Part 7

Toiselle puolelle linnaa rakennettiin talvipuutarhaa, seinät olivat jo pystyssä ja työmiehet olivat juuri nostamassa kannatinhirsiä. Streith pysähtyi katsomaan työtä.

Rakennusmestari, ärtyinen vanhus harmaine pukinpartoineen, astui hänen luoksensa ja alkoi esittää selontekoaan.

Streith ei kuunnellut häntä, hänen mielenkiintoaan olivat herättäneet suuret, vaaleat miehet, jotka käsittelivät tuota suurta, keltaista hirttä. Aurinko paahtoi kuumasti heihin, lakkinsa olivat he työntäneet niskaan, kasvot hehkuivat, ja puseron selustassa näkyi märkiä täpliä. Mutta oli kaunista katsella, miten he käyttivät noita raskaita, kuumia jäseniä työaseinaan, niillä nostivat, tukivat ja ponnistivat vastaan, miten lihakset jännittyivät ja nuorekas voima paisutti ruumista. Streith kävi aivan lämpöiseksi tätä katsellessaan, mutta äkkiä hän kääntyi, jätti rakennusmestarin keskelle selontekoaan ja meni puutarhaansa. Siellä käveli hän hitaasti pitkin ruusupensaikkoa, mutta hän ei niitä katsellut, hän oli alakuloinen, sillä hän tunsi itsensä tänään vanhaksi herraksi, joka hitaasti kulkee edestakaisin lämmitelläkseen auringonpaisteessa.

Aamiaisen jälkeen läksi Streith ratsastamaan. Metsäteillä tiheitten, nuorten kuusiseinien välissä oli ilma lämmintä ja kosteaa, se teki sekä ratsastajan että hevosen veltoksi. Streith antoi ratsunsa kävellä niinkuin sitä halutti, itse vaipui hän ajatuksiinsa, mutta näilläkään ei tänään ollut oikeata lentoa. Yhä uudelleen takertuivat ne pieniin vastahakoisuuksiin eivätkä päässeet irti. Kun hän taas katseli ympärilleen, huomasi hän olevansa metsänsä reunassa, vähän etäämpänä alkoi Tirnowin metsä, siellä oli myöskin vanhan metsänhoitajan asunnon harmaa puurakennus. Pienessä kyökkikasvitarhassa talon edustalla käveli solakka, tummapukuinen nainen ruiskukannu kädessä hitaasti pitkin lavoja kastellen kaalintaimia. Kun hän kuuli hevosen kavion kapsetta, käänsi hän hiukan päätään, mutta kääntyi heti taas poispäin, ikäänkuin ei siellä olisi ollut mitään katseltavaa, ja jatkoi työtään. »Ah, tuo huonoon valoon asetettu nainen», ajatteli Streith, »pankkiirinrouva, joka romaaneineen on vetäytynyt tänne yksinäisyyteen». Toisella puolella rakennusta oli pieni, aidattu niitty, jolla kaksi ruskeata vasikkaa kulki laitumella; niitä paimensi lapsi, pieni, surkastunut olento punainen liina päässä. Lapsen vieressä maassa istui nuori tyttö sinisessä liinapuvussa, tuuli liehutteli kiharaisia, mustia hiuksia pyöreitten, ruusuisten kasvojen ympärillä. Molemmat, lapsi ja tyttö, lauloivat täyttä kurkkua. Kun Streith ratsasti ohitse, hypähti tyttö ylös, juoksi veräjälle, nojasi liian lyhyissä hihoissa olevat käsivartensa aitausta vasten ja tarkasteli ratsastajaa. Streithiin vaikuttivat nuo suuret, tummat silmät kiusallisesti, rauhallisella uteliaisuudella tuijottivat ne häneen kuin olisi hän ollut eloton esine. Hän kiirehti hevostaan, ja talosta kuului ääni: »Britta! Britta!»

»Miten tuo rehentelee elämällä», välähti Streithin mielessä. Reipasta ravia ratsasti hän maantielle päin ja edelleen ohi Gutheidenin. Puutarha-aitauksen läpi näki hän ruhtinattaren ja Roxanen kulkevan hitaasti pitkin leveätä soratietä, silloin tällöin jäivät naiset seisomaan jonkun kukkalavan eteen ja kumartuivat yli kevätkukkien. Streithista tuntui, että häntä vastaan tuosta puutarhasta taas hengähti tuo hieno, lempeä ilma, jota hän oli tottunut hengittämään, ja hän tuli uudelleen iloiseksi.

Tuo hyvä mieli säilyi yhä, kun hän kotona työhuoneessaan ojentui sohvalle hiukan levätäkseen. Puoliunessa näki hän vielä ruhtinattaren jalon olemuksen, tummanvioletin laahuksen kevyet liikkeet keltaisella hiekalla, ystävällisen ilmeen hänen taipuessaan hyasinttien ja krokuksien puoleen.

Auringon laskiessa lähti Streith metsästämään kurppia. Vähän matkan päässä talosta oli pieni, kostea niitty metsän keskellä. Sinne hän asettui. Aurinko oli juuri laskemaisillaan, kullan ja ruusun karvaisia pilvenhattaroita riippui himmeänsinisellä taivaalla, linnut melusivat kiihtyneinä vesakossa, varisjoukot lensivät kiirehtien puidenlatvojen yli huutaen toisilleen käheät uutisensa, ja alhaalla vesilätäköissä kurnuttivat sammakot. Streithia kiusasi tämä eloisuus, hän oli iloinen, kun aurinko kokonaan laski, hän iloitsi iltarauhasta. Nyt kuuli hän kurpan tulevan, näytti siltä kuin lentäisi se suoraan läntisen taivaanrannan kullasta, hitaasti se läheni, näytti siltä kuin nauttisi se leijailemisesta ilmassa, joka oli täynnä tuoksuja ja loistavia värejä. Kun se oli kyllin lähellä, ampui Streith, se putosi ja Roller kiiruhti tuomaan sen herrallensa. »Onnetonta», ajatteli Streith, kun hän piteli kuollutta lintua kädessään, »tulla tällä tavalla riistetyksi niin kauniista tilanteesta.» Sitten latasi hän taas pyssynsä ja odotti. Värit taivaalla vaalenivat, linnut kävivät hiljaisemmiksi, ja sammakkojen kurnutus kuului nyt rauhalliselta ja yksitoikkoiselta. Streith kuuli vieressään kostealta maalta askeleita, ja kun hän kääntyi katsomaan, huomasi hän leppäpensaitten välissä tytön. »Se on tyttö metsänhoitajan asunnosta», sanoi hän itsekseen, »tuo Britta.» Hän tunsi hänet hänen suurista, mustista silmistään. Britta tervehti vieden käden pienelle, vihreälle vilttihatulleen.

»Saanko seistä täällä?» kysyi hän.

»Olkaa niin hyvä», vastasi Streith kylmästi ja kääntyi. Britta seisoi kädet pistettyinä harmaan villatakin taskuihin, pää taaksepäin taivutettuna, jännittyneenä kuunnellen. Hänen kasvonsa hehkuivat kiivaasta kävelemisestä, huulet olivat puoliavoinna ja hän hengitti nopeasti. Kun nyt etäältä alkoi kuulua kurpan lentoa, käänsivät Roller ja Britta päätään äänen suuntaan, ja Britta sanoi: »Nyt se tulee.» Korkealla ja nopeasti tuli kurppa lentäen, Streith ampui, kurppa teki mutkittelevan liikkeen ja lensi edelleen. Streith kuuli Brittan hiljaa nauravan. »Liian korkealla», mutisi hän ja harmitteli, että hän tytön takia puolusteli itseään harhalaukauksen johdosta. Mutta se johtui tuollaisista kutsumattomista katselijoista. Hetken seisoi hän vielä paikallaan, taivas muuttui läpinäkyväksi ja värittömäksi, kevyttä sumua nousi niityiltä, ja kuusenlatvat kävivät mustiksi. »Ne eivät tule enään», sanoi Streith vihdoin ja heitti pyssyn olkapäälleen.

»Ne eivät tule enään», toisti Britta. Hämmästyneenä katsahti Streith häneen, silloin vei tyttö taas käden vilttihattunsa reunaan, sanoi: »Hyvää yötä, kiitoksia paljon», ja kääntyi mennäkseen.

»Neitiseni», huusi Streith hänen jälkeensä, »tie sielläpäin on suoperäinen. Teette viisaammin, jos menette pitkin tätä metsätietä.»

Kuuliaisesti kääntyi Britta takaisin, hän jäi seisomaan Streithin viereen ja katseli häneen, ikäänkuin hän odottaisi häneltä lisää määräyksiä. »Niin», sanoi Streith, »se on myöskin minun tieni.» Niin kulkivat he rinnakkain niityn poikki, Britta, kädet vielä takin taskuissa, astui tarmokkaasti vesilätäkköihin; näytti tuottavan hänelle iloa, kun vesi aikatavalla räiskyi hänen päällensä.

»Te harrastatte metsästystä», alkoi Streith keskustelun.

»Kyllä, muutahan täällä ei olekaan», vastasi Britta, hänen äänessään oli hillitty, lämmin sointu, joukossa hiukan terävyyttä, niinkuin kansannaisilla, jotka eivät ole tottuneet säästämään kurkkujansa ulko-ilmassa.

»Metsänhoitajan asunnossa on varmaan yksinäistä?» kysyi Streith edelleen.

»Talvella», kertoi Britta, »kun aikaseen tulee pimeä, ja askeleet lähenevät taloa ja pysähtyvät ikkunan alle ja taas jatkavat matkaansa, silloin joskus pelkäämme.»

»Ovatko naiset aivan yksin?»

Ei, punainen André asui heidän luonansa, hän hoiti hevosta. Mutta hän oli usein poissa öisin. Streith nauroi: »Koska hän harjoittaa salametsästystä.»

»Niin kyllä, mutta häntä ei ole koskaan saatu kiinni», puolusti Britta häntä. »Minä tahtoisin, että hän kerran ottaisi minut mukaansa, mutta hän ei tee sitä.»

»Se ei sopisikaan nuorelle naiselle», huomautti Streith opettavasti.

»Nuorelle naiselle», huomautti Britta miettivästi, »ei, hänelle se ei sopisikaan, mutta kuka välittää meistä? Muuten käyn kerran viikossa kaupungissa ottamassa soittotunteja. Siellä minulla on ystävättäriä, asemapäällikkö Müllerin tytär ja postimestarin tyttäret. Heillä on kutsut, mutta minä tanssin niin huonosti, äiti harjoittelee minun kanssani, mutta ei ole ketään, joka soittaisi pianoa.»

»Hm, jaa, sepä on ikävää», huomautti Streith.

Keskustelu pysähtyi joksikin aikaa, ääneti kulkivat molemmat vieretysten. Suurten kuusten alla tuli jo pimeä, vesilätäköissä alkoivat sammakot laulaa ohutta rakkauslauluaan, metsässä huusi kaksi pöllöä kiihkeästi toisiansa, sammaleessa hiipi hiljaisia askeleita, kuului ikäänkuin läähättävää hengitystä, se oli varmaan mäyrä öisellä kulullaan. Streith tunsi olonsa omitui­seksi, kuunnellessaan tätä salaista houkuttelua, hiiviskelyä ja kosiskelua, vieressään tämä lapsi, johon toukokuunyön täytyi vaikuttaa kuin väkevä viini.

Britta pysähtyi: »Kuulkaa, siinä se on taas.» Etäältä kuului koirasteeren kotkotusta. »Se tulee yhä uudelleen ulos», jatkoi Britta hiljaa, »eilen näin sen aivan läheltä, minun täytyi nauraa sitä. Minkätähden se hyppelee aivan yksinään ympäri? Kanathan eivät kuitenkaan enään tule.»

»Kenties juuri sentähden, että, se on niin yksin», sanoi Streith jotakin sanoakseen, ja alkoi astua eteenpäin.

»Se on totta», vakuutti Britta innokkaasti, »kun on aivan yksin, haluttaa joskus pyöriä, pyöriä, kunnes kaatuu.» Sitten nauroi hän äkkiä.

»Minkätähden te nauratte?» kysyi Streith.

»Ajattelin», vastasi Britta vitkastellen, »miltä mahtaisi näyttää, jos te aivan yksin pyörisitte ympäri niityllä. Mutta suokaa anteeksi, se oli tyhmää.»

Streith nauroi pakotetusti: »Se olisi varmaankin merkillistä», arveli hän.

Nyt olivat he saapuneet paikalle, jossa tie jakautui. »Teidän täytyy mennä tuonnepäin», sanoi Streith.

»Ettekö pelkää mennä yksinänne?»

»Minä en pelkää», vastasi Britta rauhallisesti. »Hyvää yötä.»

Hän kääntyi tielle, sukelsi kuiskailevaan yöhön kuin kuuluisi hän siihen. Streith erotti vielä hetken hänen askeleensa kostealla maalla. Kulkiessaan hitaasti kotiinpäin, tuntui hänestä kuin kuulisi hän joskus tiheikköjen pimennoista tytön kevyen hengityksen.

Kotiin päästyään muutti Streith pukua. Hän esiintyi, silloinkin kun oli yksin, mielellään juhlapuvussa päivällispöydässä. Ruokasalissa odotti häntä kaunis päivällispöytä, täyteen siroteltuna pieniä tulia, jotka syntyivät kynttilänliekkien heijastuksista kristalleissa ja hopeassa. Oskar seisoi vieressä valkea paidanrinta loistaen. Streithin oli nälkä, päivällinen saattoi siis muodostua miellyttäväksi. Syödessään huomasi hän kuitenkin, että ateria ei tuottanutkaan hänelle niin paljon tyydytystä, kuin hän oli luullut. Jopa hän oli iloinen, kun se päättyi. Hän jäi istumaan pöydän ääreen, sytytti sikarin ja kaatoi enemmän burgundilaista lasiinsa. Muulloin, kun hän palasi metsästysretkiltä, heittäytyi hän mielellään nojatuoliin nauttiakseen hyvältä tuntuvasta väsähtymisestä ja uneksiakseen vihreistä metsäkuvista, kunnes uni tuli. Tänään hän ei tuntenut tätä miellyttävää rauhaa. Oli jotakin, joka välttämättä oli huuhdottava alas burgundilla, käsittämätön alakuloisuus, niin, vallan käsittämätön.

* * * * *

Gutheidenissä oli tapana tehdä toukokuussa satakieliretki Webbraan, eräällä ulkotilalla sijaitsevalle, tiheätä lepistöä kasvavalle, kukkulalle. Ruhtinattaret olivat toivoneet saavansa tälläkin retkellä olla taas mukana, ja niin olivat palvelijat lähetetyt edeltäkäsin kenttätuoleineen ja peitteineen, kevätbooleineen ja leivoksineen. Kreivitär Dühnen ja Felix, üchtlitziläiset naiset ja pappilan tytöt olivat kutsutut mukaan.

Kun Streith yhtyi seurueeseen, laski aurinko punaisena ja loistottomana.

»Auringonlasku ei tänään ole ensiluokkainen», virkkoi kreivi Minsky.

Mutta neiti von Dietheim sanoi: »Minusta se on dramaattinen.»

Naiset istuivat kenttätuoleilla, herrat olivat asettuneet peitteille. Marie istui hieman sivulla nuorten tyttöjen kanssa, joiden joukossa papintyttärien kirkkaat, kuuluvat äänet hallitsivat keskustelua. Pappilan Johanna kiusotteli Felix Dühneniä, joka äänettömänä ja alakuloisena joi booliaan.

»On suuri vahinko, että kreivi Dühnen taas tänään on le beau ténébreux, ja minä olen kuullut niin paljon berliiniläis-luutnanttien rakastettavuudesta.»

»Minullahan on lomaa», väitti Felix.

Pappilan tytöt purskahtivat yhtaikaa nauruun ja Vilhelmina huudahti: »Tietysti, meitä maalaistyttöparkoja varten ei tuo rakastettavuus ole, se säästetään pääkaupungin naisia varten.»

»Sellainen hän oli jo eilen rapuretkellä», kertoi Henriette von Üchtlitz, »hän joi boolia, ei puhunut sanaakaan, ja kun tuli pimeä, hävisi hän.»

»Miten salaperäistä», virkkoi Johanna.

Vanhemman väen keskuudessa puhuttiin satakielistä. »Minkätähden satakieli laulaa yöllä?» kysyi neiti von Dietheim kapteeni Keckiltä.

»Kaiketi siksi, että sillä ei ole aikaa päivällä», vastasi tämä äreästi.

Mutta neiti ei ollut sillä tyytyväinen. »Ah Keck, millaisia vastauksia te aina annatte», sanoi hän kiihtyneenä.

Silloin alkoi paroonitar Dünhof puhua, hänen äänestään kuului, että ilta oli jo tehnyt hänet tunteelliseksi: »Herra von Keck on aivan oikeassa, päivä meluineen häiritsee, mutta kun tulee pimeätä ja hiljaista, voi satakieli taas ajatella ainoan kauniin rakkausajatuksensa.»

»Niin, on tosiaankin merkillistä», alkoi neiti von Dachsberg, »kun kaikki ympärillämme on hiljaista ja rauhallista, tulee usein _yksi_ ajatus, jota yhä uudelleen ja uudelleen voimme ajatella.»

»Esimerkiksi velkojamme», kuiskasi kreivi Minsky parooni Fürwitille. Neiti von Dietheim oli sen kuitenkin kuullut ja sanoi: »Hävetkää toki, kreivi.»

»Satakieli on aivan oikeassa», alkoi nyt ruhtinatar, »kun meillä on tunne, joka tekee meidät onnellisiksi, tai kaunis ajatus, miksi emme aina tuntisi tätä tunnetta ja aina ajattelisi tätä ajatusta?»

Innokkaina yhtyivät kaikki tähän, ja parooni Fürwit mumisi: »Hyvin kaunista.»

»Enoni, kenraali Bagration», kertoi kreivi Minsky, »vihaa satakieliä. Jos yksikin eksyy hänen puistoonsa, antaa hän ampua sen. Hän sanoo, että satakielen laulu muistuttaa pahaa omaatuntoa.»

»Silloin on hänellä varmaan itsellään paha omatunto», huomautti ruhtinatar Kusmin.

»Hyvin mahdollista», myönsi kreivi, »kun on kauan ollut kenraalina Kaukasiassa, on jo kokenut yhtä ja toista.»

»Nyt se alkaa», sanoi ruhtinatar.

»Niin, hiljaa, hiljaa», kuiskasi parooni Fürwit ja kääntyi myös nuoremman seurapiirin puoleen saadakseen hiljaisuutta satakielelle.

Lepiköstä, joka lisääntyvässä hämärässä näytti mustalta ja liikkumattomalta, kuuluivat satakielen ensimäiset sävelet, ensin arasti ja ikäänkuin etsien, sitten kävi pieni, kiihtynyt ääni varmemmaksi ja äänekkäämmäksi, kunnes se lopulta intohimoisesti ja nopeasti huusi laulunsa illan hämärään. Kuulijat ottivat pehmeitä, miettiviä asentoja, uneksien katselivat he eteensä, ruhtinatar Kusmin peitti kädellä silmänsä, neiti von Dachsbergillä oli sääliväinen hymy huulillaan, ja kreivi Minsky istui pää olkapäähän nojaten. Toinen satakieli yhtyi nyt lauluun, ja kuului siltä kuin haluaisi se voittaa toverinsa, ja toisella puolella heräsi kokonainen kuoro, joka pensaasta soi huiluntapaisia säveleitä, ja kuitenkin säilytti jokainen ääni oman erikoisuutensa, jokainen kertoi oman intohimoisen tarinansa. Liikutus valtasi hetkeksi seuran, parooni Fürwit kuiskasi ruhtinatar Kusminille: »Perintöprinsessa itkee.» Ruhtinatar kertoi asian neiti von Dietheimille, ja tämä nousi hiljaa, meni prinsessan luo ja tarjosi hänelle hajuvettä. Nuorten tyttöjen parvessa syntyi myöskin rauhattomuutta, pappilan tytöt eivät voineet enään istua hiljaa, heidän täytyi vähän kävellä, ja Henriette von Üchtlitz liittyi heihin. Hilda kosketti Marien olkapäätä ja kuiskasi: »Menemmekö mekin?»

»Kernaasti», vastasi Marie iloisena ja tarttui Hildan käsivarteen. Felix hypähti ylös seuratakseen ystävättäriä. Tennispelien jälkeen linnassa piti hän sitä oikeutenaan.

Kapeita polkuja johti leppäpensaikon läpi. Täällä oli hämärää ja nuoret lehvät tuoksuivat väkevästi, mutta kukkulan rinteeltä oli laaja näköala yli tasaisen ja värittömän ympäristön, ainoastaan sumu, joka nousi purosta, levitti loistavan valkoisen nauhan yli lakeuden. Alhaalla ulkotilalla välkkyi himmeitä, punaisia valoja ikkunoissa, ja rakennuksen edustalla olivat lapset muodostaneet piirin, he olivat paitasillaan, pieniä, valkeita olentoja, jotka pitivät toisiaan kädestä ja lauloivat laulua »sinisestä, sinisestä sormihatusta», ja ohuet, käheät äänet sekaantuivat satakielen säveleihin.

»Tiedän aivan hyvin, minkätähden sinä taas tänään annat siipien riippua», sanoi Hilda Felixille, ja hänen äänensä kuului kiihottuneelta, »sinulla on kai taas ollut selvittely isäsi kanssa.»

»Niinpä kylläkin», vastasi Felix, »sellainen ei juuri kohota mielialaa, mutta pitääkö meidän nyt siitä puhua.»

»Kyllä, nyt juuri minä haluan siitä puhua», jatkoi Hilda, »minusta ei ole miehekästä masentua tuolla lailla. Kun teit velkasi, tiesit aivan hyvin, että kohtauksen isän kanssa täytyi tulla; ellei sellaista voi kestää, on parasta olla tekemättä velkoja. Mutta jos siitä huolimatta tekee tyhmyyksiä, niin kantaa myöskin seuraukset eikä ole sen näköinen kuin poika, joka on pantu nurkkaan häpeämään.»

»Sinä osaat kyllä saarnata», vastasi Felix, ääni käheänä kiihtymyksestä »mutta annappa kerran kohdella itseäsi kuin olisit jokin ihmiskunnan hylkiö, kuin olisit kelvoton kuulumaan enään perheeseen, ja vaikka mitä, muutaman satamarkkasen takia. On kyllä totta, että olen riippuvainen, mutta ei ole miellyttävää, kun aina kiristetään nuorasta, jolla on sidottu.»

»Hyvä, jos se tuntuu nöyryyttävältä», virkkoi Hilda, »älä tee mitään velkoja; mutta minusta on naurettavaa, kun ei mies jaksa kantaa tyhmyyksiensä seurauksia.»

»Oh, minä voin sen niin hyvin ymmärtää», sekaantui Marie puheeseen, »minä kuolisin sellaisena hetkenä.»

»Eikö totta», huudahti Felix, iloisena odottamattomasta avusta, »mutta Hilda ei sitä ymmärrä, hänellä on kerta kaikkiaan sankari-ihanteensa, ja kun ei ole aivan hänen romaanisankarinsa kaltainen, saa osakseen hänen halveksumisensa.»

»Sankareista ei tässä ole puhetta», ivaili Hilda, hänen äänensä vapisi, ja itku oli lähellä, »mutta en voi sietää tuollaista pehmeyttä. Muuten, koska niin hyvin ymmärrätte toisianne, olen minä tarpeeton.»

Hän päästi Marien käsivarren, kääntyi ja katosi pensaitten taakse. Hämmästyneinä pysähtyivät molemmat, Felix kohautti olkapäitään ja sanoi: »Sellainen on hän aina, hyvä tyttö, mutta liian kiihkeä. Tulee aina olla sellainen, kun hän vaatii, mutta minulla nyt ei ole tuota jaloa miehekkyyttä, josta hän uneksii; mistäpä minä sen ottaisin.»

»Täytyy tuntua kauhealta, kun on velkoja», sanoi Marie.

Felix nauroi: »Oh, se ei ole niin vaarallista.» Sitten molemmat vaikenivat, Marie katseli hämillään maahan. Vihdoin kysyi Felix hiljaa: »On kai vallan ennenkuulumatonta, että Hilda jättää meidät näin kahden kesken?»

Marie nauroi: »Niinpä kyllä, mutta olen ennenkin tehnyt jotain ennenkuulumatonta.»

»No, silloin voimme kai kävellä hiukan eteenpäin.» He astelivat hitaasti läpi pensaikon.

»Eilen keskipäivällä», kertoi Felix, »olin Gutheidenin puistossa.»

»Meidänkö luonamme?» kysyi Marie.

»Niin, on tietysti sopimatonta ilman lupaa mennä vieraaseen puistoon, mutta mikä on miellyttävää, on tavallisesti sopimatonta. Siellä on pieni, musta lammikko ja sireenipensaita ja kivipenkki, siellä minä istuin. Pitkiä käytäviä pitkin saatoin nähdä linnalle saakka, näinpä osan kiviportaita ja sillä pieniä sinisiä ja punaisia olentoja, jotka liikkuivat edestakaisin.»

Marie pysähtyi ja sanoi huolestuneena: »Luulen, että meidän täytyy palata toisten luo. Pelkään, että neiti von Dachsberg alkaa jo etsiä minua.»

»Hyvä», vastasi Felix, »mutta emmekö voi vielä hetken seistä täällä, ainoastaan lyhyen hetken toistemme vieressä.»

He seisoivat keskellä leppäpensaita, yökaste kahisi lehvillä, aivan heidän lähellään lauloi satakieli. Marie katsahti Felixiin, tämän kasvoilla oli kaunis, harras ilme, hän katseli Marien ohi. »Jos en olisi prinsessa», ajatteli Marie, »suutelisi hän minua nyt.» Hän tunsi omituista lämpöä sydämessään, ja hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä. Hän vei käden silmilleen.

»Itkettekö?» kysyi Felix.

»En, en», sanoi Marie tuskissaan, »palatkaamme nopeasti toisten luo.»

Kiireesti ja valjeten lähtivät he paluumatkalle.

Ainoastaan kerran Felix sanoi: »Jos menemme tätä tietä, tulemme kenenkään huomaamatta perille.»

Heidän palaamistaan ei kukaan seurassa huomannut, sillä siellä oli syntynyt juuri pieni hämmennys, neiti von Dietheim oli pyörtynyt, ja huolestuneet naiset ympäröivät hänet.

»Hän ei siedä satakielen laulua», sanoi Streith Roxanelle.

»Kylläpä on hermostunut», vastasi tämä.

Streith oli koettanut koko illan saada keskustelua aikaan Roxanen kanssa, mutta oli aina saanut kylmiä ja poistyöntäviä vastauksia.

Kun alkoi vahvasti hämärtyä ja ilta käydä kosteaksi, antoi ruhtinatar merkin lähteä paluumatkalle. Streith talutti hänet alas kukkulalta.

»Oli hyvin kaunista», sanoi ruhtinatar, »me täällä hiljaisessa loukossamme muutumme yksinkertaisiksi ihmisiksi. Ne raukat, jotka saapuvat suuresta maailmasta monimutkaisine sydämineen, eivät siedä satakieli-iltaa.»

»Yksinkertaisiksi, niin, hm», virkkoi Streith, »vahvoiksi me tulemme.»

Alhaalla seisoivat vaunut valmiina. Pappilan tytöt halusivat kulkea jalan, ja ajavat kuulivat vielä peltotieltä noiden molempien tyttöjen kirkkaat äänet, kun he lauloivat kevätyössä:

»In einem kühlen Grunde Da rauscht ein Mühlenrad, Mein Liebchen ist verschwunden, Das dort gewohnet hat.»

Kreivi Dühnen oli syönyt aamiaista Streithin luona, nyt istuivat he puutarhasalissa ja joivat kahvia. Streith ei pitänyt tuosta vanhasta herrasta, jonka kasvot olivat keltaiset kuin sappitautisella, silmät vaaleat ja häijyt, hampaat liian valkoiset. Kreivi Dühnen oli kaikkeen tyytymätön, valtakuntaan, hallitukseen, joka ei tehnyt mitään maatalouden hyväksi, itse hänen majesteettiinsakin, ja hän käsitteli näitä asioita happamella kaunopuheisuudella, joka väsytti. Nyt oli hän istunut jo pitkän aikaa puutarhasalissa ja alottanut uuden keskusteluaiheen, joka näytti muodostuvan hyvin kiitolliseksi, poikansa Felixin kevytmielisyyden.

»Nykyajan nuorista miehistä puuttuu arvokkuutta», sanoi hän ja löi etusormellaan pöytälevyyn. »Olen minäkin ollut nuori, olin mukana nuorena ratsuväen-luutnanttina 70-vuotisessa sodassa. Oltiin silloinkin iloisia, jopa hillittömiäkin, teimme hupsuja kepposia, mutta me emme milloinkaan unohtaneet, että kannoimme kuninkaan takkia. Velkoja, no niin, pieniä lainoja otettiin kyllä silloinkin, mutta että minä olisin tullut isäni luo ja aivan kevyesti kuin pankkiirille sanonut, että minulla on parin tuhannen markan velat, olen pitänyt hauskaa, sellaista ei tapahdu, ennen olisin ampunut kuulan otsaani. Sanoin siis Felixilleni: Hyvä, maksan tällä kertaa velkasi, ja koska olen hyvä isä, korotan ylläpitorahasi. Mutta meidän kesken ei koskaan enään puhuta veloista, joita olet tehnyt. Jos sinulla on velkoja, hoida ne itse, niinkuin voit, minuun älä enään vetoa. En voi yhden pojan takia tehdä vääryyttä toisille, jotka kenties ovat parempia. Siis nyt tiedät, missä suhteessa toisiimme olemme.»

»Te olette ankara», huomautti Streith hajamielisesti.

»Olen hyvin ankara», jatkoi kreivi, »minulla on kolme poikaa, olen hyvä isä, rakastan lapsiani, mutta haluan kasvattaa heistä kelpo ihmisiä, hyviä aatelismiehiä ja arvokkaita Dühneneitä. Ellei yksi heistä sitä halua silloin, niin tuskallista kuin se onkin, otan käteni pois hänestä. Ainoastaan siten, ystäväni, voimme nykyisinä vaikeina demokraattisina aikoina ylläpitää aatelin arvoa. Ankarinta valintaa ilman tunnelorua. Kevytmielisyys, en ylipäänsä muuten voi käsittää, miten kevytmielisyys on tullut perheeseeni.»

»Perintö monilta esi-isiltä», huomautti Streith peittäen haukotusta, »Dühnenien suku on hyvin vanha, he olivat mukana jo ristiretkillä. Kaukana Palestiinassa oli elämä kenties hiukan rajua. Ristiretket kokonaisuudessaan olivat pelkkää kevytmielisyyttä, ja sellainen kulkee perintönä.»