Part 1

RUHTINATTAREN RITARI

Kirj.

Rafael Sabatini

Englanninkielestä suomentanut

Eino Auer

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1927.

Ensimmäinen kirja.

I luku.

KYNNYKSELLÄ.

"Puoleksi jumala, puoleksi eläin", sanoi ruhtinatar Valeria kerran Bellarionia kuvatessaan, aavistamatta, että tämä määritelmä soveltuu mieheen yleensäkin.

Tuntematon kronikoitsija, joka on säilyttänyt hänen sanansa jälkimaailmalle, jatkaa vihjaamalla, että ruhtinatar samalla kertaa sanoi liian paljon ja liian vähän. Ja omasta puolestaan liittää hän kuvaukseen eräitä huomautuksia — jotka tässä jääkööt toistamatta — yrittäen todistaa, että mies, jos jumalalliset ja eläimelliset ominaisuudet ovat hänessä yhtä voimakkaita, ei ole enempää hyvä kuin pahakaan. Tämänjälkeen esittelee hän meille sikopaimenrukan, joka kohosi loistoon ja kunniaan, niin suuripiirteisen ja ylvään, että hänessä tuskin oli mitään inhimillistä, ja toiselta puolen mahtavan ruhtinaan — josta enemmän tässä tarinassa — niin eläimellisen, ettei hänessä ollut kipinääkään jumalasta. Nämä ovat äärimmäisyydet. Välimuotoja, joita on tusinan verran, havainnollistuttaa kronikoitsija historiallisilla muotokuvilla, jotka todistavat hyvää hänen tiedoistaan.

Kaikesta tästä, kirjoitustyylistä, viittauksista firenzeläisiin, ja sulavasta toskanalaisesta murteesta päättäen on nimetön kronikoitsija huomattava henkilö. On enemmän kuin luultavaa, että onnekkaan Bellarionin tarina (Bellarione Fortunato) kuuluu niihin Niccolò Macchiavellin kynästä lähteneisiin historiallisiin muotokuviin, joista ehkä tunnetuin on "Castruccio Castracanen elämä". Tutkijain ei ole kuitenkaan onnistunut päästä perille lähteistä, joista kronikoitsija on ammentanut. Ja vaikka monet kohdat tässä elämäkerrassa sopivatkin yhteen imolalaisen veli Serafinon laajassa teoksessa "Vita et gesta Bellarionis" annettujen tietojen kanssa, ovat yhtä monet molempien kirjoittajien väitteistä ristiriidassa keskenään.

Jo alussa Macchiavelli (jos hyväksymme minun olettamukseni) väittää, että Bellarion ei saanut nimeään pelkästään senvuoksi, että hän oli taistelun mies, vaan myöskin siksi, että hän oli todellinen sodan lapsi, ikäänkuin taistojen kohdusta syntynyt — "e di guerra propriamente partorito". Käyttäessään tätä metaforia ilmaisee hän tuntevansa tarun lapsen löydöstä melskeitten ja hälinän keskeltä. Veli Serafinon mielipide taas on eriävä ja ainoa, joka sopii tunnettuihin tosiasioihin. Itsessään pieni asia, mutta kuvaava esimerkki tämän ajan elämäkertakirjoituksesta.

Jatkaen huomautuksiaan ruhtinatar Valerian sanojen johdosta, toteaa Macchiavelli, että Bellarion oli luonne, jonka kuvausta ei niin vain mahduteta yhteen määritelmään. Tämä käsitys sai kronikoitsijan kirjoittamaan hänen elämäkertansa. Minun käsitykseni tästä elämäkerrasta on vuorostaan saanut minut käymään käsiksi täydellisempään kuvaukseen.

Pidän parhaana aloittaa ajankohdasta, jota Bellarion ehken itsekin olisi pitänyt tosiasiallisena elämänsä alkuna. Valitsen hetken, jolloin hän seisoo aineellisen maailman kynnyksellä, maailman, jonka hän tähän asti on tuntenut vain kirjoista käsin, tosin paremmin kuin monet, jotka ovat viettäneet koko elämänsä kanssaihmistensä parissa.

Bellarion oli lukenut vallan suunnattomasti. Hänen tiedonjanonsa oli ulottunut teologisten isien opetuksista aina Vegetius Hyginukseen, ja käytettävissä olevan tutkimusaineiston puute oli yhtenä syynä siihen, että hän jätti luostarin rauhan, joka hänet oli ympäröinyt lapsesta pitäen. Toisena syynä oli vissi kerettiläisyys, jota hänessä viime aikoina oli ilmennyt, ja josta toivottiin hänen parantuvan jatkuvien opintojen avulla. Hänen mielipiteensä erosivat niin suuresti isien opeista, että hän, jos olisi elänyt sata vuotta myöhemmin, ehdottomasti olisi joutunut tekemisiin Pyhän istuimen kanssa ja ehkä — Espanjassa varmastikin — lopulta roviolle. Tämä kauhea kerettiläisyys, seuraus paljosta mietiskelystä, oli synti siinä maailmassa, jossa synti ei voinut tulla kysyneeseenkään. Turhaan yritti apotti, jonka sydäntä lähellä hän oli, todistella, että hän oli väärässä.

"Voi, sinä viaton lapsi", sanoi kunnianarvoisa isä, "olet pian huomaava, että siinä maailmassa, jolta tähän asti olet ollut suojassa, on syntiä jopa ylenmäärin".

Bellarion vastasi syllogismilla, loogillisella kaavalla, johon oli oppinsa sisällyttänyt. Se oli kysymyksien muodossa, todistelutapa, jota hän aina kernaimmin käytti.

"Eikö kaikki tässä maailmassa ole Jumalasta? Eikö Jumala ole kaiken hyvyyden lähde? Voiko siis mikään Jumalan luoma olla muuta kuin hyvä?"

"Entä perkele?" uteli apotti.

Bellarion hymyili vaatimatonta, herttaista hymyä.

"Eikö ole mahdollista, että ne, jotka keksivät perkeleen, ehkä olivat opiskelleet Persiassa, missä yleensä on vallalla se käsitys, että pimeyden ja valon voimat, Ahriman ja Ormuzd, alituisesti taistelevat maailman herruudesta? Muutenhan heidän olisi pitänyt muistaa, että perkeleenkin, jos hän on olemassa, täytyy olla Jumalan luoma, mikä taas on Jumalan pilkkaamista, koska Jumala ei voi luoda mitään pahaa."

Säikähtynyt apotti kiiruhti muuttamaan puheenaihetta:

"Eikö varastaminen, tappaminen ja vääryydenharjoittaminen ole pahasta?"

"Tietysti. Mutta se on yhteiskunnasta irtautuneitten harjoittamaa pahuutta, joka on tukahdutettava, ettei yhteiskunta hajoaisi. Siinä kaikki."

"Kaikki! Kaikki?" Apotin syvälle painuneet silmät tarkastelivat surullisina nuorukaista. "Poikani, paholainen on antanut sinulle väärää viisautta voidakseen tuhota sielusi."

Ja varovin sanoin piti nyt tuo hyvä, isällinen mies hänelle nuhdesaarnan. Sitä seurasi toinen ja kolmas lähiseuraavina päivinä. Bellarioniin ei sanan voima kuitenkaan tehonnut, vaan hän jatkoi vastustustaan, nostaen kilveksi syllogisminsa, jonka apotti sydämessään tiesi harhapäätelmäksi, mutta jonka virhettä hän ei kyennyt paljastamaan. Kun ukkoparka lopulta alkoi pelätä, että tämä kerettiläisyys voisi matkaansaattaa vaikeuksia ja häiritä luostarin rauhaa, suostui hän jouduttamaan suojattinsa matkaa Paviaan jatkamaan niitä opintoja, joiden piti pelastaa Bellarion harhaopin kynsistä. Ja näin jätti Bellarion muuanna elokuun päivänä armon vuonna 1407 Pyhän neitsyen luostarin Ciglianossa.

Hän teki taivalta jalan. Mitä ruokaan ja yömajaan tuli, oli hän pääasiassa Paviaan vievän tien varrella olevien luostarien armoilla, ja apotti oli näitä varten antanut hänelle suosituksen, jonka hän oli kätkenyt laukkuunsa. Sitäpaitsi oli hänellä viisi tukaattia sisältävä kukkaro, kokonainen aarre ei ainoastaan hänen omasta vaan apotinkin mielestä, joka jäähyväisiksi oli lahjoittanut hänelle rahat. Hänen muu maallinen omaisuutensa käsitti karkean vihreän puvun, joka oli hänen yllään, sekä vyössä riippuvan veitsen, joka kelpasi niinhyvin paistin leikkaamiseen kuin itsepuolustukseenkin. Rohkaisuna seikkailumatkallaan Lombardian halki oli hänellä lisäksi apotin siunaus ja muisto vanhan miehen silmiin kihonneista kyyneleistä. Erotessa oli apotti vielä muistuttanut häntä luostarin rauhasta ja maailman melusta ja levottomuudesta.

"Pax multa in cella, foris autem plurima bella."

Vaikeudet alkoivat vasta matkan loppupuolella. Livornon kaupunkialue oli jo penikulman parin päässä hänen takanaan. Jokiäyrään rauha veti puoleensa nuorukaista, jota seitsemäntoista vuotta oli kasvatettu luostarin hiljaisuudessa, smaragdinvihreä nurmikko houkutteli, eikä hän lopulta malttanut olla laskeutumatta kovalta tieltä alas Pon rannalle. Sauva kädessä asteli hän sitten Montferratin matalia kukkuloita kiertävää jokivartta, kaavun huppukaulus niskaan työnnettynä. Hän oli pitkä ja norja, silmiinpistävän voimakas, tummapintainen ja tummatukkainen ja hänen mustat silmänsä tähystelivät kirkkaina ja pelottomina edessä avautuvaa maisemaa.

Päivä oli helteinen. Myöhäiskesän voimakkaiden tuoksujen kyllästämä ilma tuntui painostavalta ja kaukaisen Monte Rosan sulavien lumien paisuttama Po virtasi vuolaana uomassaan.

Mietteisiin vaipuneena jatkoi Bellarion vaellustaan kunnes päivä hämärtyi auringon kierähtäessä vastarannan metsäisten kukkulain taa, ja kylmä viima suhahti äyräällä kasvavien puitten lehvistöissä. Silloin hän pysähtyi, katsellen valppaasti ympärilleen sileän, korkean otsan kurtistuessa ryppyihin. Vasemmalla oli synkkä metsä. Hän muisteli tien suuntaa, pani merkille, mistä aurinko oli laskenut ja totesi sitten, että hän jo melkoisen ajan oli kulkenut etelään päin, toisin sanoen aivan väärälle taholle. Noudattaessaan ruohikkorannan kutsua oli hän harhautunut tieltään. Tämän johdosta hän nyt filosofoi hiukan ja rauhoittui, sillä hän rakasti vertailuja ja antiteesejä, ja kaikkea tuota älyllistä joutavuutta, joka näihin aikoihin oli korkeassa kurssissa. Sitäpaitsi hän ei hetkeäkään ollut epätietoinen siitä, mitä hänen oli tehtävä. Arvioituaan ajan aina siitä asti, jolloin hän oli poikennut tieltä, ja kulkunopeutensa, saattoi hän suunnilleen määritellä taivaltamansa matkan pituuden. Tien täytyi olla jo siksi etäällä hänestä metsän takana, ettei hän enää ehtisi yöksi, kuten oli toivonut, augustiniläisisien majaan Sesiassa Milanon rajaseudulla.

Hän oli reippaalla tuulella, mutta nälkä alkoi jo kiusata. Pikku nälkä ei kuitenkaan suuresti huolestuttanut ankaraan paastoamiseen tottunutta.

Hän kääntyi metsään ja lähti päättävästi kulkemaan suuntaan, jota hänen oli noudatettava, jos mieli päästä takaisin tielle. Puolisen penikulmaa tai ehkä hieman enemmään paarusti hän polkua pitkin, joka kävi yhä epäselvemmäksi, mitä pitemmälle hän ehti, ja lopulta nielivät metsä ja pimeys hänet kokonaan. Jatkaminen johtaisi varmasti viimein umpisokkeloon. Parasta laskeutua pitkäkseen ja nukkua, kunnes aamu ja nouseva aurinko jälleen auttaisivat häntä määräämään suuntansa.

Hän levitti kaapunsa maahan ja havaitsi, ettei tämä vuode suinkaan ollut kovempi kuin se, johon hän oli tottunut. Pian oli hän nukahtanut rauhalliseen uneen.

Kun hän heräsi, paistoi päivä jo korkealla. Mutta toisenkin ja paljon mielenkiintoisemman seikan hän äkkäsi; hänen vieressään seisoi minoriittiveljen harmaaseen kaapuun pukeutunut mies. Vieras oli pitkä ja kumara ja kääntynyt puolittain selin häneen, aivan kuin olisi kivettynyt merkilliseen liikunta-asentoon. Tuntui melkein kuin olisi Bellarionin äkkinäinen herääminen keskeyttänyt hänen poistumisaikeensa.

Vain silmänräpäyksen emmittyään kääntyi mies jälleen kohti. Hän oli piilottanut kätensä pukunsa poimuihin ja hänen kasvoillaan oli leveä hymy. Tervehdittiin.

"Pax tecum."

"Et tecum, frater, pax", vastasi Bellarion koneellisesti, silmäillen vieraan kelminkasvoja ja pannen merkille irstaan suun ja ovelan vilkkeen pienissä mustissa silmissä, jotka olivat kuin upotetut savenkarvaiseen naamaan. Lähempi tarkastelu heikensi kuitenkin hänen epäluulojaan. Miehen kasvot olivat rumentavien rokonarpien peittämät, silmiä ympäröivä iho oli palkojen pingoittama, niin että hänen katseensa näytti oudon harhailevalta, ja kaiken kukkuraksi oli hän sairaankalpea.

Havaittuaan tämän ja että miehellä oli yllään munkin puku — jota ei Bellarion voinut sovittaa minkään huonon yhteyteen — ryhtyi hän oikaisemaan ensi silmäyksellä saamaansa käsitystä.

"Benedictus sis", mutisi hän, vaihtaen sitten latinansa kansankieleen. "Siunattu olkoon sallimus, joka lähettää sinut tieltään eksyneen vaeltajaraukan luo."

Munkki purskahti äänekkääseen nauruun ja hänen katseensa kävi varmemmaksi. Samalla muuttuivat hänen kasvonsa muutenkin siedettävämmän näköisiksi.

"Olin melkein astua päällesi ja aioin juuri livistää pakoon kuin mikäkin narri ja pelkuri. Luulin näet sinua nukkuvaksi rosvoksi. Tämä metsä on oikea varkaitten tyyssija. Täällä on roistoja yhtä viljalti kuin kaniineja kaniinitarhassa."

"Miksi sitten olet tänne uskaltautunut?"

"Miksikö? Ohoh! Mitäpä varastamisen arvoista minulla, köyhällä kerjäläismunkilla, olisi? Rukousnauhani? Vyöni?" Hän nauroi jälleen. Hupaisa veitikka, kaikesta päättäen, joka ikävissäkin tilanteissa keksi hurskaan ilon aiheen. "Ei, ei, veljeni. Minulla ei ole mitään syytä pelätä varkaita."

"Otaksuhan, että olisinkin varas — taitaisit kuitenkin pelätä, vai mitä?"

Miehen hymy kaikkosi. Tuon nulikan yksinkertainen logiikka tuntui hämäännyttävältä.

"Olisin pelännyt sinun pelkäävän minua", vastasi hän vihdoin hitaasti. "Pelko, niin miehen kuin eläimen, on hirveä tunne. Se tekee välistä miehestä murhaajankin. Jos olisit ollut rosvo, kuten luulin, ja äkkiä herätessäsi keksinyt minut vieressäsi, olisit varmasti luullut minun aikovan sinulle pahaa. Ja sangen helppo on arvata, mitä sitten olisi seurannut."

Bellarion nyökkäsi miettivästi. Selitys oli mahdollisimman täydellinen. Mies ei ollut ainoastaan hyveellinen, vaan myöskin älykäs. "Minne olet matkalla, veli?" kysyi vieras sitten. "Paviaan", vastasi Bellarion. "Santa Tendan kautta."

"Santa Tendan! Hei, sinnepä minunkin matkani. Aion aina Sesian augustiniluostariin saakka. Vuotahan vähän, poikaseni, niin jatkamme yhdessä matkaamme. Matkatoveri on aina hyvä olemassa. Odota vain silmänräpäyksen verran, kunnes saan kylvetyksi; tulin näet tänne sitävarten. En viivy kauan."

Hän harppoi tiehensä. Bellarion huusi hänen jälkeensä:

"Missä aiot kylpeä?"

Munkki vastasi olkansa yli: "Tuolla alhaalla on puro vähäisen matkan päässä. Älä liiku paikaltasi, jotta löydän sinut jälleen, poikani."

Bellarion piti hänen puhuttelutapaansa hiukan omituisena. Minoriittimunkki on kaikkien veli, mutta ei suinkaan isä. Hän hypähti pystyyn, ei kuitenkaan epäluuloisena, vaan siksi, että hän oli puhtautta rakastava nuorukainen ja halusi käyttää vettä hyväkseen, jos sitä kerran oli läheisyydessä. Hän nosti kaapunsa maasta ja lähti kulkemaan vikkelän munkin jälkiä.

Saavutettuaan hänet virkahti Bellarion: "Hitaasti kulkee se, joka terveydekseen kävelee."

"Ei koskaan täällä", vastasi toinen hieman huohottaen. "Ja purolle on sievoinen matka."

"Sievoinen matka? Mutta sanoithan..."

"Voi, voi. Olin väärässä. Tässä sokkelossa ovat kaikki paikat toistensa näköisiä. Pelkäänpä kohta olevani eksyksissä niinkuin sinäkin."

Niin olikin asianlaita, sillä he saivat tarpoa kokonaisen penikulman ennenkuin tulivat purolle, joka kapeana virtasi länteen, joelle päin. Sen uoma oli melko syvä ja kumpaakin rantaa reunustivat sammalpeitteiset vierinkivet ja lehtevät sananjalat, joita lehvien lomista pilkoittavat auringonsäteet kultasivat. Pian löysivät he kohtalaisen, harmaitten paasien ympäröimän lammen. Se oli kuitenkin niin matala, ettei siinä voinut kunnon kylpyä ajatella. Munkin vaatimukset supistuivat kuitenkin äkkiä ja hän huuhteli huolimattomasti kasvonsa ja kätensä vedessä. Bellarion puolestaan paljasti koko voimakkaan, kaunismuotoisen yläruumiinsa ja peseytyi niin perusteellisesti kuin saattoi.

Tämän jälkeen minoriittiveli onki eräästä säkintapaisesta taskustaan valtavan makkaran ja suuren leipämurikan.

Bellarionista, joka oli paneutunut nälkäisenä makuulle, tuntui kuin olisi hän nähnyt mannaa erämaassa.

"Pikku veli!" kukersi hän ihastuksissaan. "Pikku veli!"

"Ähäh! Meillä on konstimme, meillä Pyhän Fransiskuksen pienillä veljillä." Munkki jakoi makkaran kahtia. "Me osaamme kyllä varustautua matkaa varten."

He ryhtyivät syömään ja sitä mukaa kuin Bellarionin nälkä katosi, tunsi hän kiitollisuutensa laupiasta samarialaista kohtaan kasvavan. Kun munkki sitten ehdotti että he lähtisivät liikkeelle, jotta saisivat taakseen suurimman osan matkasta Casaleen ennen keskipäivää, ryntäsi Bellarion pystyyn karistaen muruset sylistään. Tällöin tuli hän koskettaneeksi laukkua, joka riippui hänen vyöstään.

"Pyhimysten nimessä!" huudahti hän pusertaen vihreää pussia lujemmin.

Minoriittiveli tuijotti häntä pippurisilmillään ja kysyi naama kirkkaana:

"Mikä hätänä, veli?"

Bellarion kopeloi tovin laukkua ja käänsi sen nurin, vakuuttautuakseen siitä, että se oli typötyhjä. Sitten katsoi hän toveriinsa epäluuloisesti ja pelokkaasti.

"Ryöstetty", kertasi toinen, huolekkaan, säälivän hymyn karehtiessa hänen huulillaan. "Hämmästykseni on pienempi kuin sinun. Enkö sanonut sinulle, poikani, että tämä metsä kuhisee varkaita? Kukatiesi on henkesikin ollut vaarassa. Kiitä siis Jumalaa, joka on jakanut sinulle armoansa onnettomuudessasi. Mitään niin pahaa ei meille tapahdu, ettei se samalla osoittaisi vielä pahempaakin olevan olemassa. Muista aina tämä totuus, poikaseni."

"Oi, voi!" marisi Bellarion pahantuulisesta katsoen yhä epäluuloisesti munkkia. "Helppo on filosofoida toista kohdanneen onnettomuuden johdosta."

"Lapsi, lapsi! Mikä sitten on hätänä? Suuriko onnettomuutesi oikein on? Mitä olet loppujen lopuksi kadottanut?"

"Viisi tukaattia ja kirjeen." Bellarionin vastaus oli suorastaan raivokas.

"Viisi tukaattia!" Minoriittiveli levitti hurskaan paheksuvasti kätensä. "Pilkkaat Jumalaa viiden tukaatin vuoksi!"

"Pilkkaan?"

"Eikö raivokas purkauksesi ole pilkkaa? Suutut menetyksesi johdosta, vaikka sinun pitäisi olla kiitollinen siitä, mitä sinulla vielä on jälellä. Lisäksi pitäisi sinun olla kiitollinen sallimukselle siitä, että se ohjasi askeleeni luoksesi hädän hetkellä."

"Vai siitä pitäisi minun kiittää?" Bellarionin ääni ilmaisi edelleenkin epäluuloa.

Munkin ilme muuttui. Hän kävi surumieliseksi.

"Voin lukea ajatuksesi, lapsi, ja tiedän, että epäilet minua. Minua!" Hän hymyili. "Kuinka typerää! Minäkö varas? Vaarantaisinko sieluni autuuden viiden vaivaisen tukaatin vuoksi? Etkö tiedä, että me Pyhän Fransiskuksen pienet veljet elämme kuin taivaan linnut, emme huolehdi maallisista, vaan luotamme Jumalan armoon? Mitä minä tekisin viidellä tukaatilla enempää kuin viidelläsadallakaan? Omistamatta ropostakaan, vailla muuta omaisuutta kuin pukuni ja sauvani, voin matkata täältä Jerusalemin asti, eläen almuista, joita meiltä ei milloinkaan puutu. Mutta vakuutukset eivät tehoa siinä, missä epäluulot versovat." Hän levitti kätensä ja pani ne sitten ristiin rinnalleen, "Lapsi, etsi itse taskuistani ja varmistaudu siten vakuutukseni todenperäisyydestä. Tule!"

Bellarion karahti punaiseksi ja antoi häpeissään päänsä painua.

"Ei ole tarpeen...", mutisi hän väsyneesti. "Pukusi on paras takuu. Sinä et voisi olla se, mikä olet ja samalla..." Hän empi. "Pyydän sinua antamaan epäilyni anteeksi, veli."

Hitaasti antoi munkki käsivartensa vaipua. Hän hymyili jälleen.

"Älä puhu siitä enää". Hän laski pitkän, laihan kätensä, jonka sormet muistuttivat kotkan kynsiä, nuorukaisen olalle. "Heitä nuo ajatukset. Jatkakaamme matkaamme yhdessä. Pyhän Fransiskuksen viitta riittää suojaamaan meitä molempia, eikä sinun pidä oleman minkään puutteessa niinkauan kuin taivallamme yhdessä."

Kiitollisena kohotti Bellarion katseensa häneen. "Totisesti on sallimus lähettänyt sinut."

"Enkö sitä sanonut? Nyt huomaat sen itsekin. Benedicamus Domine."

Mihin Bellarion vastasi niinkuin säädetty on: "Deo gratias!"

II luku.

HARMAAVELI.

He kulkivat tietä kohti, ei suoraan, vaan noudattaen fra Sulpizion — kuten hän itseään nimitti — määräämää suuntaa. Hän tunsi metsän kaikesta päättäen sangen hyvin. Ja heidän kulkiessaan kiusasi fra Sulpizio Bellarionia kaikenlaisilla kysymyksillä.

"Sanoit, että sinulta paitsi rahoja on varastettu myöskin kirje."

"Ah, niin", huokasi Bellarion katkerasti. "Se kirje oli moninkertaisesti tuon rahasumman arvoinen."

"Moninkertaisesti...? Kirje?" Munkin hämmästys oli hullunkurinen. "Mikäs ihmeen kirje se semmoinen oli?"

Bellarion, joka tunsi kirjeen sisällön, toisti sen sanasta sanaan.

Veli Sulpizio kynsäisi päätään. "Osaan latinaa kylliksi voidakseni hoitaa tehtäväni, mutta tuo oli hiukan liikaa", jupisi hän, ja lisäsi luottavaisesti, huomatessaan Bellarion kysyvän katseen: "Me Pyhän Fransiskuksen veljet emme ole järin oppineita. Oppineisuus turmelee vaatimattomuuden."

Bellarion huokasi. "Sen tiedän omasta kokemuksestani", sanoi hän, ja käänsi italiaksi loppuosan kirjeestä: "Tämä on meidän rakas poikamme Bellarion, talomme kasvatti, joka aikoo aina Paviaan asti lisäämään tietojansa. Me suljemme hänet Jumalan suosioon ja uskomme hänet omien sekä muidenkin veljien huomaan, niin että he hänelle antavat suojaa ja apua hänen vaelluksellansa Me huudamme avuksi kaikkea ja kaikkia, jotka voivat häntä edesauttaa pääsemään Herramme armosta osalliseksi."

Munkki nyykäytti päätään. "Olet tosiaankin kärsinyt ikävän vahingon. Mutta koska nyt näin on käynyt, niin tahdonpa tehdä sinulle saman palveluksen kuin kirjekin niinkauan kuin yhdessä olemme, ja kun tiemme eroavat, toimitan sinulle yhtä hyvän suosituksen Sesian augustiniluostarin esimieheltä. Hän kyllä laatii sen, jos minä häntä pyydän."

Nuori mies kiitti häntä lämpimästi, yhä vieläkin pahoillaan hautomiensa epäluulojen vuoksi. He kulkivat sitten tuokion ääneti, kunnes munkki taas puhkesi puhumaan:

"Sinun nimesi siis on Belisario, hä? Omituinen nimi!"

"Ei Belisario, vaan Bellario, tahi oikeamminkin Bellarione."

"Bellarione? Mutta sehän on vieläkin pakanallisempi kuin Belisario. Mistä sinä sellaisen nimen olet saanut?"

"En ainakaan kasteessa, siitä voit olla varma. Minut ristittiin Ilarioksi kelpo Pyhän Hilariuksen mukaan, joka muuten on suojeluspyhimykseni."

"No, mutta miksi sitten...?"

"Se on pitkä juttu, minun elämäntarinani", vastasi Bellarion, ja kertoi sitten hiukan kainosteltuaan, mitä aikaisemmista vaiheistaan tiesi.

Hän oli syntynyt, kuten otaksui, kuusi vuotta suuren skisman puhkeamisen jälkeen, toisin sanoen vuoden 1384 vaiheilla, kylässä, jonka nimestä enempää kuin vanhempiensakaan nimistä hänellä ei ollut mitään tietoa.

"En muista", jatkoi hän, "isästäni tai äidistäni paljon mitään. Ainoa, minkä isästäni varmuudella tiedän, on, että hän todella on ollut olemassa. Äitini oli äkäpussi, jota koko perhe, isä mukaanluettuna, pelkäsi. Varhaisimpia muistojani on kauhu, jonka hänen läpitunkeva äänensä aina aikaansai. Se oli ruikuttava ja samalla kimeä, tuo ääni; voin kuulla sen yhä vieläkin kutsuvan sisartani. Siskoni nimi oli Leocadia, ainoa omaisteni nimistä, jonka enää muistan, mistä päättäen se usein oli äidin huulilla. Meitä oli kokonainen liuta. Muistan hämärästi, että meitä oli kaikkiaan noin puolisen tusinaa rasavilliä. Tapanamme oli leikkiä suuressa, kylmässä huoneessa, joka oli keltaiseksi sivuttu ja jota valaisi lasiton ikkuna. Ulkona ropisi sade kapealle, ikävälle kadulle. Ilmassa kajahteli tuolloin tällöin merkillisiä helähdyksiä, aivan kuin olisi naapurissa työskennellyt joukko aseseppiä. Vaarinpito meistä oli uskottu Leocadialle, joka kaiketi oli vanhin joukosta. Muistan hänet tytönhuiskaleena, jonka paljaat sääret vilkkuivat räsyisen hameen alta. Kuin utuisena kuvana näen vielä hänen keltaisen pörrötukan ympäröimät kapeat kasvonsa, ja sitten kuulen raskaita askeleita ja kimeän, viiltävän äänen, joka huutaa 'Leocadia!' Se pani meidät aina kipittämään pakoon.

"Siinäpä onkin kaikki, mitä omaisistani osaan sinulle kertoa, veli. Huomautat ehkä, ettei minun kannattaisi muistaa tuon vertaa, kun en enempääkään muista. Ja mielellänihän minä noiden pikku muistojen sijasta kehittelisinkin itsestäni kauniin tarinan, kuvittelisin palatsia syntymäsijakseni ja kuuluisaa nimeä perinnöksi isältäni.