Part 11

Nuori mies oli todella iloinen, vaikka hän pilaili, tuumi kreivitär, tarkatessaan seuralaistaan pitkien silmäripsiensä alitse.

"Ellette uneksi rakkaudesta, niin mitä sitten haaveilette?"

Bellarion vastasi tyynesti: "Mitä ikinä se lieneekin, rakkautta se ei ole. Mitäpä tietäisin minä rakkaudesta? Mitä tekemistä on minulla rakkauden kanssa?"

"Miksi vavahditte mainitessanne rakkauden? Opettivatko luostarin isät teitä pelkäämään lempeä?"

"He eivät puhuneet minulle lemmestä mitään. Mutta vaisto neuvoo minua kavahtamaan joutumasta naurunalaiseksi. Olen nimetön Bellarion, kurjuudessa syntynyt, armopaloista elänyt..."

"Hurskasta kainoutta! Pyhää nöyryyttä!"

"Pitäisikö minun rehennellä kenties?"

"Rehennellä? Miksi? Teidän iällänne ei Facino ollut teitä kummempi. Hän on lähtenyt syvistä riveistä, eikä hänellä ollut läheskään teidän edellytyksiänne, ei kauneutta eikä oppia enempää kuin käyttäytymistaitoakaan. Rouva, aiotteko tehdä minut turhamaiseksi?"

"Valistan teitä vähän. Katsokaa Ottone Buonterzoa, Facinon asekumppania. Hänkin syntyi kurjuudessa, mutta kohotti jo nuorena katseensa tähtiin. Mies pyrkii sinne, minne hän katsoo. Pää pystyyn, poika."

"Jotta kompastuisin ensimmäiseen esteeseen tielläni."

"Kompastuivatko nuo muut? Ottone on tyranni Parmassa, itsevaltias ruhtinas. Facino voisi olla samanlainen, jos hänellä olisi siihen halua. Hän meni naimisiin minun kanssani, eikä minun sukuperäni ole huonompi kuin Montferratin ruhtinattarenkaan. Mahdollisesti hän on rikkaampi tai kauniimpi. Onko?"

"Rouva", sanoi Bellarion, "en ole koskaan nähnyt kauniimpaa naista kuin te." Hänen tyyni äänensä teki vastauksen merkitsevämmäksi kuin se itse asiassa oli.

Tumma puna levisi kreivittären vaaleille kasvoille. Hän kätki katseensa silmäripsiensä taa ja hieno hymy karehti hänen täyteläisillä, kaunismuotoisilla huulillaan. Sitten ojensi hän kätensä ja laski sen tuokioksi nuorukaisen kädelle.

"Onko tuo totta, Bellarion?"

Nuori mies tuli hiukan levottomaksi moisesta kiihkeydestä.

"Totta", vastasi hän lyhyesti.

Kreivitär huokasi ja hymyili jälleen. "Olen hyvilläni. Toivoin teidän pitävän minusta, Bellarion. Pelkäsin Montferratin ruhtinattaren olevan... esteenä."

"Mitä hän estäisi? En oikein ymmärrä. Olisinko minä kiittämätön herra kreiville ja teille? Voisinko olla muuta kuin nöyrin orjanne?"

Kreivitär Beatrice katsahti häneen uudestaan, tällä kertaa kalpeana ja teräksenkiiltävin silmin.

"Ah, olette kiitollinen!" sanoi hän.

"Niinpä tietenkin."

"Niin. Kiitollisuus on kaunis piirre, ja harvinainen. Mutta tehän olette joka suhteessa hyveellinen, vai mitä?"

Hän pistelee, tuumi Bellarion.

He olivat ehtineet metsään. Ja yht'äkkiä ympäröi heidät äänettömyys.

IV luku.

ENSIMMÄINEN TEHTÄVÄ.

Facino Cane asettui Abbiategrassoon Bellarionin kasvatusta valvomaan armon vuonna 1407. Tämä oli ensimmäinen lepo, jonka suuri soturi oli kymmeneen vuoteen itselleen suonut. Facino oli niitä miehiä, jotka eivät viihdy hetkeäkään toimettomina. Abbiategrassossa oli hän kuitenkin kaukana levottomasta hovista ja saattoi ensi kertaa Gian Galeazzon kuoleman jälkeen heittäytyä täysin huolettomaksi, minkä vuoksi hän tunsi olonsa sangen miellyttäväksi.

"Jos elämä olisi tällaista", sanoi hän muutamana iltana Bellarionille heidän kuljeksiessaan puistossa, jossa punaiset hirvet kävivät laitumella, "voisi ihminen olla sangen tyytyväinen."

"Tyytyväisyys", vastasi Bellarion, "on paikallaanoloa. Olen huomannut, ettei mies ole luotu sitä varten. Luostarin rauha on miehelle samaa kuin laitumen rauha härälle."

Facino hymyili. "Sinä edistyt", sanoi hän.

"Olen jättänyt koulun", tuumi Bellarion. "Te tarvitsette tätä keskeytystä toiminnassanne niinkuin väsynyt mies tarvitsee unta. Mutta kukaan ei halua nukkua ikänsä kaiken."

"Rakas filosoofi, sinun pitäisi koota viisautesi kirjaan."

"Taidanpa odottaa siksi kunnes tulen hieman vanhemmaksi."

Facinolle ei kuitenkaan suotu pitkäaikaista lepoa. Milanosta alkoi päivittäin tulla tietoja melskeistä, ja joulunalusviikolla lausui Facino vihdoin eräänä aamuna, että taisi olla viisainta hänen palata työhönsä Milanoon.

Kreivitär, joka koruompeluksineen istui ruskeassa nojatuolissa, suuttui

"Luulin sinun päättäneen, että jäisimme tänne kevääseen asti."

"En arvannut edeltäkäsin, että Milanossa syntyisi tällä välin rettelöitä.

"Mitä sinä siitä välität? Onko tämä sinun herttuakuntasi? Vaikka se kyllä voisi sitäkin olla."

"Jotta sinä olisit herttuatar." Facino nauroi. Hänen äänensä oli tyyni, vaikka pohjasävel soikin hieman katkerana. Tämä riidanaihe oli jo vanha. "Kunniakäsitteeni asettavat erinäisiä esteitä tielleni."

"Kyllä minä sinun kunniakäsitteesi tiedän." Kreivitär muikisti kaunista, punaista suutaan. "Katso Pandolfoa ja Buonterzoa. He eivät ole rahtustakaan jalompaa sukua kuin sinä."

"Jättäkäämme sukuperäni rauhaan, madonna."

Facino asteli ikkunan luo, peukalot kullasta taotun vyönsä sisäpuolella. Tuokion seisoi hän ääneti, leveä selkä huoneessaolijoihin käännettynä, katse tähdättynä talviseen maisemaan.

"Lunta näkyy sataneen aika paljon", huomautti hän vihdoin.

Kreivitär jatkoi ilkeyksiään. "Vielä enemmän sitä on satanut Bergamon ympäristössä, Pandolfon valtakunnassa..."

Facino kääntyi äkkiä ja lausui ivallisesti:

"Ja hiukan vähemmän Piacenzan tasangoilla, missä Ottone Buonterzo pitelee valtikkaa. Suvaitkaa vaihtaa puheenaihetta, madonna."

"Enkä suvaitse."

"Mutta minä suvaitsen." Hänen äänensä oli kohonnut ja kajahti nyt käskevänä.

Kreivitär nauroi ja kääriytyi tiukemmin kärpännahkaviittaansa.

"Täällä on teidän tahtonne luonnollisestikin laki. Me tulemme ja menemme aivan niinkuin te suvaitsette."

Facino katsoi häntä hiukan kummastuneena. "En ole koskaan aiemmin huomannut sinun kiintyneen näin syvästi Abbiategrassoon, Bice. Et tuntunut ensinkään halukkaalta lähtemään tänne Milanosta."

"Mikä ei estänyt sinua pakottamasta minua lähtemään."

"Tuo ei ollut mikään vastaus." Hän tuli lähemmäksi. "Mistä tämä äkkinäinen ihastus? Miksi tympäisee sinua yht'äkkiä Milano ja hovi, jossa ennen olet loistanut aurinkona mitä suurimmalla ihastuksella?"

"Jos sinusta kertakaikkiaan joka seikalla pitää olla syy, niin tunnustan, että minua on alkanut viehättää maaseudun rauha. Hovissa ei sitäpaitsi näinä päivinä ole hauskaa. Hovi muistuttaa minua myös alituisesti siitä, mitä sinä voisit olla, jos tahtoisit. Jos sinun sijassasi olisi joku Buonterzo tai Pandolfo, dal Verme tai Appiano, ei hän epäröisi hetkeäkään."

"Anastaessani vallan menettäisin nauttimani kansansuosion, sillä kansa kunnioittaa uskollisuuttani ja rehellisyyttäni, ja minun täytyisi hallita rautakädellä. Pian minua vihattaisiin niinkuin nyt vihataan Gian Mariaa. Sota uhkaisi joka puolelta ja valtio muuttuisi taistelukentäksi."

"Niin oli asianlaita Gian Galeazzonkin valtakauden alussa. Ja kuitenkin kohosi Milano mahtavaksi valtakunnaksi."

"Tällä hetkellä on Milano voimaton. Gian Maria on antanut kaiken rappeutua. Pane kansalaiset miten tiukalle tahansa, tarpeeksi kultaa riittävien puolustusjoukkojen palkkaamiseksi ja muonittamiseksi et saa irti. Luuletko, että Pandolfo ja Buonterzo muussa tapauksessa olisivat rohjenneet tehdä, mitä tekivät? Tein sinusta Biandraten kreivittären ja siihen saat tyytyä. Minulla on velvollisuuksia edesmenneen herrani ja ruhtinaani poikaa kohtaan."

"Siksi kunnes tuo sama poika murhauttaa sinut. Miten hän sinua palkitsee? Eikö hän jo monasti ole yrittänyt vetää sinua satulasta?"

"En välitä niin suuresti siitä, mitä hän on, kuin siitä, mitä itse olen."

"Sanonko, mikä sinä olet?" Kreivitär kumartui eteenpäin, vihan uurtaessa vanhentavia vakoja hänen kauniisiin kasvoihinsa.

"Sano vain, jos se keventää mieltäsi. Naisen mielipide ei muuta omaa käsitystäni."

"Sinä olet narri, Facino!"

"Kärsivällisyyteni osoittaa tosiaankin sitä. Kiitä luojaasi!"

Hän kääntyi ja lähti huoneesta.

Kreivitär kyyrötti nojatuolissaan tukien kyynärpäitään polviinsa. Hänen tummat silmänsä tuijottivat uunin roihuviin liekkeihin. Tuokion kuluttua hän sanoi:

"Bellarion!"

Ei vastausta. Hän kääntyi. Tuoli, jossa nuorukainen oli istunut, oli tyhjä. Huoneessa ei ollut kreivitärtä lukuunottamatta ketään. Hän kohautti kärsimättömästi olkapäitään.

"Hupsu on poikakin. Sokea hupsu."

Oli päivällisaika kun Facino ja Bellarion palasivat. Pöytä oli katettu ja palvelijat odottivat.

"Syötyäsi", sanoi Facino vaimolleen, "voit valmistautua lähtöön. Palaamme Milanoon vielä tänään."

"Tänään." Kreivittären ääni oli vihainen. "Ah, sinä tahdot vain kiusata minua, osoittaa olevasi isäntä..."

Facinon kohotettu käsi vaiensi hänet. Kreivi otti esille pergamenttiasiakirjan ja lähetti pois palvelijat. Senjälkeen kertoi hän puolisolleen saamistaan uutisista.

Milanosta oli todellakin saapunut levottomuutta herättäviä viestejä. Estorre Visconti, Bernabon äpäräpoika, oli yhdessä Giovanni Carlon, Bernabon pojanpojan kanssa pannut toimeen mellakoita ghibellinien nimessä. Äskettäin järjestetyn ryöstöretken yhteydessä oli Estorre poltattanut koko Ticino-portin luona olevan korttelin. Kaupunkilaiset olivat tämänjohdosta uhanneet kapinalla, ja tilanne oli ylen huolestuttava. Kaiken huipuksi oli Ottone Buonterzo armeijoineen lähtenyt valloitusretkelle Milanoa kohti.

"Tiedot olen saanut Gabriellolta, joka pyytää minua heti palaamaan ja ottamaan ohjakset käsiini herttuan pelastamiseksi."

Kreivitär naurahti. "Ja uskollinen palvelija rientää avuksi. Otat selkääsi Buonterzolta. Jos sen teet, arvaan kyllä, kenestä tulee Milanon herttua. Buonterzo on sentään mies."

"Minä olen kuollut kun hänestä tulee Milanon herttua" hymyili Facino. "Sittenhän voit naida hänet, Bice, ja päästä herttuattareksi. Bellarion, kutsu palvelijoita."

He aterioitsivat nopeasti, ääneti, ja tuntia myöhemmin olivat he jo lähtövalmiina. Viime hetkessä vei Facino Bellarionin syrjään.

"Minulla on sinulle tehtävä, poikaseni", sanoi hän ottaen poveltaan kirjeen. "Saat kymmenen peitsimiestä saattueeksi Genovaan, missä jätät tämän kirjeen Ranskan kuninkaan sikäläiselle valtuutetulle, Boucicaultille. Jätä kirje hänelle henkilökohtaisesti. Tarvittaessa voit ryhtyä hänen kanssaan keskusteluihinkin. Asia koskee tuhatta ranskalaista keihäsmiestä, joita me tarvitsemme. Olen tässä kirjeessä luvannut hänelle kohtuullisen korvauksen. Hän on kuitenkin ahne ja vaatii kenties enemmän. Sinulla on oikeus hätätilassa korottaa summa kaksinkertaiseksi. Buonterzo on vaarallinen mies. Älä kuitenkaan ilmaise, että olemme hädässä, sillä siinä tapauksessa Boucicault suorastaan nylkee meitä. Sano vain, että tarvitsen miehiä, pitääkseni erinäisiä Milanon levottomia läänejä kurissa."

Bellarion katsoi tehtävän suureksi luottamuksen osoitukseksi ja oli heti valmis lähtemään. He hyvästelivät ja Facino nousi hevosensa selkään. Werner von Stoffel jäi valitsemaan Bellarionille sopivia saattuemiehiä.

Facinon antaessa lähtömääräyksen raotti kreivitär muuliajopelien nahkaverhoja.

"Missä on Bellarion?"

"Hän ei lähde meidän kanssamme."

"Jätetäänkö hänet Abbiateen?"

"Ei. Olen antanut hänelle erään tehtävän, jonka vuoksi hänen on lähdettävä muutaman päivän matkalle."

"Minkä tehtävän?" Kreivittären silmät laajenivat. "Aivan vaarattoman." Hän kannusti ratsuaan säästyäkseen kysymyksiltä.

Hämärissä he saapuivat Milanoon. Jollakin tavalla oli jo sanoma Facinon tulosta ennättänyt sinne, ja siksi kohtasivat he kaduilla tungeksivia väkijoukkoja, jotka äänekkäästi tervehtivät Biandraten kreiviä.

Aina Gian Galeazzon kuolemasta lähtien oli Facino nauttinut suurinta suosiota kaupungissa. Kuitenkaan ei hän koskaan aiemmin ollut joutunut niin oltavien kunnianosoitusten kohteeksi kuin tällä kertaa. Huhu oli tiennyt kertoa Facinonkin luopuneen herttuasta ja jättäneen kansan Gian Marian armoille. Kun kondottieri nyt kuitenkin palasi, oli vastavaikutus sitä voimakkaampi. Facinoon perustivat milanolaiset kaikki toiveensa. Sodassa hän oli osoittautunut sankariksi, rauhan aikana oli hän usein saanut Gian Marian estetyksi toimeenpanemasta raakoja aikeitaan. Hänen ansiotaan oli, että Milanossa oli voitu ylläpitää edes jonkinlaista järjestystä. Riemuhuutojen kiiriessä suuren aukion poikki vanhaan Brolettoon, missä herttua ikkunasta käsin katseli alamaisiaan, hymyili ja nyökkäsi Facino kansalle, kiittäen kunnianosoituksista. Hänen tuuhea tukkansa hulmusi tuulessa ja hänen silmänsä loistivat parkituissa, nelikulmaisissa kasvoissa. Kreivitärkin veti vaunuissaan nahkaverhot syrjään ja sai Facinon puolisona vastaanottaa osansa tervehdyksistä.

Pienen seurueen ehtiessä holvikäytävän suulle kohotti Facino katseensa ja näki herttuan seisovan ikkunassa. Gian Marian ilme oli pahaenteinen, eikä hänen olkansa takaa tirkistelevän della Torrenkaan mustaverinen naama ennustanut hyvää.

Yli Arrengo-pihan he ratsastivat pyhän Gothardin pihaan. Täällä laskeuduttiin maahan, ja muuan guelfiylimys riensi pitelemään ghibellini Facinon jalustinta. Facino vuorostaan auttoi puolisoaan vaunuista. Kreivitär nojasi tavallista raskaammin miehensä käsivarteen. Hitaasti kohotti kaunis nainen katseensa ja Facino näki hänen silmiensä olevan kyynelissä. "Sinä näit! Sinä kuulit! Ja kuitenkin epäröit!" "En epäröi", vastasi Facino lyhyesti. "Tiedän mitä tietä minun on kuljettava."

Kreivitär huokasi. "Huomasitko Gian Marian ikkunassa?"

"Kyllä. Ei hän minua peloita. Gian Marian rohkeus ei riitä saattamaan minua hengiltä. Sitäpaitsi hän tarvitsee minua kipeästi."

"Jonakin päivänä hän ehkä ei sitä tee."

"Se on sen ajan murhe."

"Ehkä kaikki silloin on myöhäistä. Sinun hetkesi on nyt käsillä."

"Tiedän kaikki, mitä minun on tiedettävä. Tulkaa, madonna."

Astellessaan voimattomana Facinon rinnalla portaita ylös, kirosi kreivitär hääpäivänsä. Miksi olikaan hän mennyt miehelle, joka oli kyllin vanha voidakseen olla hänen isänsä ja joka sitäpaitsi oli narri?

V luku.

MILANON NEUVOSTO.

"Tuo roskaväki huutaa teille, niin että tässä voi tulla kuuroksi."

Näin tervehti herttua mainehikasta kondottieria, viimeistä uskollista isänsä upseereista. Lisäsipä vielä: "He sietävät saada pienen opetuksen. Pyhä Ambrosius! Vielä minä näytän, kuka on Milanon herttua."

Galeazzon avarassa salissa, missä herttua otti vastaan kondottierin, oli tällä hetkellä runsaasti hoviväkeä, ja Facinon tummat silmät huomasivat heti, kelle herttua oli kallistanut korvansa saadessaan olla omissa hoteissaan. Herttuan vieressä istui guelfien johtaja, della Torre, Torriani-suvun päämies, ja taaempana näkyivät guelfit Casati, Bigli, Aliprandi, Biagi, Porri y.m. Heidän puolisonsa ja tyttärensä olivat niinikään saapuvilla. Nämä samat miehet eivät pari vuotta sitten olisi uskaltaneet lähestyäkään Viscontien palatsia. Ainoa huomattava ghibellini koko joukossa, hänkin niin voimaton, ettei häntä edes tarvinnut ottaa vakavalta kannalta, oli Gabriello Maria, herttuan veli, joka oli perinyt Gian Galeazzon edullisen ulkomuodon ja kullanpunaisen tukan.

Facino suuttui.

"Kansa tervehti minussa herttuakunnan mahdollista pelastajaa." Hän hymyili, mutta katse pysyi kovana. "Voimakkaan apulaisen kanssa on hyvä pysytellä välilöissä."

"Moititteko hänen korkeuttaan?" kysyi della Torre karskisti.

"Kerskailetteko vaikutusvallallanne?" murisi herttua.

"Iloitsen siitä, koska aion käyttää sitä palvellakseni teidän korkeuttanne, enkä taistelemalla teitä vastaan niinkuin Buonterzo."

Facinon takana seisova kreivitär hymyili. Nämä narrit saivat ilmeisestikin miehen ärsytetyksi hänen toivomallaan tavalla.

Herttua kyräili kondottieria ja kohotti olkapäitään: "Höh!"

Gabriello vastasi kohteliaasti: "Hänen korkeutensa on teille kiitollinen siitä, että olette noudattanut hänen kutsuaan."

Nimellisesti holhoojana saattoi Gabriello hallitusasioissakin sivuuttaa herttuan. Ja Facino iloitsi hänen väliintulostaan.

"Tietenkin tulin heti, koska ainoa pyrkimykseni on saada kykyni mukaan palvella hänen korkeuttaan ja valtiota."

Illemmalla kokoonnuttiin neuvottelemaan toimenpiteistä, joihin olisi ryhdyttävä Buonterzoa vastaan. Tällöin totesi Gabriello armeijan supistuvan Facinon tuhat miestä käsittävään kondottaan, jota komensi Carmagnolan Francesco Busone. Sitäpaitsi voitaisiin Milanosta pestata korkeintaan viisisataa jalkamiestä. Facino huomautti, että näin pienillä voimilla ei päästäisi mihinkään, ja kertoi samalla lähettäneensä miehen Boucicaultin luo pyytämään tuhatta palkkasoturia.

"Tuhat miestä!" hämmästyi Gabriello. "Tuhat miestä... siitä koituu meille kallis juttu!"

Facino keskeytti hänet. "Olen tarjonnut viidentoista kultafloriinin kuukausipalkkaa joka miehelle, upseereille viisikymmentä kultafloriinia kuussa. Lähetilleni annoin oikeuden korottaa tarjouksen kaksinkertaiseksi."

"Viisitoistatuhatta floriinia, kukatiesi kolmekymmentätuhatta! Oletteko hullu? Neuvosto on myöntänyt tarkoitukseen puolta vähemmän. Hänen korkeutensa taas ei suostuisi enempään kuin kahteen ja puoleen tuhanteen."

"Neuvosto on saatava tajuamaan, että valtio on perikadon partaalla. Jos Buonterzo piirittää Milanon, saamme maksaa viisikymmentä kertaa enemmän. Teidän velvollisuutenne herttuan holhoojana on selostaa tilanne neuvostolle."

"Se pitää näin suurta palkkasoturiarmeijaa tarpeettomana."

"Neuvoston silmät on aukaistava."

Gabriello kävi nyt vuorostaan kärsimättömäksi. "Miten voin saada neuvoston uskomaan sellaista, jota en itsekään usko. Buonterzolla ei voi olla kovinkaan vahvoja voimia. Luulenpa, että hänellä ei ole tuhatta miestä enempää."

"Luulette!" Facino kiihtyi ja iski nyrkkiä pöytään. "Pitääkö minun ja kondottani syöksyä suoraan surman suuhun senvuoksi, että te luulette jotakin sensijaan että tietäisitte? Liian suuri panos uhkapeliin." Gabriello koetti rauhoittaa häntä. "Viime kerralla", jatkoi Facino, "lähetitte minut kuudellasadalla miehellä Buonterzon neljäätuhatta vastaan. Toista kertaa ei kondottieri antaudu sellaiseen. Kolmatta kondottaa en senjälkeen enää saisi kokoon."

Gian Maria nauraa hihitti. Della Torre oli pukannut häntä kylkeen. Facino pyörähti ympäri kiukusta valjuna, sillä hän ymmärsi, mistä herttuan iloisuus johtui. Typerässä kateellisuudessaan olisi herttua ollut hyvillään, jos Facino todellakin oli tuhoutunut. Seurauksia hän ei harkinnut hetkeäkään.

"Teidän korkeutenne nauraa! Koettakaa tajuta, että sillä hetkellä, jolloin joukostani tehdään loppu sillä hetkellä kukistuu teidänkin valtanne. Vai luuletteko noitten teitä suojelevan?" Hän osoitti Gabrielloa, della Torrea ja Lonatea. "Kuka seuraa Gabrielloa taistelukentälle? Jokainen tietää, että hänen äitinsäkin oli uljaampi soturi kuin hän. Ja nuo mielistelevät nappiherrat, kykenisivätkö he puolustamaan ketään?"

Kasvot lyijynharmaina raivosta kavahti Gian Maria jaloilleen. "Jumalavita! Jos olisitte uskaltanut sanoa osankaan tuosta isälleni, olisitte paikalla joutunut Broletton torniin."

"Sen olisin ansainnutkin. Sen ansaitsisin nytkin, jos pitäisin suuni kiinni. Asiat on puhuttava selviksi nyt."

Gian Marian hitaasti toimivat aivot eivät keksineet mitään. Facino oli aina kyennyt mykistämään hänet.

Della Torre vastasi hänen asemestaan:

"Onko tuo uhkaus, herra kreivi? Tarkoitatteko, että voisitte seurata Buonterzon esimerkkiä? Puhukaa vilpittömästi — suosittelettehan itsekin selvyyttä ja rehellisyyttä."

"Hei! Juuri niin!" keksi herttuakin. "Puhukaa vilpittömästi."

Facino hillitsi kiukkunsa.

"Että viitsitte kuunnella tuota lörpöttelijää, teidän korkeutenne. Eikö tänään osakseni tullut suosio ole paras todistus lojaalisuudestani?"

"Mikä todistus se olisi?"

Facino antoi katseensa lipua miehestä mieheen. "Jos minulla olisi kapinallisia aikeita, tarvitsisi minun vain mennä kadulle ja päästää lippuni liehumaan. Kauanko luulette Viscontien lipun liehuvan senjälkeen?"

Gian Maria murisi. Hänen kumppaninsa syöksyivät pystyyn, ja della Torre vastasi heidän puolestaan:

"Mies, joka julistautuu ruhtinaan viholliseksi, on menettänyt oikeutensa elää."

Facino nauroi. "Vetäkää esiin tikarinne siis, hyvät herrat. Teitä on kolme, ja minä olen aseeton." Hän hymyili nähdessään heidän mulkoilevat silmänsä. "Epäröitte. Tiedätte, että surmattuanne minut joutuisitte roskajoukon revittäviksi." Hän kääntyi herttuaan. "Jos kerskun sillä mahdilla, jonka kansan rakkaus minulle takaa, tapahtuu se yksinomaan senvuoksi, että teidän korkeutenne antaisi arvoa uskollisuudelleni. Nämä neuvonantajanne ehken ajattelevat toisin. Jätän teidät pohtimaan asioita heidän kanssaan."

Hän poistui jättäen heidät hämmentyneinä tuijottamaan toisiinsa.

Riideltyään rupeaman muitten kanssa sai Gabriello ehdotuksensa läpi. Päätettiin esittää neuvostolle, että Facinon toimenpide sotavoiman vahvistamiseksi hyväksyttäisiin.

Gabriello kutsui neuvoston koolle. Peläten pahinta ehdotti hän ilman muuta, että Facinolle myönnettäisiin kolmekymmentätuhatta floriinia kuukaudessa.

Milanon neuvosto kinaili asiasta, eikä päässyt mihinkään lopulliseen päätökseen. Se märehti kysymystä vielä Bellarionin ratsastaessa kaupunkiin tuhannen ratsumiehen kanssa, joista suurin osa oli gascognelaisia ja burgundilaisia. Palkkajoukon päällikkönä oli eräs Boucicaultin luutnanteista, iloinen herrasmies, nimeltään de la Tour de Cadillac.

Huolimatta Facinon saapuvillaolosta oli Milanossa vallinnut hienoinen pelko. Buonterzo saattoi yllättää milloin hyvänsä. Siksipä tervehdittiinkin ilolla ranskalaisen apujoukon tuloa.

Neuvostokin sai rohkeutta kuultuaan, että ranskalaisille oli luvattu vain viisitoistatuhatta floriinia kuussa. Facino hämmästyi suuresti Bellarionin kertoessa hänelle tästä.

"Ranskan valtuutettu on ilmeisesti ollut erinomaisella tuulella."

Bellarion selosti neuvotteluja:

"Hän oli kaikkea muuta kuin hyvällä tuulella. Riitelimme melkein kaksi päivää. Ensin hän nauroi tarjouksellemme, mutta kun aioin lähteä matkoihini, pyysi hän minua rauhoittumaan. Sitten lupasi hän miehet kolmenkymmenen floriinin kuukausipalkasta, mutta minä vastasin, ettei sellainen hinta voinut tulla kysymykseenkään. Hän alensi viiteenkolmatta floriniin, vihdoin kahteenkymmeneen, ja vannoi, ettei suostu luovuttamaan miestäkään halvemmasta. Kehoitin häntä ajattelemaan asiaa ja antamaan lopullisen vastauksensa seuraavana aamuna. Aamulla lähetin kuitenkin hänelle tiedon että painun kanttooneihin, mistä muka saisin miehiä halvemmalla."

Facinon suu loksahti auki. "Eipä ole pääsi paperista!"

"En vaarantanut mitään. Boucicault on kauppias. Luulenpa, että olisin saanut hinnan tingityksi allekin viisitoistatuhatta, ellette olisi maininnut juuri tätä summaa kirjeessänne. Minun ei tarvinnut lähteä. Hänen viestintuojansa pyysi minua odottamaan, ja sopimus tehtiin teidän mainitsemillanne ehdoilla. Erosimme hyvinä ystävinä, lahjoittipa valtuutettu minulle vielä kaiken kukkuraksi hienon asevarustuksenkin."

Facino nauroi täyttä kurkkua ja taputti Bellarionia olalle. Nyt oli jouduttava uuden Broletton palatsiin, missä neuvosto odotti.

Neuvoston istunnossa kävi Facino suoraan asiaan.

"Hyvät herrat", sanoi hän, "Milanon turvallisuuden vakuuden näette niissä tuhannessa peitsimiehessä, jotka olemme Ranskan kuninkaalta saaneet käytettäväksemme. Voimme nyt lähteä kolmellatuhannella miehellä Buonterzoa vastaan. Teidän kauttanne lähetän kaupunkilaisille tervehdykseni: nukkukoot yönsä rauhassa! Hyvät uutiseni eivät pääty vielä tähänkään." Hän tarttui Bellarionia olkapäihin ja sysäsi häntä eteenpäin. "Sopiessaan monsieur Boucicaultin kanssa apujoukon palkasta on ottopoikani säästänyt Milanolle viisitoistatuhatta floriinia kuukaudessa, eli arviolta kaikkiaan kolmestakymmenestä viiteenkymmeneen tuhanteen floriniin." Hän laski sopimuspergamentin neuvoston pöydälle tarkastettavaksi.

Neuvosto ei voinut olla lausumatta tyytyväisyyttään julki. Facino painosti vielä kerran messer Bellarionin älykkäisyyttä. Tällainen kaukonäköisyys ja huolellisuus oli sotilaassa harvinainen piirre. Neuvoston puheenjohtaja piti pienen puheen, myöntäen hänen olevan oikeassa ja lausuen neuvoston kiitokset messer Bellarionille.

Kiitollisuudenilmaus ei kuitenkaan supistunut vain sanoihin. Riemastunut neuvosto päätti lopulta lahjoittaa messer Bellarionille viisituhatta florinia näkyväksi tunnustukseksi hänen toiminnastaan.