Part 5

"Sanommeko, että haluan palvella häntä?" Bellarionin hymy kävi epämääräiseksi. Tämä seikka, ja hänen vaiteliaisuutensa viittasivat johonkin romanttiseen tunteeseen, mutta Barbaresco tulkitsi oireet toisin.

"Olette kunnianhimoinen! Ahaa! No, se on ihan niinkuin olla pitää."

Ja hänkin hymyili nyt, kyynillistä, rasvaista hymyä, joka herätti Bellarionissa epäluuloja ja vastenmielisyyttä. Hän oli kuitenkin tarpeeksi viisas salatakseen tunteensa, ja yritti itsekin esiintyä julkeasti, jotta Barbaresco puhuisi sitä vapaammin. Rohkeasti ja epäröimättä lähti hän heikolle jäälle.

"Minun ymmärtääkseni hänen korkeutensa odottaa jotakin selitystä... hän ei käsitä toimettomuuttanne." Hän koetti valita mahdollisimman varovaisen sanan, mutta sittenkin kreivi Barbaresco suorastaan raivostui. "Vai toimettomuutta muka!" Hän oli nikahtua kiukkuunsa ja hänen lihava naamansa hehkui tummanpunaisena. Ja äkäisenä alkoi hän nyt luetella aikaisempia palveluksiaan.

Bellarion sai vähitellen, varovasti kysellen, myönnellen, arvaillen ja vastaan väittäen Barbarescosta irti koko jutun. Samalla lisäsi hän tietomääränsä lukuisilla historiallisilla totuuksilla, jotka tähän saakka olivat olleet hänelle tuntemattomia.

Ruhtinatar Valeria oli antautunut vaaralliseen leikkiin, apunaan muutamia Montferratista karkoitettuja guelfiaatelismiehiä, joiden johtajana Barbaresco toimi. Ruhtinatar oli uljas ja rohkea, ajatteli Bellarion, ja hänen ihailunsa kasvoi sitä mukaa kuin kreivin tarina edistyi.

Laajaa ja mahtavaa Montferratia hallitsi näihin aikoihin Theodore, markiisi Gian Giacomon, suuren Ottonen perillisen, setä ja holhooja. Gian Giacomo itse oli vielä alaikäinen. Montferratin valtiaat olivat olleet sotaisia aina kuulusta ristiretkeilijästä Guglielmosta alkaen, ja heidän ylpeytensä ja vallanhimonsa oli vain lisääntynyt, kun sata vuotta sitten sukuun sekaantui Palaelogien verta. Giovanni Oikeamielinen näet kuoli ilman miespuolista perillistä ja Montferratin ohjakset joutuivat silloin hänen sisarensa Violanten ja keisari Andronicus Comnenus Palaeologuksen nuoremmalle pojalle, joka Montferratin hallitsijana otti nimen Theodore I.

Nykyinen valtionhoitaja Theodore oli sotaisa niinkuin suvun muutkin jäsenet, mutta lisäksi hän oli viekas ja kavala. Hän oli käynyt huonoa koulua aikanaan, oleskellessaan serkkunsa, Milanon herttuan Gian Galeazzon, hovissa. Epäilemättä oli hän tällöin joutunut läheltä seuraamaan Gian Galeazzon toimintaa ja ihaillut sitä nerokasta kekseliäisyyttä, jolla tämä aina selvisi vihamiehistään. Herttua osasi tehdä valkoisestakin mustan ja päinvastoin.

Juuri sama Gian Galeazzo oli muun muassa saattanut Alberto d'Esten niin epäluuloiseksi, että tämä lopulta oli murhannut kaikki sukulaisensa. Herttua koetti tällä tavoin herättää Alberton ferraralaisissa alamaisissa sellaista inhoa hallitsijaansa kohtaan, että he tämän kuoltua mielihyvin siirtyisivät milanolaisen valtikan alle. Hän sepitti rakkauskirjeitä, joista kävi ilmi, että hänen kalliin ystävänsä, Mantuan kreivin Francesco Gonzagan vaimo oli lemmensuhteessa miehensä sihteeriin, ja sai tällä tavoin Gonzagan surmauttamaan puolisonsa — joka sivumennen sanoen oli Galeazzon käly — ja revityttämään sihteerin pieniksi kappaleiksi, niin että Mantua viimein nousi yhtenä miehenä hallitsijaansa, ihmissutta, vastaan. Monta muutakin lombardialaista ruhtinasta hän ystävyyttä teeskennellen houkutteli tekoihin, jotka lopulta nostattivat heidän alamaisensa heitä vastaan. Tällainen sodankäyntitapa tuli paljon halvemmaksi kuin suurien armeijojen ylläpito, jotapaitsi se oli paljon tehokkaampi kuin aseellinen taistelu, sillä kansa ei koskaan kunnioita eikä rakasta voittoisaa valloittajaa niin paljon kuin pelastajaa.

Kaikesta tästä oli markiisi Theodore päässyt selville. Hän oli nähnyt, miten Gian Galeazzo vuosi vuodelta laajensi alueitaan käyttämällä tätä "järjestelmäänsä", ja hän oli varma siitä, että milanolainen lopulta olisi saanut koko Pohjois-Italian haltuunsa, ellei rutto vihdoin olisi teljennyt häntä Melegnanon linnaan, missä hän kuoli armon vuonna 1402.

Markiisi Theodoren kouluutus oli avannut hänen silmänsä näkemään ja hänen korvansa kuulemaan, ja merkillisen valppaasti älysi hän sellaisetkin asiat, jotka viattomammille ihmisille olisivat jääneet ikuisiksi salaisuuksiksi.

Hän käsitti esimerkiksi, että korkean ja kunnioitetun aseman pysyttämiseen oli kansan alati kasvava suosio tarpeen. Ja kansan suosion taas saattoi saavuttaa vain jaloilla, ylevillä ominaisuuksilla. Yksityiseen mieheen voi vaikuttaa vetoamalla hänen huonoimpiin vaistoihinsa, mutta joukko vaatii hyveitä.

Tälle totuudelle, lausui Barbaresco, perusti markiisi Theodore politiikkansa, jonka päämääränä oli Montferratin valtaistuin. Kerskailemalla monenkaltaisilla hyveillä, esiintymällä vaatimattomasti, harjoittamalla hyväntekeväisyyttä ja ottamalla huomioon kansankin mielipiteet ja toivomukset oikeutta jakaessaan, pyrki hän alamaistensa suosioon. Mutta kaikessa hiljaisuudessa hän samalla työskenteli veljenpoikansa pään menoksi.

Poika oli valitettavasti heikko ja kehittymätön. Hän oli niitä nuorukaisia, joita yhtä helposti voi johtaa hyvään kuin pahaankin. Ja Theodore huolehti siitä, että hänellä oli mahdollisimman epäterveellistä seuraa. Corsario, milanolainen opettaja, oli sairaalloisen kunnianhimoinen, lahjottu lurjus. Kaikki, mikä suinkin olisi voinut kehittää älyä ja jalostaa luonnetta, sivuutettiin järjestelmällisesti, ja jo varhaisimmassa nuoruudessaan joutui poika paheiden tielle. Castruccio, kreivi Fenestrella, Gian Giacomon ensimmäinen kamariherra, oli turmeltunut savoijlainen, joka oli menettänyt pelissä perintönsä jo ennenkuin se oli hänen käsissäänkään. Oli helppo arvata, minkävuoksi valtionhoitaja oli valinnut hänet veljenpoikansa alituiseksi seuralaiseksi.

Tässä Bellarion viisaan näköisenä pisti väliin: "Eiköhän vain markiisi Theodore laske väärin? Kansa tietää, että hän suosii Castrucciota. Jos Castruccio aikaansaa vahinkoa, esittää kansa laskun markiisille." Barbaresco nauroi ivallisesti.

"Joko arvioitte Theodoren kekseliäisyyden liian vähäiseksi tai sitten olette kulkenut silmät ummessa. Eikö valtionhoitajalle jo monasti ole huomautettu Castruccion sopimattomuudesta pojan seuralaiseksi? Vettä myllyyn vain — markiisi saa siitäkin aiheen kerskailla omalla hyveellisyydellään: hän on muka monasti tahtonut lähettää pois messer Corsarion, mutta nuori markiisi on niin ihastunut ystäväänsä, ettei tahdo hänestä luopua. Mikä taas on todistus pojan huonoista taipumuksista."

"Niinpä niin", nyökkäsi Bellarion.

Hänen hitautensa ärsytti Barbarescoa. "Castruccio on todellakin pojan suosiossa. Hän kerskuu olemattomilla hyveillä ja on osannut tehdä itsestään oikean sankarin pojan silmissä. Valtionhoitaja voi tuskin mistään löytää itselleen parempaa apulaista tai nuorelle markiisille huonompaa seuraa."

Näin pääsi Bellarion selville markiisi Theodoren aikeista ja siitä liikkeestä, jonka tarkoituksena oli estää häntä toteuttamasta unelmiaan. Tämän liikkeen sieluna oli ruhtinatar Valeria, sen aivoina Barbaresco. Aikomus oli riistää hallitusohjat Theodoren käsistä ja antaa ne hallitusneuvostolle siksi kunnes Gian Giacomo ehtisi täyteen ikään. Barbaresco otaksui pääsevänsä tämän neuvoston presidentiksi.

Bellarion oli huolestunut.

"Pahinta kaikesta on, että markiisi Theodore on kansan suosiossa."

Barbaresco pullisteli rintaansa. "Jumala auttaa kyllä oikeata asiaa."

"En epäilekään yli-inhimillisiä, vaan omia voimiamme."

Tämä tyyni huomautus palautti Barbarescon maan päälle. Hänen käytöksensä muuttui hieman. Hän ei enää ollut niin avosydäminen kuin tuokiota aikaisemmin, vaan ilmaisi ajatuksensa hiukan epämääräisesti. Toiminta aloitettaisiin, sanoi hän, paljastamalla valtionhoitajan kavaluus. Ruhtinattaren puolella oli jo toistakymmentä aatelismiestä, jotka kaikki työskentelivät asian hyväksi. Kun totuus Theodoresta ennättäisi levitä tarpeeksi laajalle, selvittäisiin lopusta helposti.

Siinä kaikki, mitä Bellarion sai irti. Hän yritti kuitenkin vielä:

"Tämän kaiken ruhtinatar jo tietää. Tämä ei riitä hälventämään hänen levottomuuttaan. Eikö ole mitään varmaa, lopullista...?"

Barbaresco oli vaivaantunut. Ruhtinattaren tuli olla kärsivällisempi. Luottakoon ystäviinsä vain. Bellarion oli kuitenkin itsepäinen, ja lopulta suutahtanut kreivi lupasi kutsua toverinsa koolle seuraavana aamuna, jotta Bellarion saisi yrittää heiltä tarkempia tietoja ruhtinattarelle vietäviksi.

Bellarion tyytyi tähän ja pyysi saada jäädä taloon yöksi. Hänet ohjattiin kohtalaiseen, tyhjään huoneeseen, missä häthätää kyhättiin kuntoon kova, eikä varsin siisti vuode. Väsynyt nuorukainen vaipui siitä huolimatta pian uneen.

VII luku.

PALVELUKSESSA.

Seuraavana aamuna kreivi Barbaresco ruhtinattaren tarmokkaan lähetin kiusaamana keräsi luokseen puoli tusinaa aatelismiehiä, jotka, kuten hänkin, olivat sekaantuneet tuohon mielettömään salaliittoon Montferratin valtionhoitajaa vastaan. Useimmat heistä, muitten muassa kreivi Enzo Spigno, olivat karkoitettuja guelfejä, jotka salaa olivat palanneet Casaleen.

He juttelivat koko joukon, kuten tällaisissa kokouksissa on tapana, mutta keskustellessaan keinoista, joilla päämäärään oli pyrittävä, olivat he niin varovaisia ja niukkasanaisia, että Bellarion lopulta päätti ärsyttämällä heitä saada jotakin varmaa tietoonsa.

"Hyvät herrat, tästä ei päästä hullua hurskaammiksi. Mitä pitää minun sanoman hänen korkeudelleen? Ainoastaanko, että kreivi Barbarescon luona muutamat Montferratin aatelismiehet väittelevät nuoren markiisin rikkomuksista?"

He tuijottivat häntä pitkään ja vilkuilivat sitten synkän kysyvästi toisiaan. Barbaresco otti lopulta vastatakseen.

"Panette kärsivällisyyteni kovalle koetukselle. En sietäisi tuota äänensävyä hetkeäkään, ellen tietäisi teidän nauttivan ruhtinattaren luottamusta."

"Ellei niin olisi, olisikin äänensävyni toinen."

"Äkkiäpä äityi hänen korkeutensa näin kärsimättömäksi", huomautti joku.

"Hänen kärsimättömyytensä ei ole niinkään äkillinen kuin sen ilmaus. Kerronpa teille erään asian: edellinen lähettinne, Giuffredo, ei tuntunut ruhtinattaresta luotettavalta. Senvuoksi hän ei uskonut Giuffredolle mitään tärkeitä asioita. Te puolestanne varotte panemasta omaa nahkaanne alttiiksi — pesisitte kätenne, jos yritys lopulta ei onnistuisikaan."

Tämä viimeinen otaksuma oli melko rohkea, mutta Bellarion näytti uljasta naamaa. Ja kun he eivät väittäneet vastaan, ymmärsi hän heidän itse asiassa pyrkivän pitemmälle kuin mitä yrittivät uskotella.

Äänettöminä he mittailivat häntä katseillaan, kunnes viimein kreivi Spigno, laiha, tumma aatelismies, joka keskustelun aikana tekemistään huomautuksista päättäen oli markiisi Theodoren vihamiehistä katkerin, purskahti nauruun.

"Jumalavita! Hän on oikeassa." Hän kääntyi ja sano Bellarionille: "Herraseni, ansaitsisimme ivanne täydellisesti, ellei meillä olisi suurempia suunnitelmia kuin..."

Toverien joukosta kuului varoittavia huudahduksia. Hän välitti niistä vähät ja jatkoi:

"Ei muuta kuin sotamies väijyksiin..."

Pitemmälle hän ei päässyt. Huoneessa nousi melu. Barbaresco ja eräs toinen tarttuivat hänen käsivarsiinsa ja yleistä hälinää äänekkäämpinä kajahtelivat jos jonkinlaiset haukkumanimet. Spigno sai kuulla olevansa "narri" ja "hullu" ja paljon muutakin. Hänet vaiennettiin ja sitten käännyttiin jälleen Bellarionin puoleen. Tämä oli seissyt paikallaan liikahtamatta, teeskennellen mitä suurinta ällistystä.

Ovela, rasvainen Barbaresco ryhtyi karkoittamaan väärää käsitystä, jonka Bellarion mahdollisesti oli saanut.

"Älkää välittäkö hänestä, herraseni. Hän on aina hätäillyt suotta. Hänkin on kärsimätön, mutta ymmärrättehän, ettei hätiköiminen saa tulla kysymykseen tällaisissa asioissa."

Varomaton vastaus voisi nyt käydä kohtalokkaaksi, ymmärsi Bellarion. He tahtoivat uskotella hänelle, että Spigno oli lörpötellyt omiaan, ja heidän vaanivat katseensa koettivat hänen ilmeestään urkkia, paljonko — hän kreivin sanoista uskoi. Senvuoksi turvautui hän jälleen teeskentelyyn ja kohautti harmistuneen näköisenä olkapäitään.

"Kärsivällisyyskin on vika, jos se menee liian pitkälle. Nopea toiminta" — hän nyökkäsi kreivi Spignolle — "on parempi, kuin suottapäiväinen varovaisuus silloin kun aikaa on niukasti."

"Olette kovin nuori", sanoi Barbaresco nuhtelevasti. "Kunhan ikänne lisääntyy, ajattelette toisin."

"Tuntuu siltä", arveli Bellarion heitä tyynnyttääkseen, "ettei teillä tosiaan ole mitään tiedoittamisen arvoista." Ärtyneen näköisenä heittäytyi hän nojatuoliinsa.

Neuvottelu päättyi heti tämänjälkeen, ja salaliittolaiset lähtivät yksitellen matkoihinsa. Myös Bellarion alkoi tehdä lähtöä lupaillen kuitenkin palata illalla, jos ruhtinattarella ehkä olisi jotakin tiedoitettavaa. Hyvästiä heittäessään hän vielä kysyi:

"Palatsin puutarhassa olevassa paviljongissa tehdään paraikaa maalaustöitä. Tiedättekö, kuka on saanut ne suorittaakseen?"

Kaikesta päättäen tuntui kysymys Barbarescosta oudolta, mutta hän vastasi kuitenkin luulevansa, että työ oli uskottu eräälle Gobbo-nimiselle miehelle, joka asui Via del Canen varrella.

Tuntia myöhemmin astui Bellarion Gobbon työpajaan. Vanha Gobbo itse ahersi kaikenlaista kamaa täynnä olevassa huoneessa imelän, enkeliä esittävän maalauksen kimpussa. Hän myönsi heti saaneensa paviljongin koostamisen tehtäväkseen.

"Molemmat poikani ovat siellä paraikaa työssä, teidän ylhäisyytenne."

Bellarion hätkähti kuullessaan olevansa "ylhäisyys", mutta muisti samassa tulipunaisen pukunsa, metallivyön ja siitä riippuvan tikarin kullatun kahvan.

"Työ sujuu vallan liian hitaasti", ärähti hän.

Vanha mies hätääntyi. "Armollinen herra, siitä kehkeytyy ihana fresko..."

"Poikanne tarvitsevat apua."

"Apua!" Vanhus kohotti kätensä. "Mistä minä yhtäkkiä saan niin taitavia apulaisia, kuin olisi tarvis?"

"Tässä on yksi", vastasi Bellarion ja taputti rintaansa.

Hämmästynyt Gobbo katsoi vierastaan tarkemmin Bellarion astui askeleen lähemmäksi ja alensi ääntään:

"Sanon suoraan, mistä on kysymys. Hänen korkeutensa seurueessa on muuan neito..." Hän ummisti tarkoittavasti toisen silmänsä.

Gobbon laihoille kasvoille ilmestyi ovela hymy.

"Huomaan, että ymmärrätte", sanoi Bellarion hymyillen hänkin. "Minun on aivan mahdoton päästä tuon neidon puheille, nähkääs. Erinäiset asiat, käsitättehän estävät... Jos suostutte auttamaan minua, ette tee sitä turhaan."

Gobbo kääntyi vakavaksi. "Jos tämä tulee ilmi", aloitti hän.

"Ei ole pelkoa. Luottakaa minuun. Hyvityksenä sanokaamme... viisi tukaattia."

"Viisi tukaattia!" Suuri summa. Mestari Gobbo oli nyt aivan varma siitä, että hän oli tekemisissä suuren herran kanssa. "Viidestä tukaatista —" Hän vaikeni ja kynsi päätään.

Bellarion älysi, että tässä oli toimittava nopeasti

"Kuulkaahan, ystäväiseni. Lainatkaa nyt minulle sopiva työmekko ja muut tarvittavat kamppeet, ja pitäkää huolta vaatteistani siksi kunnes palaan. Saatte rahat palatessani."

Hän osasi olla vastustamaton kun halusi ja tänään hänellä oli onni myötä. Puoli tuntia myöhemmin asteli hän jo palatsia kohden muka Gobbon lähettämällä asialla.

Bellarion pääsi Gobbon sällinä esteettä palatsin puutarhaan. Hän esitti asiansa paviljongissa työskenteleville taiteilijanuorukaisille ja sai tehtäväkseen sekoittaa heille värejä. Kärsimättömänä hän sitten kyyhötti tölkkien ääressä odotellen päivänlaskua ja nuorukaisten kotiinlähtöä.

Joitakin tunteja myöhemmin kuuli lammen rannalla asteleva Dionara-neito jonkun puhuttelevan häntä marmorisillalta käsin.

"Madonna! Armollinen madonna!"

Dionara kääntyi ja näki pitkän, tummatukkaisen nuorukaisen, jolla oli väritahra kasvoissa ja yllään nuhruinen mekko, heiluttelevan kutsuvasti pitkävartista sivellintä.

"Eikö hänen korkeutensa", tiedusteli nuorukainen, "suvaitsisi armollisesti pistäytyä katsomassa, miten työt edistyvät?"

Neito katseli pitkin nenänsä vartta eikä vastannut. Nuori mies jatkoi: "Ja kuulemassa uutisia siltä samaiselta nuorukaiselta, jolle hän eilen oli niin ystävällinen?" Dionaran ilme muuttui niin äkkiä, että Bellarion naurahti.

Ruhtinatar tuli yksin katsomaan freskoja. Seuraneito jätettiin sillalle vartioimaan. Temppelissä istui telineillä tyytyväisen näköinen nuorukainen sääriään heilutellen, toisessa kädessä sivellin ja toisessa väripötkö. Ruhtinatar katseli häntä äänettömänä. Bellarion ei kuitenkaan pannut hänen kärsivällisyyttään koetukselle.

"Madonna, ettekö tunne minua?" Hän hankasi hihalla väritahran kasvoistaan. Mutta jo hänen äänensä riitti ilmaisemaan, kuka hän oli. "Messer Bellarion! Te!"

"Minä itse". Hän hyppäsi alas telineiltä. "Nöyrin palvelijanne."

"Mutta miksi... minkätähden?" Hänen silmänsä olivat hämmästyksestä pyöreinä.

"Olen ollut ahkerassa puuhassa, madonna, ja minulla on siksi paljon kertomista, ettei sitä kuiskata yht'äkkiä pensasaidan takaa."

"Tuotte tietoja?"

"Saamani viesti on perin mitätön. Minulle ilmoitettiin vain, että messer Ginffredo viime kerralla luuli nähneensä vakoojia kintereillään, eikä senvuoksi enää suostunut lähetiksi. Mitään tiedoittamisen arvoista ei ole tapahtunut sitten hänen viime käyntinsä. Lisäksi sanoi messer Barbaresco, että asiat edistyvät tyydyttävästi, mikä minun käsittääkseni merkitsee, ettei ainakaan teidän asianne edisty. Kuuntelin hänen ja hänen leveilevien tovereittensa juttuilemista tuntikausia ja uskallan väittää, ettei koko hanketta ajeta niinkuin te haluaisitte. Siitä ei loppujen lopuksi koidu mitään muuta kuin onnettomuutta."

Hän näki suuttumuksen punan kohoavan neidon kasvoille ja vihan salamoivan hänen tummissa silmissään. Tyynesti odotteli hän räjähdystä, mutta sitä ei kuulunutkaan. Päinvastoin oli ruhtinattaren ääni sangen viileä hänen lausuessaan: "Herraseni, tarjouduitte lähetiksi. Sekaannutte asiaan, joka ei kuulu teille."

"Kiittäkää Jumalaa siitä", tokaisi Bellarion häpeämättömästi. "On jo aika, että joku nimittää tätä asiaa sen omalla nimellä, jotta väärinkäsitykset saataisiin ehkäistyiksi. Arvaatteko, madonna, mihin nuo apuritörkimyksenne pyrkivät? Ette kai. He aikovat toimittaa teidät suoraa päätä hirteen."

Ruhtinatar oli äsken hillinnyt suuttumuksensa, eikä aikonut suuttua uudestaan.

"Ellei teillä ole muuta kertomista, lähden. En halua kuulla kehnon poikanulikan parjaavan ystäviäni."

Bellarion virkkoi kiihkeästi: "Saatanpa hyvinkin olla kehno nulikka, koska olen orpo enkä suurta sukua, mutta nuo teidän herrasmiesystävänne ovat kehnoja luonnostaan. Odottakaa hiukan! Kysykääpä itseltänne miksi palasin, miksi teen enemmän kuin minulta on pyydetty, vaikka samalla antaudunkin vaaraan. Mitä teidän tai Montferratin asiat minulle kuuluvat? Tiedätte itse kuka olen ja mikä on päämääräni. Miksi siis viivyskelen täällä? En suinkaan sattumalta, vaan siksi, etten voi sille mitään, siksi että taivas on niin määrännyt."

Hänen vakavuutensa ja kiihkeytensä tehosivat. Ruhtinatar naurahti, eikä hänen äänessään ollut ivan häivettäkään.

"Arkkienkeli maalarin mekossa!"

"Olette lähempänä totuutta kuin aavistattekaan."

Ruhtinatar hymyili. "Teillä on sangen ylevä käsitys itsestänne."

"Ja teillä on minusta aivan yhtä ylevä käsitys, jahka kerron kaikki mitä tiedän. Olen jo sanonut teille, mitä noilla päättömillä herrasmiehillä on mielessään. He ajavat omia asioitaan. Tiedättekö, mitä kaiken tämän takana oikein on? Tiedättekö, mitä nuo taulapäät suunnittelevat? He aikovat murhata markiisi Theodoren."

Ruhtinatar tuijotti häntä. "Murhata?" kuiskasi hän kauhistuneena.

Bellarion hymyili synkästi. "He eivät ole sanoneet sitä teille, vai mitä? Mutta niin lörppöjä ja hätäisiä he ovat, että ilmaisivat sen minulle — minulle, josta he eivät tiedä enempää, kuin että toin heille tukaatin puolikkaan osoitukseksi luotettavuudestani. Mitähän, jos olisinkin lurjus ja möisin tietoni markiisi Theodorelle, joka epäilemättä olisi valmis maksamaan paljonkin tällaisesta paljastuksesta? Vieläkö uskotte, että olen sattumalta sekaantunut asioihinne?"

"En voi uskoa teitä! En voi!" Ja yhäti kauhuissaan toisti hän itsekseen: "Murhata!"

"Jos he onnistuvat aikeessaan", jatkoi Bellarion, "on kaikki hyvin. Setänne kuolee kunnioitettuna ja ansioituneena miehenä, te ja teidän veljenne pääsette pahasta hengestänne. En ollenkaan paheksu tuota toimenpidettä. Minua harmittaa vain, että liuta pölkkypäitä on hankkeen takana. Jos se epäonnistuisi tai joku juoruaisi siitä sedällenne, olisi veljenne kokonaan hänen armoillaan. Kansa kukatiesi vaatisi hänen tuomitsemistaan hengiltäkin rangaistukseksi kunnioitettua hallitsijaa vastaan tähdätystä salaliitosta."

"Mutta veljeni ei ole ollenkaan sekaantunut tähän hankkeeseen", sanoi ruhtinatar.

Bellarion hymyili säälivästi. "Cui bono fuerit? Tämä on ensimmäinen kysymys, jonka oikeus tekee. Ottakaa varteen varoitukseni! Jättäkää ajoissa nuo miehet omiin hoteisiinsa, ellette tahdo auttaa setäänne toteuttamaan rohkeimpia unelmiaan."

Neidon kalpeus ja hänen kiihkeästi kohoileva povensa ilmaisivat hänen pelästyneen vakavasti. Siitä huolimatta hän epäili. "Kauhistuisin, ellen tietäisi, että valehtelette. He eivät ikinä uskaltaisi hautoa murha-aikeita ilman minun suostumustani."

"Ah, teidän täytyy uskoa minua, madonna. Viimeksi — kuluneitten neljänkolmatta tunnin aikana olen saanut kuulla melkeinpä koko Montferratin historian pääasiassa noilta miehiltä, ja olenpa saanut vihiä heidän omistakin vaiheistaan. Heidän joukossaan ei ole ainoatakaan, joka ei olisi tuhlannut leiviskäänsä, suistunut teloiltaan joko arvottomana tai onnettaren hylkäämänä."

Miettivästi hymyillen vastasi ruhtinatar: "Puhutte aivan kuin olisitte kaikkitietävä, ettekä kuitenkaan vielä ymmärrä, että onnen suosima ihminen ei kohtaloonsa muutosta halajakaan. Senvuoksi minäkin olen liittynyt onnettomiin."

"Sanokaa lahjottaviin, vallan- ja saaliinhimoisiin seikkailijoihin, epätoivoisiin pelureihin, joiden panoksena on oma pää ja vielä lisäksi teidän ja teidän veljennekin päät. Neuvottelun kuluessa jakoivat he keskenään valtion virat, eikä minuakaan unohdettu. Barbaresco ei tunne muita kannustimia kuin kunnianhimon."

"Barbaresco on säälittävä", vastasi ruhtinatar. "Hän on saanut kärsiä paljon vääryyttä. Kerran, isäni aikana, hän oli valtion mahtavimpia miehiä. Setäni on riistänyt häneltä hänen virkansa, vieläpä hänen omaisuutensakin."

"Markiisi Theodore pystyy, näemmä, hyviinkin tekoihin."

Ruhtinatar ei ollut tietääkseen, vaan jatkoi: "Voinko minä nyt jättää häntä pulaan? Voinko..." Hän vaikeni ja suoristautui. "Mitä sanonkaan?" Hän nauroi ivallisesti. "Jopa teilläkin on keinonne. Saatte minut kyselemään itseltäni tuollaista, te, köyhä, nimetön opiskelija, orpo kulkuri, joka ei voi esittää parempia todistuksia kuin sanansa."

"Keinoni?" Bellarion hymyili hieman surumielisesti. "Totuuksiin perustuvaa logiikkaa vain. Sitä vastaan on vaikea väitellä."

"Niin, jos se perustuu totuuteen. Mutta teillä on ennakkoluuloja."

"Onko heidän murhasuunnitelmansa ennakkoluulo?"

"Heidän intonsa johtaa heidät harhaan..."

"Sanokaa: heidän ahneutensa."

"En salli teidän puhua tuolla tavalla." Neidon silmissä syttyi jälleen viha, suuttumus niiden puolesta, joita hän piti ainoina ystävinä hädässään. Mutta hän hillitsi itsensä heti. "Herraseni, olen kiitollinen avustanne. Jos vielä haluatte tehdä minulle palveluksen, niin ilmoittakaa kreivi Barbarescolle, etten salli tuota salamurhahanketta jatkettavan. Sanokaa, että se on peruuttamaton käskyni. Lisätkää, että minua on toteltava, ja että minä mieluummin paljastan koko suunnitelman markiisi Theodorelle, kuin sallin sen toteuttamisen."

"Tuo joltakin kuulostaa, madonna. Mutta jos te..."

Ruhtinatar keskeytti hänet. "Mihin ikinä nyt ryhdynkin, ilmoitan siitä tavalla tai toisella herra Barbarescolle. Teidän ei ole tarvis vaivautua enempää. Kiitän teitä siitä, mitä olette tehnyt. Jumalan haltuun, herra Bellarion."

Hän oli jo poistumassa kun Bellarion pysähdytti hänet.

"Vielä pikku asia. Tarvitsisin viisi tukaattia."

Ruhtinattaren otsa vetäytyi kurttuun, mutta sitten pilkisti suupielistä hymy.