Part 27

Carmagnola kääntyi tuskaisena muitten puoleen, saaden saman vastauksen.

"Unohdamme kokonaan lähettiparan", huomautti ruhtinatar.

Carmagnola silmäili nuorukaista aivan kuin olisi tahtonut vääntää häneltä niskat nurin.

"Voitte mennä, nuori mies", sanoi ruhtinatar ystävällisesti. "Olette vapaa. Pitäkää huolta, ettei häntä estetä poistumasta." Poika ja vartijat lähtivät, ja kohta heidän jälkeensä upseerit.

Masentunut Carmagnola vilkaisi neitoa, joka oli vaipunut takaisin nojatuoliinsa.

"Olipa miten hyvänsä", sanoi hän, "on Theodore nyt saavuttanut tarkoituksensa. Mitä me enää voimme tehdä?"

"Jos minä rohkenisin neuvoa...", lausui Barbaresco maireasti, "seuraisitte Ugolino da Tendan esimerkkiä."

"Mitä?"

"Palaisitte takaisin Bellarionin lipun alle."

"Palaisin?" Carmagnola kumartui eteenpäin suu avoinna. "Palaisin?" kertasi hän. "Jättäisin Vercellin?"

"Niin. Bellarionhan oli päättänyt lopettaa piirityksen. Hänellä on joku muu suunnitelma."

"Minä en piittaa hänen suunnitelmistaan. Sitäpaitsi on teidän paras kertakaikkiaan ymmärtää: minä en ole tehnyt hänelle mitään uskollisuudenvalaa. Vannoin palvelevani herttuatar Beatricea. Ja herttua Filippo Maria on antanut minulle määräyksen auttaa Vercellin valloittamisessa. Tunnen velvollisuuteni mainiosti."

"Ehkä", arveli ruhtinatar hitaasti, "Bellarionilla tosiaan on jokin toinen keino saada Theodore nujerretuksi."

Carmagnola tarkkasi häntä epätoivoisen näköisenä. Hänen kasvonsa nytkähtelivät kouristuksentapaisesti.

Ääni särähteli.

"Oi, madonna! Jalo sydämenne saa teidät tekemään korjaamattoman erehdyksen. Miten ihmeessä voitte yht'äkkiä luottaa mieheen, joka jo monet vuodet on käyttäytynyt kuin lurjus?"

"Huomaan erehtyneeni hänen suhteensa."

"Miten voitte olla vakuutettu siitä? Kuulitte, mitä Belluno sanoi sinä yönä, jolloin siltani särkyivät — Bellarion ei koskaan näytä siltä, mitä hän todellisuudessa on."

"Sepä se juuri johtikin minut harhaan, suureksi häpeäkseni."

"Ehkä se johtaa teidät harhaan nytkin?"

"Tehän kuulitte, mitä messer Barbaresco kertoi."

"Messer Barbarescon mielipide ei merkitse minulle mitään. Minulla on silmät ja järki päässä."

Neito loi häneen melkein säälivän katseen ja virkahti, ehken tarpeettoman julmasti:

"Jaksatte vieläkin luottaa järkeenne? Ettehän toki vakavissanne?"

Se oli surmanisku Carmagnolan rakkaudelle ja samalla niille rohkeille haaveille, joita hän oli hautonut. Se riitti tuhoamaan hänen turhamaisuutensa, sen ainoan ominaisuuden, jonka varassa hän oli kyennyt pysyttelemään pinnalla.

Hän horjahti, palttinanvalkeana huuliaan myöten, kasvot vääristyneinä. Suurella vaivalla sai hän itsensä hillityksi senverran, että jaksoi kumartaa ja vastata:

"Madonna, huomaan, että olette tehnyt valintanne. Toivon hartaasti, ettei teidän tarvitse koskaan päätöstänne katua. Epäilemättä saattavat nämä montferratilaiset herrasmiehet teidät turvallisesti Mortaraan, tai kenties voitte matkata da Tendan kondottan mukana. Vaikka siis jään tänne aivan riittämättömän joukon kanssa, aion suorittaa tehtäväni loppuun. Ehkä sittenkin voin pelastaa teidät, madonna. Jumala kanssanne!" Hän kumarsi uudelleen. Kenties toivoi hän sisimmässään saavansa vieläkin kuulla jonkun pidättävän sanan. Turhaan.

"Kiitän teitä sanoistanne, hyvä herra", virkkoi neito muodollisesti. "Jumala olkoon teidänkin kanssanne."

Carmagnola puraisi huultaan, kääntyi ja poistui, kultakiharainen pää pystyssä. Ei aavistanut hän tällä hetkellä, että tuo samainen uljas pää katkeaisi Venetsian piazzettalla muutamaa vuotta myöhemmin. Hän oli perääntynyt hyvässä järjestyksessä, kaikesta huolimatta.

Ei nähnyt neitokaan häntä sen koommin.

Kun ovi paukahti kiinni, läiskäytti Barbaresco kämmenellään paksua reittään ja purskahti suureen nauruun.

XIII luku.

CASALEN VALTAUS.

Kun Bellarion ilmoitti aikovansa lopettaa Vercellin piirityksen, ajatteli hän, varmistuttuaan siitä, ettei muullakaan tavoin voisi valloittaa kaupunkia, muuatta Tukydideen opettamaa liikettä, jota hän ennenkin oli monasti ja menestyksellä käyttänyt. Hänen oli saatava Theodore pois rotankolostaan.

Hänen sveitsiläisensä, joita eivät turhat varusteet painaneet, tekivät taivalta helposti ja nopeasti. He jättivät leirinsä Vercellin edustalla keskiviikkoyönä ja jo seuraavan perjantain iltapuolella saapuivat he Pavonen kylään. Täällä oli Koenigshofen majoittunut Facinon kolme vuotta sitten käyttämiin asumuksiin. Bellarioninkin väki sai täältä yösijan. Mutta väsyneitten sotilaitten levätessä istui uupumaton ylipäällikkö suurimman osan yötä valveilla, huolehtien valmistuksista leirin purkamista varten. Jo varhain aamulla hän Giasone Trottan ja Koenigshofenin sekä ratsuväen kanssa lähti liikkeelle, jättäen Stoffelin johtoon hitaamman jalkaväen ja tykistön ynnä kuormaston.

Hämärissä ratsasti etujoukko San Salvatoreen, missä levättiin, ja seuraavana sunnuntaina aamupäivällä, juuri samaan aikaan kuin Barbaresco saapui Vercelliin, ehti Bellarion, Valsassinan ruhtinas, Casalen Lombardiaportille, kuljettuaan samaa tietä, jota monta vuotta sitten nimettömänä orpona oli tarponut, paetessaan Casalesta päämääränään Pavia ja kreikanopinnot.

Monia teitä oli hän siitämisin kulkenut, olipa käynyt Paviassakin, ei kuitenkaan köyhänä koululaisena, vaan kuuluna kondottierina, eikä kerjäämässä opin muruja yliopistosta, vaan vaatimassa parasta, mitä kaupunki saattoi tarjota. Kreikankieli oli jäänyt oppimatta, mutta sensijaan oli hän oppinut paljon muuta. Vieraaksi olivat silti jääneet kanssaihmiset, perin arvottomaksi maallinen touhu. Siksipä olikin hän iloinen ajatellessaan, että se taival, jonka hän viisi vuotta sitten oli aloittanut juuri tässä paikassa, myös tähän paikkaan päättyisi. Tehtävä, jonka hän niin umpimähkään oli ottanut suorittaakseen, oli monien kummallisten vaiheitten jälkeen vihdoinkin loppuun saatettu. Vain viimeistely enää puuttui. Kun sekin oli suoritettu, riisuisi hän haarniskansa, luopuisi arvonimistään ja palaisi jalan käyden, nöyrempänä kuin lähtiessään ja kerettiläisyydestään päässeenä, Ciglianon luostarin rauhaisiin suojiin.

Hänen tunkeutumistaan Montferratin pääkaupunkiin ei kukaan ollut estämässä. Linnaväen päälliköllä ei ollut mitään mahdollisuuksia torjua aivan odottamatta ilmestyvää suurta armeijaa. Ja kun Casalen asukkaat tänä sunnuntaiaamuna palasivat messusta, saivat he kummakseen nähdä Liutprandin tuomiokirkon edustan ja aukiolle johtavat pääkadut tulvillaan eri kansallisuuksiin kuuluvia sotilaita. Siinä oli italialaisia, gascognelaisia, burgundilaisia, svaabeja, saksilaisia ja sveitsiläisiä, ja heidän päällikökseen ilmoittautui pitkä mies, joka julisti olevansa Montferratin markiisin Gian Giacomon armeijan kenraalikapteeni.

Tämä tieto ei heitä ensinkään tyynnyttänyt. Sotaväen näkeminen pani heidät pelkäämään ryöstöä ja tihutöitä.

Vanhainneuvosto kokoontui Bellarionin kutsusta kaupungintalolle saamaan tietoa rosvopäällikön — kuten he otaksuivat — vaatimuksista.

Bellarion astui saliin muutamien upseeriensa seurassa. Hän oli täysissä varustuksissa ja liikkui ryhdikkäästi ja arvokkaasti. Hovipoika kantoi hänen kypäräänsä. Kohteliaasti ja ystävällisesti sanoi hän sanottavansa.

"Hyvät herrat, Casalen kaupungin ei millään muotoa tule säikähtää tätä valtausta. Me emme taistele casalelaisia vastaan, eikä sotaväki tule millään tavoin häiritsemään rauhaa, elleivät asukkaat siihen itse anna aihetta. Rohkenemme toivoa teidän apuanne sille oikealle asialle, jota ajamme. Mutta vaikka ette katsoisikaan voivanne toivomukseemme suostua, ei minkäänlaisiin pakkokeinoihin tai painostukseen ryhdytä, niinkauan kuin ette toimi meitä vastaan.

"Jalo ja mahtava herra Filippo Maria Visconti, Milanon herttua, on kyllästyneenä teidän valtionhoitajanne, markiisi Theodoren, hyökkäyksiin Milanon alueille ja hänen maananastuksiinsa, päättänyt tehdä lopun holhoojahallituksesta, joka itse asiassa on vain nimellinen, koska markiisi Theodore jo on kaapannut vallan käsiinsä, ja asettaa valtaistuimelle täyteen ikään astuneen, laillisen ruhtinaanne, markiisi Gian Giacomo Palaeologon. Pyydän täten teitä, hyvät herrat, kansanne edustajina täyttämään velvollisuutenne ja vannomaan uskollisuutta mainitulle markiisi Gian Giacomolle siinä tilaisuudessa, joka tänä iltana vespertunnilla teille valmistetaan tuomiokirkossa."

Tämä pyyntö oli käsky, jota ei uskallettu vastustaa. Sillävälin oli kaupunkilaisia jossakin määrin rauhoittanut Bellarionin joukoille antama julistus, jossa sotilaille muistutettiin, että he majailivat ystävällisissä suhteissa olevassa kaupungissa, jota oli saavuttu suojelemaan ja puolustamaan, ja että jokainen ryöstöyritys tai henkirikos rangaistaisiin kuolemalla. Sotaväki oli sijoitettu osaksi linnoitukseen, osaksi Montferratin ruhtinaitten linnoitettuun palatsiin. Tänne oli Bellarionkin majoittunut.

Istuen Theodoren työhuoneessa, vieläpä samassa nojatuolissa, jossa Theodore oli istunut ottaessaan nuoren opiskelijan vastaan viisi vuotta varemmin, kirjoitti Bellarion yön kuluessa ruhtinatar Valerialle kirjeen, jossa hän kertoi päivän tapahtumista. Tämä kirje, joka on niin siististi laadittu, että sitä voisi luulla joksikin munkkikäsikirjoitukseksi, on säilynyt meidän päiviimme asti.

Hän kirjoittaa —

"Korkeasti kunnioitettu ja rakkahin rouva",

"Riveritissima et Carissima Madonna."

"Aina siitä lähtien kuin omasta pyynnöstänne eräänä iltana astuin palvelukseenne, keskustellessamme puutarhassanne täällä Casalessa, samassa puutarhassa, jossa tänään olen elvyttänyt rakkaita muistoja, olen lakkaamatta ponnistellut saamani tehtävän täyttämiseksi. Olen sen takia joutunut lukuisiin vaikeuksiin ja kärsimyksiin, moniin seikkailuihin, joilla päältä katsoen ei ole ollut sen kanssa mitään tekemistä, mutta teiltä olen osakseni saanut vain ylenkatsetta tai epäilyä. Tämä seikka ei kuitenkaan olisi painanut mieltäni niin raskaana, ellen olisi käsittänyt, että juuri epäluulonne riistivät teiltä sen lohdun ja toivon, jonka vain luottamus antaa. Ulkonaiset seikat, todennäköisyydet, tekivät aina tyhjäksi yritykseni todistaa teille, ettei teillä ollut mitään syytä epäillä vilpittömyyttäni. Huomasin, että sanat ovat turhia, kun ne ovat ristiriidassa tekojen kanssa. Siksipä en lopulta enää koettanutkaan epäilyjänne hälventää, vaan päätin jatkaa työtäni niistä huolimatta, jotta voisin, kun se olisi loppuun suoritettu, sanoitta osoittaa teille olleeni tehtävälleni alati uskollinen kuluneina viitenä vuonna. Kuuluisuuttani sotilaana, arvonimiäni ja sitä valtaa, jonka näitten kautta sain, olen aina käyttänyt vain aseina teidän palveluksessanne, keinoina auttamiseksenne päämääräänne. Ellen olisi ottanut tätä tehtävää suorittaakseni, olisi elämäni muodostunut aivan toisenlaiseksi. Harteilleni olisi sälytetty vain opiskelijan kevyt taakka, ja tänä päivänä olisin taas veljien parissa Ciglianossa, suuren veljeskunnan mitättömänä jäsenenä. Teitä palvellessani on minun täytynyt turvautua vehkeilyyn ja kaksinaamaisuuteen, niin että minua usein on pidetty täysiverisenä lurjuksena. Paitsi teitä, on moni muukin minua ylenkatsonut. Ja kerran oli minun surmattava mies teidän vuoksenne.

"Mutta minä en häpeä näitä tekojani, rakas rouva, enempää kuin teidänkään tarvitsee hävetä sitä, että ne on tehty teidän asianne edistämiseksi. Murha oli vain hyvin ansaitun rangaistuksen täytäntöönpano; salaliitto, jonka hajoitin, oli vain teille viritetty ansa; pettäessäni markiisi Theodoren yllyttämällä häntä valloittamaan Vercellin, jotta Milanon herttua saisi syyn julistaa hänelle sodan, petin vain konnan, joka ei koskaan olisi antautunut rehelliseen taisteluun. Omatuntoni on rauhallinen. Teot ja sanat eivät ole suuriarvoisia — tärkein on tarkoitus. Plato opettaa muun muassa, että valhe huulilla ja valhe sydämessä ovat eri asioita, ja tämä opetus on ollut tärkeänä kohtana minunkin elämänohjeissani. Tunnustan rehellisesti lausuneeni valheita ja toimineeni vilpillisesti, mutta sydämessäni ei koskaan ole valhetta ollut. Jos toisinaan olen menetellytkin kunniattomasti, ovat pyrkimykseni alati olleet kunnialliset.

"Tähän, jos minua uskotte — ja uskoa teidän täytyy kaiken tapahtuneen jälkeen —. ei minun tarvitse mitään lisätä. Yksityiskohdista kirjavissa vaiheissani teitä palvellessani ei minun ole tarvis puhua. Ymmärrätte ne varsin hyvin, kun näette ne uudessa valossa. Me olemme nyt pääsemässä päämäärään, jonka saavuttamiseksi kaikki nämä ponnistukset olivat tarpeen."

Tämänjälkeen seuraa selonteko niistä seikkailuista, joihin hän joutui paettuaan Quintosta, sekä vihdoin kehoitus, että ruhtinatar veljineen heti lähtisi matkalle Casaleen. Bellarion tukisi häntä täällä kaikin tavoin ja kansa odotti vain saavansa nähdä laillisen ruhtinaansa, osoittaakseen avoimesti riemunsa saavutetun voiton johdosta.

Tämä kirje lähetettiin seuraavana päivänä Quintoon, mutta ruhtinatar ei saanut sitä ennenkuin viikkoa myöhemmin, ehdittyään jo Alessandrian ohi.

Aamulla säikähtivät casalelaiset uudelleen Ugolino da Tendan valtavan ratsujoukon karauttaessa kaupunkiin. Ugolino itse riensi torventoitottajan seuraamana Bellarionin luo ilmoittautuakseen takaisin palvelukseen ja kertoakseen Barbarescon saapumisesta Quintoon.

Bellarion pommitti häntä kysymyksillä, tiedustellen, mitä Barbarescon uutisten johdosta oli sanottu, mitä erittäinkin ruhtinatar oli sanonut, minkälaisen vaikutuksen Barbarescon kertomus häneen oli tehnyt ja miten hän senjälkeen oli suhtautunut Carmagnolaan. Ja kun hän oli saanut uteliaisuutensa tyydytetyksi, hämmästytti hän Ugolinoa, joka oli odottanut moitteita ja kylmäkiskoisuutta, syleilemällä häntä lämpimästi.

Lähiseuraavina päivinä panivat kaikki merkille, että ennen niin vakava tai ivallinen Bellarion oli merkillisen iloisen ja onnellisen näköinen. Hän oli kokonaan muuttunut. Hän touhusi vilkkaasti tehtävissään, hyräillen silloin tällöin jotakin laulunpätkää, valmiina nauramaan mitättömimmällekin sukkeluudelle. Hänen suuret silmänsä, joiden ilme tavallisesti oli ollut niin synkkä, loistivat oudon kirkkaina.

Ja siitä huolimatta uurastettiin näinä päivinä kuumeisesti. Oli valmistauduttava viimeiseen ponnistukseen voiton varmistamiseksi. Bellarion ratsasti päivisin parin kolmen upseerin seurassa Casalen ympäristössä, tutki Sesiaa ja Pota erottavan niemekkeen läpikotaisin ja piirusteli öisin karttoja päivällä laatimiensa luonnosten mukaan. Tämän tästä lennättivät hänen tiedustelijansa hänelle uutisia Vercellin vaiheilta.

Kaukonäköisenä kuten kaikkien aikojen suuret sotapäälliköt saattoi hän jo ennakolta päätellä, mihin Theodore ryhtyisi. Senvuoksi hän keskiviikon valjetessa lähetti Ugolino da Tendan miehineen pois Casalesta. Seuraavana yönä lähetti hän Ugolinon kuormaston Trinon metsiin, jonne kondottan oli leiriydyttävä, siksi kunnes sitä tarvittaisiin.

Perjantaiaamuna saapuivat vihdoin markiisi Gian Giacomo ja hänen sisarensa Casaleen, saattueenaan montferratilainen maanpakolaisjoukko, jota johtivat Barbaresco ja Casella. Kansa tulvi kaduille ja kaupungin portille tervehtiäkseen sekä ruhtinastaan että pakolaisten joukossa olevia ystäviään ja omaisiaan. Bellarion oli Lombardian portille sijoittanut viisikymmentä keihäsmiestä käsittävän kunniavartion ja oli itse upseereineen portin ulkopuolella tulijoita vastassa.

Katuja reunustavan kansan riemuhuudot nostattivat kyyneleitä ruhtinattaren silmiin ja punan nuoren markiisin poskille. Kyyneltynyt oli neidon katse yhä vielä hänen kohdatessaan Bellarionin tämän huoneessa myöhemmin päivällä.

"En muista", sanoi hän, "minkään liikuttaneen minua niin syvästi kuin teidän kirjeenne. Pitäkää minua hupsuna, jos tahdotte, mutta älkää luulko, että olen kiittämätön. Veljeni tahtoo antaa teille todistuksen kiitollisuudestamme niinpian kuin se vain on hänen vallassaan."

"Madonna, en pyydä mitään kiitollisuudenosoituksia, enkä tarvitse niitä. Kuten pian saatte nähdä, en ole palvellut teitä hyötyä tavoitellen, vaan saavuttaakseni päämääräni."

"Huomaan sen nyt jo."

Bellarion hymyili miettivästi.

"Pian olette huomaava sen vielä selvemmin."

Heidän keskustelunsa päättyi tähän, sillä Stoffel ryntäsi huoneeseen kertoen, että Vercellistä oli äsken saapunut tiedustelija tuoden tärkeitä uutisia. Theodore oli vihdoinkin hyökännyt, raivannut itselleen tien Carmagnolan rintaman läpi ja lähestyi nyt Casalea. Hänen armeijassaan oli neljä tai viisituhatta miestä, ja se oli kaikin puolin hyvin varustettu.

Uutinen oli jo ehtinyt levitä casalelaistenkin keskuuteen, herättäen luonnollisesti suurta levottomuutta. Pelättiin kaupungin piiritystä ja valloitusta. Jos Theodore saisi Casalen uudelleen haltuunsa, osaisi hän kostaa verisesti.

"Lähettäkää pari airutta kaupungille", käski Bellarion, "ilmoittamaan, ettei mitään piiritystä ole odotettavissa. Armeija marssii jonkun tunnin kuluttua Casalesta kohtaamaan Theodoren Pon tuolla puolen."

XIV luku.

VOITETTU.

Theodore oli lähtenyt Vercellistä auringon noustessa. Hän oli laatinut suunnitelmansa huolellisesti, ja aluksi näytti kaikki sujuvan hyvin. Carmagnola ei osannut aavistaa mitään, ja ennenkuin hän oikein tointui hämmästyksestään, havaitsi hän jo olevansa pakomatkalla yllätetyn kondottansa kanssa.

Theodore jatkoi matkaansa Casalea kohti. Bellarion oli saavuttanut tarkoituksensa. Hän oli käyttänyt vanhaa, monasti koeteltua temppua, iskenyt paljastettuun kohtaan saadakseen vastustajan esille suojan takaa. Ja aivan niinkuin hän oli arvellutkin, oli Theodore huomannut, ettei kannattanut viivyskellä Vercellin tapaisessa rajakaupungissa, kun koko muu valtakunta sillävälin saattoi luisua käsistä.

Mutta niinpian kuin Carmagnola käsitti Theodoren jättäneen Vercellin suojattomaksi, kokosi hän hajalla olevat joukkonsa ja riensi räikkyvin torvin ja liehuvin lipuin voittajana kaupunkiin. Purkaen sitten patoutuneen kiukkunsa viattomiin asukkaisiin, antoi hän sotilaittensa ryöstää ja hävittää kaupunkia mielin määrin. Ja vielä samana iltana lähetti hän herttua Filippo Marialle näin kuuluvan kirjeen:

"_Jalo Herttua, ja Hyvä Herrani_. — Suureksi ilokseni voin teidän korkeudellenne ilmoittaa, että Montferratin herra Theodore, saatuaan tietää Valsassinan ruhtinaan ja eräitten muitten upseerien poistuneen seudulta joukkoineen, rohkeni tänään päivän koittaessa antautua taisteluun kanssamme. Kiihkeän kahakan jälkeen Quinton läheisyydessä me, huolimatta vähälukuisuudestamme, ajoimme hänet pakosalle. Koska joukkoja ei riittänyt takaa-ajoon, joka olisi johtanut meidät Montferratin alueelle, ja koska Vercellin valloitus ja palauttaminen Milanolle oli se tehtävä, jonka olimme teidän korkeudeltanne saaneet suorittaaksemme, marssimme suoraa päätä kaupunkiin, jota nyt pidän hallussani teidän korkeutenne nimissä. Voittamalla vihollisemme näin täydellisesti ja nopeasti toivon toimineeni teidän korkeuttanne täysin tyydyttävällä tavalla."

Theodoren marssi Casalea kohti oli kaikkea muuta kuin pakoa. Raskaan piirityskoneiston kuljetus pehmeässä maastossa oli siksi hankalaa ja hidasta, että vasta illan suussa päästiin Villanovaan. Täällä ilmoittivat tiedustelijat, että Valsassinan ruhtinaan johtama vahva armeija jo kiersi pohjoista kohden Terranovan tienoilla.

Theodore ei ollut osannut odottaa tämäntapaista uutista. Se teki hänet levottomaksi. Hän oli matkannut melko huolettomasti tänne saakka siinä varmassa vakaumuksessa, että Bellarion odottaisi häntä Casalessa. Siksi hän oli raahannut mukanaan tuota kirottua piirityskalustoakin. Mutta nyt tuo yllätyksien mies jälleen sotki hänen laskelmansa.

Theodore pakottautui toimimaan ripeästi. Vihollinen saattoi olla hänen kimpussaan milloin hyvänsä. Valmisteluissa ei voitu noudattaa läheskään sitä huolellisuutta, jota tilanne olisi vaatinut. Miehet olivat jo yöpuulle menossa ja äkillinen hälyytys sai heidät ihan ymmälle. Varusteet koottiin häthätää ja sitten kiiruhdettiin puolijuoksua kylästä. Theodore pelkäsi saartoa.

Marssittiin piittaamatta suuria järjestyksestä. Theodore aikoi, viisaasti kyllä, yrittää päästä Cornon ja Popolon väliselle viertotielle, jonka molemmin puolin marskimaat tarjosivat sivustoille hyvän suojan. Hänelle oli nyt eduksi saada taistella mahdollisimman kapealla rintamalla. Miten hänen loppujen lopuksi kävisi, oli tällä hetkellä vaikea sanoa, mutta viertotie pelastaisi hänet ainakin toistaiseksi.

Turha toivo. Tuskin oli ehditty kunnolla penikulmankaan päähän Villanovasta, kun jo vihollisarmeija hyökkäsi sekä takaa että vasemmalta. Theodore sai sentään varoituksen siksi ajoissa, että ennätti joten kuten järjestää joukkonsa. Hän sijoitti tällöin jalkaväkensä niin nerokkaasti, että Bellarioninkin oli ilmaistava ihailunsa.

Mutta valitettavasti eivät jalkamiehet olleet päällikkönsä tasolla. Muodostelma oli heille outo, eikä heidän toiminnastaan tahtonut tulla mitään. Muutamia hevosia keihästettiin, rintamaan syntyi aukkoja ja Giasone Trottan raskas ratsuväki heittäytyi heti niihin, kylväen tapparoillaan kuolemaa ympärilleen. Theodoren varaväki alkoi liikehtiä ja taistelun tuoksina kiihtyi nopeasti. Markiisi ei totisesti ollut kadehdittavassa asemassa. Vasen sivusta työntyi yhä kauemmas Dalmazzon hyllyville soille, selkäpuolella taas virtasi leveä Po. Hän kaarsi edelleen saadakseen armeijansa ainoalle mahdolliselle perääntymistielle, Cornon ja Popolon väliselle lujapohjaiselle maakaistalle, ja onnistuikin lopulta yrityksessään. Epätoivoisesti taistellen alkoi hän vetäytyä taaksepäin tuuma tuumalta ja sitämukaa kapeni rintamakin. Elleivät Bellarionin upseerit tunteneet maastoa, täytyisi heidän ennenpitkää joutua hetteeseen jommallekummalle puolen tietä. Jos he taas tunsivat seudun, oli heidän pian lopetettava painostuksensa, koska taistelun jatkaminen olisi voinut käydä heille itselleen kohtalokkaaksi. Theodore hymyili synkkää hymyä, tyytyväisenä ovelaan temppuunsa. Hän oli saanut hengähdysaikaa. Nyt ehtisi hän järjestää joukkonsa ja valmistautua vastahyökkäykseen.

Hänen armeijansa oli hiljakseen vetäytynyt Cornon suunnalle. Se ei kuitenkaan ehtinyt perääntyä kunnolleen neljännespenikulmaakaan, ennenkuin yht'äkkiä sen selkäpuolelta alkoi kuulua kavionkapsetta, joka vähitellen paisui valtavaksi jyrinäksi. Ja seuraavassa hetkessä oli uusi vihollinen, Ugolino da Tendan ratsuväki, perääntyvien kimpussa.

Ugolino oli hoitanut asiansa hyvin, noudattaen tarkasti Bellarionin antamia määräyksiä. Ollakseen perillä hyvissä ajoin oli hän lähtenyt liikkeelle Balzolasta puolipäivän aikaan. Hän oli johtanut kondottansa Cornon suuntaan aivan rämemaan laitaa pitkin, liikkuen äänettömästi ja varovasti. Vasta päästyään tarpeeksi lähelle vihollista, oli hän karauttanut tielle. Isku, jonka hän nyt antoi vastustajalle, oli niin voimakas, että Theodoren miehet sinkoilivat oikealle ja vasemmalle, vajoten vyötäisiään myöten soihin. Rivit hajosivat täydellisesti ja edestäpäin hyökkäsi Bellarionin väki aukkoihin.

Vajaassa kolmessa tunnissa oli kaikki ohi. Theodoren koko armeijasta oli vain tuhatkunta miestä päässyt pakoon Ugolinon hyökätessä, muut joko saivat surmansa tai antautuivat. Vangit riisuttiin aseista, minkäjälkeen he saivat käskyn laittautua pois Montferratin alueelta. Hevoset ja varukset otettiin talteen. Haavoittuneet vietiin Villanovaan, Terranovaan ja Grassiin.

Kellon lähetessä kolmea yöllä lähti voittoisa armeija paluumatkalle ja saapui joitakin tunteja myöhemmin Casaleen, ratsastaen hitaasti soihduin ja lyhdyin valaistun kaupungin läpi Liutprandin tuomiokirkon kellojen moikaessa. Haltioitunut kansa tervehti Bellarionia, Valsassinan ruhtinasta, raikuvin huudoin. Raskas taakka oli pudonnut jokaisen sydämeltä.

Muutamia vankejakin — Montferratin rikkaimpia aatelismiehiä — oli Bellarion tuonut mukanaan lunnaita silmälläpitäen. Tuon surkean, pienen joukon etunenässä astui Theodore yhäti ylpeänä ja ryhdikkäänä. Kiljuva, tyrkkivä kansanjoukko herjasi ja pilkkasi häntä hänen kulkiessaan ohi, mutta hän ei ollut kuulevinaan, ei näkevinään mitään. Hän tiesi, että rahvas, jos hän olisi taistelusta selviytynyt voittajana, nyt olisi osoittanut hänelle suosiotaan aivan samalla tavalla kuin se osoitti sitä Bellarionille.