Part 4

Mahdollisesti hän nyt taipui korjaamaan tätä käsitystään hieman. Hän aavisti, että pienikin määrä hänen tähän asti väheksimäänsä kokemusta olisi voinut säästää hänet monesta ikävyydestä tänä onnettomana päivänä. Jos hän taas myöntäessään tämän edelleen piti kiinni aforismistaan, oli johtopäätös vieläkin nöyryyttävämpi: hän oli eksynyt kokemuksen puutteessa, mistä seurasi, että hän oli narri. Tämä on muuan niitä vaaroja, jotka aina vaanivat syllogismeihin tarttuvia.

Hän oli hyväksynyt kumppanikseen miehen, jolla oli lurjuksen naama, ja jonka käytös koko pitkän päivän kuluessa oli vahvistanut sitä käsitystä, minkä kasvoista päätellen sai. Eikä hänellä kuitenkaan, ellei hän ottanut lukuun munkinkaapua, ollut mitään takeita miehen laadusta. Kun hän kerran ei tullut ajatelleeksi, ettei fransiskaanin kaavun aina tarvitse välttämättä verhota jotakin P. Fransiskusta, niin miksi kaiken nimessä hän ei edes muistanut vanhaa sananlaskua: cucullum non facit monachum? Koska täten sekä hänen ymmärryksensä että muistinsa olivat pettäneet, oli hän ensin menettänyt kukkaronsa ja kirjeen, jonka piti olla hänellä passina pitkällä taipaleella, ja lopulta oli hän ollut vähällä menettää vapautensakin. Saisipa hän totisesti kiittää onneaan, jos kaikesta tästä selviäisi menettämättä henkeään. Puvun kastuminen ja vilustumisen vaara eivät tällä hetkellä pystyneet kovinkaan suuresti häntä huolestuttamaan.

Hän muisti, miten suinpäin, harkitsematta, oli piilottautunut tähän puutarhaan. Tarvittiinko ehdottomasti kokemusta osoittamaan, että pakopaikka, jonka poispääsytietä ei tunne, yhtä hyvin voi olla ansa! Eikö hän Graziessa ollut kunnostautunut shakkipelissä juuri senvuoksi, että aina punnitsi tarkoin jokaisen siirtonsa? Eikö hän ollut muun sotilaskirjallisuuden ohella lukenut Silvius Faustuksen teosta "De Re Militari" — muistamatta sittenkään, että vain huono sotapäällikkö lähtee taisteluun pitämättä perääntymistietä avoinna?

Tällaisilla kysymyksillä Bellarion kuritti itseään hytistessään pimeässä piilopaikassaan. Hän painautui aivan litteäksi maahan melooninviipaletta muistuttavan kuun purjehtiessa esiin palatsin takaa. Ja kiihkeästi alkoi hän harkita keinoa, millä pääsisi livahtamaan tästä satimesta ja koko Casalen kaupungista.

Kysymys oli yhä vielä ratkaisematta kun hän havahtui mietiskelystään. Kuului hiljaista puhetta. Pari tummaa olentoa nousi penkereen portaita aivan kuin maasta putkahtaneina. Naisia, arvasi hän, ennenkuin vielä selvästi erotti heidän ääniäänkään. Ja hän ihmetteli, mahtoikohan toinen heistä olla sama kaunis rouva, joka äsken oli häntä auttanut. Niin kauniita naisia hän oli tähän asti nähnyt vain alttarien yläpuolelle ripustetuissa tauluissa ja freskomaalauksissa.

Keskellä siltaa, joka hopeisena kuvastui mustaan veteen, naiset pysähtyivät, keskustellen matalalla äänellä. Sitten he astuivat vielä muutaman askeleen eteenpäin kadoten temppeliin. Pian ilmestyi toinen kapealle rantakaistaleelle ja huhuili hiljaa:

"Hoi! Messer! Messer! Hoi!"

Bellarion tunsi tuon äänen ja se kuulosti hänestä ihanammalta kuin kenenkään muun hänen tapaamansa ihmisen.

Ruhtinatar Valeria hätkähti. Näytti siltä kuin olisi maa hänen jalkojensa juuressa liikahtanut, kohonnut pystyyn ja muokkaantunut inhimilliseksi olennoksi, mieheksi, jota hän etsi. Hän tukahutti huudahduksen käsittäessään Bellarionin maanneen pitkällään vedenrajassa.

"Kylläpä mahdatte olla märkä ja viluissanne." Jälleen oli ääni huolestunut, paljon pehmeämpi kuin hänen puhutellessaan veljeään ja tämän tovereita.

Bellarion oli reipasta poikaa. "Olen yhtä märkä kuin konsanaan hukkunut mies ja melkein yhtä kylmä. Toivoisin silti, ettei minua ripustettaisi kuivamaan."

Neito nauroi hiljaa. "Ei vainenkaan, eiköhän teitä saada kuivaksi mukavammallakin tavalla? Tulkaa. Olemme tuoneet teille kuivia vaatteita. Kun olette saanut ne yllenne, voitte kertoa minulle kaikki."

Nuorukainen seurasi häntä paviljongin ainoaan, pyöreään huoneeseen, missä madonna Dionara, ruhtinattaren seuranainen, vartosi. Marmoripöydälle laskettu lyhty levitti ympärilleen heikkoa valoa. Huoneessa oli muutamia nojatuoleja ja pitkä, puinen, leikkauksilla koristettu kirstu, sarkofagin tapainen, kuten Bellarionista näytti. Rakennuksen julkipuoli antoi palatsille päin, ja sen kolmen, pilarien toisistaan erottaman oviaukon eteen oli vedetty raskaat, nahkaiset verhot. Marmoripermanto kuvasi suurta aurinkokelloa, jonka tunnit oli merkitty kookkailla, messinkisillä, kiveen upotetuilla numeroilla. Nuorukainen ei tiennyt, että tämä marmoripaviljonki oli tarkka pienoisjäljennös roomalaisesta Apollon temppelistä ja että katossa oli pyöreä aukko, josta auringonsäteet pääsivät huoneeseen. Päivän kuluessa osoitti numerolta numerolle hitaasti siirtyvä varjo, mikä tunti kulloinkin oli kulumassa.

Seinän vieressä kohosi telineitä, ja ylempänä katonrajassa oli riukuja ja luikertelevia köysiä. Muutamassa sopessa oli sankoja ja tölkkejä ja muuta maalarin kamaa, ja eräällä seinällä saattoi erottaa puolivalmiin freskomaalauksen.

Marmoripöydällä, lyhdyn valopiirissä, oli punainen puku ja lyhyt musta viitta. Nämä luovutettiin Bellarionin käytettäviksi. Punainen väri, sanottiin hänelle, oli valittu senvuoksi, että kapteeni ei ollut tiennyt paljon muuta, kuin että "karanneella roistolla oli yllään vihreä puku". Hyväntekijätär ei siis ainoastaan pyrkinyt saamaan nuorukaisparkaa kuivaksi ja tokeisiinsa jälleen, vaan auttoi vielä häntä tekeytymään tuntemattomaksikin. Sillävälin neidon seuralaiset pitivät silmällä puutarhaa. He olivat ottaneet mukaansa luutun, jotta vaaran uhatessa voisivat soittamalla ja laulamalla varoittaa nuorukaista. Heti hälyytyksen sattuessa piti Bellarionin kömpiä kirstuun ja ottaa mukaansa kaiken, mikä voisi ilmaista hänen olleen täällä, vieläpä lyhdynkin, joka luonnollisesti ensin oli sammutettava. Tulukset oli myös varattu mukaan, jotta hän saisi lyhdyn sytytetyksi uudelleen niinpian kuin vaara olisi ohi. Hänen korkeutensa osoitti, miten kirstun lukko toimi. Sen saattoi sulkea sisäpuolelta, niin ettei sitä voinut ulkoa päin avata ollenkaan. Avaimenreiästä saattoi hengittää raitista ilmaa ja kuulla, mitä huoneessa puhuttiin. Märät vaatteet sidottiin pieneksi mytyksi, joka viskattiin kirstun pohjalle. Myöhemmin ne poltettaisiin. Loppujen lopuksi sai Bellarion kymmenen minuuttia pukeutumisaikaa.

Äkkiä havaitsi hän olevansa yksin. Nopeasti alkoi hän päästellä vaatteita yltään, hankasi sitten itsensä kuivaksi ja hieroi kohmettuneita jäseniään saadakseen veren kiertämään. Hän puki ylleen tulipunaisen puvun, ihaillen sen hienoutta ja kuosikkuutta. Totisesti, ajatteli hän itsekseen, oli tuo neito niin nopsaälyinen ja kaukonäköinen, että hän olisi voinut opettaa kokenutta upseeriakin. Ja kuitenkin oli hän samalla ihmeen naisellinen, suorastaan enkelimäisen armelias. Vaikka hän ilmeisestikin oli hyvin ylhäinen henkilö, tahtoi hän henkilökohtaisesti olla mukana pakolaisrukan pelastamisessa, kyselemättä ja tietämättä, oliko tämä edes pelastamisen arvoinen.

Hänen korkeutensa palasi yhtä äkkiä, kuin oli poistunut, juuri kun nuorukainen lopetteli pukeutumistaan. Hän palasi yksin, jättäen seuralaisensa luuttuineen edelleenkin vartioimaan.

Reippaana ja soreana seisoi Bellarion hänen edessään, hieman hämillään tosin, sillä hänen märkä tukkansa oli epäjärjestyksessä ja hienot punaiset housut olivat hiukan liian lyhyet. Mutta mekko sopi kuin valettu.

Neito astui lähemmäksi ja kävi suoraan asiaan:

"No nyt, herra, minkä viestin tuotte?"

Bellarion hypisteli vyönsä solkea ja hänen tummat silmänsä laajenivat hämmästyksestä.

"Viestin?" kysyi hän hitaasti.

"Niin". Neidon ääni oli kärsimätön. "Mitä on tapahtunut? Miten on ser Giuffredon käynyt? Hänenhän piti saapua tänne kahden viikon kuluessa. Mitä käskee herra Barbaresco teidän sanoa minulle? Antakaa kuulua, herraseni. Ei teidän tarvitse arkailla. Tottakai te tiedätte, että olen Montferratin ruhtinatar Valeria?"

Bellarion ei käsittänyt mitään muuta kuin että hän seisoi ruhtinaallisen henkilön, Montferratin markiisin sisaren edessä. Jos hän olisi saanut kasvatuksensa kaupungissa, sensijaan että hän oli elänyt pienestä pitäen luostarissa, olisi hän tällä hetkellä ollut täynnään kunnioitusta. Mutta hän oli tutustunut prinsessoihin ja sensellaisiin vain kirjoissa, ja kirjailijat käsittelevät tällaisia henkilöitä usein hyvinkin tuttavallisesti. Jos hän siis nyt oli tavallista nöyrempi, johtui se neidon oudosta viehkeydestä ja tavattomasta kauneudesta ja hyvyydestä, eikä hänen ylhäisestä säädystään.

Hänen vyötä sormeileva kätensä retkahti alas ja hänen tavallisesti niin eloisilla kasvoillaan oli typerä ilme.

"Madonna, en ymmärrä. En ole mikään lähetti. Minä..."

"Ettekö?" Ruhtinatar kumartui eteenpäin ja hänen tummat silmänsä hehkuivat. "Eikö kukaan ole lähettänyt teitä luokseni? Vastatkaa, mies!"

"Ei kukaan muu kuin tutkimaton sallimus, joka ehkä on tahtonut säästää minut parempaan tarkoitukseen kuin hirsipuuhun ripustettavaksi."

Bellarionin surkea ääni tukahdutti ruhtinattaren vihan, ennenkuin se ehti puhjeta sanoiksi. Syntyi pitkä äänettömyys, jonka aikana neito tuijotti häntä miettivästi. Koneellisesti aukaisi hän pitkän tumman viittansa, joka peitti avokaulaista, safiirinsinistä pukua.

"Miksi sitten olette täällä? Vakoilemassako... Ei, ei. Ette voi olla vakoilija — vakoilija olisi menetellyt toisin. Mutta kuka ja mikä te sitten olette?"

"Vain vaivainen matkustava opiskelija, joka ensi kädessä tutkii elämää. Sallikaa minun kertoa, miten jouduin puutarhaanne."

Lyhyesti ja selkeästi kertoi hän seikkailuistaan päivän kuluessa, ja mitä pitemmälle hän ehti, sitä suopeammaksi muuttui ilme ruhtinattaren kasvoilla. Lopulta karehti äsken niin käskevän suun vaiheilla lempeä hymy, ja Bellarion käsitti samassa, että ruhtinatar pelastaessaan hänet oli luullut pelastavansa jonkun toisen. Kuitenkaan ei neito ilmaissut pettymystään ääneen.

"Luulin..." aloitti hän, mutta keskeytti ja purskahti puolittain katkeraan nauruun, joka helisi kuin tiuku. "Olipa teillä onni myötä, herra karkuri." Hän tuumi hetkisen. "Miten minun nyt on meneteltävä kanssanne?" kysyi hän sitten.

Bellarion vastasi suorasukaisesti, ei niinkuin köyhä, nimetön koulupoika prinsessalle, vaan niinkuin nuori mies nuorelle naiselle, vertaiselleen.

"Jos uskallan päätellä kasvoistanne, madonna, arvaan, ettette aio korjata tekemäänne erehdystä, josta teillä ei muuten ole ollut sen pahempia seurauksia kuin näiden vaatteitten menetys. Ja nämäkin, jos haluatte..."

Ruhtinatar heilautti kättään. "Pyh, mitä vaatteista? Mutta minä mainitsin nimiä."

"Niinkö? Olen unohtanut ne." Ja kun neito tuijotti häntä epäilevän näköisenä, selitti hän: "Unohtamisen taito vaatii yhtä hyvää muistia kuin muistamisenkin kyky. Ja minun muistini on aivan erinomainen. Sinä hetkenä, jolloin poistun tästä puutarhasta, unohdan käyntini täällä kokonaan."

Tuokion tauon jälkeen virkkoi neito hitaasti: "Jos voisin luottaa teihin ehdottomasti..." Hän vaikeni.

Bellarion hymyili. "Ellette ole siitä varma, on parasta, että kutsutte vartioston. Mutta jos niin teette, muistan ehkä jälleen nuo nimet, jotka nyt olen unohtanut."

"Mitä? Uhkaatteko?"

Terävä huudahdus, äkkinäinen kädenliike. Bellarion ymmärsi arvanneensa oikein.

Nuori neito oli sekaantunut joihinkin puuhiin. Bellarionin vastaus todisti hänen aivojensa toimivan merkillisen nopeasti.

"En, madonna. Minä vain osoitan teille, että teidän on luotettava minuun. Jos epäilette, ette voi toimittaa minua pidätetyksi enempää kuin vapauttaakaan minua."

"Kunniani kautta, herra, olettepa merkillisen ovela ollaksenne luostarissa kasvanut."

"Luostarissakin, madonna, saattaa oppia oveluutta." Ja yht'äkkiä valtasi hänet kumma, vastustamaton halu palvella tuota edessään seisovaa, hurmaavaa olentoa, suorittaa hänelle velkansa. Luultavasti hän ei itsekään oikein ymmärtänyt niitä vaikuttimia, jotka saivat hänet lausumaan: "Jos voitte luottaa minuun, madonna, niin antakaa minun tehdä jotakin hyväksenne."

"Tehdä jotakin hyväkseni?"

"Niin. Enkö voisi palvella lähettinänne? Asettua odottamanne miehen tilalle? Otaksun nimittäin, että teillä on joku viesti lähetettävänä."

"Otaksutteko?"

"Kaikesta siitä päättäen, mitä olette sanonut."

"Sanoin niin kovin vähän." Neito oli epäluuloinen.

"Olen tehnyt erinäisiä johtopäätöksiä. Ehkä liiankin rohkeita. Antakaas, kun kerron." Bellarion taisi kerskailla hieman. "Odotitte viestiä joltakin Barbaresco-nimiseltä herrasmieheltä. Jätitte katuoven raolleen, jotta lähetti pääsisi puutarhaan, ja odotitte häntä yksinänne. Seuraneitonne, joista ainakin toiseen luotatte täydellisesti, jätitte pidättelemään hoviherroja etäämpänä, vartioidessanne suljettua puutarhaa. Tästä päättelen, että olitte levoton ja haluatte pitää asian salassa. Olitte levoton, koska olitte turhaan odottanut viestintuojaa jo kaksi viikkoa, ja koska tavanmukainen lähetti, messer Giuffredo, oli kateissa. Ehkäpä pelkäsitte, että messer Giuffredolle, kenties messer Barbarescollekin, oli tapahtunut jotakin. Tämä taas todistaa, että ne hankkeet, joita odottamanne viesti koskee, ovat vaarallista laatua. Olenko oikeassa?"

Kysymys oli turha. Vastaus oli selvästi luettavissa ruhtinattaren kasvoista.

"Olette oikeassa jopa siinä määrin, etten oikein tiedä, mitä teistä uskoisin."

"Ette ole tottunut ihmisiin, jotka osaavat käyttää järkeään."

"Vai en!" Hänen äänensä oli kirpaisevan ivallinen. "Tiedättekö, herra, mitä minun järkeni sanoo minulle?"

"Enpä varsin, madonna", vastasi nuorukainen hänen äänensävynsä varoittamana.

"Se sanoo, että teidät on lähetetty virittämään minulle ansaa."

Bellarionille selvisi pian, mitä teitä ruhtinatar oli päässyt tähän otaksumaan. Hän hymyili ja pudisti päätään.

"Väärä johtopäätös. Jos olisin vakooja, ei minua olisi ajettu takaa. Ja eiköhän minulla olisi ollut joku tyhjänpäiväinen viesti teille, jotta helpommin olisitte uskonut, että todella olen lähetti."

Hän oli jälleen oikeassa. Mutta ruhtinatar epäröi yhä.

"Mutta miksi, kun kerran olette päässyt tuosta kaikesta selville, oikeastaan tarjoatte minulle palveluksianne?"

"Sanokaamme kiitollisuudesta sitä kohtaan, joka on pelastanut henkeni."

"Minähän erehdyin henkilöstä. Ette ole velvollinen mihinkään."

"Uskoisin kernaasti, madonna, että olisitte pelastanut minut, vaikka ei mitään erehdystä olisi sattunutkaan. Sitäpaitsi on teidän saatava korvaus tästä upeasta puvusta. Ja loppujen lopuksi on minussa herännyt halu palvella naista, joka on avun tarpeessa, halu, joka käsittääkseni voi herätä kenessä hienotunteisessa miehessä tahansa. On sellaista ennenkin tapahtunut."

Selvemmin hän ei tohtinut tunnustaa, että hän oli ruhtinattaren lumoissa. Ja koska tämä totuus oli tunneasia, jolla ei ollut mitään tekemistä järkeilyn kanssa, hyväksyi hän sen itsekin hieman vastahakoisesti.

Ruhtinatar tarkkasi häntä miettivän näköisenä. Hänen katseensa tuntui etsivän nuorukaisesta jotakin vilpin merkkiä, mutta nähtävästi turhaan.

"Olette kovin epäitsekäs", sanoi hän viimein. "Ehkäpä niinkin."

"Varmasti, jos näin tarjoudutte rupeamaan vaeltavaksi ritariksi."

Neito oli, kuten Bellarion oletti ja myöhemmin totesi, perin pahassa pulassa, ja nuorukaisen ehdotus houkutteli. Olisiko ehkä sallimus sittenkin lähettänyt tämän kulkurin häntä pelastamaan?

"Voisitte joutua suureen vaaraan", virkkoi hän, "suurempaan kuin pari tuntia sitten."

"Vaara vain lisää yrityksen viehätystä", komeili Bellarion, "ja älyllä siitä selvitään."

Ruhtinatar hymyili, jopa nauroi lopulta ääneen. "Luotatte vahvasti älyynne."

"Vaikka, tarkoitatte, viimeisten neljänkolmatta tunnin kokemukset eivät juuri anna siihen aihetta. En unohda saamiani opetuksia, uskokaa minua."

"No, hyvä. Koettakaamme." Ja hän antoi Bellarionille varovaiseen muotoon laaditun viestin, joka, vaikka se olisi joutunut vaarallekin henkilölle, tuskin olisi voinut saattaa lähettäjää vaikeuksiin. Bellarionin oli etsittävä käsiinsä kreivi Barbaresco, josta neito ei kertonut muuta kuin että hän asui jossakin tuomiokirkon takana, tiedusteltava hänen vointiaan ja ilmoitettava, että erinäisten tietojen viipyminen oli saattanut ruhtinatar Valerian levottomaksi. Valtuutukseksi sai nuorukainen mukaansa kultatukaatin puolikkaan. Se ilmaisisi, kuka hänet on lähettänyt.

"Huomenna illansuussa on katuovi jälleen raollaan. Odotan teitä."

VI luku.

KOHTALON TUULET.

Te näette nyt messer Bellarionin astuvan suuren, salaperäisen seikkailun viettävälle polulle. Onneksi hän ei tiennyt, minne se johti ja mikä häntä määrän päässä odotti. Verrattain varma saattoi hän olla vain siitä, ettei se ainakaan vienyt häntä Paviaan, kreikankieltä opiskelemaan ja harhaopista puhdistumaan.

Lorenzaccio da Trino on vastuussa enemmästä kuin niistä epäluuloista, joiden perusteella lainvalvojat Bellarionia vainosivat.

Syysyön pimeydessä, kuun mentyä mailleen, Bellarion puvussa, joka kelpasi symbolisoimaan hänen elämänsä uutta tarkoitusta — kohtalon tuulien heiteltävänä oleva korsipoloinen ei vielä sitä itse aavistanut — livahti puutarhan muurissa olevasta ovesta kujaan ja suuntasi askeleensa kaupungin keskustaa kohden.

Saavuttuaan Katedraalikortteliin oli hän törmätä kierroksellaan olevaan vartiostoon. Heittäytyen hoippumaan viritti hän käheällä äänellä laulun ja matki muutenkin niin hyvin kuin taisi iloisesta seurasta palaavaa juomaveikkoa. Kun ei hän osannut mitään remseätä juomalaulua tai muutakaan sopivaa luritusta, turvautui hän erääseen gregorianiseen hymniin, jota hoilasi peräti omituisessa tahdissa. Vartiosto pysähdytti hänet, kielsi häntä häiritsemästä yörauhaa ja tiedusteli, kuka hän oli, mistä tuli ja minne aikoi.

Tähän ei Bellarion ollut valmistautunut. Kuitenkin kohensi hän juhlallisesti ryhtiään.

Hän tiesi, että Casalessa oli augustiniluostari ja ilmoitti röyhkeästi syöneensä illallista siellä. Päästyään näin alkuun, sepitti hän kädenkäänteessä sujuvan jutun peitsimiehille. Muun muassa oli hänen sisarensa naimisissa luostarin esimiehen veljen kanssa, ja hän oli juuri tänään tuonut tältä samaiselta, Ciglianossa asuvalta veljeltä viestin mainitulle esimiehelle. Sitäpaitsi, oli hän, kuten Ciglianossa asuva lankomieskin, Savoijin herttuan alamaisia. Hän asui lihallisen serkkunsa, kreivi Barbarescon luona, mutta tässä kirotussa pimeydessä oli taloa perin vaikea löytää.

"Suuri Bacchus!" taivasteli vartioston johtaja miestensä suureksi riemuksi, "sekö tässä on hätänä?"

Bellarion vuolas sanatulva oli pelastanut hänet ensi hädästä, mutta hän kauhistui hengessään monia valheitaan. Vartiosto lähti avuliaana, kenties myös juomarahan toivossa, opastamaan häntä serkun asunnolle.

He suuntasivat kulkunsa kapealle, tuomiokirkon takana olevalle kadulle, jonka varrella olevista taloista kreivi Barbarescon omistama oli ehdottomasti komein. Jyskytettiin voimakkaasti ovea ja lopulta ilmestyi yläpuolella olevaan ikkunaan miehen pää. Värisevä ääni tiedusteli, kuka siellä pyrki sisään.

"Hänen ylhäisyytensä serkku", vastasi vartioupseeri. "Rientäkäähän avaamaan."

Ylhäältä kuului mutinaa ja Bellarion odotteli sydän kurkussa kieltävää vastausta.

"Mikä serkku?" uteli lopulta syvä ääni. "En odota ketään tähän vuorokauden aikaan."

"Hän on suuttunut minuun", selitti Bellarion. "Lupasin illastaa hänen kanssaan." Ja korottaen ääntään huusi hän herra Barbarescolle: "Vaikkakin on jo myöhäinen, pyydän sinua, serkku, laskemaan minut sisään. Selitän sinulle kaikki. Ja annahan minulle tukaatti, että voin palkita näitä kunnon sotilaita. Olen luvannut heille juomarahaa, mutta minulla on vain tukaatin puolikas, tarkoitan puoli tukaattia. Ja puolella tukaatilla ei potkita pitemmälle kuin tukaatin puolikkaallakaan."

Sotilaat virnistivät juopuneen lavertelulle. Ylhäältä ei pitkään aikaan kuulunut mitään. Vihdoin virkkoi sama syvä ääni kuin äskenkin: "Odottakaa!" Ikkuna paiskattiin kiinni.

Kalisteltiin avaimia ja siirreltiin salpoja ja lopulta lensi ovi auki. Kynnyksellä seisoi kynttilää pidellen punaiseen yönuttuun pukeutunut mies. Lepattavan liekin valossa saattoi nähdä, että hänellä oli lihavat, punakat kasvot. Mustien kulmakarvojensa alta katseli hän terävästi rauhanhäiritsijöitä.

Bellarion riensi jatkamaan selityksiään. "Rakas serkku, suo anteeksi. Minun olisi pitänyt palata aikaisemmin."

Hän seisoi lähempänä kreiviä kuin vartiosto, ja saattoi senvuoksi irvistää varoittavasti.

"Anna heille tukaatti vaivojen palkaksi, serkku, jotta pääsevät jatkamaan kierrostaan."

Hänen ylhäisyytensä alkoi käsittää, mistä oli kysymys.

"Kiitän teitä, herra", sanoi hän upseerille, "ystävällisyydestänne serkkuani kohtaan." Ja samassa pudotti hän kultakolikon reippaasti ojennettuun käteen. "No, serkku, käyhän sisään."

Mutta niin pian kuin hän oli jäänyt kahdenkesken nuorukaisen kanssa kynttilän heikosti valaisemaan porraskäytävään, muuttui hänen käytöksensä.

"Kuka te olette ja mitä hittoa te tahdotte?"

Bellarion hymyili leveästi. Humala näytti yht'äkkiä hälvenneen. "Ellette jo olisi itse vastannut noihin kysymyksiin, herra, ette olisi laskenut minua sisään, ettekä eronnut tukaatistanne. Olen se, jona minua pidätte. Vartiosto tietää, että olen serkkunne, joka on käynnillä Casalessa ja asuu luonanne. Pelkäsin, ettette ottaisi minua vastaan ja siksi mainitsin tukaatin puolikkaan jonkinlaisena tunnussanana."

"Viisaasti tehty. Kuka teidät on lähettänyt?"

"Taivahan taatto! Onpas kysymys. Ruhtinatar Valeria tietysti. Katsokaahan!" Hän piteli rahanpuolikasta Barbarescon nenän alla.

Hänen ylhäisyytensä otti kultakappaleen ja luki siihen kaiverretun päivämäärän. Antaen sen takaisin hän kääntyi ja lähti nousemaan portaita, kehoittaen nuorukaista seuraamaan. He astuivat huoneeseen, jonka seinät olivat likaisten verhojen peitossa ja lattia siivoamaton. Herra Barbaresco sytytti muutamia kannattimiin pistettyjä kynttilöitä ja veti nojatuolin kirjoituspöydän ääreen. Kehoitettuaan vierasta istumaan tiedusteli hän: "Mikä on nimenne?"

"Bellarion."

"En tunne ketään sen nimistä."

"En minäkään, itseäni lukuunottamatta. Mutta se ei tee mitään. Bellarion kelpaa yhtä hyvin kuin joku muu nimi."

"Ah!" Barbaresco ilmaisi käsittävänsä, että nimi oli tekaistu. "Ja minkä viestin tuotte?"

"En mitään. Tulen päinvastoin pyytämään tietoja. Hänen korkeutensa on perin levoton, kun ei ole kuullut teistä mitään, vaikka hän on odottanut messer Giuffredoa jo kaksi viikkoa."

Bellariolla ei ollut aavistustakaan siitä, ken messer Giuffredo mahtoi olla, mutta hän arvasi, että tuon nimen mainitseminen tekisi hänen juttunsa uskottavammaksi, ehkäpä johtaisi Giuffredon henkilöllisyyden paljastamiseenkin. Hän päätti, yhä tummasilmäisen ruhtinattaren lumoissa, päästä perille mahdollisimman paljosta, vieläpä ylittää valtuutensakin, jos voisi.

"Giuffré pelästyi. Sen pojan vatsa ei sietänyt paljon. Viime kerralla luuli hän nähneensä vakoojia lähetty villaan, eikä suostunut enää lähtemään asioillemme mistään hinnasta."

Tässä ei siis ollut kysymys mistään lemmentarinasta, tuumi Bellarion. Giuffredo oli pelkästään lähetti, eikä mitään muuta. Barbarescoa, pulleaa viisikymmenvuotiasta, ei mitenkään voinut kuvitella ruhtinattaren rakastajaksi.

"Eikö ketään muuta voitu lähettää Giuffredon asemesta?"

"Lähettiä, ystäväni, ei löydetä niinkään helposti. Muuten, viimeisten kahden viikon kuluessa ei ole tapahtunut mitään niin tärkeätä, että sitä välttämättä olisi tarvinnut ilmoittaa ruhtinattarelle."

"Siitäpä olisi pitänytkin ilmoittaa, aivan välttämättä, Ymmärrättehän, että juuri tuo vaikeneminen huolestutti hänen korkeuttaan."

Casalelainen herrasmies nojautui taapäin ja tuki kyynärpäitään turpeisiin, punaisiin käsiinsä. Hän tuijotti Bellarionia ylpeästi.

"Kovinpa olette tärkeä, nuori mies. Onko ruhtinatar ottanut teidät uskotukseen?"

Bellarion oli valmistautunut tuohon kysymykseen. "Olen palatsin virkailijoita ja joudun tehtävieni vuoksi paljon tekemisiin ruhtinattaren kanssa."

Roima valhe, mutta sellainen, että hän tarpeen vaatiessa saattoi sitä jatkaa.

Barbaresco nyökkäsi hitaasti.

"Entä mitä on ruhtinatar teille?"

Bellarion hymyili hiukan loukkaantuneesti.

"Miksi tuollaista kysytte?"

"Kysynpä vain."