Part 1

language: Finnish

RUHTINATTARIA

Romaani

Kirj.

E. VON KEYSERLING

Suomensi

Anna Leivo

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1919.

Neustadt-Birkensteinin leskiruhtinatar Adelheid kulki keskipäivän aikaan eräänä kuumana kesäpäivänä kansliaan puhuakseen raha-asioistaan tilustenhoitajansa, entisen majuri von Bützowin kanssa. Birkensteinin ruhtinas Ernst oli kuollut parhaassa miehuusiässään. Salainen keuhkotauti oli äkkiä temmannut hänet pois. Koska ruhtinaalla ei ollut miespuolista perillistä, siirtyi kruunu hänen nuoremmalle veljelleen, ruhtinas Konradille. Mutta leskiruhtinatar siirtyi kolmen tyttärensä kanssa maan itäosassa sijaitsevalle Gutheiden nimiselle tilalleen. Manalle mennyt ruhtinas oli ollut iloinen herra, ja perheomaisuuden huomattiinkin hänen kuoltuaan olevan verrattain rappeutuneessa tilassa. Leskeneläke oli siksi niukka, että tuo ylhäinen nainen päätti kasvattaa tyttärensä maalaiselämän hiljaisuudessa. Mutta paljon huolta tuotti sittenkin varojen hankkiminen säädynmukaiseen elämään.

Nämä käynnit kansliassa ja pitkät keskustelut rahasta saattoivat ruhtinattaren aina väsyneeksi ja surulliseksi. Hän istui siellä korituolissa suuren kirjoituspöydän ääressä, joka oli kokonaan tilikirjojen peitossa. Häntä vastapäätä istui majuri harmaassa liinapuvussaan, perin palavissaan, pienet, pyöreät kasvot punaisina, päälakikin punaisena hohtaen ohuen, harmaan tukan läpi ja harmaat viikset velttoina riippuen suupieliä pitkin. Hiljaa ja mumisten esitti hän selontekonsa, silloin tällöin pysähtyen ja luoden ulkonevat siniset silmänsä ruhtinattareen, nähdäkseen minkä vaikutuksen hänen tiedonantonsa tekivät. Mutta ruhtinatar lepäsi liikkumattomana tuolissaan ja katseli avonaisesta akkunasta pihalle, joka nyt työlevon aikana lepäsi äänettömänä auringonpaisteessa, ainoastaan tallirakennusten luona liikuskeli joku tallipoika, kalunahattu niskassa, pesten suuria, välkkyviä vaunuja. »Mitään toivottomampaa kuin majurin ääni tuskin on olemassa», mietti ruhtinatar, »ja nämä numerorivit, nämä debetit ja kreditit ja saldot, miten vihamielisiltä ne kuuluvat!» Suuri kärpänen oli eksynyt huoneeseen ja alkoi äänekkäästi ja ärsyttävästi surista, aivankuin haluten äänellänsä voittaa majurin surullisesti narisevan äänen. Ruhtinatar oli vielä kaunis nainen istuessaan siinä liikkumattomana valkeassa pikeepuvussaan, tumma tukka mustan pitsihunnun peittämänä. Kapeitten kasvojen ruskeahkossa kalpeudessa oli pronssin himmeätä hohdetta, piirteet olivat ihmeellisen rauhalliset ja säännölliset, ja suurissa, ruskeissa silmissä kuvastui byzantilaisten madonnien raskasta paatosta. Pienet kädet, täynnä sormuksia, lepäsivät väsyneinä helmassa. Nyt oli selonteko lopussa. Majuri vaikeni, kohotti valkeita kulmakarvojaan ja silmäsi odottavasti hallitsijattareensa. Ruhtinatar katseli yhä edelleen alas pihalle, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat hyvin kaukana, mutta alkoi sitten puhua, puhui hitaasti ja vähän valittaen: »Tuo kaikki ei ole ensinkään rohkaisevaa, mutta viime aikojen suurista menoista ja niistä menoista, jotka ovat edessäpäin, ei voida mitään muuttaa. Minun täytyi talvella matkustaa prinsessojen kanssa Birkensteiniin ottaakseni osaa seuraelämään, ja sitten tuli prinsessa Roxanen kihlaus. Salin, vihreän ja sinisen huoneen kalustot täytyi uudelleen päällystää ennen suuriruhtinaan tuloa. Ja nyt tulevat myötäjäiset, ja joskin häät ovat veljeni suuriruhtinaan luona, on menoja silti tarpeeksi. Tässä suhteessa ei voi mitään muuttaa. Kun kaikki tämä on ohitse, voidaan taas jonkun aikaa koettaa supistaa elintapoja ja säästää.»

Ovelle koputettiin, ja se aukeni ilman, että kukaan oli lausunut »sisään!» Kreivi Donald von Streith astui huoneeseen, pitkänä ja laihana, valkeaan flanellipukuun puettuna. »Tulette parhaaseen aikaan, rakas kreivi», sanoi ruhtinatar päätään kääntämättä ja ojentaen hänelle kätensä, »olemme juuri raha-asioitamme selvittelemässä.»

Kreivi suuteli tarjottua kättä ja virkkoi: »Niinpä niin, majurilla taitavat taasen kaikki taskut olla täynnä suruja.»

Majuri kohautti olkapäitään, ja ruhtinatar valitti: »Ah niin, se on taasen tuo kauhea tiilitehdas.»

Kreivi asettui etäälle kirjoituspöydästä erääseen nojatuoliin, ojensi jalkansa ja hieroi hiljalleen sormenpäitään vastakkain. Hänen pientä, pitkähköä päätään peitti kihara, hiukan harmahtava tukka. Harvinaisen lähellä toisiaan sijaitsivat sinisenharmaat silmät auringon ruskeiksi paahtamissa kasvoissa. Mutta täydellisesti hallitsi noita kasvoja voimakas, rohkeasti kaareutuva nenä. Ohuet viikset ja pieni leukaparta olivat sysimustat. Koko olemus muistutti komeata Don Quijote'a. Kreivi oli ruhtinas Ernstin eläessä ollut hovimarsalkkana Birkensteinissä. Nyt omisti hän metsätilan lähellä Gutheideniä ja asui siellä yksin pienessä metsästyslinnassaan. Mutta hänen päätehtävänään oli avustaa ruhtinatarta neuvoillaan tämän tilojen hoidossa. Kaikkina päivän aikoina saattoi nähdä hänen pienen automobiilinsa tai vaalean ratsunsa seisovan linnan pihalla, ja jokainen tilalla tiesi, että oikea herra, joka täällä kaiken ratkaisi, oli kreivi Streith.

»No», alkoi kreivi, »koska tiilitehdas jättää meidät pulaan, on metsän meitä autettava.»

»Niinkö arvelette», sanoi ruhtinatar silmäten toivehikkaasti kreiviin. »Tiesin heti, että te keksisitte jotakin.»

Majuri oli sulkenut kirjansa ja nousi: »Saanko nyt palata töihini?» mumisi hän.

»Tietysti», vastasi ruhtinatar, »kiitän teitä, rakas majuri», ja hän ojensi hänelle kätensä, jota tämä suuteli. »Niinkuin näette, löytyy aina keino.» Mutta majurin kasvot säilyttivät huolestuneen ilmeensä, hän kumarsi kreiville ja poistui huoneesta. Ruhtinatar katseli edelleen miettivänä ulos akkunasta, ja kreivi hieroi sormenpäitään vastakkain. Molemmat vaikenivat hetken ja kuuntelivat hiljaista surinaa, joka täytti helteisen keskipäivän. Vihdoin alkoi ruhtinatar, ikäänkuin hän puhelisi itsekseen: »Kun majuri esittää kaikkia näitä epämiellyttäviä asioita, kuuluu hänen äänensä niin moittivalta. Mutta enhän minä sille mitään mahda, ettei tiilitehdas tuota mitään, enhän minä senvuoksi voi haudata tyttäriäni tänne maaseudun yksinäisyyteen. Minun täytyy heidän kanssansa ottaa osaa Birkensteinin ja Karlstadtin seuraelämään, sillä täytyyhän heidän joutua naimisiin. Naimaton prinsessa ei kelpaa mihinkään. Naimattomat prinsessat muistuttavat minusta helmillä koristettuja lamppumattoja tai kynänpyyhkeitä, joita koti-opettajattaremme lahjoittelevat meille syntymäpäivinämme, ja joista emme tiedä, mihin niitä käyttäisimme.»

Kreivin sointuva nauru pelästytti ruhtinatarta, hän katseli häntä hetken hämmästyneenä, sitten alkoi hänkin nauraa. Hän lakkasi kuitenkin heti ja huokasi totisena: »Ei, ei, en voi nyt nauraa.»

»Prinsessamme joutuvat kyllä naimisiin», lohdutti kreivi. »Alkuhan on jo otettu.»

»Niinpä kyllä», sanoi ruhtinatar epäröiden, »Roxanen kihlaukseen voin olla tyytyväinen, nuori mies on miellyttävä, mutta ihmiset tuolla kaukana, mitäpä heistä tiedämme, kaikki on niin vierasta. Ja lähettää lapsensa tuohon tuntemattomaan kaukaisuuteen, se on vaikeata. Venäjä, Jumalani! sehän on niin hämärä ja tuntematon kuin — kuin tuonela. No, Roxane on kylmä ja järkevä, hän on kyllä kaikkialla tuleva toimeen. Sensijaan tulee kaikki olemaan Eleonorelleni paljon vaikeampaa, hän on niin herkkä ja helposti haavoittuva, ja katsokaa, sellaisia eivät meidän asemassamme olevat saa olla. Ja sitten nuorimpani, hän on suurin suruni. Kohta kuusitoistavuotias ja vielä niin lapsellinen. Hän on paljon perinyt isältään, kaiken tuon rauhattoman ja levottoman. Sitäpaitsi kasvaa hän täällä maalla.»

»Marie prinsessamme», arveli kreivi, »on kyllä suoriutuva, hänellä on oma päänsä ja hän on kulkeva omaa tietään.»

»Mutta Streith», huudahti ruhtinatar ja löi kätensä yhteen, niin että sormukset hiljaa helähtivät vastakkain. »Kulkeva omaa tietään? Miten voi prinsessa kulkea omaa tietään? Hänen tiensä on etukäteen määrätty, hän kulkee kuin kiskoilla, ja jos hän suistuu pois niiltä, on hän hukassa.»

»Siis pieniä vetureita», lausui kreivi hymyillen.

»Vetureita», toisti ruhtinatar valittaen, »miten luulette, että täällä maalla voisin kasvattaa vetureita? Kun minä kerran nuorena tyttönä halusin huvitella ja olla iloinen toisten nuorten tyttöjen seurassa, sanoi kreivitär Breckdorff minulle: »Jättäkää tuo, prinsessa Adelheid, toisille nuorille naisille se kyllä sopii hyvin, mutta ei teille.» Miten voivat tytöt täällä maalla oppia, mikä sopii mikä ei? Miten minä siinä asiassa suoriudun? Kuka minua auttaa?»

Kreivi kumartui hiukan ja sanoi ankarasti: »Entä minä?»

»Niin te, Streith», vastasi ruhtinatar, »tietysti te... Jo Birkensteinissä, kun tapahtui jotakin ikävyyksiä, sanoin aina: Streith keksii kyllä jonkun keinon. Ja sama tapa on minulla yhä vieläkin.» Tätä sanoessaan katsoi hän ystävällisesti häneen, ja hetken lepäsi hänen katseensa raskaana ja miettivänä toisen katseessa.

Kreivi nojautui tyytyväisenä tuoliinsa ja sanoi: »Sitä toivonkin.» Sitten hän nousi. »Ajan metsään», sanoi hän, »katsomaan, mitä voidaan tehdä.»

»Tuletteko tänne päivälliselle?» kysyi ruhtinatar.

»Jos saan», sanoi kreivi.

»Kyllä, tulkaa», vastasi ruhtinatar, »silloin emme tarvitse ajatella rahoja, silloin voimme puhella ja kenties nauraakin yhdessä.»

Kreivi suuteli ruhtinattaren kättä ja poistui. —

Ruhtinatar istui vielä hetken väsyneenä ja alakuloisena paikallaan, vaikkakin musteesta ja tomuisista tilikirjoista lähtevä tuoksu ja suuren kärpäsen alakuloinen surina tekivät hänelle tuon huoneen niin sanomattoman vastenmieliseksi. Vihdoin päätti hän jättää huoneen. Hän kulki läpi talon pitkän huonerivin. Kaikki oli hiljaista, sillä tähän aikaan oli talon asukkaitten tapana vetäytyä päivällislevolleen. Ainoastaan suuressa salissa kulki Böttinger, vanha valkohapsinen ja ryppykasvoinen kamaripalvelija, hiljaa edestakaisin, tarkaten, olivatko akkunaverhot keskipäivä-auringon vuoksi alaslasketut. Ruhtinatar pysähtyi ja katseli miettivänä tuolien pronssinvärisiä silkkipäällyksiä.

»Böttinger», sanoi hän, »arvelen, että annamme liinapäällisten olla uusien huonekalujen päällä iltapäivään asti, muuten aurinko vaalentaa ne.»

»Niinkuin teidän korkeutenne käskee», mumisi Böttinger.

Ruhtinatar jatkoi matkaa omaan huoneeseensa. Täällä hän hengähti, täällä pienessä huoneessa alaslaskettuine, keltaisine silkkiverhoineen, johon suuret, kuihtuvat ruusut kristallimaljakossa levittivät suloista tuoksuaan, täällä ympäröi häntä ilma, jota hän oli tottunut hengittämään, ja jossa kanslian jättämä vastenmielinen vaikutus haihtui. Hän ojentautui leposohvalleen, otti englantilaisen romaanin, mutta ei kuitenkaan heti sitä avannut, vaan sulki silmänsä nauttiakseen hetken ympäröivästä suloisesta, lepoatuottavasta hiljaisuudesta. »Täytyy ikäänkuin irrottautua varsinaisesta elämästään», mietti hän, »voidakseen nauttia hiljaisesta hetkestä.»

* * * * *

Ulkona hedelmäpuutarhassa istuivat prinsessat. He kokoontuivat mielellään sinne tähän aikaan, jolloin kotiopettajattaret nauttivat päivällislepoa. Neliömäisessä notkelmassa kasvoi karviaismarja-, viinimarja- ja vadelmapensaita sekä muutamia hedelmäpuita. Paahtavan kuumana valaisi niitä keskipäivän aurinko, lehdet ja hedelmät tuoksuivat kuumuuttaan, ja ylempänä sijaitsevasta keittiökasvitarhasta toi tuulenhenki silloin tällöin tullessaan sellerin ja purjon väkevää tuoksua. Nuo kolme tyttöä olivat asettuneet rinteellä kasvavan vanhan luumupuun juurelle. Kaikilla kolmella oli valkea- ja punaraitaiset batistipuvut sekä pienet valkeat olkihatut. Roxane istui suorana nojaten puun runkoon, kädet ristissä helmassa ja silmäili suoraan eteensä keskipäivän kimaltelevaan kirkkauteen. Hän oli saanut äitinsä ylevän kauneuden, nuo suuret, ruskeat silmät, mutta piirteiden ankara puhtaus oli noissa nuorissa kasvoissa muuttunut melkein ilmeettömäksi rauhallisuudeksi. Eleonore lepäsi puun varjossa ja tuijotti kohden taivasta. Kukoistavat, pyöreät kasvot, joissa äidin sfinksinsilmät olivat muuttuneet ystävällisiksi, ruskeiksi tytönsilmiksi. Nuorin, Marie, oli heittäytynyt kirkkaaseen päivänvaloon. Hän makasi vatsallaan, nojasi päätään käsiinsä, takoi keltaisten kenkäinsä kärjillä kuoppia nurmikkoon ja söi puusta pudonneita, puoliraakoja hedelmiä. Ollakseen kuusitoistavuotias oli hänen vartalonsa harvinaisen kehittymätön, hoikka ja kulmikas, ja kasvot olivat leveät lapsenkasvot, posket punaiset ja silmät avoimet ja siniset. Kihara, hunajankeltainen tukka peitti suurimmaksi osaksi matalan otsan. Kaikki kolme olivat hetken vaijenneet, häikäisevä valo ja voimakas tuoksu teki pään raskaaksi ja antoi ajatuksille väsyneen, uneliaan hitauden. Äkkiä katsahti Marie Roxaneen, sylkäsi luumunkiven suustaan ja kysyi: »Ajatteletko nytkin suuriruhtinastasi?»

Roxane kohotti hieman kulmakarvojaan ja vastasi torjuvasti: »Kaikkea sinä kyseletkin.»

»No niin», jatkoi Marie, »minä tarkoitan vain, että sinulla nyt on jotakin ajateltavaa. Meillä ei ole.»

Roxane ei ollut kuulevinaan tätä huomautusta, vaan sanoi: »Älä sylje kiviä suustasi noin sopimattomasti.»

»Sopimattomasti?» Marie katsahti hämmästyneenä sisareensa, »mutta sinähän olet ennen tehnyt aina niin. Kun minäkin joudun kihloihin jonkun suuriruhtinaan kanssa, en minäkään enää tee niin. Sitäpaitsi, onhan aivan tietämätöntä, miten Venäjällä menetellään.» Kun Roxane ei vastannut, jutteli Marie edelleen: »Minähän pidän sinun Dimitriäsi ihastuttavana, hänellä on hyvin kauniit silmät pitkine ripsineen, hänen viiksensä ovat ikäänkuin pronssinväristä silkkiä ja hänen saksankielensä kuuluu hyvin hauskalta, on aivan kuin hän oikeastaan aikoisi laulaa. Hän käyttää kyllä vähän liian paljon hajuvesiä, mutta kyllä hyviä, Peau d'Espagnea ja jotakin imelää, luullakseni heliotrooppia.»

»Hänen silmänsä ovat kauniit», huomautti Eleonorekin. »Silloinkin, kun hän nauraa, ovat ne surulliset.»

»Niin, surulliset ne ovat», sanoi Roxane juhlallisesti. »Dimitrihän on niin iloinen ja hauska, mutta syvemmällä hänen olennossaan on jotakin surullista. Jo hänen äänensä. Kun hän kertoo kotimaastaan, kukkivista aroista, tataareista kieroine silmineen, aina on siinä jotakin alakuloista.»

»Tietysti», sanoi Eleonore, »kun kuulen sanan Venäjä, ajattelen suurta tasankoa, jolla hämärtää. En voi ajatella, että aurinko paistaisi siellä, siellä on aina hämärä, ja kaukana on suuri kaupunki ikkunat valaistuina, ja jossakin hämäryydessä joku laulaa tahi nauraa.»

»Mademoiselle Laure sanoo», ilmoitti Marie, »että Pietarin hovi on Euroopan kevytmielisin hovi.»

Roxane kohautti halveksivasti olkapäitään: »Niin hän.»

Rinteeltään saattoi Marie nähdä puutarha-aitauksen. Maantie kulki sen sivutse nousten ylämäkeen ja yhtyen kylätiehen, jonka varrella sijaitsi pieniä taloja ja puutarhoja. Aurinkoisena ja hiljaisena lepäsi se nyt, ainoastaan koirat ja kanat kuljeskelivat siellä edestakaisin, ja joskus joku nainen kiiruhti vesiämpäreineen kaivolle. Mutta sen takana eräällä kukkulalla kohosi suurena ja valkoisena, välkkyvin akkunoin, Tirnow, kreivi Dühnen'in linna. Marie ei päästänyt maantietä silmistään, sillä joka päivä tähän aikaan kulkivat kolme Dühnen'in poikaa siitä sivutse matkallaan purolta, jossa olivat käyneet uimassa. »Siinä he ovat!» huudahti Marie ääneensä. Kaikki kolme sinisissä liinapuvuissaan, kosteat uimapyyhkeet hartioilla, ja kasvot niin auringonpaahtamina, että heidän vaalea tukkansa näytti melkein valkoiselta. Siinä oli Felix, kuusitoistavuotias kadetti, pitkä ja hoikka, Bruno kauniine tytönkasvoineen sekä Coco, huonosti kasvatettu seitsenvuotias nulikka. Molemmat vanhemmat pojat tervehtivät naisia. Coco pysähtyi, painoi kasvonsa aitausta vasten ja laski: »Kolme kaalinpäätä, kolme salaatinpäätä, kolme prinsessaa.» Sitten juoksi hän tiehensä. Marie seurasi tarkkaavasti silmillään poikia, kun he astuivat ylös kylätietä, kävivät yhä pienemmiksi ja lopulta hävisivät kokonaan. Ja joka kerran tuntui hänestä, ikäänkuin jokin olisi raskauttanut sydäntä, ikäänkuin tuolla ulkopuolella vapaa, iloinen elämä olisi kulkenut hänen ohitsensa.

Kreivitär Dühnen oli tosin kerran ollut poikineen linnassa, mutta silloin oli Felix univormussaan ollut jäykkä ja teeskennelty, ja molemmat toiset tukka sileäksi kammattuna ja valkeat kaulukset kaulassa äänettömiä ja hämillään. Ja kaikki kolme aivan toisia olentoja kuin ne pojat, jotka väljissä liinapuseroissaan, kuumina ja vielä kylvystä kosteina kulkivat puutarha-aidan ohi. Surullisena kääntyi hän taasen luumujensa puoleen. Kun hän heitti silmäyksen Roxaneen, huudahti hän: »Mutta, Roxane, minkä näköinen sinä olet, sinähän olet itkemäisilläsi, sinähän jo itket.»

Tosiaan olivatkin Roxanen posket kosteina kyyneleistä. Hän hymyili. »Ei se ole mitään», sanoi hän, »minusta tuntui vain äkkiä niin omituiselta, että minä muutaman päivän jälkeen en enää ole näkevä mitään tästä kaikesta, että se on oleva kaukana, kaukana poissa, aurinkoinen pieni paikka, jota tulen kaipaamaan.»

Marie kohautti olkapäitään. »Nämä vanhat karviaismarjapensaat», tuumi hän, »ovat kai viimeiset, joita minä tulen kaipaamaan.»

Pienet vaunut ajoivat maantietä aitauksen ohi ja Marie ilmoitti taasen: »Hyvä Jumala! siinä hän tulee.» Se oli kaupungin lukion professori Wirth, joka saapui kaksi kertaa viikossa linnaan pitämään prinsessoille luentoa historiassa. Marie ojenteli ja venytteli itseään ajatellessaan tulevan tunnin pitkäveteisyyttä. »Se on myöskin siunausta, kihlauksen tuomaa siunausta», sanoi hän, »että pääsee eroon näiden historiantuntien kurjuudesta. Tule, Lore, Roxane on onnellinen, hän voi jäädä tänne ja ajatella Dimitriään.» Huoaten nousivat molemmat tytöt ja lähtivät haluttomasti ja hitaasti astumaan linnaa kohti.

Kello neljä seisoi musta nelivaljakko linnan edustalla. Tähän aikaan oli ruhtinattarella tapana tehdä ajeluretki tyttärineen. Marie ei paljoa välittänyt näistä retkistä, ne tehtiin enimmäkseen vaijeten, ja tie oli liiaksi tuttu. Joka tapauksessa se oli tilaisuus, jolloin saattoi hengittää ulkomaailman ilmaa ja heittää silmäyksen muiden ihmisten elämään. Ensiksi oli kylätie. Kun vaunut kulkivat sivutse, pistivät naiset päänsä pienistä akkunoista, lapset istuivat puutarhanaidoilla suut ammollaan, miehet tervehtivät, koirat haukkuivat, syntyi iloinen ja meluava hälinä. Kirkon vieressä oli pappila. Puutarhassa seisoi pastorin rouva kahden tyttärensä kanssa, he pitelivät suuria vateja, joihin he noukkivat viinimarjoja. Heidän sileät, ruskeat tukkansa välkkyivät auringossa. Kun he huomasivat vaunut, tarttuivat he molemmin käsin vateihinsa ja niijasivat syvään. Sitten tuli Tirnow. Kaikki akkunat olivat avoinna, sisällä soitettiin pianolla valssia, kirsikkapuissa muurin vierellä istuivat pojat; kolme sinistä olentoa kaiken vihreän ja punaisen keskellä. Coco heilautti olkihattuaan ja huusi jotakin vaunujen jälkeen. Kuumana paahtoi aurinko maantielle, tomupilvi seurasi vaunuja, seutua peitti himmeä, keltainen verho, suuret takkiaislehdet tienvarsilla olivat tomunharmaat kuin imupaperi, ja vastenmieliset, suuret kärpäset surisivat ajelevien nenän ympärillä. Marien silmäluomet kävivät raskaiksi, ja hän alkoi taasen epäillä näiden ajeluretkien hauskuutta. Mutta vielä oli jotakin nähtävää. He ajoivat Schlochtin'in, parooni Üchtlitz'in, maatilan ohitse. Ja sepä olikin koko ajelun huippukohta. Varjoisana lepäsi tuo punainen rakennus mahtavien, vanhojen lehmustensa keskellä. Puutarhassa, tenniskentällä, juoksentelivat nuoret tytöt kirjavissa päähineissään ja nuoret herrat vaaleissa puvuissaan, heidän äänekäs puhelunsa kuului aina maantielle saakka. Puiden välissä riippui keinu, ja siinä istui punapukuinen tyttö, vieressä seisoi upseeri ja keinutti. Napit hänen tummassa sotilastakissaan välkkyivät kuin tuli. Ja kun tyttö lentäessään korkealle oksien väliin päästi pienen, kimeän kirkaisun, taivutti hän päätään taaksepäin ja nauroi. »Ihanaa», ajatteli Marie ja huokasi.

Nyt kääntyivät vaunut metsään, eikä ollut enää mitään, mistä hän olisi saattanut iloita. Jäykkinä ja säännöllisinä seisoivat männyt loputtomissa riveissään, metsä täynnä jättimäisiä lyijykyniä, ja vinosti paistoi iltapäiväaurinko latvojen läpi. »Miten hyvälle tuoksuaa», sanoi Eleonore. Hän sanoi niin joka kerta, Marie tiesi että se oli tuleva. Ja sitte näyttäytyi muutamia metsäkauriita puiden runkojen välissä ja Roxane sanoi: »Katsokaa, metsäkauriita!» Tämä tapahtui myöskin säännöllisesti kuin käen ilmestyminen vanhasta käkikellosta, jonka neiti von Dachsberg, kotiopettajatar, oli perinyt äidiltään; kello surisee, käki näyttäytyy ja sanoo: »Kukkuu», kello surisee, ja Eleonore sanoo: »Miten hyvälle tuoksuaa», kello surisee, ja Roxane sanoo: »Katsokaa, metsäkauriita.» — Metsä oli nyt lopussa ja pitkä poppelikujanne alkoi. Sen päässä häämöitti linna, suurena ja harmaana kaarevine päätyineen, paksuine pylväineen ja vihreine kuparikattoineen. Ulkoportailla seisoi Böttinger, pieni siniseen ja hopeaan verhottu olento, ja odotti.

Ennen päivällistä kokoonnuttiin vihreään huoneeseen. Se hetki oli aina miellyttävä, siinä oli juhlatunnelmaa. Nuo kolme tyttöä esiintyivät valkopukuisina ruusut vyössä, mademoiselle Laure de Bouttamcourt, mustakiharainen ranskatar, pukeutui mielellään vaaleaan silkkiin. Hän keskusteli kreivi Streith'in kanssa, taivutti päätään taaksepäin ja katseli keimailevasti häneen mustilla silmillään. Neiti von Dachsberg, kotiopettajatar, jonka tukka oli aivan vaalea, kasvot kalpeat ja kärsivälliset, seisoi hiukan syrjässä ja keskusteli puoliääneen majurin kanssa. Parooni Fürwit laski leikkiä prinsessojen kanssa. Hän oli ollut hovimarsalkkana ruhtinattaren isän luona ja luuli täälläkin olevansa samassa asemassa, mutta itse asiassa oli ruhtinatar vain halunnut valmistaa hänelle suruttoman vanhuuden, ottaessaan hänet taloonsa. »Kunniani kautta», sanoi hän, »näin unta, että kolme valkoista naista tuli vastaani. Sanon itselleni, että ne ovat enkeleitä. Mutta heti johtuu mieleeni: jos he menevät linnaan, miten on minun heidät esiteltävä? Miten esitellään enkeleitä?» Hän nauroi, sipsutteli pienillä jaloillaan ja siveli kaunista, ruskeaksi värjättyä poskipartaansa. Vihdoinkin saapui ruhtinatar, seurassaan paroonitar Dünhof, hänen ystävättärensä ja seuranaisensa, pieni, hengenahdistusta poteva nainen, jolla oli suuret, punakat kasvot ja lumivalkoinen tekotukka. Voitiin käydä pöytään. Ruhtinatar otti kreivi Streith'in käsivarren, kolme prinsessaa seurasivat häntä, Parooni Fürwit johti paroonitar Dünhofia, majuri neiti von Dachsbergiä, mademoiselle Laure kulki yksin. »Kun mennään pöytään», oli Marie kerran sanonut mademoiselle Laurelle, »ovat kaikki kauniisti puettuja, pöytä, valkeaan ja hopeaan katettuna, on kuin alttari, hiukan väristen asetutaan sen ääreen ja odotetaan kaikkia hyviä herkkuja, silloin voi toki jonkunverran iloita siitä, että on prinsessa.»

»Ah, ma pauvre petite!» [Voi pikku raukkaa! — Suom.] oli mademoiselle Laure vastannut.

Pöydässä johti kreivi keskustelua. Ruhtinatar kuunteli häntä, ja hänestä saattoi huomata, että hän oli mieltynyt ja tyytyväinen kreivin puheluun. Paroonitar Dünhof ja parooni Fürwit lausuivat myös joskus jotakin, neiti von Dachsberg puheli puoliääneen majurin kanssa, prinsessat istuivat suorina tuoleillaan ja vaikenivat.

»Niin», sanoi kreivi, »eilen oli parooni Üchtlitz luonani. Vanha herra näytti olevan vallan poissa suunniltaan. Ajatelkaa, sanoi hän, meidän Hildamme haluaa lähteä pois kotoaan ryhtyäkseen johonkin työhön. Haluaako hän hoitaa sairaita, haluaako hän lueskella, haluaako ruveta postineidiksi? Mistä minä tiedän. Hän ei voi kehittää itseään kotona, sanoo hän. Oletteko milloinkaan kuullut, että meidän aikanamme jokin nainen kehittäisi itseään? Ei — mutta hänen täytyy pois. Hän sanoo, ettei hän halua prinsessan tapaan istua kotona ja odottaa kruunua.»

Tämä herätti iloisuutta koko pöytäseurassa. »Hän ei minusta milloinkaan ole ollut miellyttävä», huomautti ruhtinatar, ja paroonitar Dünhof arveli: »Kun nuo naiset lopulta ovat kehittäneet itsensä, ei enää olla selvillä, miten heidän kanssaan menetellä.»