Part 28

Hänet vietiin palatsiin, samaan huoneeseen, jossa hän niin monet vuodet oli neuvotellut ja päättänyt Montferratin asioista. Siellä istuivat häntä nyt odottamassa hänen veljenpoikansa ja veljentyttärensä.

Kypärittä päin ja aseitta seisoi hän heidän edessään kuin syytetty tuomariensa edessä, pitkänä ja hiukan kumarana. Sillä istuimella, jolta hän niin kauan oli jakanut oikeutta, istui nuori Gian Giacomo käsittelemässä hänen asiaansa.

"Te tiedätte, minkä rikoksen olette tehnyt", tervehti nuori markiisi, katsoen häntä arvokkaasti ja kylmästi. "Te tiedätte rikkoneenne isälleni antamanne lupauksen. Onko teillä mitään sanottavana puolustukseksenne?"

Vanha mies raotti huuliaan ja aukoili hermostuneesti käsiään, kunnes lopulta jaksoi hillitä itsensä kylliksi vastatakseen.

"Olen hävinnyt. Mitä muuta voin tehdä kuin antautua armoillenne?"

"Pitäisikö meidän sääliä teitä häviönne hetkellä? Pitäisikö meidän unohtaa, minkälaisessa taistelussa olette hävinnyt?"

"En sitä pyydäkään. Olen teidän vallassanne, vankina, avuttomana. En rukoile armoa. Ehkä en sitä ansaitsekaan. Uskallan vain toivoa sitä. Siinä kaikki."

Kuka tahansa saattoi nähdä, että hän oli täydellisesti murtunut.

"Ei ole minun asiani tuomita teitä, ja olen iloinen, että pääsen siitä vastuusta vapaaksi. Sillä vaikka te kenties olettekin unohtanut, että saman suvun verta on meidän kummankin suonissa, en minä ole sitä unohtanut. Missä on hänen korkeutensa Valsassina?"

Theodore peräytyi askeleen. "Aiotteko jättää minut tuon roiston armoille?"

Ruhtinatar loi häneen jäätävän katseen. "Hän on niittänyt runsaasti kunniaa sen päivän jälkeen, jona hän tarjoutui urkkijaksenne, päästäkseen konnantyön jäljille, mutta tuo nimitys, jonka hänelle äsken annoitte, on teidän lausumananne kunniakkaampi kuin ainoakaan hänen arvonimistään. Se, jota roisto sanoo roistoksi, ansaitsee kaikkien rehellisten miesten kunnioituksen."

Theodoren kalpeille kasvoille levisi pilkallinen hymy, mutta hän ei vastannut mitään. Seuraavassa tuokiossa astui Bellarion huoneeseen kahden sveitsiläisen ja Stoffelin tukemana. Hänen asepukunsa oli epäjärjestyksessä, nahkatakin ja sen alla olevan silkkipaidan oikeanpuoleiset hihat oli leikattu auki ja retkottivat tyhjinä, ja sidottu käsivarsi riippui kannattimessa rinnalla. Hän oli palttinanvalkea kasvoiltaan ja kärsi ilmeisesti kovia tuskia.

Valeria ponnahti jaloilleen, värin kaikotessa hänen poskiltaan.

"Olette haavoittunut!"

Bellarion hymyili heikosti. "Taistelussa haavoittuu toisinaan. Mutta luulen, että herra Theodore on saanut vielä pahemman haavan."

Stoffel nosti hänelle tuolin ja sveitsiläiset auttoivat häntä istuutumaan. Hän huoahti helpotuksesta ja kumartui eteenpäin, niin ettei selkä koskenut tuolinselustaan.

"Muuan ritareistanne, hyvä herra, murskasi olkapääni viimeöisessä kahakassa."

"Minä olisin halusta taittanut niskanne."

"Se kai oli hänenkin tarkoituksensa. Mutta minut tunnetaan Bellarion Onnekkaana."

"Herra Theodore antoi teille äsken toisen nimen", sanoi Valeria. Bellarion näki hänen huuliensa vavahtavan ja suuttumuksen hänen Theodoreen suunnatussa katseessaan eikä voinut olla ihmettelemättä. Saattoiko noin suloinen olento todella vihata katkerasti ja leppymättömästi? "Hän on äkkipikainen mies", jatkoi neito, "eikä siekaile puheissaan enempää kuin töissäänkään. Hänen viekkautensa tuntuu kuitenkin olevan mennyttä."

"Niin", virkkoi Bellarion, "me olemme riistäneet häneltä kaikki, hänen henkeään lukuunottamatta. Hyväntahtoisuuden naamarinkin."

"Olette sangen jalomielisiä!" sanoi Theodore. "Herjaatte vankia. Pitääkö minun olla kauan pilkattavananne?"

"Ei missään tapauksessa", vastasi Bellarion. "Te ette ole koskaan miellyttänyt minua. Viekää hänet pois, Ugolino, ja antakaa vartioida häntä tarkasti. Oikeudenkäynti alkaa huomenna."

"Koira!" kahahti Theodore myrkyllisesti, kääntyessään lähtemään.

"Minun vaakunassani on koira ja teidän vaakunassanne on hirvi, mikä tuntuu sopivan vallan erinomaisesti. Valitessani koiran ajattelin hienoisesti teitäkin."

"Tämä on rangaistus heikkoudestani", mutisi Theodore. "Minun olisi pitänyt hirtättää teidät ollessanne vankina täällä Casalessa."

"Maksan velkani", vastasi Bellarion. "Jätän teidän niskanne taittamatta, jotta voisitte vielä kauan elää ja hallita ruhtinaskunnassanne Genovassa. Palaamme asiaan huomenna."

Ugolino hoputti Theodorea lähtemään. Kun ovi sulkeutui, kaatui Bellarion eteenpäin ja pyörtyi.

XV luku.

VIIMEINEN TAISTELU.

Palatessaan tajuihinsa havaitsi Bellarion makaavansa terveellä kyljellään maalattujen nahkaverhojen peittämän ikkunan alle nostetulla leposohvalla.

Muuan vanha, mustapukuinen mies, joka seisoi sohvan vieressä, katseli häntä huolestuneen näköisenä ja joku, jota hän ei voinut nähdä, asetteli hyvältä tuoksuvaa, kylmää käärettä hänen otsalleen. Kun hän huokasi syvään, ilmestyi vanhuksen kasvoille hymy.

"Kas niin! Nyt sujuu kyllä kaikki hyvin. Mutta hänet on saatava vuoteeseen."

"Siitä kyllä pidän huolen", vastasi hiljainen ääni, joka ei voinut olla kenenkään muun kuin ruhtinatar Valerian.

"Hänen palvelijansa ovat alakerrassa. Lähettäkää heidät tänne kun menette."

Mies kumarsi ja jätti huoneen. Bellarion käänsi hitaasti päätään ja katsoi suurin silmin neitoa, jonka kanssa hän nyt oli kahden. Valerian miettivä katse oli hellä ja hänen huulillaan karehti heikko hymy.

"Madonna! Tekö olette sairaanhoitajattarenani? Se ei..."

"Pidätte kai sitä kovin mitättömänä vastapalveluksena. Antakaa minulle aikaa, olen vasta päässyt alkuun."

"Mikään sellainen ei juolahda mieleenikään."

"Olette kovin heikko ja aivonne toimivat hitaasti. Muuten muistaisitte, että olette viisi vuotta ollut uskollinen, jalo, horjumaton ystäväni, vaikka minä olen kohdellut teitä kuin vihollista."

"Ah." Bellarion naurahti. "Tiesinpä lopulta voittavani. Ja se ajatus antoi minulle kärsivällisyyttä."

"Ettekö koskaan epäillyt?" ihmetteli neito.

"En. Olen aina ollut varma itsestäni."

"Ja Jumala tietää, että teillä on ollut siihen syytäkin. Kuluneina viitenä vuonna olen uskonut teistä kaikkea mahdollista pahaa. Pidinpä teitä pelkurinakin. Tuo tyhjänpäiväinen kerskuri Carmagnola sai minut siihen uskoon."

"Hänelläkin oli hyvät puolensa, enkä minä ollut läheskään niin rohkea taistelukentällä kuin hän. Varoin aina nahkaani."

"Siltä näyttää nytkin."

"Ah, niin, tämä... Tämä oli eri juttu. Tästä riippui niin paljon. Niin hartaasti kuin vihaankin tappelua, oli minun tällä kertaa otettava siihen osaa. Mitäpä siitä, vaikka keihäs olisikin tunkeutunut kurkkuuni? Tämähän oli viimeinen taisteluni."

"Viimeinen, herra ruhtinas?"

"Olen hyljännyt tuon arvonimen. En ole ruhtinas enää. Olen jättänyt maailman turhuuden taakseni." Neito ei voinut häntä käsittää.

"Aion lähteä takaisin Ciglianoon niinpian kuin pääsen liikkeelle."

"Mitä te Ciglianossa teette?"

"Mitä? Sitä, mitä muutkin veljet tekevät. Pax multa in cella. Apotti oli oikeassa. Tehtäväni täällä on päättynyt, enkä enää kaipaa muuta kuin rauhaa. Maailma ei merkitse minulle mitään."

"Eikö mitään!" Neito katseli häntä kummastuneena. "Ja viidessä vuodessa olette kuitenkin saavuttanut niin paljon."

"En mitään tavoittelemisen arvoista. Kaikki on turhuutta, hulluutta, kurjuutta ja verenhimoa. Maailma ei ole minua varten, enkä olisi sitä koskaan oppinut tuntemaan, ellen olisi kohdannut teitä tielläni. Mutta nyt on kaikki ohi."

"Entä läänityksenne — Gavi ja Valsassina?"

"Lahjoitan ne teille, madonna, jos suostutte vastaanottamaan minulta jäähyväislahjan."

Hänen sanojaan seurasi pitkä äänettömyys. Valeria oli vetäytynyt hieman taaksepäin, eikä Bellarion voinut nähdä hänen kasvojaan. Vihdoin virkahti neito muuttuneella äänellä:

"Teillä on kuumetta, luullakseni."

Nuori mies huokasi. "Niinkö luulette? Teidän on kenties vaikea ymmärtää, että maallinen menestys minua niin vähän houkuttelee. Mutta uskokaa minua, poistuessani maailmasta olen vain yhdestä syystä pahoillani."

"Mistä?" kuiskasi neito.

"Siitä, etten lopultakaan oppinut kreikkaa."

Jälleen äänettömyys. Sitten kuului heikkoa kahinaa ja Valeria loittoni muutaman askeleen.

"Kuulen palvelijainne tulevan. Jätän teidät nyt."

"Kiitän teitä madonna. Jumala kanssanne!"

Mutta neito ei lähtenytkään. Hän pysähtyi sohvan ja takan väliin, solakkana ja suorana aivan kuin sinä iltana, jolloin he ensi kerran olivat kohdanneet puutarhassa. Bellarion huomasi, että hänellä oli yllään ruumiinmukainen hopeanvärinen puku, jonka pitkät hihat valahtivat vapiseville käsille. Sellaiset hihat hänellä oli ollut tuona iltanakin... Hartioilleen oli hän heittänyt safiirinsinisen viitan, jonka avarat, halkaistut hihat olivat päärmetyt kärpännahalla. Ja hopeaisessa otsarivassa, jonka hän oli painanut kullanruskeille hiuksilleen, kimalteli safiireja.

"Ah", virkkoi Bellarion uneksivasti. "Tuollaiselta te näytitte silloinkin, ja tuollaisena tahdon teidät muistaa niinkauan kuin elän. Olen iloinen siitä, että olen saanut teitä palvella, ruhtinattareni. Pidän sitä suurena kunniana."

"Kaikki teitä kunnioittavat, herra ruhtinas."

"Mitäs muista..."

Hitaasti astui neito takaisin sohvan ääreen. Hän oli kalpea, mutta rauhallinen. Tummien silmien katse näytti miettivältä ja salaperäiseltä.

"Enkö minäkään merkitse mitään, Bellarion?"

Nuori mies yritti hymyillä. "Oliko tuo tarpeellinen kysymys? Eikö koko elämäni todista teille, ettei nainen ole koskaan merkinnyt miehelle enempää kuin te minulle? Kaikkeni olen tehnyt teidän hyväksenne. Olen palvellut teitä — per fas et nefas."

Valerian huulet vapisivat. Hän vaikeni siunaaman ajan ja sanoi sitten:

"Kannan teidän värejänne, Bellarion."

Bellarionin silmät laajenivat hämmästyksestä.

"Omituinen sattuma. Enkä minä huomannut mitään."

"Ei se ole mikään sattuma."

"Olitte kovin ystävällinen osoittaessanne minulle näin suuren kunnian."

"En halunnut ainoastaan kunnioittaa teitä. Eivätkö nämä värit ilmaise teille mitään, Bellarion?"

"Ilmaise?" Ensi kerran koko heidän tuttavuutensa aikana näki Valeria pelkoa hänen silmissään..

"Kaikesta päättäen eivät. Olettehan sitäpaitsi sanonut, ettette tavoittele mitään."

"En mitään sellaista, joka on ulottuvissani. Enkä halua tavoitella sellaista, jota en milloinkaan voi saada."

"Onko maailmassa mitään, jota ette voisi saada?"

Bellarion kohotti katseensa ja huomasi hänen alakuloisen hymynsä ja kyyneleet hänen silmissään. Hän hätkähti. Terveellä kädellään tarttui hän lujasti neidon vasempaan, velttona riippuvaan käteen.

"Olen tietysti aivan hullu", huohotti hän.

"Et hullu, vaan typerä, Bellarion. Etkö tosiaan halua mitään?"

"Ah, kyllä" Hänen kasvonsa hehkuivat. "Jotakin, joka muuttaisi maailman tekokullan ja valheellisen loiston eläväksi autuudeksi... Jumalani! Mitä puhunkaan?"

"Miksi keskeytät, Bellarion?"

"Pelkään."

"Minuako? Voisinko kieltää sinulta mitään, minä, jolle olet antanut elämäsi? Täytyykö minun tarjota sinulle kaikkeni? Etkö voi vaatia mitään itse."

"Valeria!"

Neito kumartui suutelemaan häntä huulille. "Rakastin sinua koko ajan, mutta teeskentelin vihaa. Annoin sinulle sydämeni jo nähdessäni sinut ensi kerran palatsin puutarhassa. Ja juuri senvuoksi, että sinua rakastin, oli pettymykseni ja murheeni niin syvä, kun luulin huomaajani sinussa vilppiä. Minun olisi pitänyt kuunnella sydäntäni, Bellarion, eikä turvata erehtyvään järkeeni. Sinähän varoititkin minua ja sanoit, ettei minun pitäisi tehdä johtopäätöksiä. Olen kärsinyt niinkuin kaikki ne kärsivät, jotka pettävät itseään."

Bellarion tarkkasi häntä kalpeana ja hiukan surumielisenä "Niin", huokasi hän sitten. "Minulla on kuumetta, niinkuin äsken sanoit. Voiko tämä olla muutakaan?"