Part 2

»Ja kaikki päättyy lopulta mielettömään avioliittoon», sanoi parooni Fürwit. Paroonitar nyökäytti päätänsä ja selitti varmuudella, että naisen paikka on kodissa.

Marie kävi miettiväiseksi. Oliko Hilda ollut tuo punainen tyttö keinussa, joka oli sallinut upseerin keinuttaa itseään? Hän oli aina ihaillut Hildaa, hänen vilkkaita, harmaita silmiään, hänen vaaleita palmikoitaan, ja toisinaan oli Hildalla tapana puhua vanhemmista ylimalkaan, rakkaasta Jumalasta tahi rakkaudesta tavalla, joka saattoi kylmät väreet kulkemaan pitkin selkää, se oli kauheata, mutta kuitenkin miellyttävää. Ruhtinatar nousi pöydästä.

Seurue lähti puutarhasaliin. Täällä peittivät vihreät pitsiverhot lamppuja, lasiovet olivat auki, ja kesäyö täytti salin viileällä, suloisella tuoksullaan. Ruhtinatar antoi siirtää pari nojatuolia oven viereen, sinne hän istuutui ja kreivi hänen viereensä. He puhelivat keskenään, kreivi hiljensi ääntään, antoi sille pehmeän, laulavan soinnun, välistä kuultiin heidän yhdessä nauravan tahi vaikenivat he ja katselivat ulos yöhön. Silloin laski ruhtinatar kevyesti kätensä kreivin käsivarrelle ja sanoi: »Streith, tähtiä.»

»Niin, hm, tähtiä», vastasi kreivi ja koetti etsiä jotain erityistä, mitä voisi sanoa.

»Oikeastaan tulisi niiden tehdä meidät hermostuneiksi, noiden alati valaistujen naapuritalojen, joista emme tiedä, kuka siellä asuu.»

Paroonitar Dünhof pelasi parooni Fürwit'in kanssa halmaa ja majuri katseli vieressä. Toiset menivät ulos puutarhaan. Eleonore asetti kätensä Roxanen vyötäisille, ja molemmat kulkivat alas leveätä, hiekoitettua tietä. Nyt, kun ero oli lähellä, oli heillä paljon puheltavaa keskenään, eivätkä senvuoksi kaivanneet kolmatta. Neiti von Dachsberg ja mademoiselle Laure seurasivat prinsessoja jonkun matkan päässä. Marie tunsi itsensä poissuljetuksi ja laiminlyödyksi. Mitä hänen oli tehtävä. Hän tarttui mademoisellen käsivarteen ja veti hänet eräälle sivukäytävälle.

»Tulkaa», sanoi hän, »kertokaa minulle taas kasvatuslaitoksesta ja miten te kiipesitte ulos akkunasta kävelläksenne ylioppilaiden kanssa.»

»Ce n'est rien pour les petites princesses» [Se ei sovellu pikku prinsessoille. — Suom.], vastasi mademoiselle Laure jäykästi.

Marie tiesi sen. Kun ranskatar oli hyvällä tuulella, kertoi hän pelkkiä sellaisia juttuja, jotka eivät olleet pikku prinsessoja varten, mutta jos hän oli surullinen ja kaipasi kreiviä, jonka kanssa oli ollut salakihloissa, ja joka oli jättänyt hänet, silloin oli kaikki sopimatonta.

Hyvä, Marie jätti hänet yksikseen ja poikkesi toiselle tielle.

»Prinsessa Marie!» kuuli hän takanaan huudettavan, mutta hän ei enää siitä välittänyt, nyt tahtoi hän olla yksin ja onneton. Miellyttävää ei kylläkään ollut harhailla yksin pimeydessä, mutta hän tahtoi kärsiä. Yö hänen ympärillään oli sysimusta; jos hän katsoi ylöspäin, tuikkivat tähdet niin levottomasti, että häntä pyörrytti. Kylätieltä kuului vielä hiljaista laulua ja naurua, vaunut kulkivat maantietä pitkin, öisen hiljaisuuden läpi kuului niiden jyrinä kauan aikaa, ja se synnytti Mariessa tunteen äärettömästä, synkästä lakeudesta.

Puiston synkistä puuryhmistä kuului hiljaista kohinaa, tuntui kamalalta. Vieläpä kukatkin, joiden ohi hän kulki ja jotka hän tunsi niiden tuoksusta, ruusut ja leukoijat, tuntuivat vierailta, ja kun hän kumartui niiden puoleen, tuntuivat ne kylmiltä ja kosteilta ja poistyöntäviltä.

»Prinsessat istuvat kotona ja odottavat kruunua», tämä välähti nyt hänen mieleensä ja hän lausui sen ääneensä pimeydessä. Se kuului oikeastaan surulliselta, se kuului oikeastaan kaamealta, hän ei tiennyt miksi, mutta se kuului kaamealta, ja pitkin askelin kiiruhti hän taloon takaisin.

Puutarhasalissa valmisteltiin lähtöä. Kreivi Streith otti jäähyväisiä, toisetkin halusivat vetäytyä pois, ja toivoteltiin hyvää yötä toisilleen. Ainoastaan mademoiselle Laure puuttui; hän kuljeskeli vielä pimeässä puutarhassa ja muisteli kreiviään.

Prinsessat nukkuivat kaikki suuressa, valkeassa huoneessa. Kaikki oli täällä valkoista, seinät, vuoteet, pukeumapöydät ja nuo monet musliiniverhot. Marie antoi Alvinen, vanhan kamarineitsyen, riisua itsensä, kuin äänettömän, liikkumattoman nuken. Hän halusi nukkua, hän halusi saada tämän ilottoman päivän loppumaan. Kun hän lepäsi vuoteessa ja kamarineitsyt oli lähetetty pois, istuivat Eleonore ja Roxane vielä vieretysten ja kuiskailivat. Marie kuuli äänten soinnusta, että keskustelu oli sydämellistä ja liikuttavaa, se liikutti myöskin häntä. Äkkiä yhtyi hänkin puheeseen: »Minä en vieläkään voi ymmärtää, minkätähden minä en saa lähteä mukaan häihin.»

»Koska olet liian nuori», vastasi Roxane lempeästi.

»Liian nuori», toisti Marie suuttuneena, »se ei ole syynä. Häissä voi kyllä olla mukana, vaikka ei olekaan täysikasvanut. Se on puvun takia, ja se on minusta kovasti pikkumaista.» Kun ei mitään vastausta tullut, sulki hän silmänsä, mutta katkeruus ei suonut hänelle lepoa. Huoneessa kävi hiljaiseksi. Eleonore oli mennyt vuoteeseensa, ja Roxane istui kuvastimensa ääressä, harjasi kaunista, mustaa tukkaansa, ja tuijotti kynttilänliekkiin. Niin teki hän joka ilta, ja jouduttuaan kihloihin, kesti tätä usein myöhään yöhön. Mutta tänään näytti Mariesta tämä olento, joka väsymättä harjasi pitkää, mustaa tukkaansa, ja tuijotti liekkiin, niin sydäntäsärkevän surulliselta. Hän alkoi itkeä.

»Itketkö sinä, pienokainen?» kysyi Roxane. Hän nousi ylös, ja astui Marien vuoteen luo: »Minkätähden sinä itket?»

»Koska sinä lähdet pois», nyyhkytti Marie, »ja koska kaikki on niin surullista.»

Roxane suuteli sisarta otsalle: »Nuku vain», sanoi hän, »siltä tuntuu välistä, sitten on kaikki taas hyvin.» Näin sanoen palasi hän takaisin peilin luo, ja Marie painoi kasvonsa pielukseen ja itki, kunnes nukkui.

Karlstadt'iin lähdön aamu koitti. Marielle olivat edelliset päivät jo olleet ikävät. Toisilla oli ollut kaikenlaista puuhaa, puhuttiin puvuista, matkalaukuista, junien lähtöajoista, hänellä vaan ei ollut mitään tehtävää, hän saattoi mennä kävelemään kotiopettajattarien kanssa ja yksinään kuunnella professori Wirth'in historian luentoa. Kun lähdön hetki tuli, riippui Marie Roxanen kaulassa ja itki katkerasti, mutta hän oli jotenkin yksin suruineen. Ei edes Roxane, joka oli kärsinyt matkan aiheuttamasta levottomuudesta, osottanut syvempää liikutusta. Niin he sitten lähtivät. Marie meni huoneeseensa, heittäytyi vuoteellensa ja nyyhkytti. Joskus tuli Alvine häntä katsomaan, seisoi vieressä ja koetti lohduttaa: »Mitä kannattaa itkeä? Eihän kestä kauvan, ennen kuin pikku prinsessa itse viettää häitä.»

Mutta se ei voinut lohduttaa Marieta. Aamiaisella näyttäytyi hän itkettynein silmin, istui äänettömänä ja oli harmissaan, että neiti von Dachsberg, majuri, mademoiselle Laure, kaikki, jotka muulloin tavallisesti vaikenivat tai puhuivat vaan puoliääneen pöydässä, tänään keskustelivat hyvin äänekkäästi. Aamiaisen jälkeen meni hän ulos puutarhaan ja heittäytyi ruohikkoon vanhan luumupuun alle. Hän makasi siellä aivan hiljaa, kimalaiset surisivat syvällä, rauhoittavalla äänellä aivan hänen korvansa juuressa, sudenkorennot istuutuivat hänen rinnalleen, mutta hän ei liikauttanut itseään, hän makasi siinä kuin kuollut. Sen hän olisi suonutkin heille tuolla linnassa. Jospa hän todella olisi ollut kuollut, kuollut yksinäisyydestä ja pettymyksestä. Äkkiä hypähti hän ylös, Dühnen'in poikien täytyi pian tulla. Hän päätti tänään odottaa poikia aitauksen luona, se oli sopimatonta, hän tiesi sen, mutta juuri sitä hän tahtoi. Hän nousi ylös ja asettui aitauksen viereen. Tuolla he jo tulivat, kääntyivät juuri maantielle, edellä Coco, kädet täynnä pieniä kiviä, joita hän heitteli aitausta vasten. Kun hän huomasi Marien, jäi hän hämmästyneenä seisomaan.

»Hei!» huusi hän, »tänään on vain yksi.» Myöskin molemmat toiset pojat pysähtyivät ja tervehtivät.

»Oletteko tänään yksin?» kysyi Felix ja punastui.

Myöskin Marie punastui: »Olen», vastasi hän, »äitini ja sisareni ovat matkustaneet pois.»

Kun Felix ei enää osannut sanoa mitään, jatkoi Marie keskustelua: »Oletteko olleet uimassa?

Kyllä, he olivat uineet.

»Eivätkö prinsessat käy uimassa?» kysyi Coco.

Marie ei vastannut siihen mitään, vaan kääntyi uudelleen Felix'in puoleen: »Onko se paikka kaukana, jossa te käytte uimassa?»

»Ei», vastasi tämä, »se on aivan tuon pienen niityn kulmauksen takana metsän reunassa.»

»Onko siellä kaunista?» tiedusteli Marie edelleen.

»Ettekö tunne sitä?» kysyi Felix hämmästyneenä, »kun menette tästä tien yli, olette heti siellä», ja äkkiä valaisi viekas pojanhymy Felix'in muuten niin vakavia kasvoja. »Me saatamme teidät sinne», esitti hän.

»Miten minä uskallan?» änkytti Marie ja hänen sydämensä sykki kiivaasti.

»No», arveli Felix, »me juoksemme kiireesti tien yli ja niityn poikki, metsässä ei meitä näe kukaan.»

Marieta huimasi, kuin ihmistä, joka äkkiä tekee päätöksen sokeasti heittäytyä vaaraan. »Odottakaa», huusi hän ja juoksi pienelle puutarha-aitauksessa olevalle veräjälle, ja niin seisoi hän maantiellä.

»Hän tulee! Hän tulee!» riemuitsi Coco.

»Nyt eteenpäin!» komensi Felix, ja he alkoivat juosta. Maantieltä poikkesivat he pienelle niitetylle niitylle. Maa oli siellä kosteata, joka askeleella kuului hiljainen, kuriseva ääni, ja vähän mustaa vettä roiskahti kengille. Siinä lepäsikin pieni joki, välkkyen auringonpaisteessa, korkeitten, vihreitten ruohojen reunustamana. Tuoksui vedeltä, ruovoilta ja kostealta maalta. »Harvinaisen kiihottava seikkailuilma», ajatteli Marie. Ja vihdoinkin olivat he metsän reunassa, Marie jäi seisomaan, pani käden rinnalleen ja veti henkeä.

»Oivallisesti juostu», huomautti Felix.

Marie koetti hymyillä: »Ei se mitään tee», sanoi hän, mutta itku oli lähellä.

»Nyt voimme kulkea hitaasti», arveli Felix. Bruno ja Coco juoksivat edellä, keräsivät kuusenkäpyjä ja heittelivät niillä oravaa, joka eräästä puusta pilkallisesti katseli heitä. Felix kulki Marien rinnalla ja esitti kohteliasta metsän isäntää. Vanhat kuuset majesteetillisesti alaspäin taipuvine oksineen ja harmaine naavapartoineen seisoivat tienvierillä, kauempana tuli tiheätä nuorta metsää, mahtavia juuria kiemurteli pitkin maanpintaa, jota peitti vihreä ja punainen sammal. Aurinko säihkyi kuusenneulasilla, ja ilman täytti lämmin pihkan tuoksu. »Juuria täytyy täällä varoa», sanoi Felix, »niitä ei huomaa, ja silloin niihin kompastuu. Tuolla on sisilisko, pyydystänkö sen? Sillä on keltainen maha.»

»Oi ei», pyysi Marie.

»Se ei tee mitään pahaa», sanoi Felix. »Niin, mustikoita löytyy täällä myöskin, mutta me tulemme paikalle, jossa niitä kasvaa enemmän, siellä voimme syödä itsemme kylläisiksi.»

Marie pysähtyi ja jäi kuuntelemaan ääntä, joka metsän läpi tunkeutui hänen luoksensa. »Mitä se on?» kysyi hän.

»Ne ovat kyyhkysiä», selitti Felix. »Aamusin, kun asettuu kuivuneen puun alle ja houkuttelee niitä, tulevat ne.» Ja Felix alkoi matkia metsäkyyhkysen huutoa.

»Te teette sen hyvin», sanoi Marie ihaillen.

Felix kohautti olkapäitään: »Minä osaan houkutella vielä useita muita lintuja», sanoi hän. Varmasti oli tämä metsä paljon mieltäkiinnittävämpi kuin se, jonka läpi Marie iltapäivisin ajoi vaunuissa tai jossa hän neiti von Dachsbergin kanssa käveli, palvelija kintereillään. Ja miten kotiutuneita pojat olivat täällä, Bruno ja Coco juoksentelivat ympäri kuin suuressa leikkituvassa, ja Felix puhui kuusista ja sisiliskoista kuin tovereista, ja tuntui nöyryyttävältä, että hän ei kuulunut tähän kaikkeen, vaan kuljeskeli kuin vieraissakävijä. Nyt saapuivat he pienen puron luo, joka kaivoi uomansa mustan maan läpi; sen vesikin oli mustaa, ainoastaan siellä ja täällä peitti vedenkalvoa vihreä kasvipeite. Lahonnut lauta oli asetettu sillaksi puron yli. Coco ja Bruno juoksivat varmasti yli ja keinuttivat lautaa.

»Pääsettekö yli?» kysyi Felix kohteliaasti.

»Oi kyllä», vastasi Marie luottavaisesti, mutta hänen sydämensä jyskytti, lauta oli liukas ja keinuva, hän pelkäsi putoavansa, ja — silloin hän jo putosi, seisoi keskellä mustaa, haaleaa vettä, ja rannalla korottivat Bruno ja Coco raikuvan naurun. Apua etsien katsoi hän Felix'iin, mutta tämänkin kohteliaat kasvot olivat vääristyneet leveään, pilkalliseen pojannauruun. Suurella lehdellä istui paksu sammakko ja katseli häntä jäykästi ja kiusoittavasti, ja hänen yläpuolellaan nauroivat metsäkyyhkyset puiden latvoissa.

»Tämähän on kuin hyvin, hyvin pahaa unta», ajatteli Marie, ja hän alkoi itkeä.

Vihdoin juoksi Felix hänen luoksensa, ojensi hänelle molemmat kätensä ja sanoi hyväntahtoisesti: »Tulkaa nyt.» Vaivalla sai hän hänet rannalle, siinä hän nyt seisoi, puku mustana ja märkänä, jalat painavina liejusta. Hän itki yhä, ja Coco nauroi yhä hurjaa nauruaan, mutta Felix kävi vakavaksi ja miettiväiseksi. »Tämäpä oli hullua, mitä me nyt teemme?» sanoi hän. Hän mietti ja teki päätöksensä. »Prinsessa Marie, olkaa hyvä ja käykää tänne», kääntyi hän taas kohteliaana Marien puoleen ja vei hänet tiheikköön, pienelle sammalta ja kanervaa kasvavalle aukeamalle, jota joka taholta ympäröivät nuoret kuuset. »Olkaa hyvä ja laittautukaa täällä kuntoon», jatkoi Felix, »täällä ei kukaan näe teitä ja täällä ovat uimapyyhkeemme, olkaa hyvä. Minä juoksen nopeasti kotiin ja katson, voisinko siepata jotakin kuivaa. Olen pian taas täällä, voitte olla aivan rauhallinen.»

Niin hän meni. Marie vaipui huolestuneena alas sammalelle. Hän tunsi itsensä hyvin onnettomaksi, nyt oli hänellä omantunnonvaivoja, mitä he tuolla kotona tulevat sanomaan; kaikki rohkeus, kaikki seikkailuhalu oli poissa, ja hän oli vain pieni tyttö, joka pelkäsi nuhteita. Koneellisesti alkoi hän riisua sukkiaan ja kenkiään, pudotti märät hameet päältään ja kääri uimapyyhkeet ympärilleen. Kiihtymystä seurasi suuri väsymys ja synkkä masennus. Etäältä kuuli hän molempien poikien äänet, Coco lauloi: »Olen nähnyt prinsessan jalat!» Hän ojentautui pitkälleen sammaleen, hänen yläpuolellaan keinuivat kuusenlatvat hitaasti edestakaisin vaalean sinistä taivasta vasten, oksalta oksalle hänen ympärillään keinuivat pienet hämähäkit välkkyviä rihmojaan pitkin, ja tiaiset lentelivät äänettöminä sinne tänne kuin pienet, harmaat sulkapallot; kaikki oli niin rauhallista ja huoletonta, oli melkein nöyryyttävää maata täällä omantunnontuskissa. Metsä lauloi hänelle laulujaan, tikka työskenteli väsymättömästi jossain läheisyydessä, ja tuontuostakin kuului närhin räikeä ääni. Marie ojenteli itseään, aurinko paistoi nyt lämpimästi hänen paljaille jaloilleen. »Ellei se olisi ollut niin kamalata, voisi se olla hauskaakin», ajatteli hän, noukki muutamia mustikoita, jotka kasvoivat läheisyydessä, ja söi ne. Männynoksalle hänen yläpuolelleen laskeutui suuri, sininen lintu, rauhallisena se siinä istui ja katseli Marieta. Mutta hän piti sitä kunniana, että tuo kaunis lintu silmäili häntä kuin jotain tuttua ja metsään kuuluvaa. Hän sulki silmänsä, hän ei enää ajatellut linnaa eikä neiti von Dachsbergiä, tuo kaikki tuntui hänestä nyt kovin kaukaiselta, hän ei ajatellut enää mitään, suloinen olemassaolon lämpö virtasi hänen jäsenissään, hänestä tuntui ikäänkuin hän auringon valaisemien kuusenoksien lailla huojuisi hiljalleen sinisessä avaruudessa, tahi keinuisi pienten hämähäkkien lailla hopeanhohtavissa rihmoissa.

Hän heräsi siitä, että jotakin putosi hänen päälleen. Hän nousi, tyytymättömänä siitä, että häntä oli häiritty. Hänen sylissään lepäsi sanomalehteen kiedottu kääre, ja kun hän avasi sen, löysi hän parin lyhyitä pojansukkia sekä puhtaaksipestyt siniset liinahousut. Neuvottomana silmäili hän esineitä, sitten heittäytyi hän uudelleen pitkälleen ja alkoi nauraa, hän nauroi niin, että koko hänen ruumiinsa vapisi ja hän vallan lämpeni. Tämä antoi hänelle uutta rohkeutta. Hyvä, kävipä laatuun näinkin. Hän veti sukat jalkaansa, pujahti liinahousuihin, veti niiden päälle märät hameensa ja astui sitte ulos tiheiköstä. Nuo kolme poikaa vastaanottivat hänet vakavina, ankarin ponnistuksin pitivät he kasvonsa ja huulensa kurissa. »Eikö totta, prinsessa», sanoi Felix kohteliaasti, »näinhän käy laatuun, muuta ei ollut saatavissa.»

»Kyllä, kiitos», vastasi Marie, nyt jälleen kokonaan prinsessana, »näin on aivan hyvä.»

Huolellisesti talutettiin hänet vaarallisen portaan yli, ja metsän läpi kuljettaessa neuvoi Felix, miten hän kenenkään näkemättä pääsisi linnaan. Hän teki tämän suurella asiantuntemuksella, joka osotti, miten perehtynyt hän oli luvattomiin hankkeisiin. Niityllä alkoivat he uudelleen juosta, kiiruhtivat maantien yli ja pysähtyivät puutarha-aitauksen portilla.

»Kiitän teitä», sanoi Marie taas hieman hämillään, »se oli kuitenkin hyvin hauskaa.»

»Silloin teemme sen uudelleen», arveli Felix, sitten he erosivat.

Varovasti hiipi Marie karviais- ja viinimarjapensaitten läpi ja puksipuuaitausta pitkin linnaan päin, joka vielä lepäsi äänettömänä päivällislevossaan. Ellei märkiä vaatteita ja pahoinpideltyjä kenkiä olisi ollut, olisi hän luullut uneksineensa, niin uskomattomalta tuntui kaikki keskellä tätä tuttua, juhlallista hiljaisuutta. Kenenkään näkemättä pääsi hän linnan takaovelle ja sitä tietä huoneeseensa. Sieltä soitti hän Alvinea, joka kyllä nuhtelisi häntä, mutta ei antaisi ilmi. Sitä ennen hän kuitenkin veti liinahousut jaloistaan ja piilotti ne.

Kun Alvine saapui ja sai kuulla, mitä oli tapahtunut, nuhteli hän hyvinkin ankarasti: »Prinsessa, joka juoksee metsässä vieraitten poikien kanssa, onko sellaista milloinkaan kuultu! Sehän oli täydellinen häväistys! Siitäpä tulee kaunis kuningatar. Tahtoisinpa nähdä sen kansan, joka huolii sellaisesta kuningattaresta.» Marien täytyi paneutua vuoteeseen ja jäädä rauhallisesti lepäämään, Alvine ilmottaisi, että prinsessalla oli päänsärkyä ja ettei häntä saisi häiritä.

Kun vanhus oli mennyt, sulki Marie silmänsä, ei, hän ei katunut mitään, hän oli vain hyvin väsynyt, ja hymyhuulin hän nukahti.

Marie heräsi iloisena ja virkistyneenä. Hänen täytyi ensin miettiä, mitä oikein oli tapahtunut, mutta sitten hän sen ymmärsi, hänen yksinkertaiseen prinsessan elämäänsä oli sukeltautunut salaisuus, iloinen merkillisyys, joka nauraa hihitti hänelle joka kerran, kun hän sitä ajatteli. Ja hän ajatteli sitä usein. Hän ajatteli sitä, kun parooni Fürwit vei hänet päivällispöytään, hän ajatteli sitä aterian aikana keskellä ruokasalin juhlallisuutta, ruokapöydän valkealta ja hopealta hohtavan alttarin ääressä, ja silloin tunsi hän selvästi suomaan, pihkan ja kuusien tuoksun. Illalla käveli hän mademoiselle Lauren kanssa pimeässä puutarhassa edestakaisin, ja mademoiselle kertoi kasvatuslaitoksesta ja ylioppilaista. Kun hän meni nukkumaan, pyysi hän Alvinea viipymään jonkun aikaa luonaan, sillä hän pelkäsi yksinään suuressa, valkoisessa huoneessa. Tuntui suloiselta katsella vuoteesta Alvinen rauhallisia kasvoja, jotka suuret silmälasit nenällä lampun kirkkaassa valossa kumartuivat sukkakutimen ylitse.

»Alvine», sanoi Marie, »olitko kaunis, kun olit nuori?»

»Sitä en tiedä», vastasi Alvine harmistuneena, »pikku prinsessan tulee nyt nukkua.»

Mutta Marie kysyi edelleen: »Alvine, juoksitko sinäkin vieraitten poikien kanssa metsässä?»

»Sellaista eivät pikku prinsessat kysele», vastasi vanhus.

Marie katseli ylös kattoon. Jokaisen yksilön todellisen elämän muodostavat hänen salaisuutensa, sen Marie nyt ymmärsi. Kaikilla on omat salaisuutensa, kaikilla, koko linna oli täynnä niitä. Mademoiselle Laure oli kerran kertonut, että kun hän aamupäivällä vetäytyy huoneeseensa ja sulkee oven jälkeensä, tanssii hän usein kokonaisen tunnin, sillä, sanoi hän, elämä linnassa ei ollut mitään elämää, »on etouffe». Niin, niin se oli, niin tekivät he kaikki, koko linna juhlallisuuksineen oli täynnä tuollaisia suljettuja ovia, joiden takana ihmiset salaa tanssivat. Kaikki tekivät siten, vanha parooni Fürwit, surumielinen neiti von Dachsberg, majuri, pieni parooni Dünhof ja äiti — niin, myöskin äiti. Ja tämä ajatus kiihotti niin Marieta, että hänen koko ruumiinsa ponnahti kuin kala vedessä.

»Tänään on pikku prinsessa tuhma», murisi Alvine. Seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan istui Marie paikallaan luumupuun alla, paperiin käärityt liinahousut vieressään, ja odotti.

Ensimmäisinä tulivat Coco ja Bruno. Coco painoi nenänsä aitaa vasten ja huusi: »Hän tulee jälestä. Sitten juoksi hän pois ja rallatti: »Hän on prinsessaan rakastunut!»

Marie otti pakettinsa ja asettui puutarhaveräjälle. Sieltä tuli jo Felix'kin hitaasti astellen, uimapyyhe olkapäillä. Hän pysähtyi ja nauroi. »Onko se tehnyt teille hyvää», kysyi hän.

»Kyllä, kiitoksia», vastasi Marie, »halusin antaa nämä teille takaisin.» Hän avasi portin ja lisäsi punastuen ja hyvin kohteliaasti: »Ettekö astuisi vähäksi aikaa sisään? »Tännekö?» kysyi Felix hämmästyneenä.

»Oh, kukaan ei näe meitä», vakuutti Marie, »meidän pitää vain asettua viinimarjapensaiden suojaan.»

»Se muuttaa asian», sanoi Felix ymmärtäen ja astui puutarhaan.

Marie kulki edellä osottaen tietä keskelle karviais- ja viinimarjapensastiheikköä. Suuren viinimarjapensaan edessä hän pysähtyi ja sanoi: »Olkaa hyvä, täällä.»

Felix'in täytyi heittäytyä sinne pitkäkseen ja Marie istuutui hänen viereensä. Molemmat istuivat vakavina kuin vastaanottohuoneessa. Heidän ympärillään ja yläpuolellaan riippuivat oksat täynnä läpikuultavia, punaisia terttuja, auringonpaahteen kuumentamina, ja pensaat olivat täynnä hiljaista surinaa ja helinää, ikäänkuin poreilisivat ja kiehuisivat kypsät marjat täällä kuumuudessa. Senlisäksi välähteli ilma lukemattomista välkkyvistä siivistä ja kiiltävistä ruumiista.

»Syöttekö viinimarjoja?» kysyi Marie.

»Syön mielelläni», vastasi Felix, ja hänen ruskea pojankätensä monine naarmuineen ja hyttysenpuremineen tarttui terttuihin.

»Oliko kylpy kylmää tänään?» jatkoi Marie keskustelua.

Ei, kylpy ei ollut kylmää, tähän aikaan se ei milloinkaan ollut kylmää.

»Osaatteko uida?» tiedusteli Marie edelleen.

Kyllä, Felix osasi uida, siihen heidän täytyi oppia kadettikoulussa. Ja nyt kysyi Felix vuorostaan:

»Osaatteko te uida?»

»En», vastasi Marie, »haluaisin oppia, mutta lääkäri on sen minulta kieltänyt.»

»Oletteko sairaloinen?» tiedusteli Felix kohteliaasti.

Marie punastui: »Oi ei», sanoi hän, »se on ainoastaan sentähden, että minä talvella yskin.»

Felix kohautti olkapäitään: »Lääkärit ovat aina niin turhantarkkoja», virkkoi hän halveksivasti.

Sitte he eivät vähään aikaan tienneet, mitä sanoisivat toisilleen, Felix söi viinimarjoja, ja Marie katseli tarkkaavasti vierastaan, tuota pojanvartaloa, joka niin mukavasti ja laiskasti venytteli väljässä liinapuvussaan, ruskeita kasvoja, joissa siniset silmät loistivat niin vaaleina ja hampaat niin häikäisevän valkoisina. Merkillinen oli suu lyhyine, kaarevine ylähuulineen, se saattoi lujasti sulkeutua ja näytti silloin harvinaisen vakavalta, mutta kun hän avasi sen ja nauroi, silloin nauroivat koko kasvot mukana, hillitöntä, äärettömän kevytmielistä naurua.

Äkkiä löi Felix Marieta kädelle: »Anteeksi», sanoi hän, »hyttynen».

»Kylläpä te lyötte lujasti», huomautti Marie.

»Onko se punainen», kysyi Felix ja tarttui Marien käteen ja piti sitä hetken kuumassa pojankädessään. »En näe siinä mitään», sanoi hän ja antoi sen pudota. Ja sitten täytyi molempien lasten hymyillä toisilleen, he eivät tienneet miksi.

»Nyt on kai minun jo aika lähteä» — sanoi Felix, ja kun ei Marie siihen mitään sanonut, ryömi hän vikkelästi kuin lumikko pensaitten alitse puutarha veräjälle. Mutta Marie istui vielä kauvan viinimarjapensaan alla, poimi miettivänä viinimarjoja ja muisteli lämpimin tuntein kulunutta, merkillistä hetkeä.

Marien mielestä oli päivässä enää yksi ainoa tunti, kuuma, kultainen tunti. Nuoren sydämen taidolla tuhlata pyyhki hän pois kaikki muut elämykset tämän ainoan elämyksen tähden. Hänestä oli senvuoksi yhdentekevää, kuunteliko hän professori Wirthin historianluentoa, tahi ajeliko hän iltapäivällä yksin neiti von Dachsbergin kanssa. Pääasia oli, että puoli päivän aikaan pitkä pojanvartalo lepäsi viinimarja pensaan alla, kuumana kävelystä, tukka kosteana, vaatteissa vielä jotakin veden ja kaislojen tuoksusta, ja heidän ympärillään viinimarjojen hapahko tuoksu ja keskipäivän kuohuva elämä. Keskustelukin sujui jo paremmin.