Part 8

"Kas, tässä on." Spigno veti tikarin tupesta ja viskasi sen Bellarionille.

Bellarion koppasi aseen ja tarkkasi silmillään kreiviä. Tämä kääntyi jälleen nostamaan lyhtyä.

"Hetkinen vielä", pidätteli Bellarion.

"Mitä nyt?"

Spigno silmäsi kärsimättömänä taakseen ja kohtasi nuorukaisen synkän katseen. Samassa tuikkasi Bellarion tikarin hänen rintaansa.

Se oli äänetön, luja ja armoton isku, joka osui suoraan sydämeen. Kreivi ei ennättänyt aavistaakaan kohtaloaan.

Hiiskahtamatta kaatui hän taaksepäin. Bellarion sujautti vasemman käsivartensa hänen ympärilleen estääkseen häntä kaatumasta. Spignon polvet hetkahtivat ja hän vaipui kuin tyhjä säkki permannolle, kierähtäen samalla kyljelleen.

Bellarion tukahdutti nyyhkytyksen. Hänen polvensa tutisivat kuin tyhjät housut tuulen temmellyksessä. Kyyneleet sumensivat hänen näkönsä. Hän laskeutui polvilleen kuolleen kreivin viereen, käänsi hänet selälleen ja oikoi hänen asentoaan sekä asetti lopulta hänen käsivartensa ristiin rinnalle. Tämän tehtyään jäi hän edelleenkin kyyhöttämään ruumiin viereen.

Surmatessaan kreivi Spignon oli hän vain tehnyt, mitä hänen oli pakko tehdä, antauduttuaan ruhtinattaren palvelukseen. Yhdellä iskulla oli hän murskannut sen välikappaleen, jonka markiisi oli varannut veljenpoikansa pään menoksi. Kun salaliittolaiset aamulla havaitsisivat, mitä oli tapahtunut, täyttyisivät varmaan heidän sydämensä sellaisella pelolla, etteivät he enää uskaltaisi jatkaa hankettaan.

Näin hän mietti, mutta kauhu ei kaikonnut hänen sydämestään. Hän oli murhaaja, kylmäverinen murhaaja jonka teko oli edeltä harkittu. Pahinta kaikesta oli — tässä muistuivat luostarin opetukset mieleen — että hän oli passittanut valmistautumattoman sielun Herran eteen. Mutta Tuomari ehken asettaisi kreivin rangaistuksen äkillisen täytäntöönpanon vastapainoksi hänen syntejään punnitessaan.

Hän rukoili pitkään ja palavasti sen sielun puolesta, jonka omin luvin oli Suuren Tuomarin eteen lähettänyt. Aika kului, mutta hän ei sitä huomannut. Vihdoinkin sai hän lopetetuksi, teki ristinmerkin ja nousi, palaten todellisuuteen.

Tunkien kenkänsä vyön sisäpuolelle ja peittäen lyhdyn lähti hän ovelle, paljastettu tikari oikeassa kädessään.

Muuan palkki narahti hänen jalkansa alla, natisi toinenkin ja henkeään pidätellen ponnisteli hän kuullakseen, olikohan joku herännyt ja lähtenyt liikkeelle. Kerran hän jo kuvitteli erottavansa ääniä alemmasta kerroksesta ja pelästyi, niin ettei kyennyt hetkeen liikahtamaankaan.

Turvallisesti pääsi hän kuitenkin keskikerrokseen ja alkoi varovasti laskeutua alakertaan, missä tiesi Barbarescon nukkuvan. Puoliväliin portaita päästyään kuuli hän jälleen heikkoa ääntä. Joku liikkui oikealla olevassa käytävässä. Hän pysähtyi äkkiä ja piilotti lyhdyn selkänsä taa.

Kauhukseen näki hän nyt valojuovan leviävän käytävään. Hetkistä myöhemmin kuului tassuttelevia askeleita ja matala-äänistä puheensorinaa. Ääni oli Barbarescon. Tovin kuluttua vastasi toinen ääni — Barbarescon vanhan palvelijan.

Bellarion liikahti kuin paetakseen portaita ylös, mutta huomasi sitten voivansa näin joutua satimeen, sillä Barbarescon vieraat nukkuivat kaikesta päättäen yläkerrassa.

Ja rohkaisten mielensä loikkasi hän suinpäin portaita alas, välittämättä enää hituistakaan synnyttämästään melusta. Hänen tarkoituksensa oli ehtiä lähestyvien miesten ohi alaportaille ja sitä tietä tuuliaispäänä kadulle. Mutta metelipä lennättikin Barbarescon hänen tielleen ja portaitten alapäässä joutuivat he vastakkain. Casalelainen herrasmies päästi taloa tärisyttävän kiljunnan tuntiessaan karkurin.

Barbarescon yllä oli yönuttu, jaloissa oli hänellä tohvelit ja kädessä kynttilä. Palvelija seurasi aivan hänen kintereillään. Aseita ei heillä näkynyt olevan. Siitä huolimatta oli pakolainen pidätettävä.

Kreivi sujautti kynttilän palvelijalle ja heittäytyi Bellarionin kimppuun puristaen hänen käsivarsiaan kylkiä vasten ja karjuen verenhimoisesti koko ajan. Bellarion tempoili ääntä päästämättä tässä karhunsyleilyssä. Pyylevyydestään huolimatta oli Barbaresco sangen väkevä. Hänen otteensa, jonka tarkoituksena oli estää nuorukaista käyttämästä asettaan, oli kuitenkin siksi voimillekäypä, että sen täytyi hetken kuluttua heikentyä, sillä nuori mies ponnisti rajusti, ja lopulta onnistui Bellarion irtautumaan hänen käsistään. Vanha Andrea, palvelija, oli laskenut kynttilän lattialle, ja pyrki pääsemään käsiksi Bellarionin jalkoihin. Tyrkkäys ja potku vatsaan vapauttivat nuorukaisen ja tikari koholla heittäytyi hän vastaanottamaan Barbarescon uutta hyökkäystä. Jälkeenpäin hän muisti, että hän koko taistelun ajan oli pyrkinyt välttämään uutta murhatekoa. Jos tilanteesta ei kuitenkaan murhatta päästäisi, oli parempi, että Barbaresco jäisi tantereelle. Hän iski siis armotta. Barbaresco väisti kohottaen kätensä suojaksi, ja tikari upposi lihavaan käsivarteen.

Kreivi perääntyi läiskäten kämmenensä verta pulppuavalle haavalle. Hän mölisi kuin haavoitettu sonni. Samassa Casella, melkein alastomana, mutta miekalla aseistettuna, hyökkäsi portaita alas, Lungo ja muut kannoillaan.

Hetkisen tuntui Bellarionista peli menetetyltä. Hän ei koskaan ehtisi ehjin nahoin alaportaille. Mutta sitten johtui toinen keino hänen mieleensä. Hän säntäsi eteenpäin alakerran isoon huoneeseen. Suljettuaan oven työnsi hän salvan eteen, ennenkuin Casella kumppaneineen ehti kynnyksen yli.

Hän antoi lyhtynsä vapaasti valaista huonetta, kiskoi ison pöydän oven eteen ja aukaisi ikkunan.

Sitten veti hän kengät jalkaansa, miesten jyskyttäessä ovea koko ajan. Tungettuaan tikarin vyöstään riippuvaan tuppeen viskasi hän Spignolta ottamansa laajan viitan nurkkauksen yli ikkunakaiteen, ja kapusi itse perässä. Kiinnitettyään viitan ikkunan tukevaan kivipatsaaseen tarvitsi hänen vain laskeutua tuon vaatekappaleen turvissa alaspäin ja pudottautua parin jalan verran, jotta pääsisi pakoon.

Juuri hänen valmistautuessaan tähän, avattiin katuovi ja kaksi salaliittolaisista pujahti kadulle. Hän irvisti nähdessään heidän loikkivan paitasillaan avoimesta ovesta tulvivassa valovirrassa, aseitaan heilutellen ja rähisten.

Peräytymisestä ei ollut mitään apua, ja Bellarion arveli nyt sen villin seikkailun päättynen, joka oli alkanut viikko sitten, hänen jätettyään rauhallisen Grazien. Vain viikko! Hänestä se tuntui kokonaiselta eliniältä. Miten monasti oli hän jo ehtinyt katsoa kuolemaa silmiin sen aikana? Hän ajatteli apotin jäähyväissanoja: "Pax multa in cella, foris autem plurima bella." Miten paljon hän antaisikaan, jos pääsisi takaisin luostarin rauhaan...

Roikkuessaan siinä kahden kuoleman välissä yritti hän rukoillakin, valmistautuakseen astumaan taivaallisen isän eteen. Tällä hetkellä ei häntä lohduttanut edes hänen oma vanha harhaoppinsa, että synti on ihmisten lorua.

Ja silloin, juuri kun sekä ruumiin että sielun voimat uhkasivat pettää, kuului rohkaiseva ääni: tahdikas astunta, joka läheni lähenemistään.

Kadulla riehuvat salaliittolaiset tuntuivat pelästyvän. Vartio oli kierroksellaan. Miehet neuvottelivat hetkisen ja pujahtivat sitten takaisin taloon, sulkien oven jälestään. Samassa ilmestyi lyhdyillä ja pertuskoilla varustettu partio näkyviin nurkan takaa, tuskin kymmenen metrin päässä.

Bellarion ei pelännyt sotilaita ja siksi liukui hän nyt maahan, jääden toviksi hengähtämään. Häntä halutti melkein nauraa kun upseeri miehineen ympäröi hänet.

"Mitäs tämä on?" tiedusteltiin. "Miksi käytätte ikkunaa oven asemesta, ystäväiseni?"

Bellarion mietti sopivaa vastausta ja upseeri lähensi hiukan kasvojaan valaisten häntä lyhdyllä. Kumpikin tunsi toisensa heti. Siinä oli sama kapteeni, joka taannoin oli ajanut nuorukaistamme takaa Uroshirven majalasta palatsipuutarhaan.

"Taivas!" huudahti messer Bernabo. "Lorenzaccion vikkelä ystävä, näemmä. Terveeks, kukonpoika! Olen etsinyt sinua koko viikon. Saatpa kohta kertoa, missä olet piileksinyt."

XIII luku.

OIKEUDENKÄYNTI.

Casalen podestàn istuntosalissa oli tavallisesti oikeudenkäyntien aikana paljon väkeä ja usein nähtiin kuulijoitten joukossa ylhäisiäkin henkilöitä. Ruhtinatar Valeria esimerkiksi istui toisinaan hovineitoineen entisen kaupungintalon juhlasalin laulaja-aitiossa, joka nyt oli oikeussalin lehterinä, osoittaakseen läsnäolollaan, että montferratilaisten asiat olivat hänen sydäntään lähellä. Ja kuten hallitsijalle, joka huolehti kansastaan kuten isä lapsistaan, sopi, istui markiisi Theodorekin usein kuulemassa, miten oikeutta jaettiin hänen nimessään.

Messer Barbarescon talossa sattuneen seikkailun jälkeisenä aamuna olivat sekä markiisi että hänen veljentyttärensä läsnä oikeussalissa, neito yksinään aitiossa ja markiisi nojatuolissa kunnialavalla podestàn istuimen lähellä. Valtionhoitaja oli totisen näköinen ja hänen katseensa oli miettivä. Aivan niinkuin pitikin. Mutta katselijat eivät suinkaan arvanneet todellista syytä tähän vakavuuteen. Tosin paljastuisi tänäpänä seikkoja, jotka olisivat omiaan lisäämään hänen kansansuosiotaan, mutta nämä samat paljastukset olivat ennenaikaisia sikäli, että ne ainakin toistaiseksi tekisivät lopun hänen salaisista aikeistaan. Olihan hänen kätyrinsä Spigno murhattu.

Muitakin kuuluisuuksia näkyi salissa. Messer Aliprandi, joka oli lykännyt paluumatkaansa Milanoon, istui valtionhoitajan vieressä. Heidän takanaan nojautui harmaaseen kiviseinään loistava hovimiesryhmä, Castruccio da Fenestrella kukkona orrella.

Salin keskellä tunkeili kansalaisia kaikenkarvaisia. Heidät erotti tuomarinlavasta leveä juopa, jota vartioi kymmenkunta pertuskoilla aseistettua sotilasta. Punaisiin pukeutuneen podestàn vasemmalla puolen istui kaksi mustapukuista asessoria, ja heidän alapuolellaan kaksi kirjuria. Podestà itse, Angelo de' Ferraris, oli uljas viisikymmenvuotias, genovalainen syntyjään.. Tapa vaati kaikkialla Italiassa, että tuomari oli vieraasta valtiosta, jotta hän olisi puolueeton ja rehellinen toimessaan. Joitakin pienempiä juttuja oli jo käsitelty ja nyt odotettiin vankia, jota näkemään tämänpäiväinen harvinaisen runsas yleisö ja monilukuiset ylimykset olivat kokoontuneet.

Lopultakin astui tuo odotettu vartijoitten saattamana saliin, pitkänä, solakkana ja miellyttävänä. Musta, kiiltävä tukka oli suittu taaksepäin niskaan ja punainen puku oli epäjärjestyksessä. Hän oli vielä kalpea pitkän, unettoman yön jälkeen, jonka oli viettänyt tyrmässä mitä inhoittavimpien casalelaisten roistojen parissa. Ehkäpä samasta syystä oli hän nyt tavallista epävarmemmankin näköinen ja kerran hän hämmästyneenä pysähtyi, luoden ympärilleen pelokkaan, epätoivoisen katseen. Mutta sitten hän tuntui rauhoittuvan ja astui tyynenä syytettyjen paikalle. Kumarrettuaan valtionhoitajalle ja podestàlle jäi hän odottamaan, pää pystyssä ja katse lujana.

Äkkiä syntyneessä hiljaisuudessa kuului podestàn ääni, kylmänä ja rauhallisena. "Nimenne?"

"Bellarion Cane". Koska hän oli ilmoittanut tämän nimen markiisille, oli hänen nyt pidettävä siitä kiinni. "Isänne nimi?"

"Kasvatusisäni nimi on Facino Cane. Todellisten vanhempieni nimiä en tiedä."

Häneltä pyydettiin tarkempaa selitystä ja hän antoi sen, lyhyesti selvästi ja tyynesti. Hänen esiintymisensä teki kuulijoihin hyvän vaikutuksen. Podestàn oli kuitenkin nojauduttava erinäisiin tosiasioihin eikä tunteisiin tai vangin esiintymisen luomaan käsitykseen.

"Tulitte tänne viikko sitten erään Lorenzaccio da Trinon seurassa. Viimeksimainittu on rosvo, jonka päästä on luvattu hyvä hinta. Eräs läsnäoleva upseeri voi todistaa sanani. Kiellättekö?"

"En. Kunniallinenkin mies voi joutua rosvon seuraan."

"Olitte hänen kanssaan eräässä Casalen piiriin kuuluvassa talossa, jossa ensin tehtiin varkaus ja jonka isännän Lorenzaccio sitten murhasi Uroshirven majalassa, teidän yhä ollessanne tämän roiston seurassa. Isäntä tunsi teidät ennenkuin heitti henkensä. Tunnustatteko?"

"Tunnustus merkitsee syntiä ja anteeksipyyntöä. Myönnän niin tapahtuneen kuin sanoitte. Aikaisempi selitykseni ei ole mitenkään ristiriidassa esittämänne kanssa. Mutta tämä ei ole mikään tunnustus."

"Miksi pakenitte, jos kerran olitte viaton? Miksi ette jäänyt antamaan selitystä heti?"

"Ulkonaiset seikat todistivat minua vastaan. Seurasin hetken mielijohdetta, kuten ainakin se, joka ei pysähdy harkitsemaan, mitä olisi paras tehdä."

"Pääsitte turvaan herra Annibale Barbarescon taloon. Epäilemättä kerroitte hänelle tarinanne, vakuuttaen viattomuuttanne ja vedoten hänen sääliinsä."

Podestà keskeytti. Bellarion ei vastannut. Hän ymmärsi mihin tuomari pyrki. Edellisenä yönä oli upseeri pidätettyään hänet ilmoittanut Barbarescolle tavanneensa nuorukaisen aiemmin Lorenzaccion seurassa, ja Barbaresco oli käyttänyt tätä seikkaa hyväkseen kertoessaan Bellarionin edesottamuksista samana iltana. "Viime yönä aioitte toimittaa ryöstön Barbarescon talossa, mutta kun kreivi Spigno yllätti teidät itse teossa, surmasitte hänet ja haavoititte hiukan myöhemmin kreivi Barbarescoa itseään. Yrititte paeta ikkunan kautta, mutta teidät pidätettiin. Olenko oikeassa?"

"Ette. Sanotte, että olen rosvo. Olin viikon messer Barbarescon talossa. Eräänä yönä ei koko rakennuksessa ollut muita kuin Barbaresco ja minä sekä vanha palvelija. Miksi olisin yrittänyt ryöstöä silloin kun talossa oli seitsemän vahvaa miestä? Teidän ylhäisyytenne huomannee itsekin, että otaksumanne on mahdoton."

Hänen ylhäisyytensä huomasi sen, samoin muut läsnäolijat. He huomasivat enemmänkin. Nuorukainen puhui kuin ylioppilas eikä niinkuin rosvo.

Tuomari kumartui eteenpäin sivellen pujopartaansa. "Mitä sitten tapahtui? Antakaapas kuulua."

"Eikö lain mukaan ensin ole kuultava syyttäjää?" Bellarion antoi katseensa liukua pitkin salia, etsien Barbarescoa ihmisjoukosta.

Podestà hymyili hienosti, eikä hänen hymynsä ollut vailla ystävällisyyttä.

"Tiedätte siis, mitä laki sanoo. Tarvitseeko rosvon opiskella lakia?

"Siinä tapauksessa jokainen lakimies tässä maassa olisi rosvo", vastasi Bellarion, saaden palkkioksi naurunhorinan yleisön joukosta. Hänen vastauksessaan oli enemmän totta kuin hän itse arvasi. "Teidänlaista samanverran kuin jumaluusopista ja retoriikasta ja muusta sellaisesta, koska olen opiskellut näitä asioita."

"Ehkä niin", tuumi podestà töykeällä äänellä. "Mutta ette ole tutkinut sitä niin tarkkaan kuin kenties nyt joudutte sitä tekemään." Messer Ferrariskin osasi olla pureva.

Tällä hetkellä syöksyi saliin kiihtynyt upseeri. Kuullessaan tuomarin paraikaa puhuvan, hän kuitenkin pysähtyi.

"Olette jo kuullut", virkkoi messer de' Ferraris, "mitä syyttäjänne sanoo, ja teitä vaaditaan nyt vastaamaan."

"Vaaditaan?" ihmetteli Bellarion, ja yleisö kummeksui hänen kuvaamatonta tyyneyttään. "Kuka vaatii? Ei ainakaan laki, joka sanoo, että syytetylle on annettava tilaisuus kuulla syytökset syyttäjän omasta suusta, jonka jälkeen hänen on niihin vastattava. Teidän ylhäisyytenne ei kaiketi pane pahakseen, jos pidän kiinni syytetyn oikeuksista. Antakaa messer Barbarescon astua esiin, jotta hän itse saisi peruuttaa valheensa."

Nuorukaisen käytös vaikutti ehkä suureen yleisöön, mutta tuomari ei hämmentynyt.

"Mitä te tarkoitatte, lurjus? Tekö täällä määräätte?"

"Laki täällä määrää ja minä vetoan lakiin."

"Vai vetoatte lakiin!" Podestà nauroi. "Hyvä, hyvä! Tahdonpa olla kärsivällinen kanssanne." Hän nojautui taaksepäin ja loi katseensa saliin. "Messer Barbaresco astukoon esiin."

Yleisön keskuudessa syntyi aikamoista kohua. Tuo jäykkäniskainen kukonpoika oli suorastaan ihme. Äsken saliin tullut upseeri astui esiin.

"Teidän ylhäisyytenne, messer Barbaresco on poissa.

"Hän jätti Casalen auringon noustessa, heti kun portit oli avattu. Häntä seurasivat ne kuusi miestä, joiden nimet ovat messer Bernabon luettelossa sekä palvelija. Lombardian portin kapteeni on täällä tekemässä selkoa asiasta."

Bellarion nauroi ja sai jäyhän käskyn muistaa, missä oli.

Lombardian portin kapteeni astui esiin vahvistamaan upseerin tiedoituksen. Kahdeksan miestä oli tosiaan auringon noustessa jättänyt kaupungin ja lähtenyt ratsastamaan Lombardiaan vievää tietä. Eräällä miehistä oli käsivarsi siteessä — se oli kreivi Barbaresco. Kolme muutakin miehistä kapteeni tunsi samoinkuin Barbarescon palvelijan.

Valtionhoitaja sipaisi leukaansa ja kääntyi podestàhan. Tämä oli ilmeisestikin hämmästynyt.

"Miksi ei tätä estetty?"

Podestà oli nolon näköinen. "Sain tietää tämän nuorukaisen pidättämisestä vasta varsin myöhään. Muuten ei ole tapana pidättääkään syyttäjiä."

"Ei. Mutta kun olosuhteet ovat näinkin erikoiset, on syytä ryhtyä varovaisuustoimenpiteisiin."

"Sallikaa minun huomauttaa, ettei tässä ole muuta erikoista kuin tämä äkillinen pako."

Valtionhoitaja nojautui taaksepäin istuimellaan ja ummisti silmänsä puoleksi. "Hyvä. Keskeytin kuulustelun. Pidätetty vartoo."

Hiukan hämmentyneenä asiain uudesta käänteestä ja valtionhoitajan käytöksestä jatkoi podestà tuimana tehtäväänsä.

"Kuulitte, ettei syyttäjänne ole täällä, eikä siis voi henkilökohtaisesti sanoa sanottavaansa." Jälleen Bellarion nauroi. "Kuulin, että hän on sanonut sanottavansa. Hänen pakonsa on mitä parhain todistus hänen väitteittensä valheellisuudesta."

"No, no, herra!" muistutti podestà. "Olette täällä vastataksenne tyydyttävästi oikeuden kysymyksiin. Kertokaa siis, mitä viime yönä tapahtui."

Jopas muuttui ääni kellossa, ajatteli Bellarion. Häntä ei enää nimitettykään rosvoksi.

"Minun on siis kerrottava? Hyvä." Hän katsahti valtionhoitajaan ja ymmärsi tämän silmien viestin.

"Oikeastaan voin kertoa hyvin vähän, koska en tunne syytä kreivi Spignon ja messer Barbarescon väliseen riitaan. En ollut läsnä alusta saakka. Jouduin mukaan vasta kun meteli syntyi ja silloin oli Spigno jo kuollut. Messer Barbaresco ja hänen kumppaninsa pelkäsivät ehkä, että voisin todistaa heitä vastaan ja siksi he kävivät kimppuuni. Haavoitin Barbarescoa ja pakenin, sulkeutuen erääseen huoneeseen. Sieltä taas poistuin ikkunan kautta, mutta jouduin vartion käsiin. Siinä kaikki." Jos tämä juttu ehkä tyydyttikin markiisia, ei se riittänyt podestàlle.

"Voisin uskoa teitä", sanoi viimeksimainittu, "ellei muuan pikku seikka häiritsisi. Ainoastaan kreivi Spigno ja te olitte täysissä pukimissa, kun taas muut olivat paitasillaan. Tämä jo osoittaa ketkä hyökkäsivät, ketkä taas puolustautuivat."

"Miksi messer Barbaresco ja hänen toverinsa pakenivat? Syyttömät eivät lähde lipettiin."

"Entä te itse!" jyrisi podestà. "Tehän olitte viaton, vaikka karkasitte joutuessanne kiinni Lorenzaccion kanssa."

"Oh, olihan se eri asia... en tuntenut näitä seutuja..."

"Voitteko selittää, miksi Spigno ja te olitte täysissä pukimissa, mutta muut ei?" Ääni oli vaativa.

Bellarion katsahti jälleen markiisiin, mutta tällä kertaa ei hän saanut minkäänlaista merkkiä. Kuitenkin käsitti hän, että Spignon paljastaminen ei olisi viisasta ja siksi hän jatkoi:

"Miksi Spigno oli täysissä pukimissa, on minulle arvoitus. Itse olin väsyneenä vaipunut riisuutumatta uneen, oltuani illalla hovissa."

Bellarion kuvitteli näkevänsä hyväksyvän katseen markiisin silmissä. Mutta podestà pudisti päätään.

"Mukava juttu", tuhisi hän, "vaikka ei kovin vakuuttava. Ettekö voi keksiä parempaa?"

"Voinko keksiä parempaa kuin totuuden?" sanoi Bellarion. "Pyydätte minua selittämään asioita, joita en tunne."

"Katsotaanpa." Äänessä soinnahti uhkaus. "Pieni kidutus on monasti virkistänyt miehen muistia ihmeellisellä tavalla."

"Kidutus?" Bellarionia värisytti, vaikka hän pysyttelikin rohkean näköisenä. Hän katsahti jälleen markiisiin, tällä kertaa saadakseen apua. Valtionhoitaja kuiskasi jotakin messer Aliprandille ja tämä kumartui puhuttelemaan podestàta.

"Saanko sanoa pari sanaa, hyvä herra?" Podestà loi häneen ihmettelevän silmäyksen. Harvoinpa sattui, että lähettiläs sekaantui maantierosvon oikeusjuttuun. "Olkaa hyvä, herraseni."

"Rohkenen ehdottaa, että jutun käsittely lykättäisiin siksi kunnes syytetyn henkilöllisyys on todistettu. Tämän pyyntöni teen sen väitteen johdosta, että syytetty olisi Biandraten kreivin ottopoika."

Lähettiläs lopetti. Podestà kohotti päätään pahastuneen näköisenä. Mutta ennenkuin hän ehti vastata, lausui valtionhoitaja:

"Niin tavaton kuin tämä pyyntö onkin, messer de' Ferraris, olette varmaankin yhtä mieltä kanssani siitä, että, jos syytetty tosiaankin on se henkilö, joksi hän itseään väittää ja jos hänen nykyinen pulmansa tosiaankin olisi vain merkillisen sattuman aiheuttama, voisimme, jos ratkaisisimme jutun äkkiä ja nuorukaiselle epäedullisella tavalla, saada niskoillemme jalon ystävämme, Biandraten kreivin, vihat."

Näin osoitettiin Bellarionille, miten viisasta on valita itselleen mahtava isä.

Podestà kumarsi myöntävästi. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän sanoi:

"Millä tavoin syytetyn henkilöllisyys olisi todistettava?" Bellarion riensi vastaamaan. "Minulla oli Ciglianon Grazie-luostarin apotin antama kirje, mutta Lorenzaccio varasti sen, ja tuo upseeri —"

"Kirje on meillä", keskeytti podestà terävästi. "Siinä ei mainita isästänne mitään, eikä koko kirje todista mitään, ennenkuin selitätte, miten sen olitte hankkinut!"

Aliprandi sekaantui jälleen asiaan. "Hän väittää tulevansa Ciglianon Grazie-luostarista, jonne messer Facino Cane hänet oli jättänyt joitakin vuosia sitten. Ei olisi vaikeata saada luostarista vahvistus tälle väitteelle. Senjälkeen voisi joku luostarin isistä saapua tänne varmentamaan, että tämä nuorukainen todella on sama kuin luostarissa ollut".

Podestà siveli äänettömänä partaansa. "Entä sitten?"

"Senjälkeen, herraseni, vapautuisitte ennakkoluulosta, jonka on aiheuttanut tämän nuorukaisen kumppanuus rosvon kanssa, ja voisitte helpommin ratkaista hänen osuutensa viimeöisessä tapahtumassa."

Ja tähän päättyi toistaiseksi Bellarion Canen juttu, suureksi pettymykseksi läsnäolijoille, jotka olivat odottaneet saavansa kuulla monta merkillistä paljastusta.

Valtionhoitaja jäi oikeussaliin vielä senjälkeen kuin Bellarion oli viety pois, vaikka hän luultavasti ei tällä kertaa välittänytkään erikoisesti muiden juttujen käsittelystä. Messer Aliprandi sitävastoin poistui samoinkuin useimmat hovimiehetkin ja ruhtinatar Valeria, joka oli kalpea ja huolestunut. Neito vihjasi Dionaralle jotakin suuttumuksestaan ja pelostaan.

"Varas, urkkija ja murhaaja", mutisi hän. "Minä luotin häneen ja hän murskasi kaikki toiveeni. Hupakon palkka."

"Mutta jos hän sittenkin on se, joksi itseään väittää?" arveli monna Dionara.

"Muuttaisiko se asiaa? Hänet lähetettiin vakoilemaan minua, tunsin sen. Ja uskoin kuitenkin hänen valheitaan."

"Mutta jos hän oli urkkija, niin miksi hän neuvoi teitä vetäytymään pois salaliitosta?"

"Jotta saisi täydellisemmät tiedot osuudestani siihen. Hän murhasi Spignon, rehellisimmän ja luotettavimman heistä kaikista." Kyyneleet sumensivat hänen katseensa.

"Miksi hänet sitten vangittiin?"

"Sattumalta. Se ei ollut suunnitelmassa. Menin katsomaan kuinka he siitä selviytyisivät, ja näin."

Madonna Dionara ei ollut niin selvänäköinen - kenties.

"En käsitä, miksi hän murhasi kreivin", tuumi hän.

"Etkö?" Ruhtinatar naurahti ilottomasti. "Ei ole vaikeata ymmärtää, mitä tapahtui. Spigno ja nuorukainen olivat täysissä pukimissa. Spigno epäili häntä ja piti häntä silmällä. Tuon nuoren konnan käynti hovissa oli erehdys hänen puoleltaan. Spigno pani hänet tiukalle ja ehkä paljasti hänet, ja pelastaakseen nahkansa tappoi Bellarion kreivin. Miksi nuo muut pakenivat? Koska he pelkäsivät joutuvansa ilmi. Eikö tämä ole päivänselvää?"

Dionara-neito pudisti päätään. "Jos markiisi Theodore suunnitteli veljenne tuhoamista, teki tämä juttu varmasti lopun hänen aikeistaan. Jos asianlaita olisi sellainen kuin väitätte, olisi messer Bellarion oikeudessa puhunut suunsa puhtaaksi. Miksi hän olisi ollut puhumatta, kun kerran päinvastainen menettely olisi ollut kaikinpuolin markiisille eduksi?"

"En tiedä", sanoi ruhtinatar. "Kukaan ei tiedä, mikä valtionhoitajalle on eduksi. Hän työskentelee hiljaisuudessa, voimakkaasti ja hitaasti. Hän ei iske ennenkuin on varma seurauksista. Etkö huomannut, miten Bellarion ja valtionhoitaja vaihtoivat silmäyksiä? Etkö nähnyt, että messer Aliprandi sekaantui asiaan setäni kuiskattua hänelle jotakin?"