Part 6

Kaksi vuotta oli kulunut, ja eräänä kauniina toukokuunpäivänä istuivat nuo kolme sisarusta jälleen vanhan luumupuun alla, joka parhaillaan oli täydessä kukassa. Suuriruhtinas Dimitrin puoliso ja Neustadt-Birkensteinin perintöprinsessa olivat saapuneet Gutheideniin, viettääkseen muutamia päiviä yhdessä vanhassa kodissa, kuten ennen tyttöaikoina. Nyt istuivat he muistoihinsa vaipuneina. Aurinkoiselle ruohikolle oli levitetty peitteitä, joille naiset olivat istuutuneet. Roxane istui kuten ennenkin suorana punaisen päivänvarjonsa alla, hänestä oli tullut hyvin komean näköinen, säännölliset piirteet olivat käyneet hiukan teräviksi, rauhalliset, jalokiviloisteiset silmät katsoivat suoraan eteensä. Kuin mietteisiinsä vaipunut Jumalatar istui hän punaisen kunniakatoksensa alla. Eleonore oli heittäytynyt mukavasti lepäämään, hän oli käynyt hiukan lihavahkoksi. Kasvot olivat vielä, kun hän nauroi, samanlaiset ystävälliset tytönkasvot kuin ennenkin, mutta ne olivat kalpeat, ja kun hän vakavana katseli eteensä, oli niissä ikäänkuin äreätä väsymystä. Marie makasi selällään ja tuijotti taivaaseen päin. Vuodet olivat muodostaneet hänen vartalonsa solakammaksi ja tyttömäisemmäksi. Vaalea tukka muodosti samalla tavalla kuin ennenkin itsepäisiä kiharoita matalalle otsalle, ja pyöreät silmät katselivat yhtä odottavina ja arvostelevina ulos maailmaan. Sisaret olivat pitkän aikaa vaijenneet, nyt alkoi Marie puhua: »No, muistatteko?»

»Sitävartenhan olemme täällä, pienokainen», vastasi Roxane.

»On vaan ihmeellistä», jatkoi Marie, »ettei ole mitään muistelemista. Siihen aikaan ei tapahtunut mitään.» »Sehän onkin juuri ihanaa», virkkoi Eleonore, »aika, jolloin ei tapahtunut mitään. Ainoastaan tuttu valo, tuttu tuoksu ympärillä.»

»Niinpä kyllä», jutteli Marie edelleen, »mutta sitäkin voi saada liiaksi. Kun matkustamme San Remosta kotiin, iloitsen myöskin. Ajattelen, että kotona on parempi olla. On nimittäin hyvin ikävystyttävää olla San Remossa sairaana prinsessana, oikealla äiti, vasemmalla paroonitar Dünhof, ja ainaisena puheenaiheena, olenko kylmettänyt itseni tai mahdollisesti tullut liian lämpimäksi. Hyvä, tulemme kotiin, ja täällä valaisee sama aurinko samoihin aikoihin samoja nurkkia. Kun lähdemme ajelemaan, seisovat samat naiset ikkunoiden luona, samat koirat haukkuvat, ja parooni Fürwit puhuu samoja sukkeluuksia, ja kreivi Streith puhelee taas pöydässä ranskalaisten ja englantilaisten sielusta. Ja se ei ole vähääkään hauskempaa. Muuten on kaikki paljon muuttunut. Mademoiselle Laure ei ole enää täällä, Dühnenin pojat eivät kulje enää tästä ohitse, he käyvät toisessa paikassa uimassa. Felix on nyt luutnantti. Hän oli eilen täällä, hän on naurettavan näköinen yli pään kulkevine jakauksineen. Tänään tulee hän yhdessä üchtlitziläisten kanssa pelaamaan tennistä, sillä tohtori Ruck on määrännyt minut pelaamaan tennistä. Ja sitten, vanha Alvine syö armoleipää ja pieni Emilie palvelee minua, ja professori Wirth ei tule enää.»

»Wirth parka», virkkoi Eleonore.

Marie nauroi: »Niin, Wirth parka, harvoin on kellään professorilla ollut kolmea niin tarkkaamatonta oppilasta kuin hänellä. Ja miten kohtelias hän aina oli etenkin Roxanelle. »Saanko kenties kysyä mikä oli sen kansantribuunin nimi, josta puhuimme viime tunnilla?» Ja Roxane oli myös silloin yhtä rakastettava: »Kyllä, herra professori, hyvin mielellään, luulen että nimi alkoi R:llä.» Ja Lore oli aina niin sääliväinen, kun hän ei tiennyt mitään. »Olen kovasti pahoillani, herra professori mutta olen sen unohtanut.»

He nauroivat vähän mutta sitten puhelu taukosi, ja he kuuntelivat äänettöminä mehiläisten surinaa luumupuun kukissa.

Kerran virkkoi Marie vielä juhlallisesti: »Ainoastaan se, joka haluaa kokea jotakin, kokee jotakin, sanoo Hilda.»

»Vai hän», sanoi Eleonore, mutta tämä suututti Marieta: »Anteeksi», sanoi hän, »Hilda on ystävättäreni.»

Linnasta alkoi nyt kuulua ääniä, ja Marie nousi: »Tuolla he jo tulevat tennistä pelaamaan», sanoi hän, »te jäätte kai vielä tänne?»

»Kyllä, me jäämme vielä vähäksi aikaa», vastasi Roxane.

Marie nousi hitaasti ja vastenmielisesti, hän loi vielä viimeisen katseen sisariinsa ja sanoi: »Roxane on komea kuin venäläinen pyhimyskuva. Lore ei ole vielä yhtä pitkällä.» Sitten hän lähti.

Tenniskentällä tapasi hän suuremman seurueen, Hilda, tämän veli, hovioikeudennotaari, ja Felix olivat saapuneet, myöskin seurueen naiset ja herrat olivat paikalla, uhkea ruhtinatar Kusmin, jolla oli mitä kauneimmat silmät, huono hipiä ja suuri suu, tunteellinen neiti von Dietheim, vaalea, siro ja niin kalpea, että huuletkin olivat aivan valkoiset, kapteeni von Keck ja vihdoin komea kreivi Minsky, jolla oli klassillinen profiili ja korkea, ohut ääni. Marie tervehti vieraita, suuteli Hildaa ja sanoi: »Alammeko nyt?»

»Olet huonolla tuulella», kuiskasi Hilda hänelle.

Marie kohautti olkapäitään, ja peli alkoi. Marie pelasi tänään huolimattomasti ja huonosti.

»Jos kreivi Dühnen tarjoaa niin petollisia palloja», sanoi hän harmistuneena, »en voi väistää ainoatakaan.»

»Kohteliasta, kreivi Dühnen ei tarjoa kohteliaasti», huusi kreivi Minsky korkealla, laulavalla äänellään.

Felix nauroi. »Miten hyvin tunnen tuon naurun», ajatteli Marie. Peli ei tänään tuottanut hänelle mitään iloa, senvuoksi oli hän väsyvinään, ja peli lopetettiin. Seurue jäi vielä aurinkoiselle kentälle juttelemaan. Marie tarttui Hildan käsivarteen ja puheli Felixin kanssa Tirnowin puistosta ja keväästä Berliinissä. Samalla alkoivat he hitaasti astella alas puutarhatietä.

Ruhtinatar Kusmin katseli silmiään siristäen poistuvien jälkeen ja virkkoi. »Prinsessa tekee pienen kävelymatkan.»

»Niin», vastasi neiti von Dachsberg hiljaa, »prinsessa tekee mitä kulloinkin haluaa. Aina kuuluu: Lapsi parka, antaa hänen olla, ja me hovinaiset olemme oikeastaan täällä vain väistyäksemme.»

»No niin, näin maalla», sanoi ruhtinatar liikutettuna.

Hilda oli vaijeten kuunnellut Marien ja Felixin välistä keskustelua, nyt hän sanoi: »Oletteko vielä suuttunut huonojen pallojen takia?»

Marie nauroi: »Oh en, sen olen jo antanut anteeksi.»

Felix pyysi anteeksi, hän ei ollut enää tottunut pelaamaan hovin vaatimusten mukaan.

Marie kumartui eteenpäin ja silmäili häneen veitikkamaisesti: »Mitenkä nyt on alistuvaisuuden laita?»

»Kiitän», vastasi Felix, »täytyyhän sen mennä.»

»Vaikealta sen sinusta täytyy tuntua», huomautti Hilda; naapuruksina sinuttelivat hän ja Felix toisiaan.

»Joskus johtuu merkillisiä ajatuksia mieleeni», kertoi Felix. »Kun seison jäykkänä esimieheni edessä, ja hän ärjyy minulle, silloin ajattelen joskus: »Mitähän tapahtuisi, jos sensijaan, että vastaan »kuten käskette», sanoisin »kukkelikuu, ei mitään muuta kuin »kukkelikuu?» Syntyisi varmaan mielenkuohu koko armeijassa, siitä kerrottaisiin kaikissa saksalaisissa ja ulkolaisissa sanomalehdissä, se olisi maailmantapaus.»

»Mutta sitähän ette aijo tehdä», huudahti Marie säikähtyneenä.

Felix rauhoitti häntä: »En, sitä en tee, olen nyt normaali-ihminen, olen luutnantti. Luutnantti tekee, mitä muutkin luutnantit tekevät, palveluksessa tekevät he kaikki samaa, kasinolla ja naisseurassa puhuvat he kaikki samaa, ja kun he esiintyvät siviilihenkilöinä, on heillä kaikilla siniset puvut ja keltaiset kengät. Ja kun iltasin laskeudun vuoteeseeni, tiedän, että tuhannen samanlaista herraa kuin minä laskeutuu vuoteeseen. Minun laitani on aivan sama kuin tinasotamiehen, hänkin tietää, kun hänet asetetaan rasiaan, että kaksi tusinaa samanlaisia miehiä kuin hän makaa samassa rasiassa.»

»Veljilläni oli tinasotamiehiä, joiden kanssa kernaasti leikin», kertoi Hilda, »ja niiden joukossa oli yksi, johon tina ei ollut riittänyt, sillä oli toinen jalka liian lyhyt, siitä pidin erikoisesti, koska se ei ollut samanlainen kuin muut.»

Felix huokasi: »Oh, luulen, ettei minuunkaan ole tina riittänyt, joka tapauksessa on isäni sitä mieltä.»

»Ja täällä kotona?» kysyi Marie.

»Täällä kotona koetan tehdä, mitä ainoastaan minä teen. Eilen seisoin päälläni suurella ruohokentällä keskellä pihaa. Isäni mielestä se oli sopimatonta.»

»Sitä se kai olikin.»

Felix kohautti olkapäitään: »No niin, mutta jotainhan täytyy tehdä persoonallisuutensa säilyttämiseksi.»

»Sinähän voit taas kiivetä puuhun ja kuhertaa kuin kyyhkynen», ehdotti Hilda.

Felix nauroi: »Mitä hyötyä siitä on? Eihän sitä kuule muut kuin vanha puutarhavartija.»

Nyt kulkivat he viinimarjapensaiden ohi. Felixin ja Marien katseet yhtyivät nopeassa, ymmärtävässä silmäyksessä, ja heidän huulensa värähtivät.

Silloin sanoi Felix: »Luulen muistavani, että täällä on aitauksessa portti. Käytän sitä ja sanon naisille täällä jäähyväiset.»

»Portti on kyllä vielä olemassa», sanoi Marie ja punastui.

Felix sanoi hyvästit ja läksi. Molemmat tytöt katselivat hänen jälkeensä, kun hän kiirehti kylätietä pitkin, kapeana ja poikamaisena vaaleassa tennispuvussaan.

»Hänpä ei kulje niinkuin luutnantti», huomautti Hilda. Sitten kääntyivät he takaisinpäin. Hetken kuluttua sanoi Hilda: »Hän tulee nähtävästi rakastumaan sinuun. Mitä sinä silloin teet?»

»Mitä minun sitte pitäisi tehdä?» vastasi Marie harmistuneena.

Mutta Hilda jatkoi: »Miehet ovat sellaisia lapsia, he luulevat, että prinsessa —»

»Älä toki puhu sellaisia», keskeytti Marie.

Sitten vaikenivat he molemmat, mutta Marie ajatteli sitä lyhyttä ymmärtämyksen katsetta, jonka hän oli vaihtanut Felixin kanssa. Hän ei ollut milloinkaan katsonut sillä lailla vieraisiin silmiin, ja se teki hänet iloiseksi.

Kreivi Streith oli saapunut päivälliselle. Hän keskusteli pöydässä Roxanen kanssa valoisista öistä Venäjällä; hän oli kerran käynyt Pietarissa.

Roxane ei pitänyt valoisista öistä. »Pelkään niitä, minun ikkunani eivät voi olla kyllin tiiviisti peitetyt, kaipaan niin pimeyttä.»

»Pimeys», huomautti ruhtinatar, »tekee usein niin hyvää, se ottaa pois kaiken ympäriltämme.»

»Meidän yömme», sanoi kreivi Minsky, »eivät ole nukkumista, vaan laulamista, tanssimista, kuhertelemista varten.»

»Niinpä niin», huomautti kreivi Streith, »täytyy olla seuraa rakastava, muuten tekevät ne alakuloiseksi.»

»Ne tekevät hermostuneeksi», kuiskasi ruhtinatar Kusmin ja rypisti kulmakarvojaan, aivankuin jo ajatuskin näistä öistä toisi hänelle päänkivistystä.

Neiti von Dietheim pyysi kapteeni Keckiä selittämään hänelle, minkätähden yöt Venäjällä olivat niin valoisat. Hän kuunteli mielellään kapteeni Keckin selityksiä.

»Se on kai jossain yhteydessä auringon kanssa», mumisi tämä tyytymättömänä. Silloin ryhtyi parooni Fürwit selvittämään hänelle asiaa.

Toisessa päässä pöytää olivat keskusteluaiheet vaihdelleet, nyt puheltiin Mecklenburgin suurherttuan terveydentilasta, joka antoi aihetta pelkoon.

Päivällisen jälkeen lähetettiin noutamaan takkeja, ruhtinattaret halusivat mennä alas puutarhaan, he tahtoivat tehdä kaiken, mitä kerran olivat tehneet tyttöinä. Niin kävelivät sitten nuo kolme sisarta käsi kädessä alas leveätä soratietä, hovinaiset seurasivat heitä parittain.

Ruhtinatar astui kreivi Streithin kanssa ulos puutarhaan vieville portaille. Puolikuu loisti taivaalla, lauha tuuli kahisi puksipuuaitauksessa.

»Miten lämmin nyt on», sanoi ruhtinatar.

Streith taivutti päätään taaksepäin ja hengitti syvään tuoksuvaa yöilmaa. »Harvinaisen lämmin», vastasi hän, »taivaanrannalla näkyy salamoita.»

Puutarhasta kuului heleätä naurua.

»Miten he nauravat, nuo rakkaat lapset», sanoi ruhtinatar ja laski kevyesti kätensä Streithin käsivarrelle, »Roxane on aivan sellainen kuin olen odottanutkin, hän kulkee rauhallisena ja arvokkaana tietään, hiukan jäykäksi hän on käynyt, mutta sellaisiksihan tulemme, kun kannamme haavaa sisimmässämme, ja hänen lapsensa kuolema toi paljon kylmyyttä hänen elämäänsä. Mutta Eleonore parkani, niin rakastava ja niin rakkautta kaipaava ja — mitä hänellä nyt on?»

Ruhtinattaren ääni kävi valittavaksi ja haipui vähitellen pois. Streith ei vastannut mitään, hän seisoi liikkumatta paikallaan, jotta ei karkottaisi kättä, joka lepäsi hänen käsivarrellaan.

»Olen niin iloinen, että te olette luonani», alkoi taas ruhtinatar, »mutta näettekö, toisinaan tulen ajatelleeksi sellaista, jota häpeän. Huomaan olevani iloinen, kun minun ei enään tarvitse elää tuossa maailmassa. Se on väärin; maailma, jossa lapseni elävät, ei saa olla minulle vieras, täytyyhän minun auttaa heitä.»

Kun ruhtinatar nyt vaikeni ja odotti vastausta, sanoi Streith hitaasti, sanoja tapaillen: »Niinpä kyllä, mutta minä arvelen, että jos haluamme auttaa, tulee meidän olla vahvoja, ja vahvimpia olemme, kun olemme jonkun verran onnellisia.»

»Tiedän, Streith, tiedän», vastasi ruhtinatar, hänen äänensä kävi pehmeäksi, ja hän siveli hiljaa kädellään Streithin takinhihaa.

Streith vaikeni, tämä kevyt hyväily koski häneen syvästi. Ei puhuttu enää mitään, molemmat katselivat ulos yöhön, hiukan voimakkaampi tuulenhenki kulki läpi oksien ja pani ne kohisemaan, taivaanrannalla leimahtelivat kalevantulet, näytti siltä kuin ovia kirkkaasti valaistuihin saleihin avattaisiin ja suljettaisiin. Silloin teki Streith päätöksen, hän tarttui käteen, joka lepäsi hänen käsivarrellaan, ja vei sen huulilleen. Pieni, vilpoinen käsi seurasi tahdottomana hänen kättään.

Kävelyllä olleet palasivat takaisin, sillä he pelkäsivät lähenevää ukonilmaa. Streith oli kalpea, ja ruhtinattaren silmät olivat kosteat ja välkkyvät. Hetken lepäsi Roxanen katse kysyvänä noissa molemmissa, ja ruhtinatar käänsi omansa pois. Nyt tulivat myöskin herrat tupakkahuoneesta, ja ruhtinatar Kusminia pyydettiin hiukan soittamaan. Hän istuutui flyygelin ääreen ja esitti suurella loistolla ja häikäisevällä tekniikalla Lisztin toisen rapsodiian. Kaikki kuuntelivat hartaina. Nuo vuolaat sävelaallot, jotka vyöryivät kuulijoiden yli, tekivät heidät omituisen liikkumattomiksi, ikäänkuin seisoisivat he suihkun alla. Neiti von Dachsberg istui suorana, jäykkä hymy huulilla. Kreivi Minsky väänteli suutaan, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotain makeata suussaan. Ruhtinatar oli nojannut päänsä taaksepäin, hän piti silmänsä puoleksi sulettuina, ja hänen kasvoillaan oli vielä hiljaisen liikutuksen jälkiä. Eleonore oli yksinkertaisesti uninen, hän rypisti otsaansa, ikäänkuin tekisi musiikki hänelle pahaa, sillävälin kun Roxane, silmät selkiselällään, tuijotti eteensä kaukaisuuteen. Marie lepäsi mukavasti nojatuolissaan, kevätpäivät tekivät hänen jäsenensä painaviksi, hän ajatteli Felixiä, hän ajatteli Hildan sanoja: »Nähtävästi tulee hän rakastumaan sinuun», hän ajatteli niitä yhä uudelleen, hän koetti sovitella niitä soiton tahtiin, ja ne sytyttivät hänen vereensä lievän kuumeen, joka teki hänet miellyttävän väsyneeksi. Mutta puoleksi verhojen takana, ikkunakomerossa, seisoi kreivi Streith, hän katseli, mitenkä ulkona kevätukkonen läheni, ja hänen terävät piirteensä ja mahtava nenänsä kuvastuivat tummina kuunvalaisemaa ikkunalasia vasten.

Nyt löi ruhtinatar Kusmin viimeisiä akordeja, nousi ylös ja pani helisten käsiinsä rannerenkaat, jotka hän soittamaan ruvetessaan oli riisunut päältään. Kevyttä liikettä alkoi syntyä kuulijoiden keskuudessa, ikäänkuin heräisivät he unesta. Ruhtinatar nousi kiittääkseen ruhtinatar Kusminia, myöskin muut lähenivät, seistiin yhdessä ja keskusteltiin musiikista, kunnes ruhtinatar antoi lähtömerkin.

Ruhtinattaret olivat lausuneet toivomuksen saada taas nukkua yhteisessä suuressa makuukamarissa. Marie antoi Emilien nopeasti auttaa itsensä vuoteeseen, hän tahtoi vielä kerran kuten ennen maata puoli-unessa ja kuunnella, miten sisaret keskustelivat. Kamarineidot lähetettiin pois, ruhtinattaret pitkissä yöpuvuissaan istuivat suuren kuvastimen edessä ja puhelivat puoliääneen. Marie saattoi seinällä nähdä heidän varjonsa, miten he kumartuivat toistensa puoleen ja taas vetäytyivät poispäin. Roxanen syvä ääni kertoi hitaasti ja yksitoikkoisesti: »Oli tuo kamala yö, jolloin pienokaiseni kuoli. Ulkona lepäsi sankka, valkea sumu, kaupunki oli kuolonhiljainen, kuului ainoastaan sotamiesten askeleet, kun he astelivat palatsin edustalla edestakaisin. Mutta kun avasi ikkunan, kuului kuin jossakin kaukana joku olisi huutanut tai kirkaissut. En tiedä, miten oli, mutta minusta tuntui, että jotakin kamalaa tapahtui sinä yönä. Pienokaiseni makasi korkeassa kuumeessa, ja minä olin istuutunut hänen vuoteensa reunalle ja pitelin häntä sylissäni. Kaikilla, jotka tulivat huoneeseen, oli omituisen kalpeat kasvot ja tuskalliset silmät, ja kun he kulkivat ikkunan ohi, pysähtyivät he ja kuuntelivat. Eudoxia, vanha hoitajatar, ja imettäjä heittäytyivät yhä uudelleen polvilleen pyhimyksenkuvan eteen ja rukoilivat hiljaa. Lääkärit tulivat ja luullakseni pappi. Dimitri ei ollut kotona. Pidin pienokaistani sylissäni ja kuuntelin hänen hengitystään, se oli niin nopeata kuin täytyisi tuon lapsiparan juosta, aina vain juosta, ja hänen rinnastaan kuului hiljaista rahinaa kuin pienestä kellosta, jossa jotakin on särkynyt. Ja minusta tuntui kuin täytyisi minunkin yhtä nopeasti hengittää, kuin täytyisi minunkin juosta hänen kanssaan, juosta, juosta, ja me olimme molemmat niin väsyneet. Ja äkkiä kävi se minun käsivarsillani aivan hiljaiseksi, ja minusta itsestäni tuntui kuin olisin pudonnut jonnekin, ja suuri, tumma rauha valtasi minut.» Roxane vaikeni.

»Se on liian surullista», ajatteli Marie ja kääntyi toiselle kyljelleen.

Hetken kuluttua sanoi Eleonore jotakin ja Roxane vastasi: »On kyllä, suuri, kaunis maa, ja ihmiset ovat ystävällisiä ja rakastettavia. Kun ei vaan olisi tuota tuskaa, joka toisinaan valtaa minut. Tiedäthän, tuollainen pelko, joka valtasi Birkensteinissä, kun yöllä heräsi ja muisti puiston tornissa olevan vankiluolan, josta puutarhuri kertoi löydetyn luurangon.»

»Niin, tiedän kyllä», sanoi Eleonore.

Marie tiesi sen myöskin, mutta vanhaa tornia Birkensteinissä ei hän halunnut muistella. Senjälkeen oli hänen täytynyt vähän nukahtaa, sillä kun hän taas kuuli sisartensa äänet, oli jo puhe muista asioista.

Eleonore nauroi hiljaa ja Roxane sanoi: »Mitähän siinä on? Äiti morsiusmietteissä, äiti rakastunut, se on mahdotonta.»

Marie oli liian väsynyt käsittääkseen, hän ajatteli vielä kerran: »Nähtävästi on hän rakastuva sinuun», ja sitten hän nukkui.

* * * * *

Kreivi Streith oli nukkunut huonosti, nyt istui hän aamiaispöydässä, joi teetään ja tuijotti miettien kastanjapuunoksaan, joka täynnä kirkkaanvihreitä lehtiä keinui ikkunan ulkopuolella kevätauringon paisteessa. Roller, punaisenruskea setteri, oli etsinyt itselleen aurinkoisen paikan parketilla ja nukkui siinä. Oskar Pose, vanha palvelija, jolla oli sankari-isän kasvot, kulki hiljaa edestakaisin palvellen herraansa.

Onnettominta tuollaisissa öissä oli se, että ajatukset, jotka Streith muuten kykeni pitämään aisoissa, nyt tunkeutuivat esille ja pyrkivät valtaan. Kun hän oli jättänyt hovipalveluksen ja vetäytynyt tänne, oli se tuntunut täydelliseltä vapautumiselta. Hovipalvelus oli ollut erehdys, niinkuin niin paljon hänen elämässään oli ollut erehdystä. Nyt, joskin hän jo oli sivuuttanut neljäkymmenluvun, nyt piti vasta oikean elämän alkaa. Kokemusta oli hän kylliksi koonnut, elämän ammatin oli hän kyllin hyvin oppinut, ja oli ihme, ellei hän saisi aikaan mitään arvonsa mukaista. Niin alkoi hän sitten panna kotiaan kuntoon, rakensi pienen linnansa, osti kauniita esineitä, pani alulle puutarhaistutukset, antoi lukea metsänsä. Muutamia vuosia oli kulunut, ja yhä vielä hän pani kotiaan kuntoon, yhä vielä oli kaikki vain valmistusta, ja elämä, josta hän oli iloinnut, ei ollut vielä alkanut. Sillä tavalla kului elämä. Tällaisen unettoman yön jälkeen kuuli hän sen oikein suhahtavan ohitseen kuin pillastuneen valjakon, ja hänellä oli sama tunne kuin koulupojalla, jonka lupa-aika suurimmaksi osaksi on kulunut ja joka kuitenkin yhä odottaa varsinaista lupaajan iloaan.

Ovi avautui, ja rouva Buche, taloudenhoitajatar, astui sisään. Hän oli vanhanpuoleinen ja hyvin lihava, ja hänen suurista, kalpeista kasvoistaan katseli kaksi rauhallista, hiirenharmaata silmää. Hän kumarsi, ja Streith vastasi hyvin kohteliaasti tervehdykseen. Sitten nojasi rouva Buche ovipieleen ja alkoi, kuten hän joka päivä teki: »Tulen ruuan takia, herra kreivi. Aamiaiseksi minulla on haukikotletteja herkkusienikastikkeen kanssa, sitten ajattelin minä —»

Mutta Streith viittasi torjuvasti: »Hyvä, hyvä, antakaa minulle kuppi lihalientä ja munakas, se riittää. Muuten siirtyy päivällinen tänään hiukan myöhempään, sillä haluan vielä verran käydä katsomassa kurppiani.»

Rouva Buche nyökäytti päätään ja jatkoi: »Päivälliseksi olen valmistanut rapukeiton, sitten meillä on pyynpaistia, sitten ajattelin...»

Mutta Streith keskeytti hänet taasen. »Hyvä on, rouva Buche, te pidätte siitä kyllä huolen.»

Vanha rouva venytti suupielensä alaspäin, mikä osoitti pidätettyä naurua, ja virkkoi: »Herra kreivillä on tänään varmaan tärkeitä asioita mietittävänä, koska hän ei tahdo ajatella ruokaa.»

Streith nojautui tuolissaan taaksepäin, puhalsi savun savukkeestaan ilmaan ja katseli tarkkaavasti taloudenhoitajattaren kasvoja ja virkkoi: »Ruuan ajatteleminen on kyllä hyvä asia, mutta jokaiseen hyvään asiaan kuuluu myös oikea mieliala. Onko mielialanne aina semmoinen, että voitte ajatella ruokaa?»

Rouva Buche kävi totiseksi. »Se on minun velvollisuuteni, ellen haluaisi ajatella ruokaa, tekisin syntiä.»

Streith kohautti olkapäitään. »Synti, rouva Buche, on suuri sana, mutta sanokaapa, oletteko aina ollut noin tyytyväinen ja rauhallinen, vai onko teidänkin elämässänne ollut intohimoja?»

Vanha rouva punastui: »Intohimoista en tiedä mitään», vastasi hän torjuen.

»Mutta herra Buche», väitti Streith...

»Buche oli vahva mies», kertoi taloudenhoitajatar, »ja kiivas mies, minä olin nuori ja ymmärtämätön, mutta se on nyt ohitse, minulla on nyt työni eikä muuta surua kuin suru sieluni autuudesta.»

»Parahin rouva Buche», huudahti Streith, »jos koetattekin valmistaa itseänne ijankaikkisuutta varten, ette kuitenkaan koskaan tule valmiiksi.»

Vanha rouva puristi huulensa yhteen, siitä asiasta hän ei halunnut keskustella. Hän odotti vielä muutamia silmänräpäyksiä, kysyi sitten, oliko herra kreivillä vielä jotakin käskettävää, ja kun Streith kielsi, poistui hän huoneesta.

Streith nousi myös ja meni työhuoneeseensa. Siellä oli vasta ilmestyneitä kirjoja, joita hän alkoi silmäillä. Mutta kun hän istui nojatuolissaan paperiveitsi kädessä, vaipui hän uudelleen mietteisiinsä. Eilinen ilta linnassa oli tehnyt hänet levottomaksi. Liittoa ruhtinattaren kanssa piti hän elämänsä kruununa. Tämä oli tekevä sen siksi loistavaksi poikkeukseksi, jota Donald Streithin elämän tulikin olla. Siitä saakka, kun oli oppinut ruhtinattaren tuntemaan, jo Birkensteinin hovissa, jolloin tämä oli ollut liian elämänhaluisen ruhtinaan onneton puoliso, oli hän kunnioittanut häntä luomakunnan ihanimpana olentona. Tämä tiesi, että hän rakasti häntä, että hän odotti häntä, hän ei ainoastaan antanut tämän tapahtua, ei, hän halusi sitä. Nyt olivat taas eilen äidilliset tunteet ja arvelut heränneet hänessä ja uhkasivat Streithin toiveita. Hiljainen ääni sai hänet pelästyneenä kavahtamaan mietteistään, kilpikonnanluinen veitsi hänen kädessään oli katkennut kahtia. Kärsimättömänä heitti hän kappaleet pois, nousi ja meni nopeasti linnan siipirakennukseen. Siellä oli kolme huonetta, joiden sisustus vielä oli keskeneräinen. Ensimmäisen huoneen seinät peitti kaunis japanilainen silkkiverho, himmeänsinisellä pohjalla kukkivia kirsikanoksia ja jono hopeanharmaita kurkia. Senlisäksi oli siellä Chippendalkirjoituspöytä, lasikaappi pienine porsliinikoristeineen ja matalia, himmeänsinisiä huonekaluja. Toiset huoneet olivat melkein tyhjät, siellä oli ainoastaan hopeakehyksinen kuvastin, sireenivärinen leposohva ja valkea karhuntalja. Streith kulki sinne tänne, työnteli huonekaluja ja mietti. Näitä huoneita oli hän runoillut ja monta vuotta, mutta nyt täytyi sen sujua paljoa nopeammin. Roller oli seurannut herraansa, seisoi siinä ja katseli häntä kärsivällisillä koiransilmillään ja tuli iloisesti yllätetyksi, kun Streith puhutteli sitä: »Roller, vanha poika», sanoi hän, »kiiruhdapas, meillä on kiire.» Niin poistui hän huoneesta, otti hattunsa ja meni ulos pihalle.