edelleen elävät, näyttää minusta hyvin tarpeettomalta», sanoi hän terävästi.
Eleonore nauroi: »Niin, se joka koskee kreiviä», ja hetken vaitiolon jälkeen jatkoi hän: »Ainoastaan vanha puutarha on sellainen kuin se on ollut, jos kohta sekin on surullinen. Kun minä Birkensteinissä uneksin siitä, oli sen yli aina levinnyt hiljainen, kalpea valo, joka teki sen niin hyljätyn näköiseksi, ja nyt, näetkö, on se aivan sen näköinen.»
»On aika matkustaa pois», sanoi Roxane, ja sitte silmäilivät he vaijeten pitkin keltaista puutarhatietä.
Sillävälin käveli ruhtinatar pitkin puutarhan käytäviä, hän piteli pientä koria kädessään ja poimi orvokkeja. Hän tunsi niin väkevästi tämän kevätpäivän hyväätekevän vaikutuksen, että hän halusi olla yksin, jotta ei kukaan häiritsisi hänen iloaan. Vaaleanharmaaseen kevätpukuun puettuna, harmaa vilttihattu päässä tunsi hän itsensä kauniiksi ja nuorekkaaksi, posket ja huulet olivat lämpimät leudosta kevättuulesta. Perimmäisen puutarhaportin kautta tuli Streith häntä vastaan, hän aikoi mennä majurin luo kansliaan ja oli aikonut käyttää puutarhatietä. »Ah, Streith», huudahti ruhtinatar, »vielähän teitäkin näkee. Tehän olette viime aikoina ollut aivan näkymätön.» Hän ojensi hänelle kätensä, Streith huomasi, että hän oli iloinen.
»En tahtonut häiritä», vastasi hän ja suuteli tarjottua kättä. Ruhtinattaren kasvot olivat hetken totiset. »Ah niin, lasten takia», virkkoi hän. Mutta pian hän taas hymyili: »Millainen päivä! En luule, että mikään kevät on milloinkaan tehnyt minua näin onnelliseksi.»
»Kevät on kuitenkin tänä vuonna jotenkin raju», vastasi Streith. He kulkivat hitaasti vierekkäin puukujaa pitkin.
»Mitä te olette tehnyt?» kysyi ruhtinatar.
»Olen tarkastanut metsääni», selitti Streith, »olen tehnyt työtä, olen pannut taloani kuntoon.»
Ruhtinatar nauroi: »Pannut taloanne kuntoon? Streith, Streith, te ette milloinkaan tule valmiiksi.»
»Kyllä varmaan, kerran tulen valmiiksi», mumisi Streith.
»Onko rouva Buche valmistanut teille hyviä ruokia?» kysyi ruhtinatar edelleen.
»Oh, Buche on nykyään suurenmoinen herkkusieni kastikkeineen ja rapukeittoineen», vastasi Streith.
Sitten tiedusteli ruhtinatar, minkätähden Roller ei ollut tullut mukaan. Roller oli tänä aamuna pyydystänyt jäniksen ja täytyi sen nyt rangaistukseksi pysyä kotona.
Käytävän päässä oli penkki. »Emmekö istuudu», sanoi ruhtinatar. Nyt istuivat he heleän vihreitten vaahteranlehtien muodostaman katoksen alla. Heidän jalkojensa juurella ruohikossa väreilivät lehtien muodostamat varjot, ja pitkin käytävää tuli aurinko heidän luokseen, kullalta hohtava virta, ja nuo monet äänettömät, pienet siivet, jotka täyttivät ilman, uivat kullassa.
»Tämmöisenä päivänä», sanoi ruhtinatar ja hengähti syvään, »tämmöisenä päivänä unohtaa todella olevansa vanha nainen.»
Streith tiesi, että hänen nyt oli väitettävä vastaan, mutta kesti kuitenkin muutamia hetkiä, ennenkuin hän keksi, mitä sanoisi, ja sitten se tuli seikkaperäisesti ja opettavasti: »Nuoruuskäsitteellä», alkoi hän, »harjoitetaan oikeastaan paljon vallattomuutta. Nuoruudella, totta kyllä, on hyvät puolensa, mutta sitä tavallaan liioitellaan. Kun katselen nuorisoamme tai ajattelen omaa nuoruuttani, on minusta kuin niinä vuosina muistuttaisimme soitto-oppilaita, jotka harjoittelevat vaikeata kappaletta, he panevat siihen kaiken innostuksensa ja hehkunsa, mutta joka hetki syntyy joku väärä ääni tai epäpuhdas sointu.»
»Nuoruus on nuoruus», sanoi ruhtinatar hellästi.
»En sano mitään pahaa nuoruudesta», jatkoi Streith, »tarkoitan vaan, että ei nuoruus ole se aika, josta elämä itseasiassa riippuu, vaan se riippuu ajasta, jolloin jo ymmärrämme elämää, jolloin jo olemme siihen tutustuneet, silloin vasta voimme siitä jotakin muodostaa. Elämä on liian vaikea soittokone sopiakseen kouluhuoneeseen.»
Ruhtinatar katseli Streithia ystävällisesti: »Niin, kenties te pystytte siihen, Streith», sanoi hän, sitten hän katseli koriinsa ja leikitteli orvokeilla. Vaitiolon aikana, joka nyt syntyi, tunsi Streith selvästi, että oli tullut hetki, jolloin oli sanottava jotakin tärkeätä, jotakin, joka koski häntä ja ruhtinatarta, ruhtinatar odotti sitä. Hänen mieleensä juolahti paljonkin, mutta hän hylkäsi sen, kaikki näytti hänestä tehdyltä ja naurettavalta. Ruhtinatar katsahti jälleen ylös, hänen silmissään kuvastui ikäänkuin hämmästystä. »Te ette ole kertonut minulle vielä mitään ruusuistanne», sanoi hän, jatkaakseen uudelleen keskustelua.
»Ruusut», matki Streith, hän oli hämillään, ja sellaista sattui hänelle harvoin. »Ruusut ovat hyvin säilyneet yli talven, olen hankkinut itselleni kaksi uutta, yhden violettiin vivahtavan suuren punaisen, sen nimi on miss Vanderbilt.»
»Niin demokraattista», huomautti ruhtinatar.
Streith kohautti olkapäitään: »Ruusutkin muuttuvat demokraattisiksi. Toinen on pieni, rikinkeltainen ruusu, joka tuoksuaa hyvin hyvältä, sen nimi on, en tiedä miksi: Diane vaincue.»
»Miten kaunista», huudahti ruhtinatar, »tuo kaikki on minun nähtävä, teidän täytyy taas kerran järjestää teekutsu minulle ja paroonitar Dünhofille.»
Streith kumarsi: »Jos vaan minun sallitaan», sanoi hän.
Ruhtinatar katsahti kelloa ja nousi. »On aika palata kotiin», virkkoi hän, »tänään on torstai, siis vieraita teellä, tuletteko te myös?»
Ei, Streithin oli mentävä kotiin ja ryhdyttävä työhön.
»Näkemiin sitten», lopetti ruhtinatar. »Päästäkää Roller parka vapaaksi.» Ja kun hän aikoi lähteä, kääntyi hän vielä kerran ja sanoi keimailevasti hymyillen: »Haluatteko myöskin orvokkeja?» Streith ojensi kätensä kuin almua saadakseen, ja ruhtinatar täytti käden orvokeilla.
Kulkiessaan takaisin puutarhan läpi pisti Streith nenänsä orvokkeihin, joita hän piti kädessään. Hän oli suuttunut itseensä. Ennen, kun hän oli ollut kauniin naisen seurassa, oli hän pettämättömällä varmuudella osannut käyttää hyväkseen hetkeä, jolloin tuo kaunis nainen odotti, että hän saisi jotakin, joka veisi heidät lähelle toisiansa, silmänräpäystä, jolloin hän halusi tulla valloitetuksi ja voitetuksi. Ja tänään — hän oli käyttäytynyt kuin opettajakokelas. Senlisäksi vielä jäykkä puhe nuoruudesta. Käsittämätöntä. Ja äkkiä ajatteli hän Brittaa, ajatteli häntä kuin olisi hän itse nuoruus, jota hän oli herjannut.
* * * * *
Ruhtinattaret aikoivat aamujunalla jättää Gutheidenin. Kaikki olivat nousseet aikaisin ylös, lähtö aikaansai äkkinäisen hämmingin talossa. Kamarineidot ja palvelijat juoksivat edestakaisin, matkalaukkuja kannettiin, ja seurueeseen kuuluvat naiset ja herrat seisoivat hiukan unisina ja juttelivat hajamielisinä keskenään. Perhe istui ruhtinattaren huoneessa, Eleonore ja ruhtinatar itkivät, Roxanenkin rauhallisia kasvoja pitkin juoksivat kyyneleet, Marie oli hyvin surullinen, ero sisarista tuotti hänelle tuskaa, mutta hän ei voinut itkeä ja se oli onnetonta. Keskusteltiin surullisella äänellä mitättömistä asioista, lähtö- ja tuloajoista, asemista ja ilmasta. Parooni Fürwit, joka podagransa vuoksi oli taitava ilmanennustaja, oli täksi päiväksi ennustanut ukkosta. Vihdoin oli lähdön hetki tullut, ja kun vaunut lähtivät, valtasi suuri rauha talon, ja keskipäivän aikaan oli talo yhtä hiljainen kuin yöllä. Kaikki olivat vetäytyneet huoneisiinsa hakeakseen korvausta menetetystä aamu-unesta.
Marienkin piti nukkua, mutta hän ei saanut rauhaa. Hänellä oli tänä keväänä tunne, että hänen alituiseen tuli olla varoillaan, jotta ei laiminlöisi jotain elämystä: Hän kulki tyhjän huonerivin läpi, eteen vedettyjen ikkunaverhojen takana nauttivat keltaiset atlashuonekalut keskipäivälepoaan, viereiseen taulukokoelmaan oli avonaisen ikkunan kautta eksynyt mehiläinen, joka tyytymättömänä surisi suurten esi-isien nenän ohitse. Tupakkahuoneessa vihdoin lepäsi parooni Fürwit suuressa nojatuolissa, pää taaksepäin taivutettuna, ja nukkui, hänen avonaisesta suustaan kuului käheä, uninen ääni kuin vanhan, ruostuneen kellon tikutus. Hiljaa palasi Marie takaisin. Jo lapsena, kun hän tähän aikaan päivästä liikkui tyhjissä, aurinkoisissa huoneissa, oli hän tuntenut ihmeellistä toimintahalua, jotakin täytyi tehdä, tie oli vapaa. Tänään oli tunne, että jokin odotti häntä, erityisen voimakas, hänen oli tehtävä jotakin, josta hän iloitsisi, ja se oli hänen tehtävä pahalla omallatunnolla, ja sitten hän myöskin tiesi, mitä se oli, hänen oli mentävä puutarhaan.