Part 6

"Käsitätte yhäti minut väärin, vaikka jo olen sanonut, että jos itse tarvitsisin rahaa, voisin myydä tietoni markiisille. Nuo viisi tukaattia ovat tarpeen Gobbolle, jolta lainasin tämän puvun." Hän kertoi lyhyesti käynnistään Gobbon luona.

Neito katsoi häntä suopeammin. "Kylläpä olette kekseliäs."

"Älyllä selviydytään aina, madonna", muistutti Bellarion.

"Pahoittelen suuresti, että satuin... Annan teille kymmenen tukaattia, jos nimittäin ei ylpeytenne..."

"Pidätte minua ylpeänä?"

Ruhtinatar katseli häntä ylen huvitettuna. "Suorastaan äärettömän ylpeänä, sanomattoman, käsittämättömän suurenmoisena."

"Otan vastaan nuo kymmenen tukaattia saadakseni teidät vakuutetuksi inhimillisyydestäni. Ehkäpä voin käyttää ylijäämänkin teidän korkeutenne palveluksessa.

"Palveluksenne on päättynyt niin pian kuin kreivi Barbaresco on saanut viestini."

Bellarion kääntyi lähteäkseen siinä varmassa vakaumuksessa, että hänen korkeutensa oli käsittänyt erehtyneensä.

Hänen korkeutensa, nähkääs, oli aivan oikeassa, pitäessään Bellarionia hieman pöyhkeänä.

VIII luku.

HERRA BARBARESCO.

Bellarion ja Barbaresco istuivat illastamassa. Heitä palveli vanha, sangen siivoton mies, joka suoritti kaikki työt tässä rappeutuneessa talossa. Ateria oli niukka, niukempi kuin Ciglianon luostarin paastopäivällinen, ja viini oli hapanta hailua.

Lopetettuaan syöntinsä puhkesi Bellarion puhumaan pahaenteisen mahtavassa äänilajissa.

"Herraseni, teidän ja minun on nyt saatava asiamme pohdituksi. Kerroin teille jo, ettei hänen korkeutensa vastaa mitään itse viestiin. Ette muuten kaiketi vastausta odottanutkaan, sillä viestinnehän ei sisältänyt mitään. Mutta minä en vielä kertonut, että hänen korkeutensa myös pyysi sanomaan teille jotakin, joka tavallaan on vastaus eräisiin hautomiini ja ruhtinattarelle ilmaisemiini epäluuloihin."

Barbaresco haukkoi ilmaa. Hän tuijotti nuorukaista kiinteästi. Hän oli selvästikin ällistynyt ja ponnisteli kovin hillitäkseen itsensä ennenkuin vastasi:

"Miksi ette kertonut tätä aikaisemmin?"

"Pidin parempana säästää nämä tiedot illallisen jälkeen, jottei minun tarvitsisi lähteä nälkäisenä talosta. Teitä suututtaa tietenkin, että olen maininnut ruhtinattarelle epäluuloistani. Mutta ruhtinatarparka oli niin alakuloinen teidän toimettomuutenne johdosta, että katsoin velvollisuudekseni rohkaista häntä hiukan. Ja niin sanoin, että teillä hyvinkin saattaa olla jotakin tekeillä, vaikka ette välitä sitä kertoa hänelle."

Kuten jo aikaisemmin ehkä olette huomanneet, ei Bellarion aina ollut oikein täsmällinen puheissaan — lieneekö sitten luostarikasvatus ollut tässä suhteessa puutteellinen. Teeskentelynhalu ja -taito oli hänellä niinsanoakseni veressä. Jos kuitenkin olisitte vihjaisseet hänelle itselleen jotakin sentapaista, olisi hän vastannut, että Plato oli opettanut hänet erottamaan huulilla olevan valheen sydämessä olevasta.

"No, mutta jatkakaa! Mitä sitten epäilette?" tiukkasi Barbaresco kiukkuisesti.

"Muistatte kai, mitä kreivi Spigno sanoi, ennenkuin te muut vaiensitte hänet. Sotamiehestä... muistatteko?" Bellarion änkytti hiukan kohdatessaan toisen hehkuvan katseen ja huomatessaan raivokkaaseen irveeseen vääntyneen suun. "Sanoin siis hänen korkeudelleen, kohentaakseni hänen mieltään, että hänen ystävänsä jonakin lähipäivänä ehkä katkaisevat Gordionin solmun — nuolella!"

Barbaresco muistutti hyökkäykseen valmistautuvaa verikoiraa.

"Ah!" äänsi hän. "Ja mitä sanoi ruhtinatar?"

"Hän sanoi jotakin aivan odottamatonta. Luulin kohtaavani ylimielisyyttä, mutta havaitsinkin hänen pelästyvän. Yritin, vaikkakin turhaan, osoittaa hänelle, että tällä tavoin saavutettaisiin päämäärä nopeimmin, että hän, ellei aiemmin ollut tällaista keinoa ajatellut, nyt tekisi viisainten, jos hyväksyisi sen muitta mutkitta."

"Haa! Niinkö sanoitte! Ja hän?"

"Hän käski minun sanoa teille, että jos tosiaan olette jotakin tällaista suunnitellut, heittäisitte aikeenne sikseen. Hän ei halunnut olla missään tekemisissä tämäntapaisten hankkeitten kanssa. Mieluummin paljastaisi hän koko salaliiton markiisi Theodorelle."

"Jumalavita!" Barbaresco ryntäsi pystyyn, naama tulipunaisena ja otsasuonet pullistuneina.

Näköjään liikkumattomana valmistautui Bellarion torjumaan hyökkäyksen.

Se tuli. Mutta vain sanaryöppynä. Barbaresco syyti ilmoille kaameita ja rivoja herjauksia suunsa täydeltä. "Sinä häpeällinen lurjus! Sinä kolminkertainen nauta! Lörppöilevä apina!" Haukkumasanat sinkoilivat raekuurona Bellarionin niskaan. "Mene takaisin ja kerro hänelle, sinä kaistakalloinen paviaani, ettei koskaan ole ollut kysymyskään mistään vihjaamasi kaltaisesta yrityksestä."

"Eikö?" kiljaisi Bellarion kimeästi. "Vaikka kreivi Spigno —"

"Korjatkoon piru kreivi Spignon, taulapää! Totteletkos? Lähde heti ilmoittamaan, mitä käskin!"

"En kuljeta valheita", tokaisi Bellarion tiukasti. Hän nousi arvokkaan näköisenä.

"Valheita!" örisi Barbaresco.

"Valheita", intti Bellarion. "Jätetään nuo tuollaiset jutut. Ilmaisin hänen korkeudelleen eräitä epäluuloja, mutta omasta mielestäni ne ovat epäämättömiä tosiasioita. Kreivi Spignon sanat ja se hätääntyminen, jonka ne aiheuttivat, eivät jätä epäilemisen varaa. Älykäs mies, enkä minä suinkaan pidä itseäni tyhmänä, saattoi heti arvata totuuden. Osoittakaa minulle ensin, että valehteleminen tässä asiassa on välttämätöntä, ja antakaa minun sitten harkita, miten olisi meneteltävä."

Barbarescon kiukku alkoi jäähtyä. Hän hieroskeli kämmeniään ja retkahti tuoliinsa.

"Jos toverini, Cavalcanti ja Casella ja muut, olisivat arvanneet, paljonko Spignon sanoista ymmärsitte, ette koskaan olisi päässyt hengissä tästä talosta."

"Mutta jos kerran toimitte ruhtinattaren ja hänen veljensä hyväksi, niin miksi ette tiedustele hänenkin mieltään?"

"Hänen mieltään?" Barbaresco hymyili pilkallisesti. "Onko tuokin muka järkevä kysymys? Meidän nuolemme olisi ammuttu, eikä kukaan olisi koskaan saanut tietää, mistä se oli lähtöisin. Nyt te olette lörpötellyt — tietäkää siis, että jos me olisimme niin typeriä, että vieläkin panisimme tuon aikeen täytäntöön, olisi ruhtinatar Valeria ensimmäisenä meitä syyttämässä. Sellainen hän on — ensin itsepäinen, sitten sydämetön ja ilkeä. Ja minä olen nauta käskiessäni teitä ilmoittamaan hänelle, että olette erehtynyt. Jos jousi kuitenkin laukaistaisiin, käsittäisi hän teidän sittenkin olleen oikeassa, ja me saisimme maksaa päällämme."

Hän nojasi kyynärpäillään pöytään ja voihkaisi. "Olette saattanut meidät perikatoon! Jumalani! Perikatoon!"

"Perikatoon?" kertasi Bellarion.

"Murskannut kaikki toiveemme", huudahti Barbaresco. "Ettekö huomaa? Ettekö sitten käsitä mitään, senkin aasi, paitsi asioita, joita teidän olisi parempi olla käsittämättä? Olette tärvännyt omankin asianne. Teidän naamallanne ja esiintymistaidollanne varustettu mies olisi saattanut kiivetä vaikka kuinka korkeaan asemaan, etenkin kun vielä sattuu olemaan ruhtinattaren uskottuja."

"En tullut ajatelleeksi sitä", huokasi Bellarion.

"Ette. Ettekä minua enempää kuin ketään muutakaan!" Hän kiihtyi jälleen. "Vielä eilen luulin pääseväni nykyisestä kurjuudestani, mutta nyt..." Hän jyskytti äkkiä raivoissaan pöytää ja hyppäsi taas pystyyn. "Tämän olette saanut aikaan haljulla hölinällänne."

"Mutta, herraseni, jollakin muulla keinolla —"

"Ei ole muita keinoja. Ei ainakaan meidän käytettävissämme. Ei meillä ole varaa palkata sotajoukkoa. Huomenna saatte kertoa tovereilleni, mitä olette tehnyt, ja katsotaanpa sitten, mitä he ajattelevat."

Tämä ei kuulostanut varsin lupaavalta. Yön kuluessa teki Bellarionin mieli toisenkin kerran nousta ja yrittää karkuun, mutta hän hillitsi kuitenkin halunsa. Oli katsottava, mitä muut salaliittolaiset tuumisivat. Ruhtinatar ehkä vielä tarvitsisi häntä. Tarvitsisi — eikä hän kuitenkaan voinut täysin tyydyttävästi selvittää itselleen, miksi juuri hänen piti panna henkensä vaaraan, jotta ruhtinattaren pulma selviäisi.

Seuraavana aamuna pidetyssä neuvottelussa valkeni Bellarionille pian, millaisessa vaarassa hän todella oli. Salaliittolaiset malttoivat tuskin kuunnella loppuun selontekoa hänen toiminnastaan, ennenkuin he jo vaativat hänen surmaamistaan. Casale aikoi paljastettu tikari kourassa hyökätä hänen kimppuunsa, mutta Barbaresco astui mahtipontisesti väliin.

"Ei minun talossani!" karjui hän. Murha olisi voinut saattaa hänet syytteeseen.

"Eikä missään muuallakaan, ellette halua tehdä itsemurhaa", varoitti Bellarion kylmästi. Hän astui esiin Barbarescon selän turvista. "Unohdatte, että ruhtinatar Valeria panee vastuun murhastani teidän niskoillenne. Eikä hän syytä teitä ainoastaan siitä, vaan vieläpä valtionhoitajankin murhan suunnittelemisesta. Tuhoamalla minut tuhoatte itsenne." Hän hymyili nähdessään heidän nolot ilmeensä. "Mielenkiintoinen tilanne, vai mitä?"

Saamattomassa raivossaan he nyt kävivät kreivi Spignon kimppuun. Hänhän oli aiheuttanut koko tämän pulman. Enzo Spigno istui liikkumattomana, kasvot valkeina, ja antoi myrskyn raivota. Kun se laantui, virkkoi hän:

"Kiittäisitte minua mieluummin. Minähän vain tunnustelin maaperää, ennenkuin hyökkäsimme. Loppujen lopuksi on vain tapahtunut, mitä odotinkin. Ei pitäisi päästää naisväkeä sekaantumaan tällaisiin asioihin."

"Ei tässä ole päästetty ketään sekaantumaan asioihin", tuhahti Barbaresco. "Ruhtinatarhan itse pyysi apuani."

"Ja kun me nyt olemme valmiit antamaan sitä", sanoi Casella, "huomaa hän, ettei se ole sentapaista apua, jota hän haluaisi. Mutta entäs sitten? Hän on herättänyt meissä erinäisiä toiveita ja me olemme ahertaneet kovasti saadaksemme ne täytetyiksi."

Samaa asiaa tuntuvat märehtivän kaikki, tuumiskeli Bellarion. Jokainen ajatteli vain omaa etuaan. Ruhtinatar Valeria, valtio ja turmioon tuomittu nuori markiisi eivät merkinneet mitään. Hän ei kuullut heitä mainittavan kertaakaan siinä sekavassa keskustelussa, joka nyt seurasi.

Vihdoin Spigno, narriksi leimattu, osoittautui heistä viisaimmaksi.

"Kuulkaapas, nuori mies", sanoi hän. "Vastatkaa puolestamme ruhtinattarelle, että emme suinkaan aio perääntyä. Olemme ottaneet pelastaaksemme Montferratin ja teemme sen omalla tavallamme. Selittäkää hänelle, ettei hän voi pettää meitä joutumatta samalla itse surman suuhun."

"Kenties on hän jo ottanut tämän seikan huomioon", sanoi Bellarion.

"Niin, mahdollisuutena, mutta ehkä ei välttämättömänä seurauksena. Sanokaa hänelle myös, että hänen veljensä on samassa kadotuksessa. Neito on pannut liikkeelle voimia, joita ei pysty hallitsemaan." Spigno kääntyi kumppaneihinsa. "Olkaa huoleti, hyvät herrat. Huomatessaan tukalan asemansa varoo ruhtinatar visusti vaikeuttamasta toimintaamme niin nyt kuin vastakin."

Bellarion oli pilkallisesti nimittänyt tilannetta mielenkiintoiseksi silloin kun salaliittolaiset olivat aikoneet käydä hänen kimppuunsa. Muistellessaan myöhemmin päivällä tapahtumien kulkua oli hänen pakko tunnustaa olleensa vakavassa vaarassa.

Hän oivalsi täydellisesti ruhtinattaren lähteneen perin heikolle jäälle. Samalla oli hän itse ollut varomaton, aivan kuin shakinpelaaja, joka huomaa vastustajansa mahdollisuudet hyvän siirtoon, mutta luulee, ettei tämä itse niitä äkkää.

Hänestä tuntui, ettei tässä enää ollut muuta tekemistä kuin jatkaa matkaa Paviaan ja jättää ruhtinatar selvittelemään pulmaa mielensä mukaan. Hän huokasi. Apotti oli ollut oikeassa. Luostarin muurien ulkopuolella ei ollut rauhaa. Kaikkein vähimmin sitä oli Montferratissa. Parasta puhdistaa tämän levottomuuden pesän tomu jaloista ja painua Paviaan kreikankielen opintojen ääreen.

Hän kulki hiljakseen öljypuu- ja viiniviljelmien ohi uskotellen itselleen olevansa jo matkalla Paviaa kohti, ja kuvitellen ehtivänsä ennen yön tuloa Sesiaan.

Mutta hämärissä palasi hän Lombardian puoleisesta portista Casaleen, pyrkien palatsiin päin. Hän oli huomannut, ettei ollut niinkään helppo viskata harteiltaan taakkaa, jonka oli ottanut: jos hän sen tekisi, ei hän koskaan voisi unohtaa neidon kalpeita kasvoja ja suuria, ikävöiviä silmiä. Tuo näky seuraisi häntä äänettömänä moitteena, minne hän ikinä menisikin.

IX luku.

MARKIISI THEODORE.

Lauantai oli yleinen vastaanottopäivä Montferratin valtionhoitajan, mahtavan markiisi Theodore Palaelogon palatsissa. Silloin sai kuka hyvänsä kääntyä asioineen hänen puoleensa.

Uljas mies, muuten, tämä markiisi. Solakka ja ryhdikäs, vaikka olikin jo viisissäkymmenissä. Hänen avoimet kasvonsa voimakkaine piirteineen, kohtelias ja ystävällinen käytös miellyttivät kaikkia ensi näkemältä. Hänen auliuttaan vastaanottopäivinä ei koskaan käytetty väärin. Tänäkin lauantaina oli palatsissa puheillepääsyä odottavien luku perin kohtuullinen. Vihdoin astui hänen korkeutensa huoneeseen, seurassaan kansleri, poliisikapteeni ja kaksi sihteeriä. Hitaasti edetessään pysähtyi hän tuontuostakin vaihtaakseen sanan pari kunkin läsnäolijan kanssa, ja kun hän suunnilleen tunnin kuluttua jälleen palasi yksityishuoneistoonsa, oli sihteeri saanut vastaanottaa vain yhden ainoan anomuksen, jonka jätti muuan pitkä, tummatukkainen, tulipunaisessa puvussa komeileva nuorukainen.

Viisi minuuttia myöhemmin sihteeri palasi ja astui nuorukaisen luo.

"Onko teidän nimenne Cane?"

Nuori mies kumarsi myöntävästi. Hänet johdatettiin nyt pieneen, hauskaan huoneeseen, jonka ikkunat antoivat puutarhaan. Sihteeri sulki oven ja Bellarion havaitsi seisovansa markiisin edessä. Valtionhoitajan lähekkäin olevat, vaaleat silmät katsoivat tutkivasti häneen. Hoikilla sormillaan hypisteli hän pergamenttikääröä, jonka Bellarion heti tunsi omaksi anomuksekseen.

"Kuka te olette, herraseni?" Ääni oli tyyni ja tasainen; sellaisen miehen ääni, joka ei ilmaise sisimpiä tunteitaan tai ajatuksiaan.

"Nimeni on Bellarion Cane. Olen Bonifacio Canen, Biandraten kreivin ottopoika."

Havaittuaan tarvitsevansa kasvatti-isän, jos mieli puuhissaan menestyä, oli Bellarion valinnut parhaan otettavissa olevan. Näin oli hän korottanut kuuluisan soturin, Milanon herttuan holhoojan Facino Canen, isäkseen.

Markiisin silmät laajenivat hämmästyksestä.

"Oletteko te Facinon poika? Sitten tulette kaiketi Milanosta?"

"En, teidän korkeutenne. Tulen Ciglianon augustiiniluostarista, jonne isäni lähetti minut muutamia vuosia sitten, ollessaan Montferratin palveluksessa. Toivottiin minun astuvan hengelliseen säätyyn. Levoton luonteeni ei kuitenkaan ota oikein viihtyäkseen luostarissa." Näin liitti Bellarion valheen ja totuuden yhteen, antaen Facino Canen hahmon sille tuntemattomalle sotilaalle, joka hänet aikoinaan oli luostariin tuonut ja joka myös oli hänelle kertonut Facinon urotöistä.

"Mutta miksi olette tullut tänne?"

"Sattumalta. Apottini antoi minulle suosituskirjeen, josta minulla piti olla apua matkallani Jouduin tämänvuoksi tekemään tuttavuutta kreivi Barbarescon kanssa ja hänen ylhäisyytensä mieltyi minuun, niin että pyysi minua jäämään tänne suorittaakseni hänelle eräitä pikku palveluksia. Hän huomautti, että minulle täällä voisi avautua tie huomattavaan asemaan, ellen vain harhautuisi oikeasta suunnasta."

Markiisin ohuet huulet vetäytyivät niukkaan hymyyn. "Ja kun te olitte tutkinut asian perinjuurin, havaitsitte, että vielä varmempi tie kunniaan olisi noiden kavaltajaraukkojen pettäminen?"

"Teidän korkeutenne pitää vaikuttimiani mahdollisimman kehnoina." Bellarion puhui varmalla äänellä ja arvokkaasti, esiintyen kuin paras lahjottava lurjus ikään.

"Menettelynne todistaa hyvää älystänne, mutta ei suinkaan kunniallisuudestanne ja lojaalisuudestanne."

"Teidän korkeutenne syyttää minua kavaltajien pettämisestä?"

"Mitä heidän salaliittonsa teihin kuului? Mitä te minulle olette velkaa? Olette vain päättänyt hyötyä mahdollisimman paljon. Hyvä, hyvä. Semmoinen poika se pitää Facinolla ollakin, olittepa nyt sitten otto- tai oma poika. Seuraatte uskollisesti hänen jälkiään. Kyllä teille vielä kunnian kukko laulaa, jos päämääräänne pääsette."

"Teidän korkeutenne! Tulin tarjoamaan palveluksiani —"

"Hiljaa!" Markiisi korotti miellyttävää ääntään hivenen verran. "Nyt puhun minä. Ymmärrän tarkoituksenne täydellisesti. Tunnen miehiä joka lajia, ja jos päätän ottaa teidät palvelukseeni, tapahtuu se yksinomaan senvuoksi, että uskon palkkiontoivon pysyttävän teidät minulle uskollisena. Osaan rangaista petturia, ja rankaisen ankarasti. Pyritte vaaralliseen tehtävään, herraseni." Hän irvisti. "No, oma asianne. Jos selviätte vaikeuksista ja voitatte alhaiset vaistonne, kykenen palkitsemaankin teidät tyydyttävällä tavalla."

Bellarion ei voinut olla punastumatta kuullessaan valtionhoitajan ylenkatseelliset sanat ja nähdessään hänen ivallisen ilmeensä.

"Ehkäpä voin toiminnallani haihduttaa teidän korkeutenne minusta saaman huonon käsityksen."

"Olisinko erehtynyt? Kenties suvaitsette sanoa, minkä vuoksi tahdotte olla juuri minulle näin avulias..."

Bellarion oikaisi ylpeästi ryhtiään ja hänen silmänsä leimusivat. Sisimmässään oli hän hieman ällistynyt. Kovinpa vähillä todistuksilla oli markiisi uskonut...

"Teidän korkeutenne sallinee minun poistua", mutisi hän hampaittensa raosta.

Mutta hänen ylhäisyytensä vain hymyili. Pienemmät tyrannit tyytyivät kiduttamaan ruumista. Markiisi Theodore kidutti sielua.

"Kyllä, kunhan asia on loppuun käsitelty ensin. Tulitte omasta aloitteestanne. Sanokaa nyt: tiedättekö kenenkään muun, kuin mainitsemienne miesten, sekaantuneen tähän salaliittoon?"

"Tiedän heidän yrittävän houkutella muitakin koplaansa, mutta mitään nimiä en osaa mainita. Rohkenen luulla, etteivät nuo nimet mitään merkitsekään. Ne miehet, jotka luettelin, ovat johtajia. Jos heidät nujerretaan, eivät muut kykene mihinkään."

"Seitsenpäinen lohikäärme siis, ja nämä ovat päät. Jos päät isketään poikki..." Hän keskeytti. "Hyvä. Ettekö kuitenkaan ole kuullut mitään nimiä mainittavan heidän neuvotteluissaan?" Hän kumartui eteenpäin ja tuijotti kiinteästi nuorukaista silmiin. "Eikö ole puhuttu kenestäkään lähelläni olevasta henkilöstä? Muistelkaahan, herra Bellarion, ja puhukaa rohkeasti suunne puhtaaksi."

Bellarion huomasi liiallisen vaiteliaisuuden voivan kääntyä vaaralliseksi.

"Koska he kerran väittävät työskentelevänsä markiisi Gian Giacomon hyväksi, on tietenkin hänen nimensä mainittu. Mutta en ole koskaan kuullut vihjaistavan, että hän tietäisi mitään koko puuhasta."

"Eikö ole ollut muista kysymys?" tiukkasi markiisi. "Häh?"

Bellarion näytti viatonta naamaa. "Muista? Kenestä?"

"Hoho! Minä kai tässä kyselen."

"En ainakaan minä tiedä", vastasi Bellarion hitaasti. Markiisi nojautui taaksepäin tuolissaan. Tavallisesti oli hän hyvin salaperäinen, mutta nyt hän hämmästyttävän ajattelemattomasti paljasti itsensä.

"He eivät luota teihin vielä tarpeeksi. Palatkaa heidän luokseen ja tiedoittakaa minulle kaikesta, mitä kuulette. Olkaa huolellinen, niin palkitsen teidät runsaasti."

Bellarion säikähti oikein todenteolla. "Eikö teidän ylhäisyytenne aiokaan iskeä heti? Vaikka voisitte..."

Markiisi vaiensi hänet tuimasti. "Olenko pyytänyt neuvoanne? Tiedätte, mitä teidän on tehtävä. Saatte mennä."

"Mutta, teidän korkeutenne! Olen tullut tänne avoimesti, kaikkien nähden. Olisi vaarallista palata heidän luokseen enää."

Valtionhoitaja ei piitannut hänen levottomuudestaan, vaan hymyili. "Olette lähtenyt vaaralliselle tielle — johan sen sanoin. Tahdon kuitenkin auttaa teitä. Muistan nyt, että minulla on kirje, jossa Facino pyytää minulta suojelusta ottopojalleen niinkauan kuin tämä on Casalessa. Sellaista pyyntöä en voi hylätä. Facino on tätänykyä suuri herra Milanossa. Annan tiedon hoville täälläolostanne. Senjälkeen voitte huoleti liikkua täällä vapaasti. Uskotelkaa tovereillenne saavuttaneenne suosioni ja selittäkää, että aiotte käyttää luottamustani heidän etujensa hyväksi. Se riittää. Toivottavasti tapaan teidät taas illalla. Ja nyt, Jumalan haltuun."

Bellarion poistui koko lailla ymmällä. Alku oli ollut lupaava, mutta kaikki oli kuitenkin sujunut toisin kuin hän oli odottanut. Ellei hän olisi ilmoittanut olevansa Facino Canen kasvatti, olisi hän tuskin voinut tyydyttävästi tehdä selkoa täällä olostaan ja toiminnastaan. Tämä taas oli välttämätöntä, jotta hän voisi auttaa ruhtinatar Valeriaa selviämään pälkäästä, josta neito omin voimin ei olisi mitenkään päässyt, joutumatta kahta pahempaan pulaan. Hän oli vankasti luottanut siihen, että valtionhoitaja siekailematta kävisi salaliittolaisten kimppuun, niinpian kuin saisi heidän olemassaolostaan tiedon, mutta havaitsikin nyt, että markiisi Theodore oli ollut tietoinen hankkeesta ja sen suunnittelijoista kenties jo kauan aikaa. Tämän vuoksi kai hänen ylhäisyytensä niin hanakasti oli uskonutkin Bellarionin juttuun. Hänellä ei ollut mitään syytä epäillä sitä. Mahdollisesti oli hän kuullut puhuttavan Bellarionistakin yhtenä niistä miehistä, jotka kokoontuivat neuvottelujaan pitämään Barbarescon taloon.

Bellarion oli siis epäonnistunut. Kaikki mitä hän oli saanut aikaan oli jonkinlainen palvelussopimus, joka velvoitti hänet työskentelemään markiisin hämäräperäisten pyrkimysten hyväksi.

X luku.

VAROITUS.

Sinä iltana oli ilo ylimmillään markiisi Theodoren vieraanvaraisessa hovissa. Jo aikaisin iltapuolella alettiin esittää näytelmää, jota fra Serafino muistelmissaan nimittää ruokottomaksi, vaikka hän kukatiesi vain tarkoittaa, että se oli leikillinen, ja senjälkeen tanssittiin avarassa seurusteluhuoneessa, markiisi Theodoren henkilökohtaisesti ottaessa osaa ilonpitoon. Hänen rinnallaan nähtiin nuori Morean ruhtinatar, joka tosin ei ollut kaunis, mutta liikkui erinomaisen sirosti.

Veljenpoika, markiisi Gian Giacomo, oli tanssitettavakseen valinnut kreivitär Ronseccon, joka mielellään olisi kieltäytynyt tästä kunniasta, mutta ei voinut. Pojan kasvot punoittivat ankarasti, silmät kiilsivät ja kieli kangerteli pahasti hänen puhuessaan. Silloin tällöin hän horjahti ja oli melkein kaatua. Juopuneen nuorukaisen näkeminen ei hymyilyttänyt ketään. Kerran pysähtyi valtionhoitaja, kuiskatakseen hänelle muutamia varoittavia sanoja. Poika vastasi röhönaurulla ja hoippui tiehensä vetäen nuorta, viehättävää kreivitärtä perässään. Oli aivan ilmeistä, ettei moitteeton, ritarillinen valtionhoitaja mahtanut mitään rappeutuneelle nuorukaiselle.

Melkeinpä ainoa, joka uskalsi vetää suutaan nauruun, oli messer Castruccio da Fenestrella, jolla oli yllään loistava kultakangaspuku. Hän nautti silminnähtävästi kasvatuksensa tuloksista. Illallisen aikana oli hän houkutellut Gian Giacomon juomaan vallan ylettömästi ja myöhemmin oli hän usuttanut häntä tanssittamaan jäykkäniskaisen Ronseccon puolisoa.

Ovelta silmäili hän heitä hetken. Saatuaan kyllikseen lähti hän huvittamaan muuatta hovilaisryhmää, joka oli kerääntynyt ruhtinatar Valerian ympärille. Näiden joukossa olivat seuranaiset Dionara ja Isotta, koulumestari Corsario, jonka ilme oli yhtä turhamainen kuin hänen pukunsa, ja puolikymmentä nuorta keikaria. Ruhtinatar oli kalpea ja hänen otsansa oli vetäytynyt kurttuun. Masentuneena seurasi hän katseellaan veljeänsä, tuskin tajuten, että huoneessa muita ihmisiä olikaan, vaikka monet näistä hienotunteisesti koettivat johtaa hänen huomionsa nuoresta markiisista muihin asioihin. Havaitessaan Castruccion lähestyvän tyynenä ja huolettoman luontevasti kävellen, punastui hän heikosti.

"Armollinen nuori herramme on iloisella tuulella tänä iltana", virnisteli Castruccio. Kukaan ei vastannut. Hän tuijotti heitä kiiluvin silmin, huulillaan pilkallinen hymy. "Te sitävastoin ette tunnu olevan perin huvitettuja. Teidän mieltänne täytyy hiukan kohentaa." Hän astui ruhtinattaren eteen ja kysyi: "Haluaako teidän korkeutenne tanssia?"

Neito ei katsahtanutkaan häneen. Ruhtinattaren huomio oli kokonaan kiintynyt johonkuhun Castruccion takana seisovaan. Öykkäri kääntyi nopeasti päästäkseen selville, tämän mielenkiinnon esineestä.

Huoneen poikki lähestyi messer Aliprandi, milanolainen kaunopuhuja, ja hänen seurassaan muuan hoikka, tummatukkainen nuorukainen, jonka punainen puku oli enemmän silmiinpistävä kuin tilaisuuteen sopiva. Jalo Castruccio katseli nuorukaista peittelemättäkään halveksumistaan, ja piteli mielenosoituksellisesti tuoksurasiaa nenänsä alla, ikäänkuin suojatakseen herkkää hajuelintään mahdollisilta ikäviltä yllätyksiltä.