Part 10

Squarcia syytti matkan pituutta nostaessaan Bellarionin ison, mustan hevosensa selkään, mutta itse asiassa hän tahtoi säästää nuorukaista turhalta kidutukselta. Bellarionin kädet olivat niin höllästi sidotut, että hän koko ajan saattoi pitää kiinni metsästäjän vyöstä.

Näin saapui hän hämärissä Milanon kuuluisaan kaupunkiin. Jo matkan varrella, heidän pysähtyessään tuokioksi eräälle mäennyppylälle, oli hän saanut jonkinmoisen käsityksen kaupungin koosta. Vaikka oli kuullut paljonkin juttuja Milanosta, ei hän ollut osannut sitä niin suurenmoiseksi kuvitella kuin se todellisuudessa oli. Ihmetellen katseli hän jykeviä, punaisia muureja, jotka kuvastuivat leveään vallihautaan, muurien takaa kohoavia lukuisia kirkontorneja, Sant' Eustorgion kellotapulia, jonka tunsi monien kuvauksien perusteella, sekä kahdeksansärmäistä, tiilistä ja marmorista rakennettua Saint Gothard-kirkon tornia, Azzo Viscontin lahjaa kaupungille.

He saapuivat herttuallisen seurueen kintereillä kaupunkiin Porta Nuovasta, portista, jonka kivikaaret olivat peräisin roomalaisajoilta. Ratsastettuaan nostosillan yli ja holvin läpi he saapuivat vartiotalolle, joka jo itsessään oli pieni linnoitus. Sen edustalla maleksi jänteviä, parrakkaita palkkasotureita, jotka keskustelivat äänekkäästi kanttoonigermaanien kielellä. Matka jatkui pitkin Borgo Nuovoa, pitkää katua, jonka molemmin puolin lukuisat palatsit kohosivat toistensa vieressä ja joka Bellarionista näytti tavattoman leveältä, vaikka se olikin melko ahdas Milanon muihin katuihin verrattuna. Edestakaisin kulkevat ihmiset näyttivät yhtä oudoilta kuin rakennukset. Rauhallisia, hyvinvoipia kauppiaita kuljeksi nälkäisen ja kurjan näköisen rahvaan joukossa, siellä täällä asteli tai ratsasti loistava ylimys aseistetun ja haarniskoidun palvelijan saattamana.

Niin ylhäiset kuin alhaiset pysähtyivät ja paljastivat päänsä herttuan ratsastaessa ohi. Bellarion huomasi kuitenkin, että melkein kaikkien ilmeet kuvastivat joko vihaa tai inhoa.

Vihdoin he päätyivät suurelle, jalavien reunustamalle aukiolle, jonka pohjoisella sivulla kohosi mahtava, salkojen ja rakennustelineitten ympäröimä marmorirakennus. Siinä, tiesi Bellarion, oli valmistumassa eräs maailman ihmeellisimpiä tuomiokirkkoja. Se oli omistettu Pyhälle äidille, ja sen perusta oli vanhan Saint Ambrose-basilikan paikalla. Työt sujuivat kuitenkin Gian Galeazzon kuoltua perin hitaasti, olivatpa aika ajoin aivan seisahduksissakin.

He ratsastivat aukion yli. Se oli pyhää aluetta, oli Bellarion kuullut. Täällä, nykyisin jo revityssä basilikassa, oli pyhä Augustinus kastettu. Täällä oli pyhä Ambrosius taistellut, aloittaen sen kirkon ja maallisen vallan välisen sodan, jota sitten vielä aikojen kuluttua ghibellinit ja guelfit jatkoivat.

Kohoavan tuomiokirkon vieressä oli vanha Broletto, puoleksi palatsi, puoleksi varustus, Milanon herrojen asunto aina Matteo Viscontin päiviltä asti.

Holvikaarien alitse he ratsastivat Arrengon suurelle palatsipihalle ja edelleen St. Gothard-pihaan. Täällä laskeuduttiin satulasta ja Gian Maria antoi vankia koskevat määräykset jalustinta pitelevälle Lonatelle.

"Tuon koirien lumoajan", sanoi hän, "on illallisen jälkeen annettava minulle täysin tyydyttävä selitys."

Bellarion teljettiin maanalaiseen vankikomeroon, jonne pääsi niukasti valoa ja ilmaa pienestä ristikolla varustetusta aukosta. Kopissa oli kylmä ja seinät uhosivat pahanhajuista kosteutta. Yksinäisyys ja pimeys saivat hänet pian alakuloiseksi. Lisäksi oli hän kovin nälissään, eikä nälkä pysty suuresti lohduttamaan. Hänen vartijansa eivät antaneet hänelle edes leivänkannikkaa purtavaksi. Pari tuntia ehti vierähtää, ennenkuin herttua saapui Bellarionia katsomaan. Gian Mariaa seurasi Lonate ja neljä nahkapukuista miestä, joista yksi oli Squarcia. Hänen korkeutensa puku oli ylen kirjava, mikä todisti puuttuvaa kauneusaistia. Korkealla kauluksella varustetun samettinutun toinen puoli oli valkoinen, toinen räikeänpunainen. Uumilla oli rubiineilla koristetuista kultarenkaista koottu vyö ja sääristä oli toinen verhottu valkoiseen, toinen punaiseen. Punainen ja valkea olivat Viscontien värejä, joita Gian Maria kantoi melkein alituisesti, suuren isänsä tapaan.

Hänen pullottavat silmänsä tarkastelivat Bellarionia tavalla, joka sai nuorukaisen värisemään.

"No, roisto. Joko suostut puhumaan? Joko sanot mitä taikakeinoa käytit?"

"Herra herttua, en tehnyt mitään taikoja."

Herttua hymyili. "Ehkä pieni katumusharjoitus vahvistaa muistiasi. Oletko kuullut puhuttavan minun keksimästäni pääsiäispaastosta? Se kestää neljäkymmentä päivää, ja on hiukan tuskallisempi kuin pelkkä paasto. Kuitenkin on se perin terveellinen jäykkäniskaisille rosvoille ja opettaa heidät halveksimaan elämää siinä määrin, että he tavallisesti ovat sangen iloisia saadessaan vihdoin kuolla. Sinä aloitat nyt. Lyön vaikka vetoa, että pian kadut katkerasti tekoasi ja toivot, että koirat mieluummin olisivat sinut tappaneet". Hän kääntyi Squarciaan. "Tartu vankiin", käski hän.

He veivät Bellarionin suurempaan huoneeseen komeron takana. Hänen katseensa osui heti pitkään puusta tehtyyn laitteeseen, joka oli pöydän korkuinen. Siinä oli kaksi pitkulaista, puuruuveilla toisiinsa liitettyä pölkkyä ja joukko köysiä, jotka oli kiinnitetty toiseen pölkkyyn.

"Sitokaa tuo lurjus tiukkaan", ärisi herttua.

Viivyttelemättä kävi kaksi rengeistä käsiksi Bellarioniin, paljastaen kätevästi hänen yläruumiinsa. Squarcia seisoi hiukan syrjässä, koettaen voittaa taikauskoisen pelkonsa ja odottaen korkeampien voimien väliintuloa. Eikä hän odottanut suotta.

Keskeytys ei kuitenkaan ollut yliluonnollinen, vaan johtui yksinkertaisesti Squarcian salaa lähettämästä sanomasta.

Herttuan takana oleva raskas, raudoitettu ovi aukeni hitaasti, ja uljaan näköinen mies pysähtyi kynnykselle. Vaikka hän oli jo noin viisikymmenvuotias, näytti hän kymmentä vuotta nuoremmalta, sillä hänen vartalonsa oli vieläkin solakka ja notkea, ryhti suora, ja tummat silmät ruskeiksi parkituissa, jäykkäpiirteisissä kasvoissa loistivat eloisina. Hänen yllään oli tummanpunainen, kullalla kirjailtu tunikka ja viininväriset housut ja hartioilleen oli hän heittänyt nahkapäärmeisen, silkkiäismarjan värisen samettiviitan.

Tuokion seisoi hän ääneti katsellen, ja virkkoi sitten miellyttävällä, hiukan ivallisella äänellä: "Mikä törkeys teidän korkeuttanne nyt askarruttaa?" Herttua pyörähti ympäri, rengit seisoivat hievahtamatta. Vieras astui tyynesti portaita alas. "Kuka teidät käski tänne?" karjui herttua. "Velvollisuus. Velvollisuuteni teidän holhoojananne..." "Minun holhoojanani!" Äänessä oli kihisevää raivoa. "Te ette ole minun holhoojani, vaikka hoidatte Milanon hallitusta. Hoidatte minun tahdostani. Lienette kai tarpeeksi viisas älytäksenne sen."

"Kenties en ole. Kuka tietää, mikä on viisautta?" Ääni oli edelleenkin tyyni, tasainen, hiukan pilkallinen. Itsestään varma mies. Hän ei ryhtynyt väittelemään. "Toinenkin velvollisuus minua kutsuu. Isän velvollisuus. Sanotaan, että tuo nuorukainen, jonka kanssa juuri aioitte ryhtyä huvittelemaan omalla tavallanne, väittää olevansa minun poikani."

"Sanotaan? Kuka sanoo?" Herttuan kysymys ilmaisi vihaa tuota tuntematonta kohtaan.

"Sitäkö minä muistaisin. Hovissahan juorutaan lakkaamatta. Saadessaan kuulla jotakin tavallisuudesta poikkeavaa täytyy hovin herrojen ja naisten heti keskustella siitä. — Ehkäpä tekin olitte kuullut tämän väitteen. Olitteko?" Ääni koveni äkkiä. Nyt puhui holhooja, mies, joka piteli vitsaa. Herttua raivosi ja kirosi, mutta hän oli voimaton.

"Kautta pyhän Ambrosiuksen luitten! Ettekö kuullut, että hän tappoi koirani? Tappoi kolme koiraa ja lumosi loput."

"Kenties hän lumosi teidät samalla, koska uskallatte ryhtyä kiduttamaan häntä ilmoittamatta mitään minulle."

"Eikö se ole oikeuteni? Enkö ole elämän ja kuoleman valtias alueellani?"

Tummat silmät hehkuivat nelikulmaisissa kasvoissa. "Te olette..." Hän hillitsi itsensä ja viittasi käskevästi Squarcia Giramolle: "Mene, ja ota nuo renkiroistot mukaasi."

"He ovat täällä minun käskystäni", muistutti herttua.

"Heitä ei tarvita enää."

"Jumalavita, te käytte päivä päivältä röyhkeämmäksi, Facino."

"Jos lähetätte heidät pois, muutatte ehkä mielipidettänne."

Heidän katseensa kohtasivat ja voitettuna mutisi herttua lopulta: "Menkää matkoihinne! Jättäkää meidät!" Näin hän tunnusti tappionsa.

Facino odotti kunnes miehet olivat menneet, ja virkkoi sitten:

"Teette liian suuren numeron koiristanne. Urheilunne on sitäpaitsi kammottavaa ja eläimellistä. Olen varoittanut teidän korkeuttanne jo aikaisemmin. Lopulta nuo samat koirat vielä repivät kurkkunne."

"Koirat? Minun kurkkuni?" Hänen korkeutensa oli tukehtua.

"Juuri niin. Sanotte olevanne elämän ja kuoleman valtias. Milanon herttua ei kuitenkaan ole Jumala. Muistakaa se." Hän muutti äänensävyä. "Mies, jota tänään ajoitte takaa Abbiaten tienoilla, oli Fransesco da Pusterla."

"Tämä lurkki, joka sanoo olevansa poikanne, asettui häntä puolustamaan ja tappoi kolme minun parhaista koiristani..."

"Hän teki teille suuren palveluksen, herttua. Parempi olisi ollut, että Pusterla olisi päässyt pakoon. Niinkauan kuin metsästätte rosvoja, varkaita tai väkivallantekijöitä, vieläpä kerjäläisiäkin, ei teille paljon mahda, mutta kun usutatte koiranne mahtavan suvun jäsenten kimppuun, silloin lähdette kuilun reunalle."

"Vai niin! Paras Facino, jokainen Pusterla on vihamieheni. En ole unohtanut, että muuan Pusterla, Monzan linnanherra, myrkytti äitini, kuten aivan julkisesti kerrotaan."

Facino tuijotti herttuaa niin kummallisesti, että tämä kalpeni.

"Tämä nuori mies ei tiedä mitään vaikuttimistanne. Hän ei edes tiennyt, että te tuota metsästystä johditte Hän näki vain koirien ajavan takaa ihmistä. Minua ei pidetä sääliväisenä, mutta vannon, että olisin tahtonut tehdä, mitä hänkin teki. Kunnioitan häntä tämän teon vuoksi. Sitäpaitsi hän sanoi nimekseen Cane. Se nimi ansaitsee jonkinlaista kunnioitusta Milanossa, herttualtakin." Hänen äänensä oli jälleen teräksenkova. "Vainotkaa Pusterlaa niin paljon kuin haluatte — omaa tuhoanne kohden kuljette — mutta älkää metsästäkö Canea ilmoittamatta minulle ensin aikomuksestanne."

Hän vaikeni. Herttua seisoi tylsänä, kiukkuisena ja häpeissään hänen edessään. Facino kääntyi Bellarioniin: "Tule, poikaseni, Hänen korkeutensa sallii sinun lähteä. Ota mekkosi ja seuraa minua."

Bellarion oli hieman peloissaan, mutta huvitettuna seurannut keskustelua, eikä ollut aivan varma siitä, eiköhän vain joutuisi ojasta allikkoon. Hän katseli äänet! Facinon huolettomia, hyvänsuopaisia, hiukan ivallisia kasvoja Sitten hän koneellisesti totellen poimi vaateriekaleensa lattialta ja seurasi Biandraten kreiviä.

Facino kulki tyynesti portaita ylös hänen edellään, sanaakaan puhumatta, ja nuorukainen ihmetteli itsekseen mitä nyt mahtaisi seurata.

He saapuivat upeaan huoneeseen, jonka seiniä peittivät flaamilaiset verhot. Kalusto oli ylen loistava ja suurissa jalustoissa paloi lukuisia kynttilöitä. Facino lähetti pois joukon odottavia palvelijoita ja kääntyi silmäilemään seuralaistaan.

"Te olette rohjennut väittää olevanne poikani", virkkoi hän. "Minulla on ilmeisesti suurempi perhe kuin tiesinkään. Onnittelen teitä isän vaalin johdosta. Kertokaahan nyt, kuka on saanut kunnian olla äitinne."

Hän heittäytyi nojatuoliin tuijottaen edessään seisovaa Bellarionia, jonka iho pilkisti rääsyisen punaisen puvun repeämistä..

"Rehellisesti puhuen, herra, liioittelin hädissäni sukulaisuuttamme."

"Liioittelitte?" Facino Cane kohotti tuuheita kulmakarvojaan. Hänen huvitettu ilmeensä kävi ivallisemmaksi. "Missä määrin?"

"Olen ainoastaan teidän ottopoikanne."

Kulmakarvojen väliin ilmestyi ryppy ja hyväntahtoinen ilme katosi.

"Oho! Tuo oli valhe. Pojan ehkä olisin voinut saada tietämättäni, sillä olinpa kerran nuori minäkin, enkä pitänyt erikoisesti lukua suudelmistani, mutta toisen miehen lasta en ole ottanut omakseni tietämättä siitä mitään."

Bellarion oli tarkannut hänen kasvojaan ja tunsi voivansa olla rehellinen tuolle miehelle.

"Minähän se otinkin teidät kasvatusisäkseni." Ja lieventääkseen julkeuttaan hän lisäsi: "Suuressa hädässäni otin teidät kasvatusisäkseni aivan samoin kuin ihmiset ottavat itselleen suojeluspyhimyksiä. En tiennyt mitään muuta keinoa välttyä kidutukselta, joka olisi päättynyt kuolemaan. Mainitsin nimen, joka oli tarpeeksi mahtava pelastamaan minut."

Hetken äänettömyyden jälkeen Facino purskahti nauruun. "Valitsitte minut kasvatusisäksenne. Jospa jokainen voisikin valita vanhempansa..." Hän nousi. "Kuka te olette, nuori lurjus? Mikä on nimenne?"

"Bellarion, herra."

"Omituinen nimi. Mikä on tarinanne? Olkaa rehellinen, ellette tahdo, että luovutan teidät takaisin herttualle." Bellarion rauhoittui. Kreivin sanat ilmaisivat, että hän ehkä auttaisi Bellarionia, jos tämä avoimesti kertoisi tarinansa. Ja peittelemättä mitään kertoi hän uudelle suojelijalleen saman tarinan, jonka aikaisemmin oli kertonut Lorenzaccio da Trinolle.

Facino Cane kuunteli suurella mielenkiinnolla. "Ja hädän hetkellä kuvittelitte, että tuo sotilas, joka teidät vei luostariin, olin minä!" Kondottieri hymyili hieman tuikeasti. "Aika kekseliästä. Mutta kertokaa nyt koiraseikkailusta."

Bellarion oli nimittäin lopettanut tarinansa kuvailemalla lähtönsä Ciglianosta. Eikä hän nytkään hiiskunut mitään seikkailustaan Montferratissa, vaan kävi suoraan käsiksi päivään, jona jätti taakseen Abbiategrasson. Facino kuunteli nyt hieman epäilevän näköisenä, vaikkakin Bellarionin kertomus sopi tarkalleen yhteen Squarcian antamien tietojen kanssa.

"Kuka teitä koirilta suojeli?" kysyi kreivi puolittain vakavana, puolittain leikillisesti. "Vai oliko pelissä tosiaankin noituutta?"

"Vastasin herttualle, ettei koira syö koiraa, ja tuossa puheessa oli perää."

"Mitä? Väitättekö, että pelkkä nimi, Cane...?"

"En tietenkään. Kaatuessani suurimman koiran alle, viilsin sen melkein auki tikarillani, eivätkä muut koirat vainunneet minussa paljon muuta kuin kumppaniaan. Tietenkin oli minulla onnikin myötä."

Facino nyökkäsi hitaasti. "Uskotteko ihmeisiin?"

"Teidän ylhäisyytenne kärsivällisyys on ensimmäinen kokemani ihme."

Facino nauroi ääneen. "Jopa olette ujostelematon veitikka." Hän nousi. "Olisipa tainnut teidän käydä hullusti, ellen olisi saanut yht'äkkiä tietää, että minulle on lahjoitettu poika." Ja Bellarionin sanattomaksi hämmästykseksi laski kuuluisa sotilas kätensä hänen olalleen, katsoen syvälle hänen silmiinsä. "Koetitte pelastaa Pusterlan hengen ajattelematta vaaraa, johon itse jouduitte, ja se teko on teille kunniaksi. Ansaitsette palkkion. Teistä siis aiotaan munkkia?"

"Se on apotin toivomus." Bellarion oli punastunut hiukan kuullessaan kiittävät sanat. "Niin kai käykin palattuani Paviasta."

"Apotin toivomus? Onko se myös oma toivomuksenne?"

"Alan pelätä, ettei niin ole."

"Pyhä Gothard, ettepä tosiaan ole papinkokelaan näköinen. Mutta omahan on asianne." Käsi luiskahti nuorukaisen olkapäältä ja Facino asteli pylväskäytävää kohti. Yötaivas näytti safiirinsiniseltä. "Annan teille suojelukseni, ja huomenna voitte rahalla ja vaatteilla varustettuna jatkaa matkaanne Paviaan."

"Vahvistatte uskoani ihmeisiin, herra", sanoi Bellarion.

Facino hymyili ja kutsui palvelijoita. Hän käski antaa Bellarionille syötävää ja vaatteita. Senjälkeen he jatkaisivat keskustelua.

III luku.

BIANDRATEN KREIVITÄR.

Sinä iltana juttelivat Facino Cane ja Bellarion sangen myöhäiseen. Pavian matka lykkääntyi päivä päivältä. Kirjoitettu oli, ettei Bellarion saisi nähdä tätä matkansa päämäärää ennenkuin erinäisten vuosien kuluttua.

Facino oli löytävinään nuorukaisessa moniaita omia luonteenominaisuuksiaan. Bellarion, tuo erikoisen näköinen poika, oli sukkelajärkinen ja terävä, oppinut ikäisekseen ja lujatahtoinen. Facino ihaili myös hänen ulkonaista olemustaan, voimakkaita, norjia jäseniä ja rohkeita, ilmeikkäitä kasvoja. Jos Jumala olisi lahjoittanut hänelle pojan, olisi hän toivonut tämän olevan Bellarionin kaltaisen. Tästä ajatuksesta ei ollut pitkältä päätökseen: hän kiinnittäisi Bellarionin itseensä niillä siteillä, jotka nuorukainen jo oli hänelle osoittanut — ottaisi hänet todella kasvatikseen. Facinon äkkinäinen päätös oli sangen kuvaava. Ripeä toiminta oli sotilaan verissä. Kolmantena päivänä saapumisestaan kertoi nuorukainen seikkailustaan Montferratissa. Hänellä oli kuuntelijana paitsi Facinoa myös tämän kaunis, nuori puoliso. He nauroivat ja ihmettelivät vuoroon, tarinan edistyessä. Vihdoin sanoi Facino:

"Ovela kettu, tuo markiisi Theodore. Mutta hänen viekkautensa on myös hänen tuhonsa. Tunnen hänet hyvin. Opin aseidenkäytön hänen isänsä palveluksessa. Ja sotilaan ura on totisesti miehevämpi kuin papin."

Näin siirtyi hän äkkiä markiisi Theodoresta Bellarionin asioihin. "Aiotteko vakavissanne hukata elämänne luostariin? Tehän olette mitä parhainta sotilasainesta."

Bellarion huokasi. Kolme päivää oli hän viettänyt täällä kuin unessa. Facino oli niin peräti toisenlainen kuin hän oli kuvitellut silloin kun kysymättä otti hänen nimensä omakseen. Hän vastasi kreiville apotin sanoilla: "Pax multa in cella, foris autem plurima bella". Ja kuitenkin...

Facino jatkoi: "Oliko luostarin rauha parempi kuin maailman levottomuus? Eikö vääryyksien oikaisemisessa olisi paljon tekemistä? Eivätkö työ ja taistelu olleet jokaisen miehen asia?"

Bellarion huokasi jälleen. Facino, joka tarkkasi häntä melkein nälkäisellä ilmeellä, pitkitti:

"Eikö se, joka sulkeutuu kammioon pelastaakseen sielunsa, ole miehen kaltainen, joka kaivoi talenttinsa maahan?"

Hän kehitteli hetken tätä ajatusta ja siirtyi sitten kertomaan taisteluista ja kansojen vapautuksista. Hän oli voitokkaana päällikkönä ollut mukana lukuisilla sotaretkillä ja hänen muistelmansa tarjosivat mitä mielenkiintoisinta kuultavaa. Bellarion teki silloin tällöin jonkin huomautuksen, osoittaen hämmästyttävän terävää käsityskykyä kun Facino antautui selittämään jotakin strateegista tai taktillista tehtävää. Näin solmittiin uusi side heidän välillään.

Syvällä jossakin sielunsa sopukassa tunsi Bellarion kummallisen halun orastavan. Hänen oli vietävä Montferratin ruhtinattarelta saamansa tehtävä päätökseen. Tuo ajatus oli vielä tällä hetkellä kuin unelma, utuinen ja epämääräinen. Mutta jos hän astuisi sisään ovesta, jonka Facino hänelle niin auliisti avasi, silloin toteutuisi varmasti tuo haave.

He keskustelivat Facinon asunnon pylväskäytävässä. Facino ja hänen puolisonsa istuivat nojatuolissa, Bellarion taas nojasi selkänsä solakkaan pilariin. Aurinko paistoi pihalle, jolla tähän aikaan päivästä ei näkynyt ketään. Bellarionilla oli yllään Facinon lahjoittama upea puku. Lyhyttä tunikkaa kiristi sinipunainen nahkavyö ja tukka lainehti pehmeänä ja kammattuna niskassa. Hän oli kerrassaan komean näköinen siinä seisoskellessaan, ja kreivitär, joka katseli häntä hieman väsyneillä sinisillä silmillään, ajatteli itsekseen, ettei tuo uljas nuorukainen sittenkään voinut olla Facinon poika, niinkuin joku juorukello jo oli ehtinyt väittää.

"Herra kreivin neuvo on viisas", huomautti hän. "On aivan ilmeistä, ettei teitä ole tarkoitettu luostariin."

Tämä kaunis nainen oli vasta kolmissakymmenissä, kooltaan keskimittainen ja sopusuhtainen. Hänen koko olemuksessaan oli jotakin kissamaista, ja kissan toivat mieleen hänen vihertävät silmänsäkin, jotka tavallisesti hiukan uneliaina, mutta samalla rohkeina loistivat eboniittimustan tukan ympäröimissä vaaleissa kasvoissa.

Bellarion katseli häntä silmää räpäyttämättä ja tuo katse sai Tendan kreivin ylpeän tyttären kumman levottomaksi. Hän liikutti hitaasti viuhkaansa, siirtäen katseensa syrjään.

"Olisin naurettava, jos odottaisin enempiä kehoituksia", virkkoi Bellarion.

"Olette sangen kohtelias, herraseni", vastasi kreivitär laiskasti hymyillen. Yhtä laiskasti hän nousi ja lisäsi: "Saat hyvän oppilaan, Facino."

Facino ryhtyi viivyttelemättä työhön. Tehtyään kerran päätöksen ei hän enää aikaillut. Jo seuraavana päivänä lähti hän vaimonsa, palvelijainsa ja Bellarionin kanssa Abbiategrasson metsästyslinnaan, ja täällä alkoi nyt nuorukaisen sotilaskasvatus, jota jatkui aina joulun seuduille. Unelman tuntu katosi ja Bellarion havahtui jälleen todellisuuteen.

Hän sai ensin ratsumiehen kouluutuksen, oppien hevosenhoidosta kaikki mitä opittavissa oli. Sitten seurasi aseharjoituksia, ankaraa työtä. Facino ohjasi itse häntä kaikessa, tosinaan rajusti ja maltittomana, mutta kuitenkin lopulta rajattoman kärsivällisenä. Miekkailun vaikean taidon, joka kysyy sekä voimia että näppäryyttä, hän oppi nopeasti, ennenpitkää kuontui hänestä myös oiva painija ja tarkka ampuja, saipa hän tutustua uuteen, peloittavaan aseeseen, tykkiinkin, jonka moraalinen vaikutus oli suurempi kuin sen todellinen teho. Muuan Facinon palveluksessa oleva sveitsiläinen kapteeni Stoffel opetti häntä käsittelemään pertuskaa, ja eräältä Soto-nimiseltä espanjalaiselta sai hän ohjausta tikaritaistelussa.

Samaan aikaan otti myös kreivitär hänet oppilaakseen. Joka ilta uhrattiin tunti tanssinopetukseen, ja välistä lähdettiin myös ratsain haukkametsästykseen Ticinon rannoilla humiseviin metsiin. Kreivitär oli Bellarionin mielestä liiankin innostunut tähän urheiluun.

Eräänä syksyisenä päivänä, tuulen tuodessa ensimmäisen viestin lumen asumasijoilta, olivat kreivitär Beatrice ja Bellarion muuatta saalistavaa haukkaa seuratessaan saapuneet pienen puron rantaan. Vaikka puro nyt olikin tulvillaan vettä, tunsi Bellarion paikan samaksi, jossa kerran oli joutua Gian Marian koirien revittäväksi.

Juuri heidän pysähtyessään iski haukka kolmannen kerran. Kahdesti oli riista, kaunis haikara, saanut väistetyksi, mutta tällä kertaa joutui se vainoojansa kynsiin ja molemmat linnut putosivat huimaa kyytiä alaspäin. Muuan rengeistä riensi syötti kädessä vangitsemaan haukkaa ja pelastamaan saalista.

Äänettömänä katseli Bellarion kreivitärtä, joka melkein lapsellisella ihastuksella ilmaisi tyydytyksensä haukan saavutuksen johdosta.

"Mainio isku! Mainio isku!" hoki hän, odottaen ilmeisesti Bellarioninkin suusta tunnustusta. Lopulta hän ei malttanut olla suoraan kysymättä: "Eikö ollutkin?"

Hajamielisesti Bellarion veti suutaan hymyyn. Kreivitär tuntui hänestä huvittavalta kiihkossaan.

"Ajattelin muuatta toista haikaraa, joka niinikään oli joutua haukan saaliiksi tällä paikalla." Ja hän kertoi herttuan koirista.

"Tämä on siis pyhää maata", virkkoi kreivitär hiukan uhitellen.

Bellarion ei välittänyt hänen sävystään, vaan jatkoi. "Ja tästä johtuivat ajatukseni muihin asioihin." Hän viittasi kädellään puron yli. "Tuota tietä tulin Montferratista."

"Miksi puhutte noin vihaisella äänellä? Teidän ei kaiketi ole tarvinnut katua tuloanne."

"Päinvastoin, olen kiitollinen. Mutta toivon jonakin päivänä voivani palata tuota samaa tietä suorittaakseni erään velan."

"Se päivä ei toki liene koittanut vielä. Aurinko laskee jo, ja kotiin on melkoinen matka. Jos siis olette uneksinut loppuun, voimme kai lähteä paluumatkalle."

Kreivittären ääni oli hieman pureva ja Bellarion huomasi sen. Montferratin mainitseminen oli suututtanut kreivitärtä, vaikka Bellarion ei ymmärtänyt, minkä vuoksi. Karkoittaakseen tuon pahantuulisuuden hän jutteli innokkaasti heidän ratsastaessaan metsästyslinnaa kohti, ja yhtäkkiä sai hän tietää syyn kreivittären suuttumukseen. Tämä sanoi näet:

"Tarkoitatteko jättäneenne sydämenne Montferratiin?"

"Sydämeni?" Nuori mies katseli häntä ihmetellen ja nauroi. "Eräässä mielessä kyllä. Jätin sinne vyyhden, joka vielä on selvittämättä. Jos se merkitsee sydämen jäämistä sinne, niin..." Hän vaikeni.

"Joku Perseus ja Andromeda-juttu! Ritaritarina! Ah, teillä on joku lemmenseikkailu siellä."

"Miksi olette niin katkera, rouva?"

"Katkera? Minähän nauran."

"Nauratte. Mitä naurettavaa siinä on?"

"Teidänkö lemmensairaudessanne? Ruhtinatar Valeria ja..."

Bellarion ähkäisi, mutta purskahti sitten itsekin nauruun.

"Mistä tämä äkkinäinen ilo?"

"Kerroittepa hauskan jutun, rakas madonna. Nimetön Bellarion rakastunut prinsessaan! Oletteko huomannut minussa muitakin hulluuden oireita?"