Part 3

Paljastus saattoi hänet aluksi ymmälle. Munkki oli siis todellakin varas, joka oli tyhjentänyt hänen pussinsa; toiseksi täytyi hänen olla vielä vaikeammassa asemassa kuin mitä Bellarion oli otaksunut, koska yritti kätkeytyä munkkikaavun suojaan, ja kolmanneksi oli hän syöksynyt päistikkaa upseerin asettamaan ansaan, tämän väittäessä, että kirje oli ylösalaisin. Munkki ei osannut lukea!

Upseeri nauroi äänekkäästi, tyytyväisenä omaan oveluuteensa. "Tiesin, ettet ole pappi", irvisti hän. "Minä enemmän kuin aavistan kuka sinä todellisuudessa olet. Vaikka oletkin varastanut munkin puvun, et voi kätkeä rokonarpista naamaasi ja palkoa niskassasi. Sinä olet Lorenzaccio da Trino, ystäväiseni; olemme ikävöineet sinua jo kauan."

Upseerin mainitsema nimi pani huoneessaolijat haukkomaan ilmaa, ja he astuivat hieman lähemmäksi ikkunan alla olevaa ryhmää. Tuon nimen tunsi täällä jokainen, Bellarionia lukuunottamatta. Lorenzacciolla oli huono maine koko Montferratissa ja Savoijissa. Tämän aavisti Bellarionkin nähdessään miesten ilmeet. Eniten huolestutti häntä kuitenkin tällä hetkellä apotin suositus.

"Tuo pergamentti on minun", huudahti hän. "Se varastettiin minulta tänä aamuna."

Yleinen huomio kiintyi nyt häneen. Tuijotettuaan häntä hetkisen purskahti upseeri jälleen nauramaan. Bellarion alkoi vihata hänen hilpeyttään.

"Mitä, eikö Pekka enään tunnekaan Paavoa? Apuri tahtoo pelastaa saaliin, kun mestari on kiikissä. Ei vetele, nuori kukonpoika!"

Bellarionin harjakset nousivat pystyyn. Arvokkaan näköisenä virkkoi hän: "Nuori herra, saatte katua sanojanne. Minä olen tuossa pergamentissa mainittu mies, kuten Ciglianon Grazie-luostarin apotti voi todistaa."

"Ei ole tarvis vaivata herra apottia", virnisti upseeri. "Kosketus kidutuspyörän köyteen vain ja ehkäpä pieni hyppäys ilmaan, niin kyllä sinusta totuus erkanee, poikaseni."

"Kidutuspyörä!" Bellarionin selkää karmi jo tuo sanakin.

Häntä pidettiin siis rosvona pelkästään sen nojalla, että hän oli ollut yhdessä tuon väärän munkin kanssa. Katkaistaisiinko hänen nikamansa, jotta saataisiin hänet syyttämään itseään? Näinkö oikeutta jaettiin?

Hän pelästyi. Yht'äkkiä päästi talonpoika hirvittävän kiljunnan ja sitten tapahtui salamannopeasti yhtä ja toista.

Sillävälin kuin upseeri oli puhutellut Bellarionia, oli varas hiipinyt yhä lähemmäksi ikkunaa. Talonpoika huomasi hänen aikeensa ensiksi ja nosti metelin.

"Ottakaa hänet kiinni!" huusi hän peläten, että hänen floriininsa ja muut varastetut esineensä jälleen menisivät sen tien, ja samalla säntäsi hän eteenpäin, hapuillen Lorenzaccion käsivartta. Rosvo kihisi kiukusta ja näytti keltaisia hampaitaan kuin raivostunut eläin. Hänen oikeassa kädessään välähti ase, joka seuraavassa silmänräpäyksessä iskeytyi ahdistajan vatsaan; se oli kehno, takaperoinen, epätoivoinen huitaisu, joka repi kuin villisian torahammas ja paiskasi talonpoikaparan kahden apuunrientävän sotamiehen syliin. Enempää ei Lorenzaccio tarvinnut. Hän hyppäsi syrjään ja keinotteli ihmeteltävän vikkelästi itsensä kapeaan ikkuna-aukkoon, empi hiukan ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä kadonnut.

Huoneessa vallitsi täydellinen sekasorto. Ylinnä kajahtelivat kuitenkin podestàn nuoren upseerin komentosanat ja määräykset. Muuan sotilas tuki pyörtynyttä talonpoikaa, toisen typeränä kömpiessä ikkunan kautta muka Lorenzacciota pidättämään.

Kauhistunut ja puolittain pökertynyt Bellarion tuijotti talonpoikaa, peläten hänen heittävän henkensä. Hän havahtui tuntiessaan jonkun nykivän hänen hihaansa. Käännyttyään huomasi hän takanaan saman maalatun naisen, jota hän äsken oli inhonnut sydämensä pohjasta. Naikkonen katsoi häneen luonnottoman kirkkain silmin ja kähisi kuumeisesti: "Tiehesi, tiehesi! Pidähän kiirettä!"

"Kiirettä!" kertasi Bellarion.

Ensin tunsi hän masentuvansa — tuo nainenkin siis piti häntä rikollisena —, sitten valtasi hänet halu jäädä paikoilleen, selittämään, vaatimaan oikeutta. Kuitenkin todisti kaikki häntä vastaan...

"Joudu nyt, lapsi", huohotti nainen. "Pian, ennenkuin kaikki on myöhäistä."

Bellarion katsahti joukkoon naisen takana ja kaikkialla kohtasi hän kehoittavia katseita. Muuan mies, itse isäntähän se oli, iski hänelle silmää ja osoitti paksulla peukalollaan ovea. Tuota elettä ei voinut käsittää väärin. Sitten, ikäänkuin olisi hänen päätöksensä äkkiä valjennut muille, repeytyi joukko kahtia, miehet ja naiset tyrkkivät toisiaan antaakseen hänelle tietä. Hän syöksyi eteenpäin. Joukko sulkeutui hänen takanaan, avautuen edessäpäin ja sulkeutuen taas, ja pian oli hän ennättänyt ovelle. Takanaan kuuli hän upseerin komentosanat tämän kehoittaessa sotilaita raivaamaan itselleen tietä peitsillään ja pitämään huolta siitä, että ainakin toinen rosvoista joutuisi kiinni.

Roskajoukko oli nähtävästi tilanteen tasalla. Olihan joukossa muutamia kunniallisiakin miehiä, mutta köyhään kansaan kuuluvina nämä eivät katsoneet voivansa estää kovan onnen vainoamaa poikaparkaa pakenemasta. Sillävälin eräät, jotka tyytyivät muka vain olemaan huolissaan talonpojan kohtalosta, sulkivat tien upseerilta ja sotilailta, niin etteivät nämä päässeet käyttämään aseitaan.

Bellarion pikemminkin arvasi kuin näki kaiken tämän. Hän loi vain pikaisen silmäyksen taakseen ja harppasi sitten kynnyksen yli haisevasta huoneesta raikkaaseen ulkoilmaan. Aukiolla kääntyi hän vasempaan ja juoksi kohden tuomiokirkkoa, aikoen ensin etsiä suojaa sieltä. Pian huomasi hän kuitenkin näin joutuvansa satimeen, ja poikkesi siksi muutamaan kujaan. Tällöin oli jo upseeri ehtinyt majatalon ovelle ja säntäsi huutaen hänen peräänsä. Kaksi peitsimiestä ja muut sotilaat seurasivat hieman taaempana.

Paetessaan kuin hirvi koiria muisti Bellarion apotin jäähyväissanat "pax multa in cella, loris autem plurima bella", ja hän toivoi äkkiä, ettei olisikaan jättänyt luostarin rauhaa.

Turhalta ja tarkoituksettomalta tuntui tämä pako. Vaikka hän tiesikin miksi pakeni, ei hän aavistanut minne askeleensa ohjasi. Saattoi hyvinkin joutua ojasta allikkoon. Järki puhui näin, mutta vaisto lennätti yhä vain eteenpäin. Onneksi, sillä hetken kuluttua huomasi hän, etteivät sotilaat kömpelöissä varusteissaan jaksaneet pysyä hänen kannoillaan. Välimatka piteni pitenemistään. Jos hän jaksaisi vielä ponnistella rupeaman, päätyisi hän kaupunkia ympäröivälle muurille, löytäisi portin ja olisi vapaa. Tosin oli jo päivänlaskun aika, mutta arvatenkin olivat portit vielä avoinna.

Toivehikkaana lisäsi hän vauhtiaan. Vain kerran, hänen juostessaan kauniin, harmaan rakennuksen edustalla olevan aukean yli, puristi pelko sydäntä. Aukealla käyskenteli ihmisiä, jotka hämmästyneinä kääntyivät katsomaan vihreäpukuista karkulaista. Kun ei kuitenkaan kukaan asettunut hänen tielleen, riensi hän hiljentämättä eteenpäin, puikahtaen aukean takana olevalle kapealle kadulle. Ympärilleen vilkaisematta jatkoi hän juoksuaan ja havahtui vasta jouduttuaan ruohoa kasvavaan kujaan, jonka molemmin puolin ruskeat muurit sulkivat näköalan. Nyt malttoi hän hellittää pikkuisen, päästäkseen hengästymisestään, ja totesi vihdoin, että oli jo pahoin uupunut. Lopulta oli hänen kokonaan herettävä juoksemasta ja tyydyttävä kävelemään. Läähättäen ja pyyhkien kämmenselällä hikeä kasvoiltaan hoippui hän kujaa alaspäin, tietämättä vieläkään, oliko päässyt vainoojistaan.

Äkkiä hän pysähtyi kuuntelemaan, nojaten selkäänsä korkean muurin syvennyksessä olevaan oveen. Hänen hämmästyksekseen ovi tällöin aukeni ja hän oli vähällä kaatua leikattujen puksipuitten ympäröimään kukkalavaan.

Hänestä tuntui kuin olisi ihme tapahtunut, kuin olisi sallimus pitänyt ovea avoinna, jotta hän voisi pelastua. Eikä hän hetkeäkään tullut ajatelleeksi, että hän sulkiessaan oven takanaan ja nostaessaan salvan eteen ehkä olikin lukinnut oman satimensa. Muurin sisäpuolella oven edessä oli korkea kynnys. Tälle Bellarion istuutui nauttiakseen tuokion äärettömän helpotuksen tunteesta. Mutta pitkää lepoa ei hänelle suotu. Kujanteelta kuului jo nopeita askeleita ja hengästyneitä ääniä.

Bellarion kuunteli tarkkaavasti ja hymyili hiukan. He eivät voisi koskaan aavistaa, että muurin ovi äsken oli ollut raollaan. He kulkisivat ohi, jatkaen hyödytöntä etsimistään, ja hän saattaisi piileskellä muurin suojassa aina yön tuloon asti. Ehkäpä viettäisi hän yönsäkin täällä ja poistuisi vasta päivänkoitossa, kaupungin porttien auetessa.

Näin hän tuumi. Mutta äkkiä pysähtyivät askeleet muurin toisella puolen, ja hänen sydämensä melkein lakkasi lyömästä.

"Jossakin näillä paikoin hän pysähtyi", kuului karkea ääni lausuvan. "Katselkaahan jälkiä."

"Jopa on tarkkasilmäinen otus", ajatteli Bellarion.

"Entä sitten?" tivasi joku toinen. "Tähänkö me jäämme odottamaan, että hän pääsisi turvaan? Lähdetään. Tästä hän juoksi."

"Tuki suusi, pölkkypää!" Karkeaääninen mies puhui jälleen. "Hän tuli kyllä tätä tietä, mutta hän ei mennyt edemmäksi. Hiljaa, älä väitä vastaan. Eikö sinulla ole silmiä päässä? Tämän oven ohi ei kukaan ole kulkenut tänään. Hän on täällä." Ja samassa jysähti oveen raskas isku, joka sai Bellarionin jalkeille aivan kuin olisi se osunut häneen.

"Ovihan on lukossa. Tuskinpa tuo poika on päässyt muurinkaan yli."

"Hän on läheisyydessä, sanon minä. Älä väittele kanssani. Kaksi miestä jää vartioimaan ovea, muut seuraavat minua. Lähdemme palatsiin." Hänen äänensä oli käskevä. Kukaan ei vastannut. Askeleet rapisivat nopeassa tahdissa kujaa ylöspäin. Oven takaa kuului parin miehen hiljaista mutinaa.

Bellarion ihmetteli, mahtaisikohan rukous auttaa. Mitään muutakaan keinoa ei hän enää voinut keksiä.

IV luku.

TURVAPAIKKA.

Hän ei voinut nähdä kovin etäälle suljetusta puutarhasta. Mutta jossakin läheisyydessä täytyi varmaankin olla piilopaikaksi kelpaava sopukka, jonne kätkeytyä, kunnes takaa-ajo olisi ohi.

Hän lähti liikkeelle, astellen varovasti puksipensaikkoon leikattua holvia kohti. Täällä hän pysähtyi ihailemaan näkyä, joka toi mieleen paratiisin. Laajan nurmikentän takana kimalteli lampi ja ruohikossa asteli kaksi ylpeätä riikinkukkoa. Keskellä lampea kohosi valkea marmoripaviljonki, joka solakoine pylväineen muistutti pientä roomalaista temppeliä. Rannalta johti paviljonkiin marmorista rakennettu holvikaarisilta, jonka rintasuojalla punaiset kukat hehkuivat laskevan auringon loimussa.

Lammen tällä puolen laskeutui maa kahtena penkereenä ja graniittikaiteitten yli vaahtosi vesi kummassakin penkereessä olevaan kivialtaaseen. Säleristikoissa kiemurteleva viiniköynnös purppuraisine hedelmäterttuineen reunusti altaita ja alempana levisi smaragdinvihreä nurmi aina kolmelta puolelta ympäröivään marjakuusiaitaan saakka. Tämä pensasaita oli taidokkaasti leikattu ja vähäisen matkan päähän toisistaan oli sen syvennyksiin asetettu marmoriveistoksia, jotka hohtivat valkeina tummaa vehmautta vasten.

Avoimella sivulla oli myöskin penger, ja sen yläpuolella suuri punainen rakennus, puoleksi linna, puoleksi linnoitus. Tämän rakennuksen kummallakin puolen kohosi korkeuksiin mahtava, pyöreä, sakarahuippuinen torni.

Näin paljon ehti Bellarion nähdä ennenkuin jälleen pelästyi. Hänen korviinsa kantautui pensaitten takaa kuuluvien askelten ääni. Tuokiota myöhemmin ilmestyi nuori, ikäänkuin arkaillen liikkuva nainen pensasaidan aukkoon, hätkähti ja pysähtyi.

Muutaman siunaaman verran seisoivat he vastakkain tuijottaen toisiaan, ja tämä tuokio riitti syövyttämään neidon kuvan ainaiseksi Bellarionin mieleen. Neito oli keskikokoinen ja hoikka, pukeutunut safiirinsiniseen, kullalla kirjailtuun ruumiinmukaiseen pukuun. Hänen olemuksessaan oli jotakin arvokasta ja käskevää. Kapeita kasvoja kehysti kullanruskea tukka, hiukan jalokivillä koristettua otsaripaa tummempi, nenä oli suora, ehkä hieman pitkä, ilme uhmaava. Outoa kauneutta kohottivat vielä suuret, miettivät, ruskeat silmät, jotka tällä hetkellä hämmästyneen kysyvinä tarkkasivat Bellarionia. Tuo katse tutki ja käski. Se pakotti hänet tunnustamaan oitis.

"Rouva!" änkytti hän. "Armahtakaa! Minua ajetaan takaa."

"Ajetaan takaa!" Neito liikahti ja hänen ilmeensä muuttui. Suuret silmät tummenivat.

"Minut luultavasti hirtetään, jos joudun kiinni", lisäsi Bellarion hieman rohkaistuneena.

"Kuka teitä etsii?"

"Poliisiupseeri miehineen."

Hän olisi halunnut kertoa enemmän. Hän olisi halunnut selittää olevansa viaton, huonon onnen vainoama, mutta neito kohotti torjuvasti kapeat, hienot kätensä, jolloin pitkät hihat solahtivat taapäin. Nopeasti vilkaisi hän taakseen piha-aukealle.

"Tulkaa", sanoi hän sitten. "Piilotan teidät." Ja hän lisäsi huolestuneemmalla äänellä, mikä sai Bellarionin siunaamaan hänen säälivää sydäntään: "Jos teidät keksitään täältä, on kaikki hukassa. Kumartukaa ja seuratkaa minua."

Kuuliaisena kompuroi nuorukainen melkein nelinkontin hänen jälessään, pitäen visusti päänsä penkereen harjalla olevan rintasuojan reunaa alempana.

Hänen edellään astui neito levollisesti, osoittaen kunnioitettavaa itsehillintä- ja harkintakykyä. Vain narri, tuumi Bellarion, olisi nyt pitänyt kiirettä. Turha hoppu olisi vain aikaansaanut uteliaisuutta ja kysymyksiä.

Turvallisesti pääsivät he sillalle asti. Bellarion huomasi, että se nousi portaina aina holvikaaren huipulle ja laskeutui jälleen toisella puolella marmoritemppelin juurelle.

"Odottakaahan, nyt pitää meidän olla varovaisia." Neito antoi katseensa lipua pitkin puutarhaa. Bellarion huomasi hänen vavahtavan ja kullanruskeitten silmien laajenevan pelosta. Hän ei voinut nähdä, mitä neito näki: palatsista purkautuvaa, aseellista miesjoukkoa. Mutta hän arvasi totuuden, ennenkuin hänen suojelusenkelinsä huudahti: "Liian myöhään! Jos nousette sillalle niin teidät varmasti nähdään." Silmänräpäystä myöhemmin lisäsi neito: "Kumartukaa ja ryömikää nelinkontin sillalle. Kuljen jälessänne ja koetan estää heitä näkemästä teitä."

"Toiveeni ovat paljon vähäisemmät kuin se suoja, jonka hoikka vartenne tarjoaa, rouva", virkkoi Bellarion. Hän painautui mahdollisimman latteaksi maahan. "En aprikoisi hetkeäkään, jos taivas olisi suonut teille leveyttä samassa mitassa kuin laupeutta. Mutta koska nyt kerran näin on, luulen tietäväni paremman keinon."

Neito tuijotti häntä rypistäen hiukan otsaansa. Mutta sitten hän jälleen osoitti pystyvänsä nopeasti erottamaan pääasian sivuseikoista.

"Paremman keinon? Minkä sitten?"

Bellarion oli tarkkaillut ympäristöä. Paviljongin takana työntyi vähäinen, kypressejä kasvava niemeke lampeen. Niemen kärjessä laahasi suojaava leppäpensas oksiaan vedessä.

"Tämän", vastasi Bellarion kiemurrellen kuin ankerias lampea kohti.

"Minne aiotte?" huusi neito. "Tuo lampi on syvä, matalimmassakin kohdassa on vettä parisen syltä."

"Sitä parempi", vastasi Bellarion. "Tuskinpa osaavat ruveta minua sellaisesta paikasta etsimäänkään."

Hän veti henkeään syvään ja valmistautui sukeltamaan.

"Ah, odottakaa nyt!" huusi neito tukahtuneesti. "Sanokaa nyt vihdoinkin..."

Hän vaikeni hengen salpautuessa kurkkuun. Nuorukainen oli kadonnut, pulahtanut veteen kuin saukko. Pari laajenevaa rengasta vedenpinnalla oli kaikki, mitä hän jätti jälkeensä.

Henkeään pidätellen odotti neito hänen päänsä ilmestymistä vedenpinnalle. Turhaan. Hetket kuluivat. Takaapäin kuului äänekästä puhetta. Peitsimiehet lähestyivät nopeasti ja uteliaita hoviherrojakin oli lyöttäytynyt mukaan katselemaan ihmismetsästystä. Äkkiä pyrähti niemen kärjessä olevan pajupensaan juurelta pelästynyt liejukana rääkäisten lentoon, räpytteli vähän matkaa pitkin vedenpintaa ja laskeutui jälleen. Pensaan oksat taipuivat, heilahtelivat hetkisen ja sitten oli taas kaikki hiljaista. Neito oli nähnyt ja ymmärtänyt.

Hän kietaisi oravannahkapäärmeisen viitan tiukemmin hartiainsa ympäri ja kääntyi viattoman hämmästyneenä sotilaita kohti. Heitä oli neljä saman nuoren upseerin johdossa, joka oli etsinyt Lorenzacciota Uroshirven majalasta.

"Mikä nyt on hätänä?" tervehti neito hieman yrmeästi, ikäänkuin olisi häntä häiritty. "Mitä te etsitte?"

"Muuatta miestä, madonna", vastasi kapteeni lyhyesti.

Neidon katse siirtyi hänestä kolmeen keikariin, jotka seurasivat sotilaita muutaman askeleen päässä.

"Muuatta miestä?" toisti hän. "Enpä muista nähneeni täällä ketään miehentapaista tänään."

Kaksi niistä kolmesta, joihin hän etupäässä oli ivansa kohdistanut, nauroi julkeasti; kolmas punastui hiusmartoaan myöten, silmien tuikahtaessa kostonhimoisesti. Hän oli nuorin heistä, tuskin muuta kuin poikanen. Hänellä oli samanlaiset ruskeat silmät kuin tytöllä, samanlainen tukka, ja muutenkin oli heidän piirteissään paljon yhdennäköisyyttä. Kuitenkin sai hänen kasvoiltaan turhaan etsiä sitä arvokkuutta, joka oli neidolle niin luonteenomainen. Pojalla oli yllään loistava kultabrokaadimekko, jossa oli pitkät, vihreät hihat. Hänellä oli kullasta taottu vyö, josta riippui upea tikari, ja hänen vihreässä silkkilakissaan hehkui suuri rubiini. Toisessa sääressä oli keltainen, toisessa viheriä säärys, viheriässä jalassa oli vuorostaan keltainen ja keltaisessa vihreä kenkä. Tämä kuusitoistavuotias nuorukainen oli herra Gian Giacomo Paleologo, Montferratin markiisi.

Entä seuralaiset? Toisella heistä, noin kolmikymmenvuotiaalla messer Corsariolla, markiisin opettajalla, oli ketun naama, ja hänen purppuramekkonsa olisi paremminkin sopinut hovikeikarille kuin kasvattajalle, ja toinen taas, herra Castruccio da Fenestrella, noin viisikolmattavuotias nuori mies, olisi ollut melko mukiinmenevän näköinen, elleivät hänen kalpeat kasvonsa ja arasti vilkuilevat silmänsä olisi paljastaneet jo pitkälle ehtinyttä paheellisuutta. Hän se tällä kertaa joutui ärtyneen markiisin maalitauluksi.

"Älä naura, Castruccio."

Sillä välin viittoili kapteeni sotilaille. "Kaksi teistä etsii portin luona olevasta pensaikosta. Kaksi seuraa minua." Hän kääntyi ja tiedusteli neidolta: "Teidän korkeutenne ei ole nähnyt ketään?"

Hänen korkeutensa kierteli: "Enkö kertoisi teille, jos olisin nähnyt?"

"Mutta muuan mies kätkeytyi tänne joitakin hetkiä sitten. Hän on tullut tänne puutarhaportista tai muurin yli."

"Näittekö hänen tulevan?"

"Näin aivan selviä merkkejä siitä."

"Mitä merkkejä?"

Kapteeni selitti. Neidon herkät huulet ilmaisivat jo ennenkuin hän ehti vastata, ettei hän oikein uskonut noihin merkkeihin.

"Huono valtakirja tänne tunkeutumista varten, ser Bernabo."

Kapteeni oli harmistuneen näköinen. "Teidän korkeutenne erehtyy. Olen täällä yksinomaan tuon miehen vuoksi."

"Toivottavasti". Ja neito käänsi hänelle selkänsä.

Upseeri antoi sotilailleen määräyksen. Kaksi heistä penkoi jo suljettua puutarhaa. "Temppeliin!"

Suuttuneena kääntyi neito jälleen. "Minunko luvattani? Temppeli, herraseni, on henkilökohtaista omaisuuttani."

Kapteeni epäröi hetken, pahasti hämillään. "Teidän korkeutenne tuskin tarvitsee temppeliä juuri nyt. Siellähän paraikaa suoritetaan korjaustöitä. Veijarimme on ehkä kätkeytynyt sinne."

"Eikä ole. Olisin nähnyt hänet, sillä tulen juuri sieltä."

"Teidän korkeutenne muisti pettää. Te tulitte äsken puutarhasta."

Neito punastui. Tuokion kuluttua sanoi hän hitaasti: "Silmänne ovat aivan liian tarkat, Bernabo." Ja äänensävyllä, joka peräti musersi upseerin, lisäsi hän: "Pidänpä sen mielessäni samoinkuin senkin, ettette uskonut sanoihini". Hän kääntyi pois halveksiva ilme kasvoillaan. "Etsikää minun puolestani niin paljon kuin haluatte."

Kapteeni empi hetkisen. Sitten hän kumarsi jäykästi ja nyökkäsi sotilailleen, nousten marmorisillalle.

Hiukan myöhemmin palasi hän pettyneenä neljän apulaisensa kanssa. Ruhtinatar Valeria oli nyt yhtynyt kaiteen luona vetelehtivään iloiseen joukkoon.

"Palaatte tyhjin käsin", totesi hän.

"Panen henkeni pantiksi siitä, että tuo mies tuli tänne", väitti kapteeni kiukkuisesti.

"Jopa olette ovela. Panette pantiksi jotakin aivan arvotonta."

Upseeri ei kiinnittänyt huomiota enempää loukkaukseen kuin hovimiesten hihitykseenkään. "Minun täytyy ilmoittaa tästä hänen korkeudelleen. Sanoitteko tosiaankin, madonna, ettette nähnyt miestä?"

"Herra, mies! Kuvitteletteko voivanne tehdä minulle kysymyksiä? Jatkakaa etsiskelyänne."

Kapteeni kääntyi ruhtinattaren seuralaisten puoleen. "Hyvät naiset ja herrat, oletteko sattumalta nähneet vilahdusta hoikasta, pitkästä, vihreäpukuisesta nuorukaisesta?"

"Vihreäpukuisesta!" huudahti ruhtinatar Valeria. "Sepä mielenkiintoista. Tarkoitatteko ehkä metsänhaltijaa, tai veljeäni tässä."

Kapteeni pudisti päätään.

"En minä ole vihreäpukuinen", huomautti nuori markiisi. "En liioin ole ollut puutarhan ulkopuolella. Hän pistelee teitä, messer Bernabo. Sellainen hän on. Emme ole nähneet ketään."

"Ettekö tekään, messer Corsario?" kysyi kapteeni ikäänkuin odottaen helpommin saavansa vakavan vastauksen opettajan iässä ja asemassa olevalta mieheltä.

"En tosiaankaan", vastasi tämä herrasmies. "Mutta, kuten huomasitte, olimme etäämpänä kuin ruhtinatar. Madonnahan kuitenkin vakuuttaa, ettei ole nähnyt ketään."

"Ah, mutta mahtaako hän olla niinkään varma asiasta?" vihjaisi toinen.

Ruhtinatar silmäili häntä jäätävällä ylenkatseella. "Kuulittehan kaikki mitä sanoin. En kyllästytä teitä kertaamalla sanojani."

"Siinä saitte", mutisi kapteeni.

Markiisi tuli upseerin avuksi. "Miksi et voi antaa selvää vastausta, Valeria? Minkätähden sinun aina pitää mahtailla? Etkö osaa sanoa yksinkertaisesti 'en'?"

"Olen vastannut tarpeeksi selvästi jo, ja minun sanojani on epäilty. Ser Bernabon ei tarvitse enää toistaa loukkausta, jonka mielelläni unohtaisin." Hän kääntyi pois. "Tulkaa, Dionara ja Isotta. Alkaa olla kylmä."

Hän poistui neitosten seurassa alempaan puutarhaan ja edelleen palatsia kohti.

Sanattomaksi jäänyt messer Bernabo siveli leukaansa. Herra Castruccio torui häntä.

"Olette hupsu, Bernabo, suututtaessanne ruhtinattaren. Muuten, mies, mimmoisen tamman varsaa te oikein metsästätte tällä kertaa?"

Nuori upseeri oli aivan kalpea. "Te näitte kuten minäkin, että ruhtinatar tuli tuolta pensasaidan takaa."

"Niin teimme, pöllö", vastasi Corsario, "ja näimme, että hän oli yksin. Jos joku mies on tullut portista tai sen yli tänne, ei hän olisi ehtinyt puutarhaa edemmäksi, ja teidän sotamiehennehän jo penkoivat koko pensaikon. Ette voita mitään epäluuloillanne. Keneksi te luulette tuota metsästämäänne miestä ja mitä hänestä arvelette?"

"En luule mitään. Tiedän."

"Mitä sitten?"

"Hän on maankiertäjä, maantierosvo, Lorenzaccio da Trinon apuri. Mestari itse livahti käsistämme tunti sitten."

"Kautta hostian!" huudahti ällistynyt Corsario. "Luulin..." Hän sulki suunsa äkkiä ja purskahti sitten nauruun. "Ja otaksutte, että madonna Valeria suojelisi rosvoa?"

"Voiko ainoakaan mies tietää, mitä ruhtinatar Valeria tekee?"

"Minä tiedän, että hän repisi silmät päästänne, jos voisi", sanoi Fenestrellan herra ilkeästi. "Kuulittehan, että hän piti niitä ihan liiaksi tarkkanäköisinä ja että hän painaisi sen mieleensä. Miksi kerrotte hänelle kaiken mitä näette?"

Markiisi nauroi ja loi ystäväänsä hyväksyvän katseen.

Nuori sotilas silmäili heitä tovin.

"Hyvät herrat, ryhdynpä jatkamaan etsimistä", sanoi hän sitten.

He nuuskivat puiston läpikotaisin, viipyen työssään pimeän tuloon saakka. Lopulta alkoi kapteeni ajatella, että hän joko oli erehtynyt päätelmissään, tai että tuo veijari piileskeltyään puutarhassa oli jostakin keksinyt aukon, josta ykskaks oli livahtanut matkoihinsa.

Hän perääntyi masentuneena ja hoviherrat, jotka iloaan hillitsemättä olivat seuranneet hänen puuhailuaan, lähtivät illastamaan.

V luku.

RUHTINATAR.

Samaan aikaan kuin nuori Montferratin markiisi opettajansa ja kamariherransa kanssa istuutui myöhäisen illallisen ääreen, hiipi märkä ja viluinen Bellarion, joka kaksi tuntia oli seissyt leukaa myöten vedessä, vihdoinkin kätköstään. Kuitenkaan hän ei uskaltautunut edemmäksi kuin marmoripaviljongin takana olevalle maakaistaleelle, missä värjötti valmiina vaaran uhatessa heittäytymään uudelleen veteen.

Hän makasi hiljaa pohtien tilannetta ja havaitsi itsekunnioituksensa ja varmuutensa hetki hetkeltä vähenevän.

"Kokemus", näin oli hän tottunut sanomaan — aforismien rakentaminenhan oli hänen mieliharrastuksiaan — "on tyhmien apu, tarpeeton älykkäille."