Part 7

Parrakas messer Aliprandi oli pukeutunut komeaan turkispäärmeiseen mekkoon ja liikehti arvokkaasti. Hän kumarsi ruhtinattarelle syvään.

"Teidän korkeutenne, sallitteko minun esitellä teille Bellarion Canen, hyvän ystäväni Biandraten kreivin pojan?"

Älykäs markiisi oli jättänyt milanolaisen tehtäväksi tutustuttaa ruhtinatar Bellarioniin. Näin saisi neito sen käsityksen, että Bellarion vastikään oli saapunut Milanosta.

Matkien Aliprandia kumarsi Bellarion kohteliaasti.

Fra Serafino sanookin hänestä: "Tämä nuorukainen oppi hienon käytöksen ja hyvät tavat yhtä nopeasti kuin kuiva sieni imee itseensä vettä."

Ruhtinatar Valeria nyökkäsi hitaasti ja katsoi vierastaen Bellarionia.

"Olette tervetullut, herraseni", virkkoi hän sirosti, kääntyen sitten Aliprandiin. "En ole tiennyt, että Biandraten kreivillä on poika."

"En minäkään, ennenkuin markiisi Theodore hänet esitteli." Aliprandin ääni kuulosti epävarmalta, mutta neito ei ilmeisestikään kiinnittänyt asiaan mitään huomiota. Bellarion ihmetteli hänen suurenmoista teeskentelytaitoaan.

"Tunsin varhaisimmassa lapsuudessani kreivi Biandraten varsin hyvin ja hänen muistonsa on yhäti minulle rakas. Hän oli aikoinaan isäni palveluksessa, kuten tiedätte. Iloitsen suuresti hänen menestyksestään."

"Per aspera ad astra", sanoi Bellarion tyynesti. "Vaikka usein voi sanoa myös per astra ad aspera, jos saan uskoa sitä, mitä olen lukenut."

"Teidän pitää kertoa minulle isästänne. Olen usein halunnut kuulla hänen mainioista seikkailuistaan ja niistä teoista, jotka lopulta veivät hänet hänen nykyiseen korkeaan asemaansa."

"Olen nöyrin palvelijanne". Bellarion kumarsi uudestaan.

Piiri heidän ympärillään sulkeutui. Odotettiin jännittävää tarinaa. Mutta Bellarion, joka ei tiennyt Facinosta enempää kuin jonkun kaikkien tunteman kaskun, luikertelihen näppärästi syrjään.

"Olen perin kehno kertoja. Sitäpaitsi olisi tällainen tarina matkasta tähtiin ehdottomasti kerrottava tähtien alla."

"No, tapahtukoon niin. Tähdethän tuikkivat paraikaa. Ehkä osaatte näyttää minulle taivaalta Facinon ja oman tähtenne." Neito nousi ja kehoitti Dionaraa ja Isottaa seuraamaan itseään.

Castruccio päästi helpotuksen huokauksen.

"Luojan kiitos", sanoi hän ääneen, "että pelastuttiin siitä ikävyydestä."

Huoneen toisessa päässä oleva avoin ovi johti kuun valaisemalle pengermälle. Sinne johdatti ruhtinatar Bellarionin, neitojen seuratessa jälempänä.

Kynnyksellä olivat he törmätä markiisi Gian Giacomoon, joka hoippui Ronseccon kreivittären kintereillä. Nuori kreivitär oli melkein itkuun purskahtamaisillaan. Markiisi pysähtyi ja mulkoili sisartaan.

"Minne menet, Valeria? Ja kuka on tuo koipeliini?"

Ruhtinatar astui askeleen lähemmäksi. "Olet väsynyt, Giannino, ja myös kreivitär näyttää uupuneelta. Eikö olisi viisainta levätä hieman?"

"Tosiaankin, teidän korkeutenne!" huudahti kiitollinen nuori kreivitär.

Mutta markiisi välitti viis sisaren neuvosta.

"Väsynyt? Levätä! Olet lapsellinen, Valeria. Peräti. Lapsellinen ja hätikkö. Pistät pitkän nenäsi joka asiaan. Jonakin päivänä pistät sen vielä ampiaispesään. Ja minkäslainen siitä sitten kuontuu? Oletko ajatellut sitä?" Hän remahti nauramaan ja tarttui kreivitärtä käsipuoleen. "Jättäkäämme pitkänokka ja koipeliini rauhaan. Hah hah!" "Hän nauroi kimakasti. Typerästä sukkeluudestaan perin huvitettuna mäkätti hän äänekkäästi, jotta kaikki voisivat kuulla: 'Pitkänokka ja koipeliini! Pitkänokka ja koipeliini!

"'Koipeliini säärillänsä neidon lemmen voitti, mutta neidon nenäparkaa liian isoks moitti'."

Nauraa kihertäen kompuroi hän peremmälle huoneeseen liittyäkseen tanssiviin, mutta kompastui roikkuvaan hihanliepeeseen ja retkahti pitkälleen lattialle. Riennettiin apuun.

Ruhtinatar kosketti Bellarionin käsivartta töyhtöviuhkallaan. Hänen kasvonsa olivat kuin kiveen hakatut.

"Tulkaa", äänsi hän ja riensi itse edeltä.

Pengermälle saavuttuaan käski hän seuraneitosten jäädä taaemmaksi ja asteli nuorukaisen kanssa marmorisen rintakaiteen luo.

"Nyt, herraseni", virkkoi hän viileässä äänensävyssä, "voitte selittää, miksi olette täällä ja mistä olette saanut uuden nimenne."

Bellarion vastasi säveästi: "Markiisi Theodore uskoo, että todellakin olen Facino Canen poika, ja se seikka riittänee jo yksin selittämään täälläoloni. Montferratin hovi ei voi evätä vieraanvaraisuutta Biandraten kreivin pojalta."

"Valehtelitte siis kun sanoitte olevanne..."

"En suinkaan. Valehtelin markiisille. Se oli välttämätöntä, jotta pääsisin tänne. Maalarin mekko eilen oli myös valhe."

"Ja vaaditte, että minun pitäisi luottaa teihin..." Neito vapisi suuttumuksesta. "Järkeni sanoo minulle taaskin, että olette urkkija — lähetetty pääni menoksi."

"Tuskinpa vain. Siinä tapauksessa te ette nyt olisi täällä."

Äkkiä loppuivat neidon voimat. Hän ei jaksanut hillitä itseään enää, vaan huudahti surkeasti: "Jumalani! Pelkään kadottavani järkeni. Veljeni..." Ääni katkesi nyyhkytykseen.

Bellarion pysyi ulkonaisesti levollisena. "Asia kerrallaan. Muuten ei tästä tule mitään valmista. En voi viipyä täällä liian kauan."

"Miksi ette? Onhan teillä kalliin setäni suostumus."

"Teidän setäänne minä pidän narrinani, enkä teitä." Bellarion oli alentanut äänensä kuiskaukseksi.

"Tuota odotinkin."

"Parasta kun kuuntelette loppuun. Olen jo aikaisemmin huomauttanut, ettei johtopäätösten tekeminen ole vahvimpia puolianne."

Jos neitoa ehkä nuo sanat loukkasivatkin, ei hänestä voinut sitä huomata. Nojaten marmorikaiteeseen tuijotti hän nuorukaisen ohi kuun valaisemaan puutarhaan, jonka puut ja pensaat mustina varjoina piirtyivät oudon värikkäänä leimuavaa taivasta vasten.

Lyhyesti ja selvästi kertoi Bellarion hänelle, miten salaliittolaiset olivat suhtautuneet viestiin.

"Luulitte tekevänne heistä matin, mutta he osasivat vastata vielä paremmalla siirrolla. Tämä todistaa jälleen, että olin oikeassa sanoessani heidän pitävän silmällä yksinomaan omia etujaan. Te ja veljenne olette ainoastaan välikappaleita, joita he työssään tarvitsevat. Havaitsin, ettei ollut muuta kuin yksi keino pelastaa teidät. Ja siihen keinoon minä tartuin."

Ruhtinatar keskeytti hänet. "Tartuitte? Mihin tartuitte?" Äänessä oli sekä hämmästystä että pelkoa. "Miksi te tahtoisitte pelastaa minut? Jos uskoisin teitä, pitäisin teitä hävyttömänä. Te olitte vain lähetti, ettekä mitään muuta."

"Enkö — vaikka paljastin teille noitten miesten todelliset aikeet ja vaaran, johon olitte heittäytynyt liittoutuessanne heidän kanssaan?"

"Ah, kyllä. Olitte tosiaan enemmän kuin lähetti. Mutta mikä?"

"Palvelijanne, madonna", vastasi nuorukainen yksinkertaisesti.

"Aivan niin. Olin unohtanut. Palvelijani — sallimuksen lähettämä, eikö niin?"

"Olette kovin katkera."

"Todellako?" Neito kohdisti vihdoinkin katseensa häneen, mutta näki kasvojen asemesta vain utuisen vaalean läikän. "Kenties olette niin ihmeellinen, etten voi pitää teitä todellisena."

Bellarion huokasi. "Kannattaneekohan minun jatkaa enää? Tuskin te kuitenkaan uskotte." Hän puhui kiihkottomasti, hiukan venyttäen.

"Jatkakaa vain. Ehkä teillä on sydämellänne jotakin mielenkiintoista. Mitäpäs siitä, vaikka ette saisikaan minua vakuutetuksi..."

"No, olkoon menneeksi: minä saatoin tehdä, mitä te ette voinut, vaarantamatta henkeänne." Ja hän kertoi ilmaisseensa valtionhoitajalle salaliittolaisten nimet.

Hän näki neidon nostavan kätensä povelleen ja kuuli kauhua ja inhoa ilmaisevan huudahduksen.

"Kavalsitte heidät!"

"Ettekö uhannut itse kavaltaa heidät, jos eivät suostuisi luopumaan murha-aikeistaan? Olin teidän lähettinne, en muuta. Kun esittäydyin Facino Canen ottopoikana, uskottiin minua — valtionhoitaja ei suuresti välittänyt siitä, oliko se totta vai ei, koska hän piti minua juuri sinä apurina, jota tarvitsi."

"Vihdoinkin paljastus, jota ei ole vaikea uskoa."

"Onko ehken vaikeampi uskoa, että valtionhoitaja oli jo täysin selvillä salahankkeesta?"

"Mitä?"

"Miksipä hän muuten olisi luottanut minuun? Koska hän itse tiesi totuuden, ei hänen ollut vaikea uskoa sanojani."

"Hän tiesi, eikä kuitenkaan ole iskenyt?" Ääni oli jälleen epäilevä.

"Niin, koska häneltä puuttuvat todisteet teidän ja veljenne syyllisyydestä. Paljonko hän välittää Barbarescon kurjista kätyreistä? Markiisi Gian Giacomon hän tahtoisi tuhota. Ja minut on nyt lähetetty etsimään todisteita."

Ruhtinatar repäisi kiihdyksissään irti töyhdön viuhkastaan.

"Ette epäröi tunnustaa, että petätte kaikkia. Barbarescon kavallatte valtionhoitajalle, valtionhoitajan minulle ja minut taas epäilemättä valtionhoitajalle."

"Tätä keskustelua en olisi tarvinnut voidakseni kavaltaa teidät, madonna. Olisin voinut kavaltaa teidät jo aikaisemmin."

Ruhtinatar punnitsi hänen sanojaan. Hänellä oli hyvä muisti, ja Bellarion osasi todistella. Kuitenkin oli hänen vaikea uskoa...

"Tämä on vain joku temppu. Miksi jäitte tänne ilmaistuanne ystäväni. Olittehan jo tehnyt tehtävänne." Nuorukaisen vastaus oli suora ja selvä. "Jos en olisi jäänyt, ette koskaan olisi saanut tietää, mitä nuo miehet pyysivät vastaamaan teille. Ette myöskään olisi saanut tietää, että heidän joukossaan jo on Juudaskin. Minun oli varoitettava teitä."

"Niin", myönsi toinen hitaasti. "Huomaan." Ja äkillisessä vihassa, miehen paljastuksien synnyttämän pelon vallassa, hän huudahti: "Välttämätöntä! Miksi tämä oli välttämätöntä? Miksi tulitte? Viikko sitten ette tiennyt minusta mitään. Ja nyt tahtoisitte uskaltaa henkenne puolestani, te, jolle en ole mitään. Vaaditte, että minun olisi uskottava tätä. Luulette kai, että olen hullu."

Neito kuvitteli hymyn kirkastavan Bellarionin epäselvästi näkyviä kasvoja. Pojan ääni oli matala hänen vastatessaan:

"Ei ole järjetöntä uskoa hulluuteen. Hulluutta on olemassa. Pitäkää vain minua höperönä. Maailma on kukatiesi liian huumaava luostarin kasvatille. Hälinä on humalluttanut minut."

Ruhtinatar naurahti ilottomasti. "Kerrankin hiukan ontuva selitys. Onko kekseliäisyytenne tyrehtynyt?"

"Ei. Käsityskykyni vain tuntuu kovin rajoitetulta", vastasi nuorukainen masentuneena.

Ruhtinatar kosketti hänen käsivarttaan. Bellarion tunsi hennon käden värisevän, ja hämmästyksekseen kuuli hän neidon lausuvan arasti, melkein änkyttäen:

"Jos olen loukannut teitä, messer Bellarion, niin pankaa sanani kokemani järkytyksen tilille. On niin helppo, niin peloittavan helppo uskoa, mitä tahdomme uskoa."

"Tiedän", vastasi Bellarion koruttomasti. "Ja kunhan olette nukkunut yön, huomaatte kyllä, että teidän pelastuaksenne täytyy uskoa minua."

"Minun pelastumiseni ei riitä, Näitte veljeni..."

"Näin. Jos messer Castruccio oli syypää hänen..."

"Castruccio on ainoastaan väline. Tulkaa. Suotta me puhumme." Hän lähti astumaan odottavia seuranaisiaan kohden, mutta pysähtyi äkkiä. "Minun täytyy sittenkin uskoa teitä, ser Bellarion. Ellen uskoisi, tulisin hulluksi. Mutta jos valehtelette, jos olette valtionhoitajan kätyri, rankaisee hyvä Jumala teitä varmasti."

"Olette oikeassa", kuiskasi Bellarion.

"Sanokaa, mitä aiotte kertoa sedälleni?"

"Mitäpä muuta, kuin että olen keskustellut kanssanne tuloksetta; että joko salaatte minulta totuuden tai sitten ette tosiaan tiedä salaliitosta mitään."

"Tapaammeko toisemme vielä?"

"Jos niin haluatte. Mutta mitä tässä enää voitaisiin tehdä?"

"Siitä saatte ottaa selon." Näin osoitti neito, että hän tahtoi luottaa Bellarioniin tinkimättä.

He palasivat tanssisaliin. Jäykästi ja muodollisesti kumarsi Bellarion hänen korkeudelleen ja lähti hyvästelemään valtionhoitajaa.

Markiisi Theodore jätti seuransa ja tarttuen nuorukaisen käsivarteen vei hänet hieman syrjään.

"Olen tunnustellut maaperää", ilmoitti Bellarion. "Joko hän epäilee minua tai sitten hän ei tosiaankaan tiedä Barbarescosta mitään."

"Voitte olla varma siitä, että hän epäilee. Pyytäkää Barbarescolta suositusta ja yrittäkää uudestaan."

XI luku.

EPÄILTYNÄ.

Barbarescon luona odotti messer Bellarionia yllätys. Hänen astuessaan kokoushuoneeseen, ympäröi koko salaliittolaisjoukko hänet. Pahansisuinen Casella asettui hänen toiselle puolelleen, häikäilemätön Spigno toiselle. Heidän ilmeensä olivat kaikkea muuta kuin miellyttävät. Ilkeimmän näköinen oli kuitenkin Barbaresco, joka tuijotti häntä rasvainen hymy huulillaan.

"Missä olette ollut, nuori mies?"

Bellarion huomasi, että tässä oli oveluus tarpeen. Muka hämmästyneenä tuijotti hän ahdistajiaan.

"Salaliittolaisina olette näkevinänne vakoojia joka sopessa", sanoi hän, "Epäilette joka asiassa petosta. Silmät teillä on, mutta missä on järki? Taivas auttakoon niitä, jotka teihin luottavat." Hän tempoili käsivarsiaan päästäkseen irti. "Hellittäkää, senkin pöhköt."

Barbaresco nuolaisi huuliaan. Hän piteli oikeaa kättään selkänsä takana. Hitaasti astui hän lähemmäksi.

"Kertokaa ensin, missä olette ollut. Tahdomme tietää enemmän."

Bellarionin ivanhymy kävi selvemmäksi, mutta hänen katseessaan ei ollut pelkoa. "Tiedätte kyllä, missä olen ollut. Heittäkää jo näyttämöeleenne. Olen ollut hovissa."

"Mitä varten, Bellarion?" kysyi Barbaresco hiljaa. Toiset vaikenivat jäykästi.

"Kavaltamassa teidät, luonnollisesti." Sävy oli mahtavan pilkallinen. "Sen tehtyäni palasin, jotta saisitte katkaista kaulani."

Spigno naurahti ja hellitti otteensa. "Minä ainakin olen saanut tyydyttävän vastauksen", virkkoi hän. "Sanoinhan heti, etten voinut uskoa hänen ryhtyneen tyhmyyksiin."

Casella puristi toista käsivartta sitä kiukkuisemmin. "Vaadin selvää selontekoa, ennenkuin..."

"Antakaa edes minun hengittää vapaasti", ärisi Bellarion ja rimpuilihen vapaaksi. "Ei minua tarvitse piestä. En minä aio karata. Teitä on seitsemän minua vastassa. Jos käytätte hieman järkeänne, käsitätte itsekin, etten mahda teille mitään. Enkä suinkaan olisi tullut tänne, jos kerran hautoisin pakoa."

"Älkää jaaritelko siitä, mitä ette tekisi. Kysyimme, mitä olette tehnyt", tivasi Barbaresco.

"Sanon teille, etten olisi avoimesti, kaikkien nähden, lähtenyt hoviin, jos olisin aikonut kavaltaa teidät."

"Aivan samaa sanoin minäkin", huomautti Spigno, ärtyen hienosti. "Antakaa pojan kertoa."

Kuului hiljaista mutinaa. Bellarion kulki huoneen poikki heidän synkkien katseittensa seuraamana, liikkuen varmasti kuin ainakin viaton mies. Hän heittäytyi nojatuoliin.

"Tässä ei ole mitään kertomista, mikä ei olisi jo itsestään selvää. Lähdin viemään viestiänne ruhtinatar Valerialle; osoittamaan hänelle, että hän oli teidän armoillanne; todistamaan, ettei hän, liityttyään tähän salaliittoon, voi perääntyä enempää kuin määrätä toimintatapojammekaan. Tämän tehtävän suoritin onnellisesti loppuun."

Barbaresco puhui taas muitten puolesta. "Uskomme, jahka selitätte meille, miksi teidän piti tätä varten lähteä hoviin ja miten onnistuitte sinne pääsemään."

"Luoja lisätköön kärsivällisyyttäni kanssanne, kallis Tuomas!" huokasi Bellarion. "Menin hoviin, koska tajusin, etten mitenkään pystyisi kädenkäänteessä pensaan takaa saamaan ruhtinatarta vakuutetuksi tilanteen vakavuudesta. Juttu venyisi ilmeisesti hyvinkin pitkäksi. Sitäpaitsi, hyvät herrat, rohkea ja avoin esiintyminen on aina paras keino tällaisiakin asioita hoidettaessa, jos se vain on mahdollista. Ja tällä kertaa se kävi helposti päinsä. Satun olemaan Facino Canen ottopoika, ja käytin tätä asianlaitaa hyväkseni."

Hänelle sateli kysymyksiä joka puolelta. Ne kuitattiin yhteisellä vastauksella.

"Milanon lähettiläs, messer Aliprandi, varmisti henkilöllisyyteni."

Tuokion hiljaisuus. Vihdoin sanoi Barbaresco: "Aliprandi ehkä takasi teidät siellä, mutta hän ei voi tehdä sitä täällä."

"Julkeata lörpötystä!" mörisi valkohapsinen Lungokin puolestaan.

"Kovasti uskomatonta", vahvisti Casella. "Jos teillä ei ollut muita aikeita, niin miksi ette jo aikaisemmin käyttänyt hyväksenne henkilöllisyyttänne päästäksenne hoviin?"

"Koska se ei ollut tarpeen. Unohdatte, ettei ruhtinatar tällä kertaa osannut odottaa minua, minkävuoksi puutarhaportti oli suljettu. En myöskään voinut käydä maalarista näin myöhään illalla, kuten edellisellä kerralla. Sitäpaitsi on maalarina esiintyminen kallista. Sain pulittaa viisi tukaattia viime kerralla."

Jälleen rapisivat kysymykset. He eivät vielä olleet kuulleet mitään hänen maalariseikkailustaan. Vihdoin kertoi hän heille koko jutun, ja havaitsi, että se vaikutti heihin uskottavalta.

"Miksi ette kertonut tätä aikaisemmin?" kysyi joku.

Bellarion kohotti olkapäitään. "Oliko se tarpeellista? Mitäpä sillä väliä, minkälaisessa hahmossa asioillanne liikuin? Sitäpaitsi, sallikaa minun huomauttaa — itse ette sitä kuitenkaan keksi — että jos olisin teidät kavaltanut markiisille, olisi poliisikapteeni nyt täällä minun asemestani."

"Totta", myönsi Spigno ja pari muistakin miehistä nyökkäsi hyväksyvästi.

Mutta kiukkuinen Casella, Lungo ja Barbaresco epäilivät yhä.

Viimemainittu oli äkkiä muistanut jotakin. Hänen siniset silmänsä kapenivat melkein viivoiksi.

"Miten on selitettävissä, ettei hovissa tiedetä mitään toimestanne palatsin virkailijana?"

Nuorukainen hätkähti huomatessaan, että tuo valhe saattoi käydä hyvinkin kohtalokkaaksi. Seuraavassa hetkessä hän käsitti, ettei Barbaresco kuitenkaan epäillyt hänen henkilöllisyyttään, vaan jotakin muuta.

"Ehkäpä toiset eivät siitä tiedäkään. Entä sitten? Sitäpaitsi, voinhan minä olla palatsivirkailija, vaikka olenkin Facino Canen kasvatti. Muistakaa, että messer Aliprandi takasi minut."

"Hän ei voi taata teitä täällä", intti Barbaresco. "Kuka voi todistaa, että olette se, joksi itseänne väitätte?"

Bellarion silmäsi ympärilleen. Hänen vastaustaan odotettiin ilmeisesti henkeä pidätellen.

"Vaaditte minua todistamaan, että olen Facino Canen kasvatti?"

"Vaadimme sitä niin kiihkeästi, että jollet sitä tee, olet pian päätäsi lyhempi, kukonpoika", vakuutti Casella hypistellen tikariaan.

Tässä ei saanut siekailla. Jos nuo konnat odottaisivat edes huomiseen, ennenkuin katkaisisivat hänen kurkkunsa, niin ehkäpä tässä vielä keino ilmaantuisi...

"Hyvä. Täältä on vain päivän ratsastusmatka Ciglianoon. Lähteköön joku teistä tiedustamaan Grazien apotilta sen lapsen nimeä, jonka Facino jätti luostarin hoiviin."

"Nimeä?" kiljui Casella. "Onko se mikään todistus?"

"Siihen saatte tyytyä, jos lähettinne on niin typerä, ettei samalla osaa tiedustella muutakin. Ottakoon selkoa apotilta, minkälaisessa vaatetuksessa ja miten varustettuna lähdin luostarista, ja kysykää sitten samaa asiaa minulta. Teen täsmälleen selkoa kaikesta."

Mutta Barbaresco oli kärsimätön, eikä tahtonut uskoa. Nuori mies huomautti lopulta, että todistus hänen henkilöllisyydestäänkin oli parempi kuin ei mitään ja pyysi heitä ensi aluksi tyytymään siihen. Tuonnempana saataisiin muitakin todistuksia. Eivät he kaiketi olleet niin verenhimoisia, etteivät voineet lykätä hänen murhaamistaan huomiseen? Siihen mennessä ehtisivät todisteet tänne.

He ryhtyivät neuvottelemaan ja kreivi Spigno yritti jälleen pitää Bellarionin puolta. Vihdoin Barbaresco, Casella ja Spigno johdattivat hänet portaita ylös kurjaan ullakkokomeroon, otettuaan sitä ennen haltuunsa hänen tikarinsa. Huonepahasessa ei ollut ollenkaan ikkunoita, ja siihen pääsi vain niukasti valoa kymmenen jalan korkeudessa olevasta kapeasta kattoaukosta, joka oli varustettu lasilla. Huonekaluja ei liioin näkynyt. Eräässä nurkassa oli hiukan olkia ja muuta kamaa, josta häntä neuvottiin kyhäämään pehmikettä pään alle, jos halusi nukkua seuraavana yönä.

Varmemmaksi vakuudeksi he vielä sitoivat yhteen hänen ranteensa ja Casella kehoitti häntä kiittämään luojaansa, ettei tuota köyttä kiristetty hänen kaulansa ympärille. Tämänjälkeen he poistuivat lukiten oven ja jättäen vankinsa pimeyteen.

Hän kuunteli, kunnes heidän askeleensa lakkasivat kajahtelemasta, ja kohotti sitten katseensa kapeaan kattoaukkoon, josta kuun säteet tunkeutuivat huoneeseen. Jos lasin saisi poistetuksi, pääsisi aukosta mies nipin napin läpi. Mutta kuka takasi, ettei siinäkin yrityksessä ehkä niska katkeaisi. Sitäpaitsi hän tuskin pystyisi kapuamaan aukkoon.

Hän viskautui oljille ja nojasi leukansa polviin, kyyhöttäen aivan masentuneena tässä epämukavassa asennossa. Kerrassaan uskomattomilta tuntuivat nyt hänen vaiheensa, hänen muistellessaan Graziesta lähtönsä jälkeisiä tapahtumia. Kohtalo oli leikkinyt koko rajusti hänen kanssaan. Hempeämielisyys oli vetänyt häntä nenästä. Hän oli sekaantunut erään samantekevän valtion sisäisiin asioihin vain senvuoksi, että muuan kuumaverinen nuori nainen oli herättänyt hänen mielenkiintonsa. Tuo samainen neito vapautuisi ehkä pelkällä huokauksella hänen muistostaan, kuultuaan, että ne itsekkäät lurjukset, joiden kanssa oli liittoutunut, olivat katkaisseet hänen kaulansa. Pahuutta oli siis sittenkin olemassa.

Hän paneutui pitkälleen, kääntyen niin, että saattoi nähdä kuunsäteitten muodostaman valosuunnikkaan lattialla. Jälleen hiukan toivehikkaampana alkoi hän miettiä, miten pääsisi pois tästä ansasta. Parasta olisi ehkä turvautua salaliittolaisten Judas Iskariotiin. Tänä iltana oli hän aavistanut, kuka tuo kavaltajien kavaltaja oli. Ainoa, joka oli puolustanut Bellarionia ja lopulta aikaansaanut lykkäyksen murhan toimeenpanossa, oli Spigno. Ja kuitenkin oli sama Spigno ensimmäisenä vetänyt tikarinsa salaliittolaisten kuultua, että Bellarion oli käynyt hovissa. No niin, olipa tuo petturi kuka hyvänsä, markiisi saisi joka tapauksessa tiedon tämänkin illan tapahtumista, ja senjälkeen ei Bellarionin henki maksaisi paljon hovissakaan.

Näissä mietteissä hän nukahti ja lienee ollut unen helmoissa useita tunteja, ennenkuin jälleen heräsi. Valosuunnikas oli kadonnut lattialta. Tämä oli hänen ensimmäinen havaintonsa. Kohta senjälkeen hän aavisti, että joku seisoi hänen läheisyydessään. Hän kohottausi kyynärpäänsä nojaan, mikä ei suinkaan ollut helppoa, ja käänteli päätään. Oven vaiheilla oli heikko valonkaje ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän tajusi, että joku varovasti oli astunut huoneeseen.

Jälkeenpäin hän muisti, että tämä havainto ensinnä oli synnyttänyt hänessä pintaa karmivaa pelkoa, kuvittelun, että hänen murhaajansa nyt tuli suorittamaan kammottavaa tekoaan. Mutta tämä pelko kaikkosi pian, kun kajastus läheni. Lopulta ilmestyi näkyviin miehen varjo ja tovia myöhemmin kuului heikko kuiskaus: "Ssh! Hiljaa! Älkää päästäkö ääntäkään!"

Tuo varoittava ääni haihdutti viimeisenkin pelon Bellarion sydämestä, joka äsken tuntui nousseen kurkkuun.

Ovi sulkeutui yhtä hiljaa kuin se oli avattu, ja lyhtyä pitelevä mies poisti vaatteen, jolla oli estänyt valoa näkymästä selvästi. Liekki valaisi hänen kasvojaan ja Bellarion tunsi kreivi Spignon piirteet.

Nuorukainen äännähti heikosti, aivan kuin olisi nauraa hihittänyt

"Odotin teitä", sanoi hän.

XII luku.

KREIVI SPIGNO.

Spigno laski lyhdyn lattialle ja astui lähemmäksi.

"Pysykää hiljaa", mutisi hän. "Kääntykäähän, jotta saan kätenne vapaiksi." Hän katkaisi tikarillaan Bellarionin ranteita kahlehtivan nuoran.

"Ottakaa kengät jaloistanne. Nopeasti."

Bellarion vapautui kömpelösti jalkineistaan. Hänen ajatuksensa kiitivät nopeasti, eivätkä ne koskeneet yksinomaan pakoa. Vaikka vapaus vielä tällä hetkellä oli vain kangastus, askaroi mieli jo ritariseikkailussa jälleen.

Vihdoin kömpi hän pystyyn. Spigno jatkoi kuiskaamistaan:

"Odottakaa! Me emme voi lähteä yhdessä. Tarvitsen vain viisi minuuttia varmistuakseni pakotien turvallisuudesta. Senjälkeen voitte seurata minua."

Bellarion mietti, katse synkkänä.

"Kunhan he huomaavat minun karanneen..." aloitti hän, mutta Spigno keskeytti kärsimättömästi.

"Minua he viimeksi epäilevät. Kaikki salaliittolaiset ovat täällä yötä. Omasta puolestani esitin tärkeitä syitä, jotka estivät minua jäämästä. Olin poistuvinani, mutta piileskelin siksi kunnes he olivat menneet makuulle. Huomenaamulla karkaavat he toistensa kurkkuihin." Hän irvisti tyytyväisenä kertoessaan kepposestaan. "Minä otan lyhdyn. Löydätte paremmin kuin minä pääsytien tästä talosta. Liikkukaa äänettömästi."

Hänen kääntyessään ottamaan lyhtyä tiukkasi Bellarion:

"Odotatteko minua ulkopuolella?"

"En suinkaan. Mitä varten?"

"No, antakaa minun sitten tulla mukananne. Jos kompastuisin, olisivat he heti kimpussani."

"Pitäkää varanne, ettette hälyytä heitä."

"Antakaa minulle edes tikari, jos kerran viette pois lyhdyn."