Part 9

"Mitä tuo sekaantuminen lopulta hyödyttää, jos mies ei kerran ole se, joksi hän itseään väittää?"

Ruhtinatar oli ivallisen näköinen. "Hän voi olla Bellarion Cane ja samalla se, jona minä häntä pidän. Mikään ei estä. Mutta tekeepä mieleni ennustaa vähän. Tuo messer Bellarion ei enää joudu oikeuteen. Hänelle annetaan tilaisuus karata."

XIV luku.

PAKO.

Bellarion vietiin takaisin tyrmään kaupunginmuurin korkeassa tornissa. Hän sai vielä kerran seurustella mitä inhoittavimpien hylkyjen kanssa. Mutta jo tuntia myöhemmin tuli käsky siirtää hänet pieneen kammioon, jonka lasiton ristikkoikkuna antoi vihreälle tasangolle. Vehmauden halki kiemurteli Po hopeaisena vyönä etsien tietä Lombardiaan.

Hiukan myöhemmin illalla saapui markiisi Theodore hänen luokseen, saadakseen kuulla peittelemättömän totuuden. Bellarion valehteli hänelle yhtä sujuvasti kuin hän oli valehdellut podestàlle.

Kuitenkin pysytteli hän nyt lähempänä totuutta. Salaliittolaiset olivat alkaneet epäillä häntä kuultuaan hänen käyneen hovissa. Selityksiä oli vaadittu ja hän oli niitä antanut. Kuitenkin oli hänet teljetty ullakkohuoneeseen, kunnes Ciglianosta saataisiin varmennus hänen väitteilleen. Kreivi Spigno, joka pelkäsi henkensä olevan vaarassa, tuli yöllä häntä vapauttamaan.

"Mikä sai minut päättelemään", sanoi Bellarion, "että hänkin oli teidän korkeutenne asiamies."

Salaliittolaiset, jatkoi hän, olivat kuitenkin varuillaan. Juuri kun Spigno oli ollut häntä vapauttamassa, yllättivät he kreivin. Onneksi oli Spigno ehtinyt antaa hänelle, Bellarionille, tikarin. Syntyi kahakka, jossa kreivi surmattiin. Bellarion taisteli henkensä edestä ja haavoitti tällöin Barbarescoa sekä luultavasti paria muutakin, ja pakeni sitten erääseen huoneeseen, jonka oven telkesi. Tämänjälkeen hän oli hypännyt ikkunasta ulos, joutuen suoraan vartion käsiin.

"Ellei teidän korkeutenne olisi kehoittanut minua käymään hovissa, ei tämä olisi tapahtunut. Loppujen lopuksihan ovat vehkeilijät kuitenkin paenneet ja teidän korkeutenne on nyt pelastettu."

"Pelastettu!" Hänen korkeutensa nauroi julmasti. Hänen ilmeessään ei tällä hetkellä ollut jälkeäkään siitä hyväntahtoisuudesta, jota montferratilaiset olivat oppineet rakastamaan. Vaaleat, siniset silmät olivat teräksenkovat ja kasvot uhosivat häijyyttä.

"Vielä mitä! Olette sotkenut koko jutun."

"Vai sotkenut! Jospa olisin kertonut podestàlle, mitä todella tapahtui Barbarescon talossa —"

"Jos olisitte!" keskeytti markiisi kiukkuisesti. "Tosiaankin. Mitäpäs teidänlaisenne nulkin puheista?"

Bellarion havaitsi, että valtionhoitaja levottomuudessaan puhui mitä sattui.

"Teidän korkeutenne sanat ovat ylen hämärät." Nuorukaisen ääni oli melkein halveksiva. "Ehkäpä minun lopultakin on pakko kertoa totuus, pelastaakseni henkeni."

"Henkenne? Kuka teidän hengestänne välittää?"

"Minä itse välitän siitä enemmän kuin kenenkään muun hengestä."

Markiisi irvisti ja hänen katseensa kävi yhä kovemmaksi. "Alatte olla hankala käsiteltävä, ystäväiseni."

Bellarion huomasi markiisin pelkäävän, että perinpohjainen tutkimus asiassa paljastaisi syvimmänkin salaisuuden, valtionhoitajan oman osan salahankkeessa. Hänhän oli omien tarkoitusperiensä saavuttamiseksi ryhtynyt yllyttämään vehkeilijöitä ensin Spignon ja sitten Bellarionin kautta.

"Niin, te käytte hankalaksi", kertasi hänen korkeutensa. "Herttua Gian Galeazzo ei olisi siekaillut kanssanne. Hän olisi empimättä antanut katkaista kalliin kaulanne. Kiittäkää luojaanne, etten ole Gian Galeazzo."

Hän otti esille köysikäärön, jonka oli piilottanut viittansa alle ja viskasi sen Bellarionin jalkoihin. Tuolille pani hän pari karkeaa viilaa.

"Jos katkaisette jonkun tangon ristikosta, mahdutte kyllä läpi. Sitokaa köysi ristikkoon ja laskeutukaa maahan, mutta vasta pimeän tultua. Joudutte näin ilman muuta muurien ulkopuolelle. Menkää matkoihinne, älkääkä enää koskaan näyttäytykö Montferratissa. Jos sen teette, saatte varmasti roikkua hirsipuussa — karkaamisesta."

"Sen ansaitsisinkin", myönsi Bellarion. "Teidän korkeutenne ei tarvitse olla huolissaan."

"Enkö, koira?" Valtionhoitaja mittaili häntä jäätävällä katseellaan tuokion, pyörähti sitten kannoillaan ja poistui.

Kun seuraavana aamuna saatiin kuulla, että vanki oli karannut, levitettiin Casalessa mitä ihmeellisimpiä huhuja. Ainoastaan markiisi Theodore oli käynyt pidätetyn luona, eikä häntä epäillyt kukaan, lukuunottamatta ruhtinatar Valeriaa, joka sanoi uskolliselle Dionaralleen:

"Siinä näet. Eikö käynyt ennustukseni toteen? Enkö ollut oikeassa tuon kehnon nulikan suhteen?" Mutta hänen äänessään ei ollut sitä tyytyväisyyden sävyä, jonka tavallisesti voi havaita, kun joku toteaa otaksumansa oikeaksi.

Samaan aikaan oli Bellarion jo päässyt turvaan Milanon alueelle. Hänen ajatuksensa askaroivat kuitenkin vielä Montferratissa ja ruhtinatar oli niiden keskeisimpänä kohteena.

Hän yöpyi muutamassa Candian majatalossa ja muisti makuulle mennessään ruhtinattaren antamat viisi tukaattia, joista hänellä vielä oli kolme jälellä.

"Jonakin päivänä maksan ne takaisin", ajatteli hän.

Seuraavana aamuna hän nousi varhain, jatkaakseen matkaa Paviaan. Miettiessään tulevaisuuttaan havaitsi hän kuitenkin, etteivät opinnot enää kangastaneet niin houkuttelevina kuin luostarista lähtiessä. Viime päivien tapahtumat olivat aukaisseet hänen silmänsä näkemään monet asiat toisessa valossa kuin aikaisemmin.

Hän otti uudelleen harkittavakseen kerettiläiset mielipiteensä synnistä. Isät olivat ehkä sittenkin olleet oikeassa. Olivatko synti ja paha synonyymeja, siitä hän ei kuitenkaan päässyt selville. Vain siitä hän oli varma, että pahuutta ei maailmasta suinkaan puuttunut. Mahtoikohan paha olla lopultakin se voima, joka ihmisten kohtalot määrää, hyvän supistuessa jonkinlaiseksi passiivisen vastarinnan muodoksi? Kenties saattoi tuo vastarinta olla aktiivistakin, mutta siinä tapauksessa se ilmeni pahan hahmossa, jotta paha alati säilyisi.

Siinä oli nyt hänen kumoamaton syllogisminsa. Tomuksi se oli hajonnut maailman ensi kosketuksesta. Ja kuitenkin, turmeluksesta huolimatta, tuntui vaikealta kääntää selkänsä maailmalle. Elävien, toimivien miesten koulu kutsui paljon houkuttelevammin kuin oppinut Chrysolaras. Bellarion muisti antautuneensa tehtävään, jota ei vielä voinut pitää loppuun suoritettuna.

Toinen kirja.

7 luku.

KOIRA-IHME.

Bellarion taivalsi Mortaran ympärillä olevan alavan ja epäterveellisen marskimaan läpi. Täällä lainehtivat riisipellot niinkuin ne olivat lainehtineet jo kolmesataa vuotta, aina siitä lähtien kuin riisi tänne Kiinasta tuotiin. Hänestä tuntui oudon viehättävältä tarpoa Milanon liejussa, tuon mahtavan valtion, jonka Gian Galeazzo Visconti oli kohottanut kunniaan ja kukoistukseen.

Sisäinen rauha ja ulospäin suunnattu voima olivat aikaansaaneet ennenaavistamattoman hyvinvoinnin tässä valtiossa. Teollisuus menestyi erinomaisesti. Milanon villan- ja silkinkutojat lähettivät tuotteitaan Venetsiaan, Ranskaan, Flanderiin ja Englantiin. Ranskan kanssa käytiin hevos- ja karjakauppaa suuressa mittakaavassa. Koko sivistyneen maailman varallisuus tuntui kertyneen Milanoon ja pankkiliike kehittyi, niin että pian ei Europassa ollut ainoatakaan huomattavaa kaupunkia, jolla ei olisi ollut pankkilaitostaan. Jokaisessa Europan kaupungissa kiertelivät Gian Galeazzon kultakolikot, jotka tunnettiin Milanon ensimmäisen herttuan kunniaksi lyötyjen tukaattien nimellä.

Tosin olivat Gian Galeazzon lait julmat, sillä ihmishenki oli halpa tänä aikakautena, mutta viisaat ne olivat ja oikeudenmukaiset; veronmaksu ei käynyt kenellekään ylivoimaiseksi, mutta silti karttui herttuan kassa. Tieteet ja taiteet kukoistivat, tämän ajan uljaimmat sotapäälliköt johtivat armeijaa, ja ennenpitkää luikerteli Viscontien kyy Alpeilta aina Abruzzeille. Melkein koko Pohjois-Italia oli Milanon hallussa ja Gian Galeazzo olisi ollut täysin oikeutettu painamaan päähänsä kuningaskruunun.

Melegnanon linnassa, jonne herttua oli paennut Italiassa raivoavaa ruttoa, ryhdyttiin jo valmistautumaankin kuninkuutta varten, mutta silloin korjasi kuolema tämän mahtavan ruhtinaan, jolle inhimilliset viholliset eivät olleet voineet mitään.

Koska Gian Galeazzon kuollessa hänen poikansa Gian Maria oli vasta kolmentoista ja Filippo Maria kahdentoistavuotias, jätettiin herttuan määräyksen mukaisesti valtion peräsin holhoojahallitukselle, hallitusneuvostolle, johon kuuluivat kondottierit ja herttuatar Catherine.

Jo heti alussa esiintyi hallitusneuvostossa erimielisyyttä, ja kuitenkin olisi juuri nyt yksimielisyys ollut tarpeen. Heti Gian Galeazzon kuoltua käyttivät Milanon monet viholliset tilaisuutta hätyytelläkseen valtiota, ja herttuan mainiot kapteenit, joita kehnon Gian Marian häilyväisyys suututti, liittyivät mukaan perintöä paloittelemaan, muodostaen lukuisia riippumattomia valtioita. Viidessä vuodessa luhistui hoidon puutteessa Gian Galeazzon suurella työllä pystyttämä rakennus, ja ainoastaan yksi hänen kuuluisista sotilasapulaisistaan oli pysynyt uskollisena, hoitaen nyt yhdessä herttuan äpäräpojan Gabriellon kanssa hallitusohjia. Tämä mies oli Facino Cane, Biandraten kreivi, sama, jonka Bellarion hädissään oli ottanut kasvatusisäkseen.

Lähdettyään Casalesta vietti Bellarion ensimmäisen yön Candiassa. Seuraavana yönä lepäsi hän Vigevanossa ja aamulla souti muuan mies hänet leveän Ticinon yli. Bellarion jatkoi matkaansa Abbiategrassoon, missä Milanon valtiailla oli metsästyslinna.

Hän lauleskeli astuessaan eteenpäin; ei suinkaan riemusta, vaan karkoittaakseen yksinäisyydentunteen, joka oli kasvanut joka askeleella hänen lähdettyään Casalesta. Jätettyään Abbiategrasson poikkesi hän kovalta maantieltä niitylle, ihmetellen laitumella olevien nautojen tavatonta kokoa ja rehevyyttä. Hänen jalkansa olivat kivisellä tiellä käyneet perin aroiksi ja siksi hän tyytyväisenä heittäytyi nurmikolle erään pikku puron rannalla haukkaamaan illallista. Abbiategrassosta oli hän ostanut leipää ja juustoa.

Yht'äkkiä kuului puron toisella puolen olevalla kummulla kasvavasta metsiköstä äänekästä melua, ihmisääniä ja koirien haukuntaa, ruoskanläiskettä ja kahinaa. Sitten säntäsi metsästä ruskeapukuinen mies, joka juoksi puroa kohti kuin henkensä edestä. Hän oli avopäin ja hänen musta tukkansa liehui viuhkana tuulessa.

Hän oli jo ehtinyt puoliväliin purolle kun takaa-ajajat ilmestyivät näkyviin; kolme suurta verikoiraa, jotka pinkoivat minkä käpälistään irti saivat.

Vihdoin ratsasti metsiköstä miesjoukko, etunenässä tulipunaiseen ja hopeaan pukeutunut poika, joka usutti hurttia kimeällä äänellä. Hänen seuralaisistaan oli ehkä puolet hienoja herrasnuorukaisia, muut taas nahkapukuisia palvelijoita. Näistä pari kuljetti kytkyessä tempoilevia, ulisevia koiria. Aivan nuoren johtajan kintereillä ratsasti isokokoisella hevosella voimakas, mustapartainen mies, heilutellen ruoskaa kourassaan. Hän ei näyttänyt rengiltä enempää kuin hovimieheltäkään. Ilmeisesti hän oli jotakin siltä väliltä. Hänkin huikkasi ja läimäytteli ruoskaansa yllyttääkseen koiria tavoittamaan saaliinsa.

Kauhu siivitti pakenevan miehen jalat. Hän ehti puron rannalle kun hurtat olivat noin kymmenen metrin päässä, ja katsomatta taakseen heittäytyi hän päistikkaa veteen. Halkaisten voimakkaasti vettä ui hän yli, koirien yhä seuratessa.

Pelästynyt Bellarion riensi miesparkaa vastaan ja tarjosi hänelle kätensä auttaakseen häntä kuiville. Mies tarrautui käteen ja kovalla nykäyksellä kiskoi Bellarion hänet rannalle.

"Palkitkoon Jumala teitä, herra!" läähätti mies hartaasti. Hän lysähti polvilleen haukkoen henkeään ja vavisten. Samassa kapusi ensimmäinen koira rannalle ja sai heti Bellarionin tikarin kurkkuunsa.

Raivokas karjunta puron toiselta rannalta ei estänyt häntä tappamasta vielä toistakin koiraa. Raadot heitti hän puroon. Sillävälin oli kolmas hurtta jo päässyt maihin. Se karkasi äristen Bellarionin kimppuun, kiskoen hänet kumoon alleen. Nuorukainen nosti vaistomaisesti vasemman käsivartensa suojakseen ja iski tikarin koiran kurkkuun. Eläin kimposi taaksepäin ja Bellarion iski toisen kerran, tällä erää sydämeen. Koira lysähti kyljelleen veren pulputessa Bellarionin vaatteille. Hän nosti raskaan raadon päältään ja kompuroi hitaasti pystyyn, ihmetellen mitä nyt mahtaisi seurata.

Punapukuinen nuorukainen kirosi hirvittävästi. Hän keskeytti sadatuksensa vain mölistäkseen käskyn:

"Päästä irti koko liuta! Lähetä kaikki heidän kimppuunsa, Squarcia!"

Kookas mies oli jo tehnyt omalla vastuullaan jotakin muuta. Satulankoukusta oli hän ottanut väkipyssyn, tähdännyt ja laukaissut. Niin lähellä kuolemaa ei Bellarion ollut vielä koskaan ollut. Tällä kertaa pelasti hänet, vaikkakin tahtomattaan, sama mies, jota hän äsken oli varjellut koirien hampailta.

Mies oli nimittäin vähitellen päässyt jaloilleen ja aikoi taakseen katsomatta jatkaa pakoaan. Mustatukkainen Squarcia huomasi kuitenkin hänen aikeensa, heilautti asetta, joka oli ollut tähdättynä Bellarioniin, ja seuraavassa tuokiossa singahti nuoli miehen päähän.

Ennenkuin Squarcia ennätti lennättää toista nuolta, sai hän piiskansivalluksen kasvoihinsa ja punapukuinen nuorukainen huusi:

"Kautta Jumalan luitten! Kuka sinun käski ampua, elukka? Sanoin, että päästäisit koirat irti. Aiotko pilata leikin, sinä koira? Ajoinko minä häntä tänne saakka vain senvuoksi, että sinä ampuisit hänet?" Hän päästi mitä törkeimpiä sadatuksia ja käski uudelleen irroittaa koirat. Mutta Squarcia, johon eivät sadatukset tehonneet enempää kuin lyönnitkään, ehätti väliin.

"Tahtooko teidän ylhäisyytenne, että tuo nuorukainen tappaa vielä pari koiraa entisten lisäksi, ennenkuin hänet taltutetaan? Hänellähän on ase."

"Hän surmasi koirani. Koirat hänelle myös kostakoot." Bellarion ymmärsi, mikä hänen kohtalonsa oli, jos yrittäisi paeta. Hän pelkäsi, ja kauhistui samalla noita miehiä, jotka metsästivät ihmisiä kuin villejä eläimiä. Vaikka äsken surmansa saanut poloinen olisi ollut syypää mihin rikokseen hyvänsä, oli rangaistus kuitenkin epäinhimillinen.

Muuan rengeistä puhutteli Squarciaa, ja tämä kääntyi nuoren isäntänsä puoleen.

"Checco sanoo, että tuolla alempana on kahlaamo, herra herttua."

Puhuttelusana hämmästytti Bellarionia. Oliko tuo kiljuva, sadatteleva poika, joka puhui kuin tallirenki tai porttola vieras, oliko hän herttua? Milanon herttua? Bellarion muisteli niitä juttuja, joita hiljan oli kuullut tämän kaksikymmenvuotiaan nuorukaisen julmuuksista.

Neljä renkiä karautti kahlaamoa kohden ja vastarannalta kajahti Squarcian ääni:

"Koetappas astua askeltakaan, nulikka, niin toimitan sinut luojasi eteen."

Hevoset kahlasivat matalan paikan yli ja Bellarion vartosi, muistaen nyt, että Milanon todellinen hallitsija oli Facino Cane. Hän päätti vielä kerran käyttää tuota nimeä apunaan.

Renkien aikoessa käydä häneen käsiksi ilmoitti hän olevansa Facinon poika ja käski heidän tuumia päänsä ympäri, ennenkuin koskisivat häneen. Mutta vaikka hän olisi sanonut olevansa Rooman paavin poika, eivät nämä raa'at veitikat olisi olleet millänsäkään. He tottelivat vain Squarciaa, eikä heillä ollut enempää älyä kuin kytkyessä tempovilla koirilla. He sitoivat nahkahihnan hänen oikeaan ranteeseensa ja sitten oli hänen seurattava. Hän ei pannut vastaan, koska huomasi vastustuksen hyödyttömäksi. Kahlaamon syvimmällä kohdalla nousi vesi hänen vyöhönsä asti ja lisäksi pärskyttivät hevoset hänet yltäkin märäksi. Verisenä ja vettä valuenkin säilytti hän arvokkuutensa joutuessaan nuoren herttuan kanssa vastakkain.

Gian Maria oli vastenmielisen näköinen. Hänen merkillisen puolivalmiit kasvonsa olivat kuin ennenaikojaan syntyneen lapsen, kooltaan vain suuremmat. Varreton nenä törrötti leveänä punaisessa naamassa ja aivan sen alla paisuivat muodottomat, suuret, punaiset huulet. Vaaleat rengassilmät tuntuivat pullistelevan päästä, otsa oli matala ja taaksepäin kalteva, leuka melkein olematon. Isältään oli hän perinyt ainoastaan kullanpunaisen tukkansa.

Bellarion tuijotti rumilusta kuin lumottuna. Herttua rypisti otsaansa.

"Jopa on julkea lurjus! Tiedätkö, kuka olen?"

"Otaksun, että olette Milanon herttua", vastasi Bellarion. Hänen äänessään oli ylenkatsetta.

"Oho, vai otaksut? Olet siitä vielä varmakin, ennenkuin eroamme. Otaksuitko samaa tappaessasi koirani?"

"En kuvitellut ruhtinaan tuolla tavoin metsästävän inhimillistä olentoa."

"Mitä sanot, koira?"

"Teidän ylhäisyytenne siis tuntee minut!"

"Ettäkö tunnen sinut, pölkkypää?"

"Lausuittehan nimeni, Cane." [Cane (it.) = koira. — Suom.]. Näin hän jälleen käytti hyväkseen tuota nimeä, josta jo aiemmin oli hänelle ollut paljon apua. "Olen Bellarion Cane, Facino Canen poika."

Muuan silkkiäismarjan värisessä samettipuvussa koreileva, nuori, hyvännäköinen mies, joka kannatteli ranteeseensa kiinnitettyä metsästyshaukkaa, ohjasi mustan hevosensa lähemmäksi, ja tarkasteli tuhruista ryysyläistä suurella mielenkiinnolla.

Herttua kääntyi uteliaan nuorukaisen puoleen ja kysyi:

"Kuulitko, mitä hän sanoi, Francesco?"

"Kyllä, mutta en tiennyt, että Facinolla on poika."

"Äpärä, kenties. Eipä mitään." Hänen ilkeille kasvoilleen levisi ruma virnistys. Bellarionin henkilöllisyyden toteaminen lisäsi vain rääkkäyksen viehätystä. Gian Maria Viscontin mustassa sielussa kyti sammumaton viha jaloa holhoojaa kohtaan. "Vapauttakaamme Facino tästä kiusallisesta painajaisesta. Takaisin, koko joukko! Järjestykää riviin pitkin rantaa."

Seurue hajaantui estääkseen Bellarionia pääsemästä pakoon.

Vapisuttava pelko valtasi nuoren miehen. Hän oli ampunut nuolensa, osaamatta maaliin. Nyt oli hän avuttomana tuon ihmishirviön käsissä. Herttuan käskystä irroitettiin hihna hänen kädestään ja hän oli vapaa.

"Hei, lurjus", kiljui herttua. "Alahan laputtaa." Hän käski Squarcian päästää irti kaksi koiraa.

Squarcia vapautti kaksi koiraa erään rengin pitelemästä kytkyestä, tarttui kumpaistakin kaulanauhaan ja polvistui niiden väliin, laskeakseen ne irti herttuan määrätessä.

Bellarion ei liikahtanut paikaltaan. Kauhun lamauttamana seurasi hän näitä valmisteluja, tuskin käsittäen niiden tarkoitusta. Hän ei tiennyt, että suuri metsästäjä Bernabo Visconti oli jättänyt intohimonsa perinnöksi pojanpojalleen, joka ei kuitenkaan tyytynyt hirviin tai villisikoihin, vaan vaati jalompaa riistaa. Herttuan metsästyskoiria syötettiin ihmislihalla.

"Haaskaat aikaa", marisi herttua. "Tuokion kuluttua lasken koirat irti. Lähde juoksemaan niinkauan kuin sinulla on aikaa. Jos oikein ponnistat, pelastavat ehkä kinttusi kalliin henkesi." Hän nauroi niin että kuola tippui suupielistä. Ehkä uhrille annettu valheellinen toivonkipuna pidentäisi edessä olevaa nautintoa.

Valjuna ja kauhusta puolikuolleena Bellarion vihdoin kääntyi ja säntäsi kuin hullu metsää kohden. Herttuan eläimellinen nauru kajahteli hänen korvissaan. Ja äkkiä nousi jokin nuorukaisen sisimmässä kapinaan. Tämä ei ollut miehen arvolle sopivaa. Kuristaen pelkonsa hän pysähtyi ja pyörähti ympäri.

Herttua, joka huomasi huvin loppuvan lyhyeen, kirosi raivokkaasti.

"Kyllä hän vielä juoksee, teidän korkeutenne, jahka irroitan koirat", jupisi Squarcia.

"Laske irti, siis."

Koirat syöksyivät nuolina kohti Bellarionia, joka seisoi kuin jähmettyneenä, tukka tuulessa hulmuten. Hän tunsi voivansa pahoin ja oli melkein menettää tajuntansa. Ei kättäänkään hän nostaisi suojaksi. Karatkoot hänen kurkkuunsa, nuo hurtat, sitä pikemmin päättyisi kidutus.

Hän ummisti silmänsä ja voihkaisi. "Jeesus!" Hänen huulensa liikkuivat hiljaa, rukoillen koneellisesti: "Sinun käsiisi, Herra..."

Koirat tulivat. Ei tapahtunut mitään. Niiden kiivaat loikkaukset hiljenivät hölkäksi. Ne nuuskivat ilmaa, lähestyivät häntä, haistelivat, työnsivät kuononsa ruohoon ja ilmaisivat kiemurrellen alistumistaan ja mieltymystään.

Herttuan seurueesta kuului hämmästyneitä huudahduksia. Ihmetellen aukaisi Bellarionkin silmänsä. Hän katseli koiria, jotka matelivat hänen jaloissaan. Jumala oli tehnyt ihmeen.

Näin ajattelivat monet muutkin tapauksen näkijöistä. Raaka Squarciakin, joka oli jäänyt polvistuneena katsomaan koirien lähtöä, nousi nyt, lausuen hartaasti: "Ihme on tapahtunut." Hänen äänessään oli pelkoa.

Herttua vain kurtisti otsaansa ja sadatteli. Hän ei pelännyt ihmisiä eikä Jumalaa.

"Katsotaanpa, mikä ihme tämä on!" huusi hän. "Päästä irti vielä kaksi koiraa, sinä nauta."

"Teidän korkeutenne..." vastusteli Squarcia.

"Päästä irti kaksi koiraa, tai teen ihmeen sinunkin kanssasi!"

Squarcia pelkäsi herttuaa enemmän kuin mitään muuta, ja vapisevin sormin täytti hän isäntänsä käskyn. Herttua itse usutti eläimet Bellarionin kimppuun, sivaltaen niitä ruoskalla.

Kävi samalla tavalla kuin edellisellä kerralla. Kaikki muut, paitsi Bellarion, hämmästyivät jälleen. Bellarion oli äkkiä käsittänyt, mistä koirien käytös johtui. Hän ei enää pelännyt, päästettiinpä koiria irti miten monta hyvänsä.

"Laske irti Messalina", käski herttua melkein tikahtuneella äänellä, suu vaahdossa.

Squarcia pani vastalauseensa. Haukkaa pitelevä nuori mies arveli, että tässä ehkä oli noituutta, ja pyysi herttuaa olemaan varovainen.

"Päästä irti Messalina!" toisti herttua vielä raivokkaammin.

"Vastatkoon teidän korkeutenne seurauksista", huusi Squarcia, ja vapautti isäntänsä kiukkuisimmin hurtan. Bellarion oli kumartunut taputtelemaan koiria, jotka hypähdellen ja haukkuen osoittivat ystävyyttään. Ja kun Messalina seurasi niiden esimerkkiä, oli jo suurimpienkin epäilijäin uskottava. Seurue jakaantui kahtia — toiset puhuivat ihmeestä, toiset pitivät Bellarionia noitana. Herttuassakin heräsi hienoinen pelko. Tässä olivat epäilemättä joko Jumalan tai pirun sormet pelissä.

Hän kannusti hevostaan. Muut seurasivat. Kun Bellarion näki heidän pelokkaat ilmeensä, purskahti hän nauruun. Pitkällisen kauhun jälkeen tuli väkisin vastavaikutus. Hän tajusi, etteivät Squarcia tai rengit voisi koskaan käsittää mitään luonnollista selitystä äskeisen tapahtumaan.

"Mitä peliä sinä pidät, lurjus?" kysyi herttua, jonka Bellarionin pilkkanauru sai epäluuloiseksi. "Millä tempulla sinä selvisit tästä?"

"Tempulla?" Bellarion oikaisi ryhtiään. Hän päätti pysyä salaperäisenä ja vastasi sanansutkauksella "Sanoinhan, että olen Cane. Koira ei syö koiraa. Muuta noituutta tässä ei ole."

"Veruke", tuumiskeli Lonate, kaunis, nuori mies, ääneen.

Herttua heitti häneen kärsimättömän silmäyksen. "Niinkuin en sitä ymmärtäisi!" Hän kääntyi Bellarioniin: "Tämä on joku temppu, sinä lurkki. Jumalauta! Pidätkö minua narrina? Mitä sinä teit koirille?"

"Voitin ne puolelleni."

"Niin, niin, mutta miten?"

"Miten? Tietääkö kukaan, miksi eläin kiintyy johonkuhun? Päästäkää irti vielä loputkin koiristanne. Ne nuolevat kättäni, jokikinen. Koirilla on merkillinen vaisto, jota ei ole suotu joka miehelle."

"Vaisto? Mitä ne vaistosivat?"

Bellarion nauroi jälleen vastatessaan: "Ah, kukapa sen sanoo?"

Herttua karahti punaiseksi. "Leukailetko, hölmö?" Taikauskoinen Lonate kosketti hänen käsivarttaan. Herttua pudisti pois käden. "Saat vielä ilmaista salaisuutesi, kautta hostian!" Hän ärjäisi töllistelevälle Squarcialle: "Kerää koirat ja sido tuo nulikka. Lähdemme."

Herttua ratsasti matkoihinsa hovimiehineen, jättäen rengit täyttämään määräystä. Squarcian tehtäväksi jäi valvoa, ettei mitään lyöty laimin. Hän vihelsi koiria ja käski muutaman rengin kytkeä ne. Sitten hän arasti lähestyi Bellarionia.

"Kuulitte hänen korkeutensa määräyksen", virkkoi hän ikäänkuin anteeksipyytäen.

Bellarion ojensi ranteensa ääneti. Herttua seurueineen oli jo ehtinyt kuulomatkan ulkopuolelle.

"Herttua käski", syytteli mustatukkainen. "Minä olen vain herttuan palvelija." Ja kumartuen hiukan sitoi hän löyhästi hihnan Bellarionin ranteitten ympäri. Hän pelkäsi, eikä tahtonut vihoittaa nuorukaista.

"Voitte olla vakuutettu sitä", kuiskasi hän sitten, silmäiltyään ympärilleen ja huomattuaan, etteivät rengit voineet kuulla, "että hänen ylhäisyytensä Biandraten kreivi saa tiedon tästä heti kun olemme päässeet Milanoon."

II luku.

FACINO CANE.