Part 2

"No niin. Ensimmäisten muistojeni täytyy olla vuodelta 1389 tai 1390, päättäen siitä, mitä apotti on minulle kertonut ja omista myöhemmin toteamistani seikoista. Niinkuin tietänet, riehui siihen aikaan näillä main verinen sota ghibellinien käsissä olevan Montferratin ja guelfien Morean välillä. Taisteltiin juuri näillä seuduilla, joitten halki nyt kuljemme. Eräänä iltana hämäräaikaan sattui kotikylääni muonanhakumatkalla oleva Montferratin ratsuväkiosasto. Kuten voit kuvitella, syntyi siinä hirmuinen metakka sotilaitten ryhtyessä ryöstöön. Joka talossa pantiin kaikki nurin narin ja kauhu valtasi ihmiset. Niin minunkin kotonani, vaikka taivas tietää, ettei meillä ollut aihetta pelätä ryöstöä, kun ei meillä mitään ryöstettävääkään ollut. Muistan meidän yön tullessa värjöttäneen pimeässä, kuulostellen meteliä naapuristossa. Äitini hengitti raskaasti jossakin läheisyydessä. Tällä kertaa hän ei herättänyt meissä pelkoa, sillä hän oli itse kauhun lamauttama ja vaikeni visusti. Hirmuisena painoi pelko meitä kaikkia. Kuulin Leocadian ja muitten lasten arasti vikisevän. On kumma, miten paljon selvemmin muistan kuulemani äänet kuin sen, minkä tällöin näin. Mutta aina tästä hetkestä asti käyvät muistoni paljon selvemmiksi ja johdonmukaisemmiksi. Tämä ensimmäinen suuri tapahtuma elämässäni herkisti äkkiä aistejani, ja tajusin tämänjälkeen asioita paremmin kuin ennen.

"Joku vaisto pani minut ajoissa väistymään lähestyvän onnettomuuden ulottuvilta. Livahdin salaa huoneesta. Muistan hapuilleeni jyrkkiä lahoja portaita alas, nousseeni kolmea kivistä porrasta portille ja siitä puikahtaneeni kuraiselle kadulle, kompastuen liejuun.

"Nousin likaisena ja märkänä. Tällä kertaa en purskahtanut itkuun. Tärkeämmät asiat askarruttivat aivojani. Äänet olivat ulkosalla paljon selvemmät. Kuulin laukauksia ja kerran niin kaamean karjunnan, että vereni jähmettyi. Oikealla puolellani loimusi taivas punaisena. Se oli jossakin yhteydessä uhkaavaan vaaraan ja minä pistin vinisten juoksuksi kujaa alaspäin. Talot jäivät taakse ja varjoista jouduin nousevan kuun valoon. Tie tuntui johtavan lakeuden yli jonnekin avaruuteen. Tästä olen myöhemmin päätellyt, ettei kylässä ollut portteja enempää kuin muurejakaan, tai että ainakin meidän korttelimme oli niiden ulkopuolella.

"En ole voinut olla viittä vuotta vanhempi tähän aikaan. Olin kuitenkin rohkea poika ja vahva, sillä pienet sääreni kuljettivat minut useiden penikulmien päähän kodistani tuona yönä. Lopulta lienen kuitenkin uupuneena kuukahtanut tien oheen ja nukahtanut, sillä seuraava muistoni on herääminen. Päivä oli jo ehtinyt pitkälle ja minua piteli kookas, partasuu mies, joka kiireestä kantapäähän oli pukeutunut teräkseen ja nahkaan. Hänen vieressään pärskyi voimakas raudikko, jonka selästä hän juuri oli laskeutunut, ja taaempana seisoi viitisenkymmentä keihäsmiestä virnistelevänä, tuijottavana, meluavana joukkona.

"Mies rauhoitti minua lempeällä äänellä ja kyseli kuka olin ja mistä tulin, mutta minä en pystynyt antamaan mitään kunnollista vastausta. Luultavastikin saadakseen minut luottavaisemmaksi antoi hän minulle syödäkseni hedelmiä ja leipää — leipää niin hyvää, etten sellaista ollut koskaan aikaisemmin maistanut.

"Emme voi jättää sinua tänne, lapsukainen! sanoi hän. Ja koska et tiedä mistä olet, on kai minun pidettävä sinusta huolta.

"En enää pelännyt häntä enempää kuin hänen seuralaisiaankaan. Mitäpä pelon syytä minulla olisi ollutkaan? Tämä mies oli hyväillyt minua ja antanut minulle ruokaa. Hän oli kohdellut minua ystävällisemmin kuin kukaan muu sitä ennen. Ja kun hän vihdoin nosti minut eteensä satulannupille, olin peräti tyytyväinen kohtalooni.

"Myöhemmin samana päivänä me saavuimme kaupunkiin, jonka asukkaat nöyrän pelokkaina ottivat meidät vastaan. Mutta koska joukkomme oli verrattain pieni lukumäärältään, käyttäytyivät sotilaat varovasti, välttäen herättämästä pahennusta.

"Kuukauden verran, ehkä hieman kauemmin olin pelastajani hoteissa. Vihdoin oli hänen pakko Morean retken vuoksi päästä minusta eroon ja näin toi hän minut Ciglianon lähellä olevaan Grazien luostariin augustini-isien hoivaan. He huolehtivat minusta ikäänkuin olisin ollut prinssi enkä maantieltä talteen otettu orpo. Tämänjälkeen kävi iso ystäväni aina silloin tällöin minua katsomassa, ja näitä käyntejä kesti sitten kolme neljä vuotta, kunnes emme enää hänestä kuulleet mitään. Joko oli hän kuollut tahi sitten kadottanut mielenkiintonsa pelastamaansa lasta kohtaan. Augustini-isät olivat nyt ainoat ystäväni. He kasvattivat minut ja opettivat minua, toivoen minun jonakin päivänä liittyvän heidän veljeskuntaansa. He yrittivät myös saada selkoa synnyinpaikastani ja omaisistani, mutta tuloksetta. Ja tässäpä onkin", lopetti hän, "koko tarinani."

"Ah, ei suinkaan", muistutti munkki. "Miten olikaan nimesi laita?"

"Aivan niin. Ollessani ensimmäisiä päiviä sotilasystäväni hoteissa poikkesimme muuanna aamuna erääseen majataloon siinä kaupungissa, josta äsken mainitsin. Ystäväni jätti minut majatalon emännän siistittäväksi ja tämä pesi minut ja varusti minut vaatteilla. Vasta nyt olen tullut ajatelleeksi, ettei sellaista tekoa hevillä olisi saattanut odottaa ystäväni tapaiselta mieheltä, mutta näin kuitenkin kävi: istuessani matkaa jatkettaessa hänen käsivarrellaan, sanoi hän aikovansa ottaa minut kasvatikseen. Miehet ovat ihmeellisiä toisinaan: raaka eikä varsin tunteellinen onnensoturikin saattaa heltyä nähdessään orporukan maantietä kulkemassa." Hän vaipui mietteisiin.

"Entä nimi?" tiukkasi munkki.

Bellarion nauroi. "Kun emäntä talutti minut pelastajani eteen puhtaaksihinkattuna ja puettuna vihreään mekkoon, jotenkin samantapaiseen kuin minulla nytkin on ylläni, olin kaiketi melko herttaisen näköinen. Ystäväni tuijotti minua hieman ihmetellen. Näen hänet vieläkin hengessäni sellaisena kuin hän silloin istui kolmijalkaisella tuolilla, toinen käsi polvella, toinen kähärää, mustaa partaa haromassa. Kumman ystävällisesti katseli hän minua harmailla silmillään. 'Tuleppas tänne, poikaseni', pyysi hän, ojentaen kättään."

"Pelkäämättä ja kainostelematta menin lähemmäksi. Hän veti minut polveaan vasten, pani toisen kätensä päälaelleni ja hyväili hiuksiani."

"Minkä sanoitkaan nimeksesi?" kysyi hän.

"Ilario", vastasin.

"Tuokion tuijotti hän minua ja sitten puolittain ivallinen hymy levisi hänen ahavoituneille kasvoilleen. 'Ilario — sinä? Vakavine kasvoinesi ja suurine, surumielisine silminesi?' Hän jatkoi puhumistaan ja muistan vieläkin hänen sanansa, vaikka silloin tuskin aavistin, mitä hän tarkoitti. 'Onko koskaan ollut olemassa vähemmän hilpeätä Ilariota? Sinä tuskin hilpeyttä tunnetkaan, lapsi, Ilario! Äh! Paremminkin Bellario. Eikös vain olekin kultainen poju?' Hän katsoi toivehikkaasti emäntää, joka kiiruhti hymyillen hyväksymään hänen mielipiteensä. 'Bellario!' kertasi hän, maiskutellen nimeä ylpeänä kuin suunkin keksijä. 'Se nimi sopii totisesti hänelle paljon paremmin. Ja, kautta kunniani, Bellario hänestä tehdäänkin. Kuuletkos, poika? Tästälähtien on nimesi Bellario.'"

Näin, lopetti hän, otettiin tämä nimi käytäntöön, ja myöhemmin, ehkäpä senvuoksi, että hän kasvoi nopeasti ja pian kehittyi voimakkaaksi nuorukaiseksi, alkoivat Grazien munkitkin kutsua häntä Bellarioneksi tahi isoksi Bellarioksi.

Keskipäivä oli vielä tunnin takana kun he pääsivät metsästä maantielle. Kuljettuaan vähän matkaa saapuivat he riisipeltojen ja viiniviljelysten ympäröimälle maatilalle. Iloisia, laulavia miehiä ja naisia puuhaili viininkorjuussa. Ja nyt sai Bellarion nähdä, miten P. Fransiskuksen veljet vastaanottavat almuja, ilman että heidän olisi edes tarvis niitä pyytää. Heti nähtyään vilahduksen munkin harmaasta kaavusta loikkasi muuan miehistä viinitarhasta tielle, selitti olevansa tilan omistaja ja pyysi heitä jäämään taloon päivälliselle, jonka aika kohta oli käsissä.

He istuutuivat tilavassa keittiössä yltäkylläisen, vaikkakin yksinkertaisen aterian ääreen. Tarjottiin ensin velliä, laajaan kulhoon mätettynä, jota syötiin suoraan kulhosta puulusikoilla, ja sitten lammaspaistin viipaleita keitettyjen viikunain kera. Nihkeä leipä oli kiinteää kuin juusto. Juomana oli kirpeänlainen, mutta terveellinen punaviini, joka vasta kellarista tuotuna oli raikkaan kylmää. Munkki kulautti sitä kurkkuunsa suunnattomat määrät.

Kaikkiaan oli heitä tusinan verran siinä pöydän ympärillä; vanha maamies ja hänen vaimonsa, veljenpoika ja seitsemän täysi-ikäistä lasta, joista kolme kuului kauniimpaan sukupuoleen. Viehkeitä nuoria neitoja he olivatkin istuessaan siinä avokaulaisissa puvuissaan, tummaihoisina ja punahuulisina, ruskeat käsivarret paljaina ja kirkkaat silmät luotuina Bellarioniin.

Kerran kohtasi Bellarion munkin katseen vilkaistessaan pöydän yli. Siinä katseessa samoinkuin velton suunkin vaiheilla oli epämiellyttävä ilme. Munkki nähtävästi nautti hämmennyksestä, jonka vallassa naisiin tottumaton nuorukainen oli. Hiukan myöhemmin oli viini jo nostanut punan fra Sulpizion poskille ja hänen pippurisilmänsä kiiluivat himokkaasti. Bellarion huomasi munkin luovan tyttöihin sellaisia katseita, että hänen epäluulonsa jälleen heräsivät, ja nyt niin voimakkaina, ettei enää munkkius enempää kuin harmaa kaapukaan voinut niitä hälventää.

Aterian jälkeen täytyi fra Sulpizion asettua hetkeksi lepäämään ja Bellarion meni siksi aikaa viinitarhaan isännän tyttärien mukana. Siestan, lepohetken, aikana ei kukaan tee työtä. Neidot juttelivat innokkaasti, mutta Bellarionista oli heidän rupattelunsa harmillisen pitkäpiimäistä ja typerää.

Jo tämän vuoksi ja kun viinitarha oli tien varrella, olisi Bellarionin tuttavuus munkin kanssa hyvin voinut päättyä tähän. Jos hän olisi jatkanut matkaansa yksin, olisi koko hänen elämänsä muodostunut aivan toisenlaiseksi kuin todellisuudessa kävi. Minoriittiveljen lepo loppui odottamattoman lyhyeen ja kun hän noin tunnin kuluttua oli valmis jälleen jatkamaan matkaansa oli hän siinä määrin unen ja viinin pökerryttämä, ettei ollenkaan muistanut kumppaninsa olemassaoloa. Ellei Bellarion olisi yht'äkkiä havainnut fra Sulpiziota taapertamassa tietä pitkin Casaleen päin, olisi hän ihan varmasti saanut kulkea loppumatkan omin päinsä.

Munkki ei järin riemastunut huomatessaan Bellarionin taas kulkevan rinnallaan. Hänen kasvonsa kuvastivat tyytymättömyyttä. Mutta hän pyyteli kuitenkin anteeksi ja selitteli olevansa vielä puolinukuksissa.

Hän alkoi kulkea ripeästi, harppoen eteenpäin pitkin askelin. Silloin tällöin vilkaisi hän taakseen.

Bellarion huomautti jotakin tarpeettoman kovasta vauhdista, muistuttaen, että Casale oli vain parin penikulman päässä ja että heillä oli koko iltapäivä aikaa. Hän sai töykeän vastauksen.

"Jos kuljen mielestäsi liian nopeasti, niin voithan seurata niin hitaasti kuin tahdot."

Bellarionia halutti ensin seurata neuvoa, mutta sitten osaksi uteliaisuus, osaksi itsepintaiset epäluulot voittivat hänen ylpeytensä.

"Älähän nyt, kyllä minä sovittelen askeleeni sinun astuntasi mukaan."

Munkki vain mörähti, eikä tämänjälkeen tosiaan enää monta sanaa vaihdettu, Bellarionin keskusteluyrityksistä huolimatta. Vaellus iltapäivän auringonpaisteessa tietä pitkin, joka halkaisee Trinon ja Casalen välisen hedelmällisen lakeuden, ei ollut hauskimpia.

Kuitenkaan ei heidän tarvinnut kulkea jalan kovin pitkää matkaa. Pian saavutti heidät muulijono ja nyt sai Bellarion nähdä, miten P. Fransiskuksen pieni veli käyttää ilmaiseksi ratsua. Kun jono lähestyi, asettui fra Sulpizio keskelle tietä ja levitti kätensä.

Muulinajaja, ruskeaihoinen, mustapartainen mies, pysähtyi kyynärän päähän.

"Mitäs nyt, pieni veli? Miten voin auttaa?"

"Siunatkoon sinua Jumala, veljeni! Tahtoisitko haavoitetun Fransiskuksen nimessä avittaa meitä? Elleivät muulisi ole ylen raskaasti kuormitetut, voisi ehken pari niistä kantaa helläjalkaisen fransiskaanin ja tämän ylhäisen nuorukaisen Casaleen asti."

Muulinajaja viskasi koipensa elukan selän yli ja liukui maahan, auttaakseen matkamiehiämme kevyimmin kuormitettujen eläinten selkään. Pyydettyään ja saatuaan sitten fra Sulpizion siunauksen, kapusi hän jälleen satulaansa ja nyt pistettiin raviksi.

Satula tai oikeastaan satulan virkaa tekevä vehe oli Bellarionille jotakin uutta ja tuskallista, ja hänen huomionsa oli seuraavina hetkinä täydellisesti kiintynyt tähän uuteen kokemukseen. Tämä oli hänen ensimmäinen ratsastusoppituntinsa ja ennen pitkää oli epämiellyttävä heiluminen ja töyssytys pannut hänen jokaisen lihaksensa ja nikamansa kolottamaan inhoittavalla tavalla. Lisäksi harmitti häntä se hilpeys, jolla munkki ja muulinajaja suhtautuivat hänen yrityksiinsä pysyä satulassa.

Hän oli sydämestään kiitollinen kun Casalen ruskeat muurit ilmestyvät näkyviin. Ne putkahtivat esiin äkkiä muutaman tienmutkan takaa. Kaupungin asema oli sellainen, ettei vähän matkan päästä arvannut kaupunkia lähestyvänsäkään. Tie johti suoraan San Stefanon portille, jolle he pääsivät leveän vallihaudan poikki lasketun sillan yli. Portin holvissa oli vahtikoju, jonka ovi lekotti avoinna. Kolme neljä sotilasta vetelehti kojussa. He eivät ottaneet vartioimista kovin vakavalta kannalta, sillä ajat olivat rauhalliset. Muuan heistä, nahkatakkiin pukeutunut, lakitta oleva nuori mies vaivautui aina kynnykselle saakka huikatakseen tervehdyksen muulinajajalle. Tie kaupunkiin oli avoinna.

Viileästä porttiholvista he joutuivat eräälle Montferratin pääkaupungin kadulle. Nyt ei enää kiirehditty. Mutkikkaalla kadulla, jonka molemmin puolin rakennukset kallistelivat toisiaan kohti päästäen auringonsäteet vain keskikäytävälle, tunkeili kansaa kaikenlaista. Tällä San Stefanon portilta Katedraaliaukiolle johtavalla tiellä oli aina vilkas liike, ja kaikkinielevällä mielenkiinnolla katseli nyt Bellarion satulastaan hyörinää, josta hänellä tähän asti oli ollut vain heikko, oman mielikuvituksen luoma käsitys.

Casalessa oli tänään markkinapäivä, ja kauppojen edessä ulottui myyntipöytien rivi melkein tien yli. Kauppiaat kehuskelivat tavaroitaan ja näyttelivät niitä, yrittäen kaikin tavoin kiinnittää yleisön huomiota puoleensa.

He pyrkivät yhä eteenpäin, matalien, kapeitten holvien alitse aina vain vilkkaampaa keskikaupunkia kohti, päätyen lopulta aukiolle tuomiokirkon eteen. Bellarion tiesi, että tuo uljas rakennus oli lombardien kuninkaan Liutprandin rakennuttama jo seitsemisensataa vuotta sitten. Hän kääntyi katsomaan punavalkoisen julkisivun kaunista arkkitehtuuria ja hoikkia torneja, jotka päättyivät kuusikulmaiseen, suippoon kattoon. Hänen tarkastellessaan ikkunoita pysähtyi muuli.

Jonkun askeleen päässä fra Sulpizio paraikaa laskeutui satulasta kiitellen muulinajajaa ja toivottaen hänelle Jumalan siunausta. Bellarionkin hyppäsi maahan, hiukan jäykkänä vielä ja kiitollisena siitä, että matka oli päättynyt. Muulinajaja luikkasi olkansa yli "Jumalan haltuun" ja jatkoi sitten matkaansa.

"Ja nyt, veljeni, on meidän aika saada illallisatria, jos sinulle sopii", tuumiskeli munkki.

Tuskinpa sitä niinkään helpolla saisi, ajatteli Bellarion, siitä aukion toisella puolella olevasta majatalosta, jota kohti munkki nyt lähti kulkemaan.

Talon oven yläpuolella riippui lakastunut oksa jonkinlaisena kylttinä. Kynnyksellä nuorukainen pysähtyi ja huomautti, että joku luostari olisi paljon soveliaampi lepopaikka munkille.

"Äläst’", jutteli fra Sulpizio. "Tämän talon isäntä, vanha Benvenuto, on serkkuni, ja hän antaa meille kyllä ilmaisen aterian. Samalla saan kuulla uutisia. Eikö ole aivan luonnollista, että menen hänen luokseen?"

Tietenkin oli Bellarionin vastattava myöntävästi. Mutta samalla hän muisti, että munkki jo ennenkin oli osannut selittää kaikki asiat tyydyttävästi, vastata kaikkiin kysymyksiin täydellisesti, ja hänen epäluulonsa kytivät edelleen.

III luku.

AVOIN OVI.

Se tapahtuma, joka niin äkkiä ja julmalla tavalla riuhtaisi Bellarionin rauhalliselta opin tieltä ja haihdutti hänen unelmansa päästä oppimaan kreikankieltä Paviassa kuuluisan messer Chrysolaraan johdolla, yllätti hänet niin odottamatta, että hän selvisi hämmennyksestään vasta kun kaikki oli ohi.

Hän oli munkin kanssa aterioinut epäsiistissä ja tungokseen asti täynnä olevassa ruokailuhuoneessa. Majatalon isäntä, joka Montferratin hallitsijain kunniaksi — heidän vaakunassaan oli hirven kuva — oli antanut laitokselleen nimen "Uroshirvien majala", palveli serkkuaan niin alttiisti kuin suinkin voi vaatia. Hän oli antanut fra Sulpiziolle ja Bellarionille paikat hiukan syrjässä muista meluavista vieraista, korkean, kapean, avoimen ikkunan alla, missä raikkaan ilman tuulahdukset karkoittivat pahimman ruuankäryn ja ihmisistä uhoavan hien katkun. Ser Benvenuto antautui sitten kuiskaavaan keskusteluun munkin kanssa, mutta Bellarion ei voinut kuulla heidän sanojaan. Pöydälle kannettiin parasta, mitä talo saattoi tarjota, jopa sitkeä kananpaistikin, ja kellarista noudettiin pullo Valtelline-viiniä kerrassaan oivallista lajia.

Väsynyt ja nälkäinen Bellarion söi hyvällä ruokahalulla, sallien närkästymättä munkin kerskua suorittamillaan laupeudentöillä. Tuskinpa hän muuten kuuli puoliakaan fra Sulpizion jutuista. Munkki rupatteli ja syödä matusteli yhtaikaa, ja huoneessa olevat vieraat melusivat lisäksi korvia huumaavalla tavalla. Joukossa oli muutamia talonpoikia Romagliasta ja Torcellasta, kukatiesi Terranovastakin Pon takaa. He olivat kaikki saapuneet markkinoille. Enimmäkseen olivat he vantteria, tummaihoisia miehiä — toisilla oli paljaskinttuiset vaimotkin mukanaan. Myöskin muutamia kaupungin työmiehiä vetelehti huoneessa ja pari nuorukaista, jotka nahkaesiliinoista päättäen olivat käsityöläisiä. Erään pöydän ääressä istui neljä sotilasta nahkaisissa takeissa, vyöllään raskaat tikarit, pitäen seuraa naiselle, joka oli maalannut poskensa ja puhui vuoroin kimakalla, vuoroin käheällä äänellä. Bellarionia puistatti hänen vaakkumisensa.

"Hänen naurunsa", huomautti hän fra Sulpiziolle, "on kuin paholaisen nauru."

Munkki siristeli silmiään vastauksen asemesta ja tuntui pidättelevän hymyään.

Vähitellen tottui nuorukainen meluun ja menoon ympärillään ja kun hän vihdoin lopetti ateriansa, nojautui hän taaksepäin tuolissaan kylläisenä ja hieman unisena. Edellisen yön oli hän viettänyt taivasalla ja koko päivän oli hän ollut jalkeilla. Eipä ihme siis, että hän lopulta vaipui horteeseen, munkin jatkaessa mutisevaa keskusteluaan serkkunsa kanssa.

Puolisen tuntia hän siinä lienee torkkunut, kun äkkiä havahtui. Varjot jo laskeutuivat muureille, jotka saattoi nähdä ikkunasta. Tämän hän muisti jälkeenpäin. Herätessään näet hän oitis joutui kohdistamaan huomionsa munkkiin, joka oli noussut tuoliltaan, ja avoimessa ikkunassa fra Sulpizion takana näkyviin miehen kasvoihin. Vieras oli luultavasti kavunnut aivan hiljaa vakoilemaan huoneessa olijoita, ja kannatteli nyt itseään käsiensä varassa. Bellarion kohtasi hänen kysyvän katseensa, joka äkkiä ikäänkuin laajeni ja muuttui hämmästyneeksi. Suu loksahti auki. Mutta ennenkuin Bellarion ennätti päästää ääntäkään tai edes liikahtaa, oli vakoilija kadonnut. Ja nyt muisti Bellarion kasvojen kuuluvan sille talonpojalle, joka heille oli tarjonnut päivällisen samana päivänä.

Munkki huomasi oudon ilmeen Bellarionin kasvoilla ja katsahti nopeasti taakseen. Mutta ikkuna-aukko oli jo tyhjä.

"Mikäs nyt?" kysyi hän valppaasti. "Mitä sinä näit?"

Bellarion kertoi ja fra Sulpizio päästi niin rivon sadatuksen, että nuorukainen melkein haukkoi henkeään. Munkin muoto oli aivan muuttunut. Hänen ilmeensä oli kiukkuisen pelokas ja katse synkkä. Hän liikahti rajusti kuin lähteäkseen, mutta pysähtyi sitten yhtä äkkiä.

Huoneen kynnyksellä seisoi pelon aiheuttaja, talonpoika, ja hänen takanaan tungeksi miesjoukko.

Fra Sulpizio vaipui tuolille ja järjesteli kasvonpiirteitään.

"Tuossa se munkkiroisto istuu. Varas." Näin tervehti talonpoika.

Huudahdus ja huoneeseen sulloutuvat uudet tulokkaat aikaansaivat äkillisen hiljaisuuden tässä pienoisbaabelissa. Etumaisena lähestyi nuori, ryhdikäs mies, yllään teräshaarniska ja kypärä, saappaissa kannukset, vyössä heilahteleva miekka ja kupeella tikari. Punainen sulka hänen päähineessään ilmaisi hänen palvelevan upseerina Casalen poliisiväessä. Häntä seurasi pari peitsillä asestettua miestä.

Talonpoika opasti heidät suoraan ikkunakomerossa olevan pöydän luo. "Tuossa hän on. Sama mies." Hän tunki taistelunhaluisesti naamansa melkein kiinni munkin kasvoihin ja nojautui kyynärpäillään pöytään. "Nyt, roisto..." sähähti hän, mutta vaikeni fra Sulpizion kohdistaessa häneen lempeän, hämmästyneen katseen. Munkki virkkoi:

"Noinko sinä minua puhuttelet, pikku veli? Sanotko sinä minua roistoksi? Minua?" Hän hymyili alakuloisesti, ja niin tyyni ja viaton oli hänen ilmeensä, että maamies hetkeksi tyrmistyi. "Syntinen ehkä olen, sillä syntisiä olemme kaikki, mutta en tiedä rikkoneeni sinua vastaan, veli, joka niin auliisti tänään ravitsit minua."

Fra Sulpizion hurskas esiintyminen sai miesparan ymmälle. Upseeri työnsi hänet syrjään.

"Mikä on nimesi?"

Fra Sulpizio katsoi häntä nuhtelevasti.

"Mutta, veli!" huudahti hän.

"Lähde mukaan", ärähti upseeri. "Tämä mies syyttää sinua varkaudesta."

"Varkaudesta!" Fra Sulpizio huokasi. "En anna tuon syytöksen houkutella itseäni vihan syntiin. Tämä on järjetöntä, suorastaan naurettavaa. Miksi minä varastaisin, kun Pyhän Fransiskuksen suojeluksessa ollen saan pyytämälläkin mitä tarvitsen? Mitä minä maallisella tavaralla tekisin? Mitä väittää hän minun sitten varastaneen?"

Talonpoika itse puuttui puheeseen. "Kolmekymmentä floriinia, kultaisen kotelon ja hopeaisen ristin eräästä laatikosta siinä huoneessa, jossa lepäsit."

Bellarion muisti, miten munkki oli yrittänyt livistää yksin tiehensä ja miten pelokkaasti hän oli vilkuillut taakseen heidän kulkiessaan maantietä pitkin. Sitten oli muulinajaja saavuttanut heidät, ja juuri tämän avulla oli nyt päästy heidän jäljilleen. Upseeri oli tietysti ollut vahtikojussa portin luona ja kertonut talonpojalle munkin ja vihreäpukuisen nuorukaisen saapuneen muulijonon mukana kaupunkiin. Talonpoika taas oli etsinyt käsiinsä muulinajajan ja loppu oli selvä. Yhtä selvä kuin että fra Sulpizio oli varasteleva roisto ja että hänen, Bellarionin, viisi tukaattia oli joutunut sinne, minne talonpojankin rahat olivat kadonneet.

Hän vannoi itsekseen vastaisuudessa turvautuvansa vain omiin aisteihinsa ja vaistoihinsa. Sillävälin vastasi munkki:

"Et siis syytä minua ainoastaan varkaudesta, vaan myös siitä, että olisin palkinnut hyvän pahalla, rikkonut sitä vastaan, joka on ollut minulla armelias Tämä on raskas syytös, veljeni, ja perin harkitsematon."

Joukosta kuului myötätuntoista mutinaa. Munkki levitti kätensä ja jatkoi:

"Puolustautuessanikin täytyy minun muistaa nöyryydenlupaukseni. Siksi en sanokaan mitään. Herra, etsi vaatteistani niitä tavaroita, jotka minun väitetään varastaneen, koska satuin levähtämään hetkisen siinä huoneessa, josta ne ovat kadonneet."

"Kehtaavatkin syyttää pappia!" paheksui joku.

Nuori upseeri hymähti. Hän kääntyi kannoillaan ja silmäsi puhujaa.

"Pappia!" virnisteli hän. Ja äkkiä tokaisi hän väläyttäen silmiään munkille: "Milloin sinä viimeksi olit messussa?"

Tämä kysymys saattoi fra Sulpizion tuokioksi tolaltaan. Antamatta hänelle aikaa vastata, ampaisi upseeri toisen kysymyksen: "Mikä sinun nimesi on?"

"Nimeni?" Munkki tuijotti häntä synkästi, pienten silmien kiiluessa ilkeinä arpisessa naamassa. "Jotta minua taas epäiltäisiin. Ei, en sano sitä, mutta voin näyttää sinulle mustaa valkoisella. Pidä hyvänäsi." Hän kaivoi taskustaan paperin ja piteli sitä sotilaan nenän alla.

Upseeri silmäili paperia tuokion ja katsahti sitten sen yli fra Sulpiziota.

"Miten voisin lukea sitä, kun pitelet sitä ylösalaisin?"

Munkki riensi äkkiä kääntämään paperin. Hänen kätensä tärisi. Tällöin Bellarion huomasi ensiksikin, että upseeri oli puijannut munkkia ja toiseksi että paperi oli hänen oma suosituskirjeensä. Fra Sulpizion kääntäessä paperia näki hän nimittäin vilahdukselta apotin sinetin.