Part 5

Koko päivän oli satanut, mutta illansuussa selkeni taivas, joten matka suuressa automobiilissa oli virkistävä. Marie katseli vaunun akkunasta pyörein, valppain silmin ohikiitävää seutua, tuota ulkomaailmaa, jossa elämä näytti niin omituisen luonnolliselta. Pilvet näyttivät nyt repaleiselta, kuparinpunaiselta vuorijonolta taivaanrannalla, lampaita ajettiin kotiin, aivan ruusunpunaisina iltavalaistuksessa kulkivat ne hitaasti keltaisten sänkipeltojen yli, paimenet lauloivat täyttä kurkkua, pienet, takkuiset kyläkoirat julistivat kiihtyneinä sanomaa, että ajoneuvot lähenivät. Puutarhoissa seisoivat naiset esiliinat täynnä salaatinlehtiä, katselivat tielle ja vääntelivät kasvojaan, ikäänkuin vaunun nopea kulku tekisi heille pahaa. Aurinko laski, metsät kävivät mustiksi ja maa harmaaksi. Kaupungissa jo pimeni, kalpealta ja lasimaiselta näytti kaasuliekkien valo hämärässä. Kaduilla oli liikettä, hitaasti kulkivat ihmiset iltaviileydessä katuja pitkin, jäivät silloin tällöin seisomaan ja puhelivat äänekkäästi toistensa kanssa kadun yli. Muutamat akkunat olivat jo valaistut, ohiajavat silmäilivät huoneisiin suurine sohvineen ja pyöreine pöytineen. Yhdessä istuivat lapset lampun ympärillä ja lukivat läksyjään, toisessa syötiin illallista; nainen suuressa, valkeassa päähineessä puraisi sämpylää. Pienistä kaupoista helähti alituiseen ovikellojen ohut, kimeä ääni. Miten lähellä ihmiset täällä olivat toisiaan, ajatteli Marie, ja miten kiihkeästi he elivät. — Automobiili pysähtyi pienen teatterin edustalle, väkeä oli kokoontunut katsomaan, kun prinsessat astuivat ulos vaunusta. Paroonitar Dünhof ja parooni Fürwit näyttivät kiihtyneiltä, he antoivat palvelijalle hiljaisella äänellä määräyksiä, kuiskailivat ranskankielellä keskenään ja juoksivat prinsessojen rinnalla eteiseen, ikäänkuin täytyisi heidän suojella näitä joltakin vaaralta. Vasta kun he olivat nousseet portaat ylös ja istuttiin aitiossa, mahtoi kaikki vaara olla ohitse, sillä paroonitar mumisi: »Jumalan kiitos.»

Teatteri oli jo täynnä väkeä, kaikki kasvot, jotka permannolta katselivat ylös prinsessojen aitioon, kiikarit, joita toisista aitioista käännettiin heitä kohti, senlisäksi vanhan plyyshin, kulissien ja kaasun tuoksu, kaikki tuo oli Mariesta vierasta ja jännittävää. Nyt pimeni teatteri, ja esirippu nousi. Marie seurasi tarkkaavasti tapahtumia näyttämöllä, mutta vanha, raihnas kreivi, joka uskoi kaiken, mitä hänelle sanottiin, ja pieni, punatukkainen Franz ilkitöineen jättivät hänet kylmäksi, ja hän tuli iloiseksi, kun teatteri jälleen väliajalla tuli valoisaksi ja hän saattoi katsella ympärilleen salissa. Oli huvittavaa kuunnella äänten sorinaa alhaalta permannolta, katsella ihmisiä, miten he tervehtivät toisiansa, juttelivat keskenänsä ja arvokkaina kantoivat teatteripukujaan.

Siellä oli sokerileipurin rouva keltainen lintu hatussa, tuolla seisoi professori Wirth vieressään nainen, joka varmaan oli hänen rouvansa, kaunis hän ei ollut, näytti siltä kuin olisi hänellä ollut päänsärkyä. Mielellään olisivat prinsessat nauraneet hiukan ihmisille tuolla alhaalla, mutta heidän täytyi säilyttää ryhtinsä. Sillävälin saapui aitioon vierailijoita, piirineuvos näyttäytyi ja puhui nuoresta Schilleristä: »mikä voima tässä nuoressa ihmisessä, melkeinpä kuin tulivuori». Kreivitär Dühnen saapui juttelemaan paroonitar Dünhofin kanssa. Prinsessoja vastapäätä sijaitsevassa aitiossa istui mustiin puettu nainen, sileä, korville kammattu tukka reunusti kalpeita teräviä kasvoja, ja hänen vieressään kuusitoistavuotias tyttö huonosti tehdyssä vihreässä puvussa; runsas, musta tukka muodosti hiukan villejä kiharoita, pyöreät kasvot suurine, mustine silmineen, ja leveät, punaiset huulet loistivat niin ihmeellistä, hymyilevän nuorekasta elämää, että Marie hämmästyneenä silmäili häntä ja tunsi, miten sydän kävi kuumaksi ihailusta, joka tuotti melkein tuskaa.

»Kuka tuo on, joka istuu meitä vastapäätä?» kuuli hän paroonitar Dünhofin kysyvän.

»Oh, oikeastaan ei kukaan», vastasi kreivitär Dühnen, »onpahan eräs rouva von Syrman, joka on vuokrannut vanhan metsänhoitajan asunnon metsästämme kesäksi ja kenties talveksikin. Hän kuuluu olevan miehestään eronnut, elää hämärissä olosuhteissa, ei hänen kanssaan seurustele kukaan.»

»Tyttö on hauskan näköinen», virkkoi paroonitar.

»Sivistymätön!» sanoi kreivitär, »mistään kasvatuksesta ei voi olla puhettakaan. Hän kasvaa kuin sieni. Teatteri pimeni jälleen, ja näytäntö jatkui. Ylioppilaskohtaus herätti hyvin vähän Marien harrastusta, myöskin Armin Biber Karl Moorina, josta Hilda Üchtlitz jonkun aikaa oli niin paljon puhunut, herätti hänessä pettymystä; hän ajatteli mieluummin tuota mustaa tyttöä vastapäisessä aitiossa. Kreivittären sanat olivat koskeneet häneen kipeästi, tuo kaunis tyttö parka, hän kasvoi kuin sieni, ja Marie näki selvästi pienen, tulipunaisen sienen seisovan sammalessa, pää kiiltävänä kasteesta, loistaen kuin jalokivi. Niin, sitä muistutti tuo kaunis tyttö, jota kohtaan hän tiesi tuntevansa rakkautta, ja hän saattoi tuskin odottaa hetkeä, jolloin hän jälleen näkisi hänet. Väliajan kestäessä ei Marie kääntänyt katsettaan vastapäisestä aitiosta. Kaikki tuossa mustassa tytössä miellytti ja liikutti häntä, tapa, jolla hän nojasi molemmin käsi varsin aition reunustaan, kuten väsynyt koulutyttö pulpettiinsa, hänen ruumiinsa huolettomat liikkeet ja naurunsa, jolloin hän avasi suunsa, niin että koko hammasrivi näkyi, ja hänen tapansa syödä jäätelöä, pistää lusikan täysi arastelematta suuhun kuin söisi hän lientä. Tuossa kaikessa oli jotakin, jolle Marien teki mieli nauraa tai itkeä. Lavalla kävi sillä välin myöskin kaikki mielenkiintoisemmaksi, Karl Moorista oli tullut rosvo, hänellä oli pienet, mustat viikset, leveälierinen hattu ja punanen viitta. Auringon laskiessa leiriytyi hän rosvoineen metsään, kauniina ja surullisena, ja hänen suuret, tuskalliset sanansa herättivät Mariessa ääretöntä, juhlallista sääliä, hän olisi tehnyt kaiken lohduttaakseen tuota kaunista miesparkaa. Hänen tietämättään juoksivat kyyneleet pitkin hänen poskiansa. Kun hän näytöksen loputtua katsoi rouva von Syrmanin aitioon, huomasi hän, että myöskin tuon mustan tytön silmät olivat itkettyneet ja hänen poskensa kosteat kyyneleistä. Molempien tyttöjen katseet kohtasivat toisensa, ja ehdottomasti he hymyilivät toisilleen. Marie tunsi itsensä onnelliseksi, hänestä tuntui, ikäänkuin olisi hän tehnyt liiton tuon tytön kanssa tuolla toisella puolella ja kauniin Armin Biberin kanssa, hänen kanssaan, joka kärsi suurta suruaan, ja niiden kanssa, jotka hänen tähtensä itkivät. Tästä hetkestä alkaen värisi koko hänen olentonsa oudon tuskallisessa ja kuitenkin hyväätekevässä hurmiossa, harmistuneena kieltäytyi hän juomasta lasia limonaadia, jota hänelle tarjottiin, hän ei nyt voinut ajatella limonaadia. Näytelmän aikana itki hän Karl Moorin tähden, väliajoilla hymyili hän neiti von Syrmanille, ja kun kappale oli lopussa, kun kaikki varustautuivat lähtemään ja paroonitar Dünhof ja parooni Fürwit kiihtyneinä järjestivät paluumatkaa, heräsi hän kuin kohtalokkaasta unesta.

Marie painautui vaunun nurkkaan, mietteisiinsä vaipuneena ja itkettyneenä istui hän ja uneksi. Kaupungin kadut olivat nyt hiljaisemmat, ja akkunaverhot alaslaskettuina. Eräässä akkunassa, joka oli avoinna, seisoi nuori tyttö ja jutteli erään herran kanssa alhaalla kadulla; pieni puutarharavintola oli kirkkaasti valaistu ja kuului sieltä soittoa. »Elämä kulkee täällä edelleen», ajatteli Marie, se elämä, johon Armin Biber ja tuo kaunis tyttö kuuluvat, mutta hän ajoi pois yölliselle, hiljaiselle maaseudulle. Mutta hänellä oli nyt Karl Moorin kärsimykset kannettavanaan, oli kannettavanaan myötätunto tuota kaunista tyttöä kohtaan, josta muut puhuivat pahaa ja jota he halveksivat, he kuuluivat nyt hänelle, hän otti heidät mukaansa yksinäisyyteensä.

* * * * *

Marien elämää oli nyt rikastuttamassa kiihdyttävä unelma, unelma, joka sai päivän tapahtumat kalpenemaan. Ruhtinatar matkusti Eleonoren kanssa Karlstadtiin viettämään Eleonoren kihlajaisia. Marie ei tuntenut kovinkaan suurta harmia sen johdosta, että hänen täytyi jäädä kotiin. Kävely retkillä neiti von Dachsbergin tai mademoiselle Lauren kanssa oli hän vaitelias, professori Wirthin luentotunneilla kulkivat hänen ajatuksensa sinne tänne. Hän tunsi suurta tarvetta olla yksin. Lääkäri oli arvellut, että syksyilma tekisi hänelle hyvää, ja niin harhaili hän alituisesti puutarhassa edestakaisin ja torjui jyrkästi kaiken seuran. »Jos haluatte pitää minua silmällä», sanoi hän neiti von Dachsbergille, »voitte sen tehdä akkunasta, minähän kävelen ainoastaan talon edustalla edestakaisin.»

Neiti von Dachsberg kohotti alistuvaisesti kulmakarvojaan ja sanoi parooni Fürwitille: »Prinsessa Marie käy yhä hankalammaksi.»

Parooni nyökäytti. »Niin», virkkoi hän, »häneltä puuttuu hovi-ilmaa, on vaikeata kasvattaa kameelioita parsalavassa.»

Syyspäivät olivat kirkkaat ja kylmät. Yökylmät taivuttivat daalioitten päät, puiden lehdet puistossa muuttuivat keltaisiksi ja punaisiksi, ja teillä kahisivat jo kuihtuneet lehdet. Hedelmäpuutarhasta kuului alituiseen omenien putoilemista, ja niiden hapahko tuoksu täytti puutarhan. Viinimarjapensaat kuopassa luumupuun luona pudottivat lehtensä, marjat käpertyivät ja kävivät aivan makeiksi. Täällä käveli nyt Marie lyhyin kiireellisin askelin edestakaisin, pitkä syystakki lujasti napitettuna, kädet puuhkaan kätkettyinä. Hänen kasvoillaan oli omituinen jännittyä nyt ilme, hänen silmänsä tuijottivat suoraan eteensä, ikäänkuin täytyisi hänen terävästi silmäillä etäisyyteen. Marie ajatteli Armin Biberiä, niin, hän näki hänet, hän tuli hänen luokseen pitkin lehtokujaa leveälierinen hattunsa päässä ja kauniit kasvot aivan kalpeina. Marie pysähtyi hänen eteensä, hänen sydäntään poltti, hän halusi sanoa jotakin, mikä yhdellä iskulla veisi hänet lähelle häntä.

Silloin hymyili tämä raskasmielistä hymyään ja sanoi: »Pikku prinsessa, pikku prinsessa, te ymmärrätte minua, te olette minun takiani itkenyt.»

Myöskin kaunista, tummaa tyttöä Marie ajatteli, hän kutsui häntä »Armeliaksi», koska nimi muistutti Arminia. Hän kiersi kätensä Armelian vyötäisille ja oli hänen ystävänsä.

Kreivitär Dühnen loukkasi Armeliaa, mutta Marie puolusti häntä, löysi mainioita, suuttuneita sanoja, sitten vei hän ystävättärensä pois hiljaiselle paikalle metsässä. Siellä istuivat he lujassa syleilyssä, kunnes oksat taipuivat syrjään ja Armin Biberin kauniit kasvot katsoivat heihin, hymyilivät ja sanoivat: »Uskolliset toverini.»

Väliin eivät unikuvat tahtoneet tulla, silloin täytti hänet vaan suloinen, väkevä tunne, joka pani sydämen sykkimään kiivaammin, hän olisi voinut itkeä kaipauksesta Armin Biberiin, Armeliaan, rakkauteen, suuriin sanoihin ja suuriin suruihin. Tämä tunne teki hänet ylpeäksi, korotti hänet toisten yläpuolelle. Miten hän halveksikaan iltapäivän teetunteja, joiden aikana parooni Fürwit kertoi entisten prinsessojen entisistä kihlauksista. Taikka iltoja puutarhasalissa, jolloin parooni Fürwit luki hitaasti ja selvästi Kreuz-zeitungia, neiti von Dachsberg ja mademoiselle Laure virkkasivat, ja majuri istui suorana tuolillaan ja kuunteli tarkkaavaisesti.

Kun tuli paussi, kääntyi hän kohteliaalla huomautuksella Marien puoleen: »Luulen, että saamme vielä kokea yhtä ja toista Balkanin kansojen puolelta.»

»Tosiaanko, luuletteko niin, herra majuri?» vastasi Marie, joka äkkiä heräsi ajatuksistaan.

Eräänä iltapäivänä saapui Hilda von Üchtlitz. Hän oli kaunis ja elämänhaluinen, posket raittiit ja punaiset, silmät kirkkaat ja terävät.

Marie antoi tarjota teen työhuoneessaan, hänellä oli Hildalle niin paljon sanottavaa. Hän alkoi ensin kertoa Armeliasta, mutta tämä aihe ei näyttänyt suuresti Hildaa huvittavan.

»Hänet minä tunnen», virkkoi tämä, »minä en luonnollisestikaan välitä puheesta, että näiden ihmisten kanssa ei sopisi seurustella, ja juuri senvuoksi olenkin käynyt metsänhoitajan asunnossa. No niin, kenties tulee tytöstä joskus jotakin, rotua hänessä on, mutta toistaiseksi on hän vaan villi, pieni eläin. Hänen nimensä muuten ei ole Armelia, vaan Britta.»

Marie oli loukkaantunut, ja sekin saattoi hänet apealle mielelle, että Armelian nimi oli Britta. Hän lopetti senvuoksi keskustelun tästä aiheesta, ja kertoi Armin Biberistä.

Hilda kuunteli hyvin tarkkaavaisena. »Tuon minä tunnen», sanoi hän totisena, »sen olen minäkin kokenut, se valtaa sillä tavalla meidät, ja siinä ei auta mikään muu kuin että näet hänet ja saat puhella hänen kanssaan.»

»Nähdä hänet ja puhella hänen kanssaan», huudahti Marie ja kävi aivan punaiseksi säikähdyksestä, »mutta sehän ei ole mahdollista!»

Hilda pysyi rauhallisena ja mietti hiukan: »Se on mahdollista», selitti hän sitten. »Sinähän olet prinsessa, kun kirjotat hänelle, tulee hän.»

»Sitä en tule tekemään», vakuutti Marie vapisevalla äänellä.

»Kuitenkin, se sinun tulee tehdä», jatkoi Hilda, »sinä kirjoitat hänelle, että haluat kiittää häntä suuresta taiteestaan ja niin edespäin, hänen tulee kello yksi päivällä kulkea maantietä pitkin teidän puutarha-aitauksenne ohitse, sinä odotat häntä vanhan luumupuunne juurella, no niin, ja sitten puhelette toistenne kanssa puutarha-aidan lävitse, enempää et tällä hetkellä voi pyytää.»

Marie tunsi, miten hänen kätensä kävivät kylmiksi mielenliikutuksesta, ja häntä halutti itkeä. »Kuolisin, jos hän tulisi», sanoi hän hiljaa.

Hilda nauroi: »Siitä ei kuolla, ja sitten, sinähän tosin olet prinsessa, mutta voisit kuitenkin koettaa olla nykyaikainen tyttö. Kukaan nykyaikainen tyttö ei ikävöitse enää pitkien välimatkojen päässä. Kun me rakastumme johonkin mieheen, ja sitähän ei voi estää, silloin me myöskin toimimme. Ei mitään turhaa tunnehaaskausta enää.»

»Minä en milloinkaan voi sitä», vaikeroi Marie.

Hilda kohautti olkapäitään: »Istuudu nyt vaan kirjoituspöytäsi ääreen», komensi hän, »minä otan kirjeen mukaani ja pidän huolen sen lähettämisestä, se on tehty, ja sinä huomaat, että se rauhoittaa.»

Ja se tuli tehdyksi. Hilda lähti Marien kirje taskussaan kotiin.

Nyt vietti Marie päivittäin tuskallisen tunnin vanhan luumupuun luona. Kalpeana ja kiihtyneenä kulki hän edestakaisin lehdettömien viinimarjapensaiden keskellä ja silmäili silloin tällöin tuskallisin katsein puutarha»aidalle päin. Usein oli hän lähtemäisillään pakoon, piiloutuakseen puistoon, tulkoon Armin Biber sitte tahi ei, mutta hän pelkäsi Hildan halveksimista, hänhän myöskin tahtoi olla uudenaikainen nainen, ja lopuksi kuitenkin tämä elämys, jota hän niin tuskallisesti odotti, vastustamattomasti viehätti häntä. Kolmantena päivänä Hildan käynnin jälkeen näki Marie puutarha-aidan luona erään herran, joka hypähti alas polkupyörältään, asetti pyöränsä aitaa vasten ja tervehti häntä. Hänellä oli päällään ruskea pyöräilypuku ja pieni, musta vilttihattu. Liikkumattomana seisoi Marie ja tuijotti vieraaseen, sitten läheni hän hitaasti ja ikäänkuin koneellisesti aitausta. Vieras otti uudelleen hatun päästään ja kumarsi syvään. Oliko tuo Armin Biber, tuo pieni herra punakoine kasvoineen, sileäksiajeltuine, sinertävine leukoineen ja leveine, kalpeine suineen? Nyt astui hän lähemmäksi aitausta, hymyili ja näytti rivin valkoisia hampaita, joissa loisti kirkkaana kultapaikka. Marie näki kaiken tuon hyvin tarkkaan. Nyt alkoi hän puhua, niin, tuo oli Biberin kaunis, syvä ääni.

»Teidän ylhäisyytenne on käskenyt», sanoi hän, »tässä olen.»

»Se on hyvin ystävällistä», kuuli hän itsensä sanovan, ja hän näki, miten hänen kätensä aidanrakojen välitse ojentautui Armin Biberille. Hän tarttui siihen ja suuteli sitä.

»Halusin niin mielelläni kiittää teitä», jatkoi Marie, »suuresta nautinnosta viimeksi teatterissa.»

Armin Biber kävi totiseksi, ja Marie huomasi hänen silmissään jälleen jotakin Karl Moorista. Hän otti hatun päästään ja siveli kädellään otsaansa. »Oi teidän ylhäisyytenne», sanoi hän, »sehän onkin varsinainen palkka usein niin orjantappuraisesta työstämme, että taiteemme silloin tällöin löytää vastakaikua ylhäisessä ja jalossa sydämessä.»

»Mitä minun nyt on sanottava», ajatteli Marie, mutta silloin hän jo virkkoi: »On varmaankin hyvin vaikeata näytellä sellaisia osia.»

»On kyllä», vastasi Armin Biber, »pääasia on, että tuntee osansa, ja silloin täytyy jo uhrata jotakin hermovoimastaan ja sydänverestään.»

»Sen voin ymmärtää», huomautti Marie. Syntyi vaitiolo, ja Marie ajatteli: »Mitenkähän tämä päättyy?»

Mutta Armin Biber alkoi uudelleen puhua: »Olisin mielelläni tuonut teidän ylhäisyydellenne kuvani muistoksi tästä merkitsevästä hetkestä, mutta minä en uskaltanut.»

»Sepä vahinko», virkkoi Marie, »mutta kenties annatte minulle muistoksi tuon pienen, keltaisen kukan tuolla tienvierellä.»

»Tuonko tuolla?» kysyi Armin Biber ja siristi silmiään, »bon, minä lennän». Hän juoksi keltaisen kukan luo, poimi sen ja ojensi hymyillen aidan säleitten välitse.

Marie koetti myöskin hymyillä, kun hän vastaanotti kukan. »Kiitän teitä», sanoi hän, »mutta nyt luulen, että minun täytyy lähteä.»

Uudelleen ojensi hän kätensä pienojen välitse, ja uudelleen tarttui Armin Biber siihen ja suuteli sitä. »Tämä on oleva minulle unohtumaton muisto», sanoi hän hiljaa ja sydämellisesti. »Hyvästi, teidän korkeutenne, hyvästi.» Hän heilautti hattuaan, hypähti pyörälleen ja ajoi nopeasti ja sirosti maantietä pitkin.

Marie katseli hänen jälkeensä, ja äärettömän huojennuksen aiheuttama miellyttävä tunne täytti hänet. Nopeasti astui hän linnaan päin, hän oli iloinen, että kaikki oli ohitse ja ylpeä siitä, että oli saanut sellaista kokea. Kun hän saapui huoneeseensa, huomasi hän, että pieni, keltainen kukka matkalla oli pudonnut.

* * * * *

Talvi alkoi tänä vuonna aikaisin ankarilla lumituiskuilla. Vain harvoin pilkisti aurinko matalalla riippuvien, vaaleanharmaiden pilvien raosta. Yhä uudelleen satoi lunta, joka aamu oli puisto puineen, puutarha ja linna kuin valkeisiin musliiniaaltoihin verhottu. Parooni Fürwit sipsutteli lyhyin askelin huoneissa säännöstellen niiden lämpöä. Kreivi Streith saapui reessä kulkusten heleästi soidessa. Marie yski kovasti ja joulun jälkeen hän vakavasti sairastui. Korkeassa kuumeessa makasi hän vuoteessaan, ja hänen elämänsä aikana sattuneet niukat kokemukset leijailivat kuumehoureissa hänen ympärillään. Armin Biber saapui, mutta hän leijaili vaaksan verran maanpinnan yläpuolella, ja hänen jalkansa heiluivat edestakaisin kuin kellonheilurit. Britta seisoi hänen vieressään, nauroi ja sanoi: »Tiktak, tiktak.» Myöskin Felix Dühnen ilmaantui, hän väänsi suunsa ivalliseen pojannauruun ja löi Marieta kädelle. Mutta heissä oli kaikissa jotakin kummitusmaista ja vihamielistä. Marie pakeni tuskallisesti heitä, pakeni unesta heräämiseen. Hän avasi silmänsä, hänen vuoteensa vieressä istui hänen äitinsä ja hymyili hänelle.

»Oletko nukkunut, lapseni?» sanoi hän.

»Olen», vastasi Marie. Äidin kirkkaat, ruskeat silmät tekivät hänelle hyvää, tuntui kuin niistä huokuisi jotakin miellyttävän vilvoittavaa, jotakin, joka sammutti janon.

»Nuku vain, tyttäreni», jatkoi ruhtinatar, »ja kun voimistumme, matkustamme paikkaan, jossa aurinko paistaa lämpimästi, lämpimän, sinisen meren rannalle, siellä tulemme täysin terveiksi.

Marie koetti hymyillä, huokasi syvään ja sulki uudelleen silmänsä. Nyt hänen oli hyvä olla, hän näki tämän keltaisen, lämpimän auringon, ja lämpimän, sinisen meren, suuren sinen ja kultaisen hiljaisuuden. Sitten ilmestyi uudelleen kuvia, mutta tällä kertaa rauhallisia, puoleksi muistoja, puoleksi unia, huone Birkensteinin linnassa, Marien täytyi vielä olla hyvin pieni, sillä huone näytti hänestä suunnattoman korkealta ja huonekalut hyvin suurilta. Hän istui äitinsä sylissä, kokonaan orvokinsinisessä silkissä ja leikki pienellä, kultaisella sydämellä, joka riippui ketjussa hänen äitinsä rinnalla. Mutta hänen edessään huoneessa kulki eräs herra edestakaisin puhuen äänekkäästi ja nopeasti. Marie ihmetteli, että kultasydämelle, jolla hän leikitteli, silloin tällöin putosi lämpimiä pisaroita. Ja sitten makasi hän taas pienessä vuoteessaan, hänen ympärillään oli yö, mutta viereinen huone, jossa sisaret nukkuivat, oli kirkkaasti kuun valaisema. Ja äkkiä ilmestyi tuohon kalpeaan valoon kaksi pientä olentoa pitkissä, valkeissa paidoissa, ja he tarttuivat toisiinsa ja tanssivat. Marie näki selvästi kirkkaasti valaistulla lattialla nuo väsymättömästi tanssivat pikkujalat. Vähitellen himmenivät kuvat ja Marie vaipui syvään uneen.

Ruhtinatar katseli miettivänä lapsensa vaaleata päätä, kasvoja, joiden pehmeillä piirteillä kuvastui alakuloinen väsymys, ilme, jonka ihmiset saavat uupuessaan liian raskaan työtaakan alla. »Miten tuo pieni ruumisparka taistelee», ajatteli ruhtinatar. Hänen korvissaan kaikui Marien ääni: »Mikäli näen, ei minua varten ole nyt mitään hauskuutta tiedossa», ja se koski häneen niin kovasti, että teki kipeätä. Hän käänsi pois katseensa ja silmäili ulos ikkunasta. Huolimatta kalpeasta talviauringosta leijaili muutamia suuria lumihiutaleita hitaasti läpi ilman. Kaukaa kuului ohiajavan reen kulkusten helinää. Ruhtinattaren ajatukset etsivät jotakin, joka ei tekisi kipeätä, vaan joka lohduttaisi, hän ajatteli pientä metsästyslinnaa, Streithia, joka kulki pimeässä puutarhassa ja silmäili ylös puutarhasalin valaistuihin ikkunoihin. Hän tunsi tämän puutarhasalin, seinät monine öljymaalauksineen, jotka sekoittivat vernissatuoksunsa egyptiläisen paperossin tuoksuun, huonekalut omituisine vadelmanpuna- ja vihreänraitaisine silkkisine päällyksineen ja kullattuine koristeineen käsinojissa, mustan marmoripöydän käyrine, kullattuine jalkoineen ja tiikerintaljan uunin edustalla. Hyvältä täytyi tuntua istua siellä iltasin ilman ajatuksia, ilman suruja, sillä ulkona pimeässä puutarhassa kulki eräs, joka otti häneltä pois kaiken elämän kovuuden, vieläpä menneisyyden katkeruudenkin. Ja hän nousee silloin ylös, astuu avonaiselle ovelle, silmäilee ulos yöhön, joka kuljettaa hänen luoksensa suloista ruusujen ja yöorvokkien tuoksua. Tämä voi silloin nähdä hänen seisovan ovessa, ja hän tahtoo huutaa. Hiljainen valitus saattoi ruhtinattaren pelästyneenä hypähtämään pystyyn, hän katsahti uudelleen vuoteeseen, Marie nukkui, mutta hänen kasvonsa värähtivät kuin tuskasta, ja käsi, joka lepäsi peitteellä, kävi levottomaksi. Ruhtinatar kumartui ja katseli levottomana lastaan. Hän oli ollut ajatuksineen niin kaukana tämän luota, ja hänestä tuntui kuin olisi hän tehnyt tälle vääryyttä, julmaa vääryyttä. Hän kumartui ja suuteli sairaan rauhatonta, kuumeista kättä. Sitten hän nousi ja poistui hiljaa huoneesta.

Hitaasti ja huolissaan kulki hän äänettömän huonerivin läpi. Huoneessaan hän istuutui, nojasi päätään taaksepäin ja sulki silmänsä. Hän oli sairas säälistä, säälistä lastaan kohtaan, säälistä itseään kohtaan. Jossakin talossa kävi ovi, ja parketti narisi tuttujen askelten alla. Ruhtinatar ojentautui ja hymyili. »Ah, niin, Streithan on täällä», välähti hänen mielessään.

* * * * *