Part 3
»Onko totta», kysyi Marie, »että te olette hurjaluontoinen?»
»Kuka niin on sanonut?» kysyi Felix vuorostaan terävästi.
»Kreivi Streith sanoi niin», vastasi Marie, »hän sanoo, että teiltä puuttuu alistuvaisuutta.»
Felix nauroi tyytyväisenä: »Niinpä niin», arveli hän, »aina ei voi antaa pakottaa itseään.» Ja nyt tulivat historiat salaisista tupakoimisista, juomingeista ja ikkunan kautta kulkemisista, aina välistä hiljaisen, pilkallisen naurun keskeyttämänä.
Marie kuunteli tarkkaavaisena ja nauroi myöskin tuota hiljaista, pilkallista naurua. Felixin nauru oli liian tarttuvaa, hänen täytyi nauraa mukana, tuntui kuin joku olisi kuljettanut höyhentä hänen kasvojensa yli ja kutkuttanut häntä. Hyvältä tuntui myöskin silloin, kun ei heillä ollut mitään toisilleen sanottavaa, kun Felix lakkaamatta antoi punaisten terttujen hävitä kauniiden huultensa taakse ja vain silloin tällöin löi jonkun hyttysen kuoliaaksi Marien kädeltä.
Silloin valtasi Marien suloinen ahdistus, hengitys kävi hiukan raskaaksi ja kädenselkää poltti. Kerran oli kuitenkin vaara lähellä. He kuulivat läpi keskipäivän hiljaisuuden äkkiä neiti von Dachsbergin äänen, joka valittavalla diskantillaan huusi: »Prinsessa Marie!»
Felix paneutui aivan pieneksi ja ryömi viinimarjapensaan alle kuin siili. Marie oli hyvin pelästynyt. »Menkää te vain, minä jään tänne», kuiskasi Felix.
Silloin sukelsi Marie esille, punaisena ja kuumana, pieniä lehtiä pörröisessä tukassa. Etäämpänä vadelmapensaitten luona seisoi naisia vaaleissa puvuissa, ja neiti von Dachsberg huusi ja viittasi. Marie tunsi paroonitar von Üchtlitz'in ja hänen tyttärensä Hildan.
»Mutta prinsessa», sanoi neiti von Dachsberg surullisesti, »tähän aikaanhan ei olla ulkona.»
Mutta paroonitar hymyili ja arveli: »Tähän aikaan maistuvat marjat parhaalta, sen minä tiedän. Olen tuonut teidän luoksenne tyttäreni Hildan, prinsessa Marie, hän pitää teille vähän seuraa.»
Paroonitar oli pitkä, kaunis nainen, joka kulki hyvin suorana ja liikutteli vielä nuorekasta päätään hyvin varovasti, ikäänkuin tuo vaalea tukkalaite olisi ollut kruunu, joka saattoi milloin tahansa pudota. Hänen vieressään seisoi Hilda, myöskin pitkänä ja suorana. Kreivi Streith oli sanonut: »üchtlitziläiset naiset kulkevat kuin haarniskoidut sotilaat». Hildalla oli komea, tuhanvärinen tukka, hyvät värit ja leveä, hyvin punainen suu.
Marie oli niin kiihtynyt, että hän ei tiennyt, mitä sanoi, yksi asia oli hänellä kuitenkin selvillä: heidän täytyi täältä poistua. Hän tarttui Hildan käsivarteen ja sanoi: »Menkäämme lehtokujalle, siellä on varjoa.» Molemmat tytöt kulkivat edellä, ja vanhemmat naiset seurasivat hitaasti jälessä.
Marie puhui paljon ja nopeasti aivankuin kuumeessa, hän kiitti Hildaa rajusti, että tämä oli tullut. »Minähän olen niin yksin. Häihin ei minua ole otettu mukaan, se on kuitenkin häpeällistä, eikö totta?»
Hilda kuunteli ääneti, hiukan ylimielinen hymy huulillaan, ja katseli koko ajan tarkkaavaisesti Marieta. »_Te_ olette muuttunut, prinsessa», sanoi hän, _Te_ olette niin elämänhaluinen ja vilkas.»
»Todellakin», kysyi Marie, »kenties olen kehittynyt?»
Hilda kohautti kevyesti olkapäitään: »Oh ei, prinsessat eivät kehity.»
Tämä loukkasi Marieta, hän tuli aivan punaiseksi: »Minkätähden me emme kehittyisi? Luonnollisesti en halua tulla sairaanhoitajaksi tai postineidiksi, mutta voinhan silti kehittyä.»
Mutta Hilda nauroi äänekästä, hyväntahtoista nauruaan: »Tuon postineidistä on isäni sanonut, sen tunnen. Ei, postineidiksi en minäkään halua, löytyy niin paljon toisia aloja, niin, oikeastaan ovat kaikki alat tarjolla, meidän pitää vain vallata ne. Meidän veljemme eivät myöskään jää kotiin, vaan tulevat miksi tahtovat. Minkätähden meidän tulisi aina pysyä tyttärinä? Tytär on niin kauhea sana. Tytär on olento, joka oikeastaan on olemassa vain sitä varten, että hänet illalla voidaan lähettää sisälle noutamaan vaippaa äidillensä, koska ilma alkaa käydä viileäksi.»
Marie ei enää oikein kuunnellut, hän ajatteli vain sitä, oliko tuolla viinimarjapensaan alla vielä sininen olento kätkettynä, ja kun Hilda huomasi että hänen kuulijansa oli hajamielinen, vaikeni hän. Niin kulkivat molemmat tytöt hetken ajatuksiinsa vaipuneina läpi lehtivarjojen välkkyvän leikin ja auringonpaisteen isossa lehtokujassa. Vihdoin kysyi Marie aivan odottamatta:
»Olitteko te tuo punainen tyttö keinussa, joka antoi upseerin keinuttaa itseään, kun me ajoimme ohitse?»
»Olin», vahvisti Hilda, »upseeri oli serkkuni Barnitz, hän on hiukan ihastunut minuun.»
»Tosiaankin? Kertokaa toki minulle», ahdisti Marie, »pidättekö te myös hänestä?»
»Pidän kyllä, miksikä ei», vastasi Hilda, aivan kuin olisi ollut kysymys jostakin aivan jokapäiväisestä asiasta, »hänen rakkautensa on hyvin runollista. Hän lahjoittaa ruusuja, puristaa salaa kättäni ja tekee rakkaudentunnustuksia. Joka ilta, kun kävelemme hämärässä puutarhassa, tekee hän rakkaudentunnustuksen. Kun saavumme määrätyn leukoijapenkin luo, alkaa hän.»
»Mitä hän sanoo?» tiedusteli Marie.
»Sitä en tiedä», vastasi Hilda, »rakkaudentunnustuksessa tulee pääasiassa kysymykseen lämmin, laulava ääni, joka menee sydämeen. Jumalani, niinkauan kuin he ovat meihin rakastuneita, ovat he kaikki miellyttäviä; mutta niinpian kuin he huomaavat, että mekin tulemme heikoiksi, muuttuvat he naurettaviksi; silloin näyttelevät he heti kuninkaallista leijonaa, joka ravistaa harjaansa, ja meidän tulee olla noina pieninä, paljaina naarasleijonina. Ei, silloin vasta miehet ja naiset ovat samanarvoisia, kun mies voi suudella meitä ottamatta heti päälleen tuota tyhmää suojelija-ilmettään.»
Marie tuli hieman hämilleen: »Niin, mitenkä te tiedätte — — —»
Mutta Hilda nauroi: »Voi näitä pieniä prinsessoja, mitä kaikkea he haluavat tietää.»
Nyt olivat he saapuneet linnan edustalle ja nousivat ylös portaita puutarhasaliin, jossa tee tarjottaisiin. Marie puristi lujasti Hildan käsivartta ja sanoi hiljaa: »Miten kaunis ja viisas te olette.» Tällä hetkellä alkoi hän syvästi rakastaa Hildaa. Hilda hymyili sääliväisesti.
Ruhtinatarta odotettiin palaavaksi seuraavana päivänä. Marie ilmoitti toverilleen viinimarjapensaan alla, että tämä oli viimeinen päivä, jolloin he täällä voivat tavata.
Felix kohotti kulmakarvojaan ja yritti olla välin pitämättömän näköinen. »Vai niin», sanoi hän, »minunkin täytyy pian lähteä, sillä tuo kirottu koulu alkaa taas.»
Marie kyseli uimisesta, Felix tappoi hyttysen Marien kädeltä, mutta muuten oli yhdessäolo tänään hyvin harvasanaista ja alakuloista, kaikki näytti Mariesta tänään niin surulliselta, auringonpaiste ja viinimarjat ja mehiläisten yksitoikkoinen surina. Jommankumman täytyi nyt sanoa jotakin kaunista ja suloista, mutta Felix'iltä ei voinut mitään odottaa, eikä hänelle itselleenkään juolahtanut mitään mieleen. »Niin, nyt minun täytyy lähteä», sanoi Felix kevyesti, ojensi Marielle kömpelösti kätensä ja valmistautui pujahtamaan tiehensä. Äkkiä hän kuitenkin kääntyi, tarttui takaapäin Marien päähän, taivutti sen taaksepäin ja painoi kiihkeästi kuumat huulensa hänen suulleen. Sitten hän oli poissa.
Marie istui liikkumattomana ja tyrmistyneenä paikallaan; sitä hän ei ollut odottanut. Se loukkasi häntä, Felix oli tosiaan liian rajuluontoinen, ja häneltä puuttui kuria. Ja kuitenkin järkytti se häntä syvästi, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, hän alkoi itkeä kyyneleitä, jotka aurinko kuumensi hänen poskillaan; hän itki, koska Felix oli loukannut häntä ja koska hänen elämyksensä tänään päättyivät ja koska hän niin tuskallisesti kaipasi tuota suurta, hurjaa poikaa täällä viinimarjapensaan alla.
* * * * *
Ruhtinatar oli palannut, ja elämä kulki taas vanhaa tuttua latuaan. Niinkuin tavallisesti, kokoonnuttiin päivällisen jälkeen puutarhasaliin. Paroonitar Dünhof pelasi halmaa parooni Fürwit'in kanssa, ja ruhtinatar istui avonaisen puutarha-oven luona, vieressään kreivi Streith, joka piti hänelle seuraa.
»Oi kreivi», sanoi ruhtinatar hitaasti, ikäänkuin tuntuisi hänestä hyvältä antaa sanojen yksitellen kaikua, »miten hyvältä tuntuu olla taas kotona rauhassa. En sovi enää hovielämään, pienine harrastuksineen se väsyttää minua, eikä kiinnitä mieltäni.»
»Se on totta», vakuutti kreivi ja loi silmänsä alas, niin että näytti siltä, kuin olisi hän istunut silmät ummessa, »siellä vallitsee yksitoikkoinen staccato prestissimo. Meillä on täällä kuitenkin rauhalliset urkuäänemme.»
»Se kuuluu kauniilta», arveli ruhtinatar, »mutta kenties ei asian pitäisi olla niin. Kälyni, herttuatar, kysyi minulta, eikö ole vaikeata ylläpitää tyttöjen kasvatukselle välttämätöntä etikettiä. Armias taivas. Hyvä Dünhof'imme tekee mitä voi, mutta pelkään, että meidän etikettiparkamme ei tyydyttäisi herttuatarta. Mutta minkä sille mahtaa, täällä maalla tulee mukavuutta rakastavaksi ja hiukan araksi.»
Kreivi nauroi hiljaa. »Niinpä kyllä, minäkin olen usein kummastellut hovielämämme sankareita. Ja ajatella, että itsekin on ollut sellainen sankari.»
»Katsokaapa», jatkoi ruhtinatar miettiväisesti, »minusta näyttävät kaikki nuo ihmiset kallisarvoisilta koruilta, jotka aina lepäävät koteloissaan. Minäkin olin kerran sellainen olio, joka en milloinkaan päässyt ulos kotelosta. Nyt on minut otettu ulos kotelosta, se on kenties väärin, mutta suloiselta se tuntuu.»
Kreivi kumartui hiukan eteenpäin ja sanoi hillityllä äänellä: »Kenties löytyy kuitenkin hetki, jolloin meillä on oikeus omaan elämäämme.»
Ruhtinatar katsoi häneen rauhallisen ystävällisesti. »Nyt on meillä joitakuita rauhallisia viikkoja edessämme», sanoi hän, »niistä tahdomme nauttia, meidän, miten sanoittekaan, urkuäänistämme. Myöhemmin tulee taas levottomuuksia, mieheni veljenpoika, kihlaus, metsästysretket. Huomenna, arvelen minä, lähden taas ratsastamaan.» Hän nojasi taaksepäin tuolissaan, tuijotti yön mustaan hiljaisuuteen ja siveli hiljaa toisella kädellä toista, ikäänkuin osottaisivat kädet toisilleen kiitollisuuttaan: »Ah kreivi», sanoi hän, »miten väkevästi leukoijat tänään tuoksuvat.»
Marie meni Eleonoren kanssa puutarhaan. Nyt tahtoi hän olla se, jonka kanssa sisar keskustelisi luottavaisesti, ja hän tiesi, että Eleonorella oli tärkeitä asioita hänelle uskottavana. Mademoiselle Laure, joka, Jumala tiesi mistä, sai kaikki asiat ensimmäisenä tietää, oli ilmoittanut Marielle, että Eleonoren kihlaus serkkunsa Joachimin kanssa Neustadt-Birkensteinista oli päätetty asia. Lokakuussa tulisi perintöprinssi Gutheiden'iin, ja silloin julkaistaisiin kihlaus. Tämän asian halusi Marie Eleonorelta kuulla. Tämä pysyi kuitenkin harvasanaisena ja surullisena. Tietysti Mariekin oli surullinen, koska Roxane oli poissa, mutta se ei ollut mikään syy vaikenemiseen. Niinpä kertoikin hän ensin itsestään, yksinäisyydestään ja siitä, miten tärkeitä neiti von Dachsberg ja majuri olivat olleet pöydässä ja miten neiti von Dachsberg ajelumatkoilla oli nojannut vaunun selustaan, ikäänkuin hän olisi ollut ruhtinatar. Kun Eleonore sittekin vaikeni, suuttui Marie. »En ymmärrä Lore», sanoi hän, »miksi et sano minulle, että olet kihloissa serkku Joachimin kanssa.»
»Sinä saat sen kyllä ajoissa tietää, pienokainen», vastasi Eleonore rauhallisesti.
»Siis se on totta?» jatkoi Marie. »Kaikissa tapauksissa on loukkaavaa, että kaikesta saan ensin tietää mademoiselle Laurelta. Ja sitten käyttäydytte Roxane ja sinä, ikäänkuin kihlaus olisi jotakin surullista.»
»Se on jotakin vakavaa», sanoi Eleonore. Marie kävi miettiväiseksi. Niin, sen hän myönsi, kenties oli kihlaus jotakin vakavaa.
Oli kihlaus nyt vakavaa tahi ei, missään tapauksessa se ei toistaiseksi muuttanut mitään elämän yksitoikkoisuudessa näinä loppukesän päivinä, jolloin taivas oli aina sininen ja auringonpaiste räikeän kirkasta. Aamusin lähti ruhtinatar Eleonoren kanssa ratsastusretkelle. Marie ei saanut ratsastaa, lääkäri oli sen kieltänyt. Alakuloisena seisoi hän linnan portailla ja katseli, miten kauneina nuo kaksi olentoa tummansinisissä ratsupuvuissaan, pienet, kiiltävät hatut päässä ja hunnut tuulessa liehuen lähtivät liikkeelle aamuauringon loistaessa. Hän seurasi heitä silmillään, kunnes viimeinenkin häive jälessä ajavan palvelijan sinisen- ja hopeankirjavan takin selästä oli kadonnut puiston puiden suojaan. Ruhtinatar ratsasti mielellään täyttä ravia alas ajotietä puiston portille, sitten käännyttiin nuoreen metsään. Ilma oli vielä täynnä kimaltelevaa kosteutta, joka miellyttävän vilvoittavana hiveli kasvoja. Molemmin puolin tietä seisoivat pienet puut kuin vihreänsiniset haarakynttiläjalat, metsäniityt olivat Vielä harmaat kasteenkostuttamista hämähäkinverkoista. Ruhtinatar oli näillä aamuratsastusretkillä nuorekkaan vilkas. »Lapsi», huusi hän, »eikö ole ihanaa? Voiko löytyä mitään ihanampaa! Minkätähden et vastaa?» Kevyt puna nousi hänen poskilleen, ja hänen silmänsä kostuivat. Eleonore ihaili luontoa, hän ihaili ennen kaikkea äitiään. Mutta hänen hiljainen ja rauhallinen mielenlaatunsa ei voinut käsittää, miten sellaisesta saattoi niin innostua.
Kreivi Streith odotti heitä eräässä tienkäänteessä. Hyvin suorana istui hän suuren, vaalean ratsunsa selässä ja tervehti niin syvään, että musta samettilakki hipaisi satulannuppia. »Oi kreivi», huudahti ruhtinatar, »eikö tämä aamu olekin ihmeellinen? Tämä ilma ja tämä valo hurmaavat ihmisen.»
Kreivi liittyi naisten seuraan, kauniisti ja sirosti ratsasti hän ruhtinattaren vieressä, ja hänen ratsunsakin kulki varovaisesti ja huomaavaisesti. Tie muuttui nyt leveämmäksi ja ruhtinatar komensi täyttä laukkaa. Lyhyttä laukkaa ajettiin nyt korkeiden kuusten sivutse, joiden oksilta aamutuuli varisti kirkkaita pisaroita ratsastajien päälle. Ruhtinatar antoi täyden vallan liikutukselleen, uneksivasti hymyillen vastaanotti hän jokaisen tuulenhengen ja jokaisen auringonsäteen. Vihdoin kiristi hän ohjia, ja hevoset alkoivat astua. »Se oli ihanaa», sanoi hän ja hengitti syvään, »näin paraiten saattaa juoda aamun koko ihanuuden.»
»Niinpä niin», arveli kreivi, »metsä aamujuomana, eipä olekaan hullumpaa.» Hetken ratsastivat he äänettöminä vieretysten, sitten alkoi ruhtinatar keskustella kreivin kanssa: »Te ette eilen ollut päivällisellä. Mitä olette tehnyt koko illan?»
»Vietin yksinäisyysjuhlaa», vastasi kreivi.
»Millainen se on?» kysyi ruhtinatar.
»Annan sytyttää kaikki lamput salongissani», kertoi kreivi, »ja menen ulos puutarhaan. Eilen ei ollut ainoatakaan tähteä taivaalla, ja yö oli niin pimeä, että ainoastaan kukkien tuoksun ohjaamana saatoin löytää tien. Se on hyvin kaunista, kuulee kesäpäärynöiden putoilevan ruohikolle, ja ympärillä kuuluu pehmeitä, hiipiviä askeleita, ne ovat siilejäni, jotka ovat hiiriä pyydystämässä. Ja kun katson taloon päin, loistavat ikkunat, ja minä kuvittelen mielessäni, että tuolla sisällä istuu joku ja odottaa minua. Yksinäisen miehen unelmia.»
Ruhtinatar ei vastannut mitään, hän kumartui vain satulassaan ja taputti hellästi hevosensa kaulaa. Eleonore kuunteli ääneti keskustelua, ja hänestä tuntui, että nuo molemmat olivat kokonaan unohtaneet hänet.
Marie sai tällävälin tehdä neiti von Dachsbergin kanssa kävelymatkan metsän läpi. Metsä näytti hänestä äärettömän autiolta ja ikävältä. Sienissä tien varrella ei ollut mitään leikillistä, ja oravat oksilla näyttivät yhtä elottomilta kuin kuvat niissä luonnontieteellisissä tauluissa, joita Marien lapsena oli tapana sunnuntai-iltapäivin unisin silmin katsella. Neiti von Dachsberg ylläpiti keskustelua: »Kun äitini», kertoi hän, »joskus aamusin otti minut mukaansa metsään, olin kuin taivaassa, tunsin itseni niin iloiseksi, melkeinpä vallattomaksi, ja ahdistelin äitiäni kysymyksillä, kaikki tahdoin tietää, kaikki tahdoin oppia.»
Marie kohotti kulmakarvojaan, ei, hän oli varmasti päättänyt, ettei hän tee ainoatakaan kysymystä neiti von Dachsbergille. Paremmin hän sittenkin tuli toimeen Friedrich lakeijan kanssa, joka unisena ja välinpitämättömänä kulki jäljessä. Muuten ei ollut mitään hauskaa tähän aikaan odotettavissakaan. Keskipäivän aikaan istuivat prinsessat luumupuun alla, mutta ilma täällä tuoksuineen ja sävelineen muistutti niin tuskallisesti Felixistä. Hän odotti jännitettynä, milloin Dühnenin pojat kulkisivat aitauksen ohi, ja kun he tulivat ja Felix hymyili ja tervehti, tunsi hän sydämensä lämpiävän.
Ruhtinatar kertoi illalla päivällispöydässä, että vartija edellisenä yönä oli kuullut suuresta lehmuksesta talon edustalla ikäänkuin kyyhkysen kuherrusta. Kun hän lähemmin tutki asiaa, pääsi hän selville, että joku istui puussa. Vartija sai miehen alas, ja se ei ollut kukaan muu kuin Felix Dühnen. Kreivitär oli tänään käynyt linnassa pyytämässä anteeksi poikansa puolesta. Rouvaparalla on paljon surua tuon hillittömän nuoren miehen takia.
»Tuolta nuorelta herralta saa hän vielä paljon odottaa», arveli kreivi Streith, »eikä siinä auta isän liikanainen ankaruuskaan.»
Marie kumartui syvään lautasensa yli, hän tunsi, miten veri kuumana kohosi hänen poskilleen, häntä halutti nauraa, ja kuitenkin kuristi outo liikutus hänen kurkkuansa.
* * * * *
Elokuun 20 päiväksi saapui tavallisesti kutsu Schlochtin'ista. Sinä päivänä vietti nimittäin paroonitar Üchtlitz syntymäpäiviään. Ruhtinatar ei pitänyt tästä kutsusta. »Paroonitar», arveli hän, »on kyllä viisas ja virkistävän vilkas nainen, mutta koko meno siellä on minusta, mitenkä sanoisin, tyttärilleni liian vapaata.» Tällä kertaa erittäinkin tuli kutsu hänestä hyvin sopimattomasti, sillä hän väitti viime aikoina olleensa kovasti ihastunut rauhaansa. Mutta Üchtlitz'in perhettä ei voinut loukata. Senvuoksi päätettiin, että molemmat prinsessat paroonitar Dünhof'in ja parooni Fürwit'in seurassa noudattaisivat kutsua.
»Vihdoinkin annamme jotain elonmerkkiä itsestämme», sanoi Marie pukeutuessaan Alvinelle. Avovaunut seisoivat oven edustalla, parooni Fürwit käveli levottomana ulkoportailla edes takaisin, ja katseli vähän väliä kelloa. Myöskin prinsessat olivat valmiit lähtemään sinisissä kesäpuvuissaan, korallinauhat kaulan ympärillä.
»Anteeksi, teidän ylhäisyytenne», sanoi Marie, »mutta onko tosiaankin etiketin mukaista antaa prinsessojen odottaa?»
Parooni Fürwit myhähti: »Maaelämän vapauksia», vastasi hän.
»Hyvä», sanoi Marie, »siihen minäkin ensi kerralla vetoan.» Parooni nauroi, niin että hänen pienet kasvonsa olivat yhtenä ryppynä, hänestä prinsessa Marie oli oikein sukkela. Vihdoin saapui paroonitar Dünhof, ja voitiin lähteä.
Matkalla keskustelivat parooni ja paroonitar, mihin varokeinoihin olisi ryhdyttävä prinsessojen suojelemiseksi niiltä vaaroilta, jotka heitä perillä odottivat. Sehän oli kokonainen hienosti ajateltu suunnitelma. Marie kuunteli pitkästyneenä. Jo nuo varovaisuustoimenpiteet yksinään saattoivat riistää retkeltä kaiken hauskuuden.
Vaunut eivät ajaneet linnan edustalle, vaan kääntyivät niitylle, jonka, keskellä kasvoi pieni lehmusmetsikkö, siellä aijottiin tarjota tee. Niitty ja metsikkö olivat täynnä ihmisiä, täynnä kirjavia pukuja, täynnä kirjavia nauhoja ja kirjavia hattuja, jotka puiden vihreätä taustaa vastaan ja iltapäiväauringon kultaamina saivat kauniin jalokiviloisteen. Metsikön edustalle oli Üchtlitz'in perhe asettunut, paroonitar kolmen tyttärensä, Henrietten, Margan ja Hildan kanssa, suoria, vaaleita olentoja hienohipiäisiä ja värikkäitä; heidän takanaan talon kolme poikaa, asessori, hovi-oikeudennotaari ja luutnantti, myöskin komeita, leveäharteisia olentoja suurine viiksineen ja poskipartoineen, ja keskellä tätä voimakasta perhettä parooni Üchtlitz itse, harmaatukkaisena ja hieman kumarana, oudon vanhana ja raihnaana.
Kun vaunut pysähtyivät, näkyi kaikkien kasvoilla ystävällinen, hiukan jäykkä hymy, ja Marie tunsi, että hänenkin kasvoillaan kuvastui sama ystävällinen, hiukan jäykkä hymy. Hän oli siihen tyytyväinen, sillä nyt hän tiesi, että prinsessana olo onnistuisi häneltä tänään vaivatta. Myöskin tervehtiessä muisti hän oikeaan aikaan sanoa jotakin sopivaa, hän ihaili niittyä ja lehmuksia, ja huomasi, että kirjavat värit sopivat erinomaisen hyvin kaikkeen tuohon viheriään. Yksi asia kuitenkin häiritsi, vieressään kuuli hän Eleonoren rauhallisen, miellyttävän äänen lausuvan melkein samat sanat uudelleen.
»Ajattelen, että teemme pienen kiertomatkan», ehdotti paroonitar Üchtlitz, »näköala täältä on niin kaunis.»
Hitaasti kulkivat he niityn yli metsikön ympäri, etunenässä paroonitar Üchtlitz Eleonoren kanssa, Marie seurasi Henriette Üchtlitz'in kanssa ja paroonitar Dünhof kulki Marga Üchtlitz'in kanssa. Päättävästi puhuivat kaikki ilmasta. He olivat jo pelänneet, että ukonilma häiritsisi juhlaa, mutta nyt oli taivas aivan kirkas, sää olikin tänä kesänä niin vakaa, saatettiin varmaan odottaa myöskin kaunista syksyä, siitä olivat kaikki yksimielisiä. Niityllä seisoivat herrat ja naiset yhdessä, kuului äänekästä puhelua ja silloin tällöin raikasta naurua. Kun prinsessat kulkivat ohi, taukosi keskustelu, kumarrettiin syvään ja yksi ja toinen naisista astui esiin tervehtimään prinsessoja. Siellä oli kreivitär Dühnen, kasvot sairaaloisen kalpeina, mutta suu yhtä itsepäisen iloisena kuin Felix'illäkin. Kaunis varatuomarin rouva von Böse kumarsi syvään, pieni, hento olento punaisessa silkkipuvussa, kasvot läpikuultavan valkeat, silmät luonnottoman suuret ja tummat, ja heleänpunainen suu pieni ja häijy. Mademoiselle Laure oli sanonut, että varatuomarin rouvalla oli huono maine, ja Marie katseli häntä uteliaana. Keskellä niittyä seisoivat papintyttäret ruusunpunaisissa musliinipuvuissaan, leveät hatut päässä, kasvot pyöreinä ja hymyilevinä; näytti siltä, kuin tuottaisi heille onnea olla niin iloisina väripilkkuina luonnon keskellä. Piirineuvos kreivi Krüden oli lyöttäytynyt Marien ja Henriette Üchtlitz'in seuraan, hänellä oli kultasankaiset silmälasit, ja hänen partansa, punaisenruskea kuin kapusiinikrassi, liehui tuulessa. Hän kertoi kuumuudesta Berliinissä, hän esitti asian kyllä hyvin hauskasti, sillä hän nauroi alituisesti kertoessaan, myöskin Marie ja Henriette nauroivat, ja ohikulkijat luulivat, että heillä oli hyvinkin hauskaa. Niityn toisella puolella pysähdyttiin, tahdottiin ihailla näköalaa. Laajana ja tasaisena levisi maa joka taholle, sänkipeltoja, niitettyjä niittyjä, siellä täällä kauramaa, pienillä kukkuloilla seisoi tuulimyllyjä kirkkaassa auringonvalossa, harmaita kummituksia jättimäisine sudenkorennonsiipineen. Mutta kaukaisimmassa etäisyydessä häämöitti kullankimmeltävässä usvassa kaupungin kirkontorni.
»Miten kaunista», sanoivat naiset, »miten etäälle täältä näkee!»
Piirineuvos kävi juhlalliseksi: »Niin, hyvät naiset, tämä meidän isänmaamme on kuitenkin ihana maa... Katsokaapa, täällä ei ole ainoatakaan tilkkua, joka ei todistaisi asukkaiden ahkeruutta.»
»Kohottava näky», virkkoi, paroonitar Dünhof.
Nyt oli kuitenkin aika palata metsikköön teetä juomaan. Ruohikolle lehmusten alle oli levitetty patjoja ja peitteitä. Vanhempia naisia ja prinsessoja varten oli asetettu tuoleja ja pikku pöytiä. Lehtikatoksen alla oli hiukan painostavaa, vinosti lankesivat auringonsäteet puunrunkojen välitse, ja milloin tuulenhenki kulki puidenoksien lomitse, sateli valkeita kukkia seurueen päälle, tarttuen naisten tukkaan ja herrojen partaan, ja raskas, imelä tuoksu täytti ilman. Palvelijat tarjoilivat teetä ja voileipiä, seurue patjoilla ja peitteillä näytti iloiselta, kaikkialta kuului hillittyä naurua, joskus uskalsi toinen papintyttäristä päästää kimeän, pienen kirkaisun, koska luutnantti von Üchtlitz kertoi kovin hullunkurisia juttuja. Talon tyttäret pitivät prinsessoille seuraa. Henrietten tilalle Marien seuraan saapui Marga, ja tämä kertoi koiristaan, ja kun hänenkin oli jotakin puuhattava teetarjoilussa, tahtoi Henriette lähettää Hildan prinsessan luo. Mutta Hilda kieltäytyi, Marie näki sen selvästi, hän kieltäytyi jyrkästi. »Tietysti», ajatteli Marie, »me olemme kuin ikävät sairaat, joiden vieressä vastenmielisesti istutaan.»
Piirineuvos ehdotti, että laulettaisiin vähäsen, »sillä», sanoi hän, »huviretki ilman laulua on kuin nainen ilman sielua».
»Minä en tunne ainoatakaan naista ilman sielua», virkkoi varatuomari von Bärensprung, joka oli kauniin ja synkän näköinen kuin Hans Heiling.