Part 4

»Hyvä», sanoi eräs naisenääni. Rouva von Böseä pyydettiin ensin esiintymään. Hän nojautui pyökinrunkoon, pani alasriippuvat kätensä ristiin ja loi silmänsä maahan. Niin seisoi hän hetken kuin pieni, ujo tyttö, sitten hän äkkiä avasi silmänsä, suuret ja tummat kuin kohtalo, ja alkoi kauniilla alttoäänellä laulaa: »Vorrei morir nella stagion dell' anno.» Hän esitti laulunsa niin intohimoisen valittavasti, että kuuntelijat vakavina ja hiukan hämillään katselivat eteensä.

»Mikä häntä vaivaa, koska hän niin laulaa?» ajatteli Marie, »senköhän tähden, että hänellä on huono maine? Joka tapauksessa se on sietämättömän surullista.» Marie pelkäsi rupeavansa itkemään. Kun laulu oli loppunut, huusivat Üchtlitz'in pojat hyvin voimakkaasti: »Hyvä!» Mutta kreivitär Dühnen sanoi paroonitar Dünhofille: »Näyttelemistä.»

»Se oli ihanaa», huudahti piirineuvos, »mutta hyvät naiset ja herrat, niin paljon surumielisyyden jälkeen vahvistakaamme sydäntämme isänmaallisella laululla», ja hän alkoi: »Deutschland, Deutschland über alles.» Voimakkaana yhtyi kuoro häneen, ja laulu kaikui niin mahtavana yli niityn, että koirat ylhäällä linnassa alkoivat haukkua.

Laulun jälkeen hajaantui seura metsikköön. Siellä näyttiin leikittävän, sillä nauru ja huudot kaikuivat äänekkäinä, ja pappilan Johanna juoksi läpi pensaikon, kintereillään luutnantti Üchtlitz joka, koetti vangita häntä.

»Nuoriso pitää hauskaa», sanoi kreivitär Dühnen.

»Niin», vastasi Marie ja koetti hymyillä yhtä sääliväisesti kuin kreivitär, mutta sisimmässään oli hän hyvinkin katkera.

Vihdoin tuli Hilda, posket punoittavina ja tukka täynnä lehmuksen kukkia. Hän istuutui Marien luo, nauroi ja sanoi: »No, pikku prinsessa.»

Marien täytyi myöskin hymyillä nähdessään nämä kauniit, elämänhaluiset kasvot, mutta sitten sanoi hän alakuloisesti: »Te menette varmaan kernaammin toisten luo kuin istutte täällä.»

»Ei», vastasi Hilda, »tähän asti on kyllä ollut pitkäveteistä, tiedän sen, mutta illallisen jälkeen on hauskempaa, silloin alkaa ilotulitus, silloin putkahdamme pakoon.»

»Putkahdamme pakoon?» kysyi Marie.

»Varmasti», vahvisti Hilda, »kuljeskelemme ympäri pimeässä puistossa; siellä voi sattua yhtä ja toista.

»Kunpa se vaan kävisi laatuun», arveli Marie arasti.

»Sen täytyy käydä», sanoi Hilda lujasti. »Meidän ei tule vain ajatella, mitä muut siitä jälkeenpäin sanovat. Me teemme, mitä haluamme.»

»Teemme, mitä haluamme», toisti Marie ja silmäili ihaillen Hildaa.

Aurinko laski, ja paroonitar Üchtlitz pyysi vieraitaan lähtemään ylös linnaan. Purppurainen valo levisi niityille, ja valoi äkkiä juhlatunnelman yli maan. Pappilan Johanna ojensi käsivartensa ja hypähti tasajaloin ilmaan, hän kutsui sitä auringonlaskukylvyn ottamiseksi. Mutta varatuomarin rouva alkoi juosta, punainen, pieni olento punaisen valon keskessä, varatuomari katsoi häntä ihaillen: »Katsohan Üchtlitz», sanoi hän notaarille, »eikö hän ole kuin punainen liekki, josta kaikki tuo kaunis valo virtaa?»

Üchtlitz hymyili pilkallisesti: »Tunteellinen, vai mitä, poikaseni? No niin, jotain virvatulen tapaista hänessä kyllä on.»

Linna oli kirkkaasti valaistu, ja illallinen valmiina. Illallisia Schlochtin'issa pelättiin, koska niillä tarjoiltiin liian runsaasti ruokia. Kreivi Streith'in olikin tapana sanoa: »Minä en kestä illallisia Üchtlitzien luona, en voi, mitä syömiseen tulee, kilpailla tämän Eenokinsuvun kanssa.»

Marie istui pöydässä asessori Üchtlitzin vieressä, ja tämä kertoi pienestä automobiilista, jonka hän omisti. Marie oli asiaan innostunut, se oli keskusteluaihe, josta ei hevin saanut luopua. Sillävälin ilmestyi pöytään yhä uusia leivonnaisia ja höyryäviä paisteja. Piirineuvos piti puheen, ja sitten puhui myöskin parooni Üchtlitz. Marie tunsi itsensä väsyneeksi ja masentuneeksi, tähän asti oli päivä ollut täydellinen pettymys.

Illallisen jälkeen virtasivat kaikki puutarhaan. Yö oli lämmin ja tähtikirkas, puihin ja pensaisiin oli sytytetty kirjavia paperilyhtyjä, kaikkialla pimeydessä kukkivat nuo himmeästi valaisevat värit, silloin tällöin suhahti rätisevä raketti puiden latvojen yläpuolelle, kultainen juova ympäröivässä pimeydessä ja sitten rauhallisesti alaslaskeutuva monivärinen kuulasade. Marie tunsi käden tarttuvan itseensä ja vetävän häntä poispäin. »Täällä ei meitä löydä kukaan», kuiskasi Hilda. Marie tarttui Hildan käsivarteen, levottoman jännityksen aiheuttama miellyttävä tunne pani hänen sydämensä kiihkeämmin sykkimään. He kulkivat alas pimeätä lehtokujaa, hiekan hiljainen narskunta osoitti, että he eivät olleet yksinään. Jossakin sanoi pehmeä ääni: »Ei, Roth, niin ette saa sanoa.»

»Pappilan Johanna sihteerinsä kanssa», kuiskasi Hilda.

»Ovatko he kihloissa?» kysyi Marie.

Hilda kohautti olkapäitään: »Papintyttäret ovat aina kihloissa. Mutta tuossa tulee kaksi, annamme niiden mennä ohitse.» He olivat varmaankin astuneet runkoruusulavaan, sillä Marie tunsi poskellaan ikäänkuin suuren, vilpoisen silkkitupsun. Eräs pari kulki heidän ohitseen käsi kädessä, hyvin lähellä toisiaan, ja valittava ääni sanoi: »Juhlat ovat aina surullisia, Bärensprung, ja surullista on silloinkin, kun te puhutte minulle tällä tavalla, mutta jatkakaa vaan, se on sittekin parasta elämässä.»

»Rouva von Böse ja hänen varatuomarinsa», selitti Hilda hiljaa.

»Minkätähden hän on niin surullinen?» kysyi Marie.

»Sitä en tiedä», vastasi Hilda, »hän luulee kai surullisten silmiensä vaativan sitä. Mutta nyt täytyy meidän nopeasti poiketa tuonne sivupolulle, sillä kuulen jonkun tulevan, se on varmaankin serkku Barnitz, ja hän etsii meitä.» He kääntyivät pienelle tielle, joka kulki tiheitten pähkinäpensaitten välitse. Täällä oli pimeätä ja sirkkojen laulu täytti ilman. Vähitellen harveni pensaikko, tuli valoisampaa, ja he seisoivat pienen, mustan lammen rannalla, jonka kalvoon tähdet kuvastuivat. Hiljaista kurnutusta ja porinaa kuului välistä vedessä, ja kosteata kylmyyttä huokui sen pinnalta. Äkkiä sähähti uudelleen raketti korkealle yli puiden latvojen, kultainen salama välähti yli veden kalvon, ja sitten kuvastuivat valokuulat sen pinnalla, näytti siltä kuin alkaisi musta syvyys hehkua. Marie pusersi Hildan kättä. »Miten kaunista», sanoi hän henkeään pidätellen, »miten minä rakastan teitä, Hilda. Olkaamme ystäviä.»

»Olkaamme ystäviä», vastasi Hilda totisena.

»Ja sinutelkaamme toisiamme», jatkoi Marie.

»Kun ei kukaan kuule», lisäsi Hilda.

»Kun ei kukaan kuule», toisti Marie, ja molemmat tytöt syleilivät ja suutelivat toisiansa. »Miten sinä vapiset», sanoi Hilda, »miten sinun sydämesi lyö, tuollainen pieni prinsessasydän parka.» Käsi kädessä kulkivat he edelleen.

»Kuule», sanoi Hilda varmaan, pontevaan tapaansa, »kun sinä kovasti kaipaat jotakin, jotakin sellaista, jonka teidän tyhmä prinsessaelämänne kieltää, silloin voit luottaa minuun.»

Marie puristi lujasti Hildan kättä, hän oli hyvin liikutettu, tämä, tämä oli todellista elämää, käsi kädessä harhailla läpi lauhan pimeyden, joka polulla rakastavien parien askeleita, joka pensaikossa kuiskaavia salaisuuksia. »Yhtä vielä toivoisin», sanoi hän hiljaa.

»Mitä sitten?» kysyi Hilda.

»Kerran keinua», jatkoi Marie.

Hilda nauroi: »Keinua? Sitä vain? Pieni raukka! Mutta sen voimme heti tehdä.»

Puistosta olivat he uudelleen saapuneet puutarhaan, ja kun askeleita alkoi kuulua tiellä, pysähtyivät he. Hilda kuunteli ja huusi sitten hiljaa: »Serkku Egon!»

Askeleet lähenivät nopeasti, ja luutnantti Barnitzin ystävällinen ääni sanoi: »Siinähän naiset ovatkin, olen etsinyt teitä koko ajan.»

»Sen tiedämme», vastasi Hilda, »mutta nyt olisi jotakin tehtävää. Prinsessa haluaa keinua, mutta salassa tietenkin.»

»Palvelukseksenne!» vastasi luutnantti.

Suurten puitten välissä täydellisessä pimeydessä riippui keinu, sille sijoitettiin Marie suurella asiantuntemuksella, ja sitten se alkoi. Marie lensi korkealle mustien, kosteiden puunoksien joukkoon, hänen allaan alkoi pimeä puisto pienine kirjavina valopilkkuineen, ja hänen yläpuolellaan tumma taivas tähtineen heilua ja keinua, hänestä tuntui kuin olisi hän irroitettuna kaikesta todellisesta, ja hänen sydämensä aikoi nopeammin sykkiä, hengitys melkein salpautui. Ja siitä huolimatta tuntui niin rauhoittavalta antaa tuon suuren pimeyden vapaassa avaruudessa tuudittaa itseään, ja kun keinu äkkiä pysähtyi, heräsi Marie kuin unesta: »Vanha hovimarsalkka etsii sinua», kuiskasi Hilda, »hän tulee tännepäin.»

Parooni Fürwit saapui hyvin kiihtyneenä, hän oli kaikkialta etsinyt prinsessaa, paroonitar Dünhof oli jo hyvin levoton, hän oli saanut sydänkohtauksen, ja vaunut seisoivat oven edustalla. Marie kuunteli kaikkea aivan kylmänä, hänhän oli lähtenyt vain vähän kävelemään, virkkoi hän. Parooni Fürwitin levottomuus ja paroonitar Dünhofin sydänkohtaus tuntuivat hänestä hyvin vähäpätöisiltä ja yhdentekeviltä.

* * * * *

Neustadt-Birkensteinin perintöprinssi Joachim oli saapunut lyhyelle vierailulle Gutheiden'iin adjutanttinsa, kapteeni von Keck'in kanssa. Pitkä, kapeaharteinen, nuori herra sileäksikammattuine; punertavine hiuksineen ja kalpeine, hiukan sairaloisine kasvoineen, toi elämää hiljaiseen linnaan. Lyhytnäköiset, siniset silmät räpyttelivät hermostuneesti vaaleita ripsiään, ja punaiset, kosteat huulet olivat harvinaisen liikkuvat. Ensimmäisenä iltana istui prinssi puutarhasalissa, puhui paljon nopealla ja hätäilevällä tavalla, kertoi itsestään, nauroi ääneensä ja hiukan meluavasti, näytteli korttitemppuja, soitti huilua, ja muu seura istui ääneti ja kuunteli kuin jotakin esitystä. Kun hän oli yksin kapteeni Keck'in kanssa huoneissaan, sanoi hän: »Naiset ovat viehättäviä, kerrassaan viehättäviä, mutta ilma täällä linnassa on hiukan ummehtunutta, eikö teidänkin mielestänne, Keck?»

»Minä en ole mitään huomannut», vastasi kapteeni väsyneen kohteliaasti.

Seuraavana aamuna halusi prinssi jo varhain aamulla tarkastaa linnan talousrakennuksia. Majurin johdolla lähti hän, seurassaan prinsessat, neiti von Dachsberg ja kapteeni Keck, talleille. Navetassa oli prinssi erikoisesti innostunut lehmien ja karjatyttöjen nimiin; talliin oli hän hyvin tyytyväinen. »Suurenmoista!» huudahti hän, tämähän on oikein hevosten Sanssouci. Ja miten lauhkeilta ne kaikki näyttävät, aivankuin hovinaiset», kuiskasi hän Eleonorelle ja nauroi ääneensä sanoilleen, »varmasti, ne ovat hieman väsyneen näköisiä, aivankuin eivät olisi oikein hyvin nukkuneet, vaan liian kauan lukeneet sängyssä.» Sitten katseltiin koiria, ja vihdoin lähdettiin pienelle myllylammikolle etsimään hyvää onkipaikkaa. Myöhemmin käveli prinssi Eleonoren kanssa edestakaisin kirjavien daaliarivien reunustamaa tietä. Paroonitar Dünhof, joka aluksi oli seurannut paria, jäi hienotunteisesti hiukan jälkeen. Prinssi otti vakavan ilmeen, rypisti kulmakarvojaan kuin täytyisi hänen terävästi miettiä: »En ole vielä sanonut sinulle», alkoi hän, »miten onnelliseksi vanhempiemme suunnitelma on minut tehnyt, sinä olit aina lempiserkkuni. Minä sanoin jo tädilleni Karlstadt'issa: »Serkku Eleonore on ihana, hän on kuin — olisi ongella.» Hän purskahti nauruun: »Tuo kuuluu kyllä tyhmältä, mutta onkiminen on minulle lepoa, rauhaa. Sinun täytyy nähdä minun onkivan. Ainoastaan se, joka on nähnyt minun onkivan, tuntee minut. Eräs nainen, joka näki minun onkivan, sanoi minulle: »Nyt minä ymmärrän, että teistä kerran on tuleva hyvä hallitsija.»

Eleonore kuunteli kaikkea tuota hiljainen, ystävällinen hymynsä huulillaan, mutta prinssin kasvot kävivät nyt huolekkaiksi: »En tiedä», sanoi hän, »miellytänkö äitiäsi. Hän silmäilee minua niin kylmästi, olen hänestä kai liian levoton, ymmärrän sen hyvin, olen omasta mielestänikin liian levoton. Ajattelen, että olisi todellinen virkistys olla kerran yhden päivän kapteeni Keck'inä. Mutta jokainen on, mitä on. Nyt pelaamme tennistä», lopetti hän odottamatta Eleonoren vastausta, »ja aamiaisen jälkeen minä ongin, ja te kaikki katselette.»

Aamiaisen jälkeen lähtivät prinsessat, seurassaan neiti von Dachsberg ja mademoiselle Laure, myllylammikolle katsomaan, kuinka prinssi onki. Naisille oli asetettu puutarhatuoleja, prinssi istui rannalla ja onki. Häntä avusti nuori metsänvartija. Kapteeni Keck vetäytyi onkineen leppäpensaikkoon.

»Aika ei ole oikein suotuisa», sanoi prinssi, »mutta koettakaamme kuitenkin. Nyt pyydän teitä tarkkaamaan, kun heitän siiman ulos, sekin vaatii nimittäin taitoa, pyydän, tarkatkaa koko ajan kohoa, ja sitten täysi hiljaisuus tietysti.»

Kauniissa kaaressa lensi siima veteen, naiset kumartuivat hiukan eteenpäin, kiinnittivät kaiken tarkkaavaisuutensa kohoon, eikä kestänytkään kauan, ennenkuin se alkoi väristä ja vaipui veden alle; prinssi veti ja sai kauniin, kimmeltävän ahvenen. »Erinomaista, erinomaista!» huusi hän ja nauroi.

»Ei, sen minä teen itse!» sanoi hän pidätellen metsänvartijaa. Valkeilla, hermostuneilla sormillaan tarttui hän kalaan ja veti koukun ulos. Hänen kasvonsa vääntyivät sitä tehdessä ikäänkuin tuskasta. Sitten nauroi hän kuitenkin taas ja riemuitsi: »Eikö se olekin kaunis? N'est pas, il est beau, mademoiselle?»

»Oh, Altesse, superbe», sanoi mademoiselle Laure hartaasti.

»Hyvä, nyt minä taas heitän ulos, pyydän, olkaa hiljaa!» komensi prinssi. Siima lensi veteen, kaikki vaikenivat, mutta kala ei tahtonut tarttua onkeen. Tyyni ilma oli painostavan helteinen, kova kiilto väreili veden pinnalla ja kaisloilla, ylt'ympärillä oli aivan äänetöntä, silloin tällöin vaan äänteli sorsa ruohikossa, taikka kaiutti nokikana ilotonta ääntänsä. Eleonore tarkasteli prinssiä, tämän äsken vielä niin liikkuvat kasvot olivat veltot, kaikki ilme näytti kadonneen, ne olivat väsyneen, sairaan pojan kasvot. Eleonore ei voinut niitä katsella, hän sulki silmänsä. Miten hyvältä tuntui lepo, miten hyvältä tuntui, kun ajatukset vähitellen hämärtyivät ja haihtuivat olemattomiin. Neiti von Dachsberg oli jo pitkän aikaa istunut silmät ummessa suorana tuolillaan, ja Marie räpytteli väsyneenä auringonpaisteessa. Hän oli kuvitellut kihlausta toisenlaiseksi, kaikki tämä oli kovasti jokapäiväistä. Kuka täällä oli morsianmainen? Korkeintaan mademoiselle Laure, joka terävine, mustine silmineen jäykästi tuijotti prinssiin. Ei, parasta oli nukkua niin kuin toisetkin.

»Kun ei käy, niin ei käy!» huudahti prinssi äkkiä. Nukahtaneet naiset hypähtivät äkkiä pystyyn, prinssi seisoi rannalla, hän oli heittänyt ongen luotaan, ja hänen kasvonsa olivat punaiset harmista. Mutta heti senjälkeen hän nauroi taas ja sanoi: »Naiset ovat nukkuneet, no sehän on ymmärrettävää. Mutta nyt meidän on palattava takaisin linnaan, hänen ylhäisyytensä Fürwit suunnitteli ratsastusmatkaa. Keck, missä te olette?»

Kapteeni von Keck sukeltautui esille leppäpensaikosta, kuumana ja unisena.

»No», päätti prinssi, »suuresta menestyksestä ei tässä voi olla puhetta.»

Linnassa oli parooni Fürwit innokkaana puuhannut retkeä metsään. Ruhtinatar ja Eleonore ratsastivat herrojen kanssa, muut naiset seurasivat vaunuissa. Tee aijottiin juoda metsänhoitajan asunnon edustalla, kreivi Streith oli järjestänyt kaikki täällä ja esiintyi itse isäntänä.

»Ihastuttavan kaunista, herra kreivi», sanoi prinssi, »mitä ovat meidän ruokasalimme verrattuina tämmöiseen paikkaan metsässä. Tämmöiset koristeet, tämmöinen tuoksu ja tämmöinen valaistus.»

Teetä juotaessa oli prinssi kuitenkin levoton, oli suunniteltu kävelymatkaa eräälle metsäniitylle, ja hän pelkäsi, että saattaisi käydä liian myöhäiseksi.

»Metsäkauriit eivät tottele hänen ylhäisyyttään Fürwit'iä, ne eivät välitä ohjelmasta.»

Seurue lähti pian liikkeelle; ruhtinatar kreivi Streithin kanssa jäi jälelle. Kun kaikki olivat poistuneet, nojasi hän mukavasti tuolin selkänojaan ja sulki puoleksi silmänsä, niin että silmät näkyivät vain kapeina, kiiltävinä juovina. Kreivi ei sanonut mitään, hän huomasi, että hiljaisuus teki ruhtinattarelle hyvää. Vinosti paistoi aurinko puiden runkojen välitse, liikkumattomien, suurten kuusten alla vallitsi ihmeellinen, kullanvihreä hiljaisuus. Vihdoin alkoi ruhtinatar pukea ajatuksiaan sanoiksi: »Hän on niin levoton, on aivan kuin hän pelkäisi joka hetki laiminlyövänsä jotakin. Miten hyvin minä tunnen tuon kaiken! Ja miten tuskallisesti menneisyys taas muistuu mieleen.»

Kreivi rypisti hieman kulmakarvojaan, ja kun ruhtinatar ei jatkanut, sanoi hän hiljaa ja hidastellen: »Eikö kenties ole tuhlausta antaa menneisyyden alati tunkeutua nykyisyyteen, joka voisi kuitenkin olla onnellinen. Minä arvelen, että meidän on tehtävä nykyisyytemme niin voimakkaaksi, että se syrjäyttää menneisyyden. Tehtävä, jota toivoisin itselleni, olisi se, että saisin karkoittaa menneisyyden sen henkilön elämästä, jota kunnioitan.» Ja hänen kämmenensä pyyhkäisi keveästi pöytälevyä, kuin työntäisi hän pois jotakin näkymätöntä: »Asettaakseni sen tilalle hyväätekevän nykyisyyden, joka kokonaan hallitsisi menneisyyttä.» Ja kapein sormin asetti toinen käsi jotakin näkymätöntä varovasti pöydälle. Ruhtinatar katseli miettivänä, miten nuo molemmat suuret, valkeat kädet puuhailivat pöydällä: »Tiedän, Streith, tiedän, mutta minusta tuntuu tänään, kuin antaisin tuskani perinnöksi lapselleni.» Hän nojasi päätään taaksepäin tuolissa ja sulki silmänsä. »Kun Eleanoreni menee naimisiin», jatkoi hän, »on suurin osa tehtävästäni täytetty. Nuorimpani, oi hyvä Jumala, tuo heikkoruumiinen lapsiparka, hänelle on luultavasti hiljainen, mukava elämä parasta.»

Ruhtinatar vaikeni hetken, ja kun hän uudelleen alkoi puhua, olivat hänen ajatuksensa ottaneet uuden suunnan: »Kasvatuksemme on kai siihen syynä, ruhtinaskasvatuksemme, että me niin harvoin rohkenemme olla kokonaan omia itsiämme.»

»Kasvi, joka ei rohkene puhjeta kukkaan», huomautti kreivi.

Ruhtinatar aukaisi silmänsä ja hymyili heikosti: »Oh, kreivi, aina kohtelias.»

Kreivi kumarsi kevyesti. Metsästä kuului palaavan seurueen ääniä, retki oli ollut hyvin onnistunut, »näytti siltä»; virkkoi prinssi, »kuin olisivat metsän kaikki kauriit tilauksesta saapuneet luokseni».

Kun aurinko nyt laski, kehoitti parooni Fürwit palaamaan linnaan.

Päivällinen oli tavallista juhlallisempi, naiset esiintyivät juhlapuvuissa, ja kruununprinssi piti puheen. Hän kiitti ihanasta päivästä, jonka hän täällä oli saanut viettää. »Tässä linnassa», jatkoi hän, »ei ainoastaan asu onni, täällä voi myöskin vieras, joka tänne poikkeaa, löytää omansa.» Paroonitar Dünhof hymyili, ja hänen silmänsä kostuivat.

Päivällisen jälkeen halusi prinssi tehdä kuutamokävelyn, täysikuu kun parhaillaan valaisi puutarhaa. »Meillä on oikeus hempeämielisyyksiimme», selitti hän. Niin meni hän nuorten naisten seurassa puutarhaan, ja he kävelivät hitaasti kirkkaasti valaistuja käytäviä pitkin. »Menkäämme kesäpäärynöiden luo», ehdotti prinssi. Päärynäpuu seisoi keskellä pyöreätä ruokokenttää, ja sen oksat kaartuivat pienien, keltaisten päärynöiden painosta. »Olkaa hyvät, naiset, asettukaa puun alle», huusi prinssi, »neiti von Dachsberg, mademoiselle Bouttancourt, saanko pyytää. Eleonore ja Marie seisovat täällä, Keck, asettukaa te tuonne. Prinssi alkoi voimakkaasti ravistaa puuta, ja hedelmät putoilivat kahisten ja välkkyvinä kuuvalossa maahan. Marie ja mademoiselle Laure päästivät pieniä huudahduksia, prinssi nauroi makeasti ja kutsui sitä »päärynäsuihkuksi», mutta neiti von Dachsberg loukkautui.

»Pyydän, teidän korkeutenne», sanoi hän, »jo on kylliksi, jos saan pyytää.»

»Hyvä, olkoon kylliksi», päätti prinssi, »jokainen syö nyt päärynän. Saanko tarjota?» ja itse haukkasi hän rohkeasti kastekosteasta päärynästä ja huudahti: »Makea, makea, makea kuin serkut. Ja nyt tulee kuutamokävely.»

Nyt käveli seurue pitkin kuunvalaisemia daalia- ja runkoruusulavoja, prinssi käveli Eleonoren rinnalla ja tuli tunteelliseksi. »Miten hyvää tekee», virkkoi hän, »päivä, vaikkapa vain tunti, jolloin saamme sydämen pohjasta olla tunteellisia. Meidänhän muuten täytyy kätkeä tunteemme, ja silloin kokoontuu niin paljon sisimpäämme. Eikö täällä löydy lehtimajaa, jossa tuoksuaa suloiselta? Eikö? No sitte istuutuvat naiset tälle puutarhapenkille, ja minä lausun jotakin.»

Naisten täytyi istuutua, mutta prinssi jäi seisomaan ja lausui:

»Füllest wieder Busch und Tal Still mit Nebelglanz, Lösest endlich auch einmal Meine Seele ganz.»

Hän puhui hyvin ilmeikkäästi, olipa kuin olisi hän ollut syvästi liikutettu, sillä hänen äänensä vapisi. Kirkkaasti kuun valaisemana näytti hänen vartalonsa iltapuvussa pitemmältä ja kapeammalta, hänen kasvonsa kalpeammilta kuin tavallisesti.

»Mikä häntä vaivaa?» ajatteli Eleonore, »onkohan se todellinen tuska, joka värisee hänen äänessään? Ja ensi kertaa tunsi hän ikäänkuin hellää sääliä tuota kalpeata, nuorta ihmistä kohtaan.

Mutta Marie ajatteli: »Hän näyttää aivan aaveelta.»

Runo oli lopussa, kukaan ei sanonut mitään, ainoastaan mademoiselle Laure mumisi hiljaa »sublime». Prinssi astui hieman hämillään muutamia askeleita, katsahti kuuhun ja vääristi kuin sokaistuna kasvojaan. Mutta neiti von Dachsberg kehoitti palaamaan takaisin linnaan.

Kun prinsessat olivat yksinään makuuhuoneessaan ja Marie jo makasi vuoteessaan, piti hän velvollisuutenaan lausua lopullisen arvostelunsa: »Minusta hän on miellyttävä», sanoi hän, »ja luulen, että kun hänen seurassaan on ollut koko päivän, nukkuu hyvästi».

Eleonore seisoi akkunan luona, hän oli työntänyt verhot syrjään ja katseli ulos puutarhaan. Äkkiä huudahti hän hiljaa »oh». Tämä »oh» kuului niin omituiselta, että Marie terästi kuuloaan, hypähti äkkiä vuoteestaan ja juoksi akkunan luo. Kirkkaasti valaistussa puutarhassa ei hän aluksi voinut nähdä mitään tavatonta, mutta sitten hän huomasi, että jotakin liikkui korkearunkoisten ruusujen teille luomien varjojen keskessä, ja nyt astui kaksi olentoa täyteen valoon, mademoiselle Laure ja prinssi. Hitaasti kulkivat he puksipuuaitausta pitkin ja katosivat lehmuskäytävän hämärään. Eleonore oli istuutunut tuolille, hän oli käynyt aivan kalpeaksi ja tuijotti suoraan eteensä. Mariekin oli järkytetty. Mitä hän tässä koki, tuntui hänestä kamalalta, ja väristys puistatti häntä. Hän ihmetteli omaa ääntään, joka kuivasti ja opettavasti sanoi: »Niin, rakas Lore, siihen sinun nyt täytyy tottua.»

»Tottua», matki Eleonore, ja katseli sisartaan mitään ymmärtämättä. — Marie palasi rauhallisena vuoteeseensa ja paneutui nukkumaan. »Varmasti», huomautti hän vielä, »senhän saa oppia jo historiasta.»

Huoneessa oli hetken hiljaista, äkkiä seisoi Eleonore Marien vuoteen vieressä, hänen muuten niin lempeät silmänsä salamoivat: »Kiellän sinua siten puhumasta», sanoi hän hiljaa ja kiihkeästi, »kiellän sinua kenellekään sanomasta, mitä olet nähnyt, häpeäisin kuollakseni, jos joku sen tietäisi.»

Marie oli säikähtynyt ja vaikeni, mutta Eleonore kääntyi ja meni peilinsä luo. »Tietysti on hän nyt harjaava tukkaansa samalla tavalla kuin Roxane», ajatteli Marie, ja se oli hänestä hyvin surullista.

Seuraavana päivänä sanoi prinssi jäähyväiset. Hän oli huomattavasti liikutettu, kun hän suuteli ruhtinattaren kättä: »Täällä teidän luonanne», sanoi hän, »ei tule ainoastaan onnellisemmaksi, vaan myöskin paremmaksi.»

* * * * *

Perintöprinssin lähdön jälkeen alettiin heti suunnitella uutta matkaa Karlstadt'in herttualliseen hoviin. Mariesta ei sen yhteydessä ollut mitään puhetta. Tämä harmitti häntä niin, että hän uskalsi ottaa asian puheeksi äitinsä kanssa.

»Enkö minä saa tulla mukaan Karlstadt'iin?» alkoi hän.

»Et, lapseni», vastasi ruhtinatar ja silmäili hajamielisenä tytärtään, »mutta sinunkin aikasi on kyllä tuleva, kunhan ensin oikein paranet.»

»Minä olen terve», sanoi Marie ja rypisti hieman kulmakarvojaan, »minä tarkoitan vaan, että minulla siis ei ole mitään huvia tiedossa.»

Ruhtinatar ei vastannut siihen mitään. Mutta hän oli varmaan ajatellut asiaa, sillä eräänä päivänä ilmoitti hän, että prinsessat paroonitar Dünhofin seurassa saisivat lähteä kaupunkiin teatteriin katsomaan Schillerin »Rosvoja».