Part 26

Valeriaa värisytti. Gian Giacomo kirosi. "Jumalan nimessä, lähettäkää heti hakemaan Quintosta pappi tuota poloista lohduttamaan."

Tuntia myöhemmin ohjattiin muuan dominikaanisaarnaaja Bellarionin koppiin. Miehellä oli yllään valkoinen puku ja sen päällä musta kaapu. Hän oli pitkä ja käveli hieman etukumarassa.

Vartija laski lyhdyn pöydälle, silmäsi välinpitämättömästi vankia, joka edelleenkin kyyhötti pöydän ääressä, ja poistui. Mutta ennen munkin tuloa oli ilmeisesti jotakin tapahtunut Bellarionin hihnoille, sillä niinpian kuin ovi oli sulkeutunut, nousi hän seisaalleen kahleitten pudotessa valtoiminaan lattialle. Dominikaaniveljen silmät revähtivät selälleen. Ja yhä enemmän hän ällistyi, kun voimakas käsipari äkkiä tarttui häntä kurkusta puristaen sitä niin, ettei hän kunnolla voinut hengittää, saati sitten huutaa. Hän pyristeli epätoivoisesti vapautuakseen, kunnes kuuli vangin kuiskaavan.

"Hiljaa, jos henkenne on teille rakas. Jos suostutte pysymään ääneti, niin koputtakaa jalallanne kahdesti lattiaan. Silloin hellitän kurkustanne. Jalka kopautti kiivaasti lattiaa.

"Muistakaa, että surmaan teidät armotta, jos huudatte."

Hän laski munkin irti ja tämä veti syvään henkeään. "Miksi... miksi käytte kimppuuni?" änkytti mies. "Tulin lohduttamaan teitä, mutta te..."

"Tiedän paremmin kuin te itse, miksi tulitte. Aioitte luvata minulle iankaikkisen elämän. Tyydyn kuitenkin tällä kertaa ajalliseenkin elämään, niin että jätetään synninpäästö toistaiseksi. Nyt on tärkeämpää tekemistä."

Puolta tuntia myöhemmin poistui dominikaaniveli pitkänä ja kumarana niinkuin oli tullutkin, kantaen lyhtyä kädessään.

"Toin pois tämän, poikani", kuiskasi hän vartijalle. "Vankinne halusi istua pimeydessä ajatuksineen."

Mies tarttui toisella kädellä lyhtyyn ja tyrkkäsi toisella salvan paikoilleen. Mutta äkkiä hän kohotti lyhtyä ja katsoi munkkia tarkkaan. Tämä ei ollut aivan samannäköinen kuin tullessaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä sai vartija tuta, että hän oli epäillyt munkkia hyvällä syyllä, sillä tämä hyökkäsi nokkelasti hänen kimppuunsa ja tarttui häntä kurkusta. Tuokiota myöhemmin oli sotilaan pää kolahtanut lattiaan pari kolme kertaa ja hän meni tajuttomaksi.

Bellarion puhalsi lyhdyn sammuksiin, raahasi ruumiin pimeään nurkkaan, veti kaavun tiukasti ympärilleen ja harppoi pihalle.

Linnanpihalla maleksivat sotamiehet näkivät tulijassa vain saman dominikaaniveljen, joka puolta tuntia aikaisemmin oli saapunut antamaan vangille synninpäästöä. Takaovi avattiin ilman muuta ja mutisten vartijalle "pax vobiscum" kulki munkki sillan yli, kadoten pimeyteen. Tielle päästyään nosti hän pitkän kaavun liepeitä ja alkoi kävellä nopeasti kaupungista poispäin. Missä hän näki Carmagnolan sotilaiden liikkuvan, noudatti hän kuitenkin suurta varovaisuutta.

Noin tuntia ennen puoltayötä saapui Bellarion Stoffelin leiriin, joka oli melkoisen matkan päässä Vercellin suunnalla. Leirissä hän havaitsi vilkasta liikehtimistä ja ennenpitkää pysähdytti pari Urin miestä hänet, tiedustellen, mitä hän tahtoi. Hän ilmoitti heille ken oli, ja jo heidän opastaessaan hänet Stoffelin luo, ehti uutinen hänen saapumisestaan levitä ympäri leirin.

Stoffel, joka oli täysissä varuksissa, tuijotti ällistyneenä Bellarionia, tämän astuessa hänen telttaansa.

Ripeästi riisui tulokas munkin vaatteet yltään ja seisoi pian ystävänsä edessä tavallisessa asepuvussaan.

"Olimme juuri lähdössä auttamaan teitä", kertoi Stoffel. "Jopa olisitte tehneet mielettömän yrityksen, Werner. Mitä te olisitte voineet kolmelletuhannelle miehelle, jotka ovat valmistautuneet ottamaan teidät vastaan?" Hänen äänensä oli ystävällinen ja hän pudisti liikutettuna ystäväänsä hartioista.

"Jotakin me kaiketi sentään olisimme saaneet aikaan. Miesteni keskuudessa vallitseva innostus olisi ollut tärkeä tekijä sekin."

"Entä Quinton muurit? Olisitte turhaan puskeneet päänne niitä vastaan, vaikkapa olisitte päässeetkin niin etäälle. On onni sekä minulle että teille, että olen säästänyt teidät tästä pälkäästä."

"Ja mihin nyt ryhdymme?" kysyi Stoffel.

"Käskekää purkaa leiri heti. Marssimme Mortaraan, missä yhdymme Valkoisen Koiran komppaniaan, josta minun ei olisi pitänyt koskaan erota. Näytämme Carmagnolalle ja Montferratin ruhtinaille, mihin Bellarion pystyy."

Siitä oli muuten Carmagnolalla tällä hetkellä jo pieni aavistus. Tieto Bellarionin karkaamisesta oli ennättänyt levitä ympäri koko Quinton, ja Carmagnolan luo etulinjoille oli sitäpaitsi saapunut haavoittunut vartiosotilas ja puolialaston pappi, jotka antoivat hänelle yksityiskohtaisen selonteon tapahtumasta. He olivat etsineet häntä hyvän aikaa, mutta vielä pitemmän ajan tarvitsi hän keksiäkseen, mihin hänen nyt oli ryhdyttävä. Lopulta hän päätteli, että Bellarion oli lähtenyt Stoffelin luo. Kädenkäänteessä sai hän koolle upseerinsa ja tuokiota myöhemmin marssi armeija kokonaisuudessaan sveitsiläisleiriä kohti. Tultiin kuitenkin liian myöhään. Sveitsiläiset eivät olleet aikailleet edes senvertaa, että olisivat purkaneet leirinsä, vaan olivat jättäneet sen silleen ja painuneet matkaan.

Carmagnola pyörsi takaisin Quintoon kertomaan ruhtinattarelle asiasta. Hän tapasi neidon istumassa yksinään asesalissa hirsivalkean ääressä.

"On aivan selvä, että hän on lähtenyt oman kondottansa luokse Mortaraan", selitti uljas päällikkö. "Mutta kun en tiennyt, mitä tietä hän oli kulkenut, en voinut lähteä ajamaan häntä takaa. Sitäpaitsi olisi takaa-ajo itsestään lopettanut piirityksen täällä."

Hän raivosi ja noitui, harppoen edestakaisin huoneessa ja moittien itseään siitä, ettei ollut ryhtynyt huolellisempiin varovaisuustoimenpiteisiin, kun kerran tiesi, kenen kanssa oli tekemisissä. Hän kirosi papin ja vartijan ja linnanpihalla maleksivat sotamiehet, jotka olivat antaneet Bellarionin poistua kaikessa rauhassa.

Neito tarkkasi häntä, havaiten, ettei hän tällä tavalla mekastaessaan ollut ensinkään ihailun arvoinen. Vastahakoisesti myönsi hän itselleen tyynen Bellarionin käyttäytyneen paljon miehekkäämmin. Hän huokasi. Olisipa Bellarion vain ollut rehellinen ja uskollinen, niin olisi hän ollut mitä loistavin sankari.

"Raivoamisesta ei ole apua, Carmagnola", sanoi hän lopulta hieman kirpeästi.

Tuskastunut Carmagnola pysähtyi. "Mistä suuttumukseni johtuu, madonna? Olenko minä menettänyt mitään? Ajanko minä omia etujani? Haa! Raivoan, koska näen edessäni kaikki ne vaikeudet, jotka nyt ovat kasaantuneet teidän tiellenne."

"Minun tielleni?"

"Niin. Ettekö ymmärrä, mitä tapahtuu? Luuletteko että tänä yönä olemme menettäneet vain Bellarionin ja muutaman sveitsiläisen? Ei. Mortaran armeija on suurimmalta osaltaan Bellarionin väkeä, Koiran komppanian miehiä. Totisesti soveltuva nimi tuolle joukolle! Ja ne, jotka kuuluvat toisiin osastoihin, palvelevat Bellarionille uskollisten päälliköitten alaisina. Nämä taas eivät tiedä mitään hänen kavalluksestaan. Hän on meitä paljon voimakkaampi tällä hetkellä, sillä hänen armeijansa vahvuus on liki neljätuhatta miestä."

Neito katsoi häneen säikähtyneenä. "Tarkoitatteko, että hän aikoo käydä kimppuumme?"

"Mitäs muuta sitten? Tunnen hänet jo tarpeeksi hyvin. Kautta pyhäin! Eipä hän olisi voinut saada parempaa tekosyytä." Hän menetti taas malttinsa. "Nyt hän voi murskata meidät ja kuitenkin puhdistautua herttuan silmissä. Ymmärrättekö jo, minkävuoksi en tahtonut antaa hänelle mitään mahdollisuutta välttää rangaistustaan?"

"Olemme siis hukassa, jos hän marssii tänne. Jäämme hänen ja setäni joukkojen väliin."

Carmagnola ei vielä tahtonut myöntää niin paljon. Hän naurahti harmistuneena.

"Noin vähänkö te luotatte minuun, Valeria? Rakkauteni teihin antaa minulle kyllä voimia kestää heitä vastaan. En heitä aseitani niin kauan kuin olen hengissä. Ryhdyn heti laatimaan suunnitelmia huomisaamua varten. Kirjoitan samalla herttualle, ilmoitan hänelle Bellarionin kavalluksesta ja pyydän apujoukkoja. Hän lähettää niitä varmasti. Filippo Maria ei salli kenenkään upseerinsa kapinoida." Hän naurahti rauhoittuneena ja luottavasti ja näytti jälleen uljaalta ja sankarilliselta loistavissa varuksissaan.

Neito ojensi hänelle kätensä. "Ystäväni, suokaa minulle anteeksi. En tahdo enää loukata teitä osoittamalla pelkoa."

Carmagnola tarttui hänen käteensä, veti hänet luokseen ja painoi hänet leveätä rintaansa vasten. "Tuo on sitä harvinaista rohkeutta, jota teissä ihailen niin suuresti, Valeria. Olette minun, oma ruhtinattareni! Jumala loi meidät toisiamme varten."

"Ei vielä", väitteli neito, hymyillen heikosti ja karttaen miehen hehkuvaa katsetta.

"Milloin sitten?" kysyi toinen kiihkeästi.

"Kun Theodore on ajettu pois Montferratista."

Carmagnola puristi hänet lujemmin syliinsä.

"Onko tuo lupaus, Valeria?"

"Lupaus?" kertasi neito ikäänkuin huumaantuneena. "Se mies, joka kukistaa Theodoren, saa minut, jos vain haluaa. Sen vannon."

XII luku.

CARMAGNOLAN VELVOLLISUUS.

Herra Carmagnola oli vetäytynyt muutamaan pieneen huoneeseen Quinton linnan alakerrassa laatiakseen kirjeen Hänen Korkeudelleen Milanon herttualle Filippo Marialle. Hän oli niin harvoin elämässään tarvinnut turvautua kirjeisiin, että hän yht'äkkiä havaitsi välttämättä tarvitsevansa sihteerin avukseen.

Ruhtinatar ja hänen veljensä, jotka juuri olivat palanneet sunnuntaimessusta — neljä päivää oli kulunut Bellarionin paosta — istuivat asesalissa keskustelemassa tilanteesta. Nuori markiisi oli monessa asiassa toista mieltä kuin neito, sillä hän oli pitänyt silmiään auki, eivätkä Carmagnolan suuret eleet tehonneet häneen ollenkaan.

Heidän luokseen ohjattiin tuokion kuluttua, edeltäkäsin ilmoittamatta, kaksi miestä. Toinen oli pieni ja vaatimattoman näköinen, toinen taas lihava ja punakka, kasvoillaan hyväntuulinen ilme. Mahtavan nenän kummallakin puolen vilkkuivat siniset silmät tuuheitten, mustien kulmakarvojen alla, ja kapea, harmaa hiusseppele ympäröi kiiltävän kaljua päätä.

Heidän ilmestymisensä sai sisarukset silmänräpäyksessä jaloilleen.

"Barbaresco!" huudahti neito ilahtuen ja ojentaen molemmat kätensä heitä kohti. "Ja Casella!"

"Ynnä", lisäsi Barbaresco vaappuessaan lähemmäksi, "ulkopuolella viisisataa karkuria Montferratista, sekä ghibellinejä että guelfejä, jotka olemme haalineet kokoon Piemontista ja Lombardiasta täydentämään suuren Bellarionin armeijaa ja auttamaan häntä Theodoren kukistamisessa."

He suutelivat ensin ruhtinattaren ja sitten markiisin kättä. "Herra markiisi", touhusi öykkäri Casella, "te olette kasvanut niin että olin tuskin tuntea teitä. Olemme uskollisia alamaisianne ja palvelijoitanne, kuten madonnakin tietää, ja olemme jo vuosikausia työskennelleet hyväksenne. Nyt aavistamme kuitenkin, että olemme pääsemässä päämääräämme. Theodore on vihdoinkin joutunut umpikujaan. Me autamme teitä antamaan hänelle armoniskun."

Ruhtinatar toivotti heidät sydämestään tervetulleiksi ja piti heidän saapumistaan hyvänä enteenä. Hän käski palvelijan tuoda viiniä ja heidän maistellessaan vahvasti maustettua juomaa, kertoi hän heille vaiheistaan ja tilanteesta tällä hetkellä.

Innostus laimeni hiukan. Bellarionin asenne muutti kokonaan heidän suunnitelmansa.

Barbaresco pullisti paksuja poskiaan ja tuijotti synkästi eteensä.

"Sanoitteko, että Bellarion on Theodoren apuri?"

"Meillä on todisteita siitä", vakuutti ruhtinatar ja kertoi hänelle kirjeestä. Kreivin hämmästys oli valtava. "Onko se teistä outoa?" kysyi neito. "Pitäisi teidänkin tietää, mikä hän on miehiään."

"Hm! Luulin kyllä sinä yönä, jona Spigno sai surmansa hänen kädestään, että hän oli vaarallinen vehkeilijä, mutta käsitin pikkuista myöhemmin, että hän oli menetellyt aivan oikein."

"Surmatessaan Spignon?" Neito kalpeni. Gian Giacomo kumartui eteenpäin kuunnellen innokkaasti. Tuokion äänettömyyden jälkeen Valeria naurahti suuttuneesta "Hän surmasi Spignon senvuoksi että Spigno oli minun ystäväni ja veljeni ystävä, kaikkien uskollisten ystäviemme johtaja."

Barbaresco ravisti mahtavaa päätään. "Hän surmasi Spignon, koska Spigno oli Theodoren urkkija."

"Mitä?"

Neidosta tuntui kuin olisi maailma hänen ympärillään luhistunut. "Hänen korvansa humisivat ja Barbarescon syvä, jylisevä ääni kuului kuin maan uumenista.

"Koko juttu oli niin yksinkertainen, niin päivänselvä. Jo sen seikan, että me löysimme hänet täysin pukeutuneena samasta ullakkokomerosta, jonne olimme teljenneet Bellarionin, olisi pitänyt ilmaista meille, mikä mies Spigno todellisuudessa oli. Miten hän oli joutunut ullakolle? Me emme saaneet todistetuksi, että Bellarion olisi harjoittanut urkintaa Theodoren hyväksi, mutta ellei Spignoa olisi ollut, olisi hänen kuitenkin käynyt hullusti. Yöllä lähti Spigno vapauttamaan Bellarionia, mutta paljasti itsensä juuri täten nuorukaiselle, joka heti surmasi hänet."

"Oletteko aivan varmat Spignon syyllisyydestä?" huohotti Valeria.

"Varmatko?" nauroi Casella. "Sinä yönä, jolloin päätimme paeta, kävimme ensin varmuuden vuoksi katsastamassa Spigno-vainajan asuntoa. Sieltä löysimme Theodorelle osoitetun kirjeen, joka oli lähetettävä perille siinä tapauksessa, että Spigno sattuisi kuolemaan tai katoamaan. Kirje sisälsi luettelon nimistämme ja selonteon kunkin osuudesta valtionhoitajaa vastaan tähdätyssä salaliitossa."

"Tämä kirje", huomautti Barbaresco, "oli tuon konnan keksintö siltä varalta, että saisimme hänet paljastetuksi. Emme olisi voineet hänelle mitään. Ah, hän oli ovela, tämä teidän paras ja uskollisin ystävänne, ja ellei Bellarionia olisi ollut..." Hän levitti kätensä ja nauroi. Neito ei kuunnellut. Hänen päänsä oli vaipunut rinnalle ja kädet lepäsivät velttoina hänen sylissään.

"Se oli siis kaikki totta, totta!" Ääni oli murtunut. "Ja minä vain epäilin häntä... Oi, Jumalani! Hänet olisi teloitettu minun tieteni. Ja nyt..."

"Ja nyt", keskeytti hänen veljensä tuikeasti, "on sinun ja tuon kerskailevan hullun ansiota, että Bellarion on poissa ja ehkä jo matkalla tänne käydäkseen kimppuumme."

Samassa astui "kerskaileva hullu" huoneeseen, sormet musteessa ja hiukset pörröisinä. Hän oli kuullut markiisin viimeiset sanat ja pysähtyi mahtavana kynnykselle.

"Mitäs tämä on?" tiedusteli hän tärkeänä.

Gian Giacomo selitti hänelle, mistä oli kysymys, ja teki sen niin vihaisesti ja säälimättömästä että Carmagnola kuunnellessaan kalpeni ja punastui vuoroon. Vihdoin hän rohkaisihen ja kääriytyen arvokkuuteensa kuin viittaan, astui hän hitaasti lähemmäksi, huulillaan suvaitsevainen hymy.

"En tiedä mitään kaikesta siitä, mitä olette kertonut. Asia kaiketi on niinkuin sanotte. Se ei liikuta minua ollenkaan. Minä olen toiminut vain täällä ilmenneitten tosiseikkojen perusteella. On käynyt selville, että Bellarion on ollut kirjeenvaihdossa Theodoren kanssa. Sitäpaitsi aikoi hän lopettaa piirityksen, ja vihdoin karkasi hän, marssittaakseen joukkonsa teitä vastaan."

Hänen suurelliset eleensä vaikuttivat kieltämättä muihin paitsi Valeriaan. Tämä virkkoi:

"Unohdatte, että vain uskoni hänen kaksinaamaisuuteensa aikaisemmin sai minut pitämään häntä syyllisenä tälläkin kertaa."

"Entä kirje?" Carmagnolassa alkoi huomata kärsimättömyyden oireita.

"Missä, Herran nimessä, tuo kirje on?" murahti Barbaresco syvällä äänellään.

"Mikä kyselijä te olette? En tunne teitä, herraseni, enkä tiedä edes nimeänne."

Ruhtinatar esitteli Barbarescon ja Casellan.

"He ovat vanhoja ystäviä, jotka ovat saapuneet tänne auttaakseen minua. Antakaa kirje messer Barbarescon nähtäväksi."

Kärsimättömän näköisenä onki Carmagnola pergamentin vyössään riippuvasta laukusta.

Barbaresco aukaisi hitaasti käärön ja alkoi lukea Casellan tirkistellessä hänen olkansa yli. Päästyään loppuun kohotti hän katseensa ja tuijotti kummastellen ensin Carmagnolaa ja sitten muita.

"Taivahan taatto, messer Carmagnola! Teillä on urhoollisen soturin maine ja piirteiltänne olette jalon näköinen, joten minun on pidettävä teitä kunnian miehenä, mutta mieluummin luotan sentään ruumiillisiin avuihinne kuin älyynne."

"Herra!"

"Oo, ah, osaatte kyllä pullistaa rintaanne ja huutaa ja pöyhkeillä, mutta käyttäisitte kerran järkeännekin." Lihavalle, punakalle naamalle levisi ivallinen virnistys. "Mestari Theodore tiesi kyllä, mitä teki, kyhätessään tämän hienon tekeleen. Hän tunsi teidät. Ja, kunniani kautta, hän olisi tarkoituksensa saavuttanutkin, jos messer Bellarion olisi ollut hitaampi käänteissään. Ehei, älkää yhtään kiroilko ja mahtailko? Lukekaa kirje uudestaan. Kysykääpä itseltänne, olisiko siihen pantu täydellistä päälle- ja allekirjoitusta, jos se kerran oli salainen, ja tuumikaa samalla, oliko se ylimalkaan lainkaan tarpeellinen, kun se ei kerran sisältänyt mitään muita tietoja kuin että Bellarion oli teidät kavaltanut."

"Samaa sanoi Bellarionkin", huudahti markiisi.

"Mutta me emme tahtoneet häntä uskoa", voihki ruhtinatar.

Carmagnola tuhautti nenäänsä. "Tietysti selitti Bellarion asian samalla tavalla. Kirje oli luonnollisesti laadittava varovaan sanamuotoon..."

Miehen suurenmoinen typeryys alkoi jo ärsyttää Barbarescoa.

"Helvettiin tuollainen jaarittelu, senkin pölkkypää!"

"Pölkkypääkö? Minä? Jumaliste..."

"Herrat, herrat!" Neito laski kätensä Barbarescon tukevalle käsivarrelle. "Messer Carmagnolaa ei sovi puhutella tuolla tavoin..."

"Tiedän. Pyydän anteeksi. Mutta en ole koskaan oppinut sietämään pöhköjä..."

"Herra, jokainen sananne on loukkaus. Te..."

Valeria tyynnytti heitä. "Ettekö huomaa, messer Carmagnola, että hän on suuttunut minulle, vaikka hän puhuukin teille? Minä se olen pölkkypää ja pöhkö, vaikka messer Barbaresco on liian kohtelias sanoakseen sitä."

"Vai kohtelias?" pärski Carmagnola. "Enpä sitä kernaasti myöntäisi. Mikä oikeus hänellä on tulla tänne huutamaan?"

"Vanha ystävyys minua ja veljeäni kohtaan oikeuttaa hänet siihen. Ja minun vuokseni tulisi teidänkin olla pitkämielinen..."

Suuri mies kumarsi käsi sydämellä, osoittaakseen, että hän oli valmis kärsimään mitä hyvänsä ruhtinattarensa vuoksi.

Senjälkeen hän alkoi puolustella itseään. Hän ehkä hyvinkin myöntäisi Barbarescon olevan oikeassa, jos kirje olisi ainoa todistus Bellarionia vastaan. Mutta, hän toisti vielä kerran, Bellarionin uhkaus lopettaa piiritys oli jo yksistäänkin tarpeeksi raskauttava seikka.

"Miten tämä kirje joutui käsiinne?" kysyi Barbaresco.

Gian Giacomo vastasi Carmagnolan puolesta. Ja neito lisäsi katkerasti itseään soimaten: "Eikä tuota lähettiä suostuttu kuulustelemaan, vaikka Bellarion sitä vaati."

"Moititteko minua siitä, madonna?" huudahti Carmagnola. "Mies oli tavallinen moukka, joka ei olisi osannut selittää mitään. Hänen kuulustelemisensa olisi ollut ajan hukkaamista."

"Se aika on hukattava nyt", päätti Barbaresco.

"Miksi?"

"Eihän meillä ole tässä muutakaan hupia."

Carmagnola kohtasi hänen ivallisen katseensa.

"Hyvä herra, te olette nähtävästi päättänyt koetella kärsivällisyyttäni. Kutsuttakoon lähetti tänne."

Ei ainoastaan lähetti vaan myös ne upseerit, jotka olivat olleet tuomitsemassa Bellarionia, kutsuttiin asesaliin. Carmagnola murisi, mutta hänen oli taivuttava.

Kun kaikki olivat koolla, kertoi ruhtinatar, mitä oli saanut kuulla Barbarescolta. Hän otti itse kuulustellakseen lähettiä.

"Teillä ei ole mitään pelättävää, nuori mies", vakuutti hän, huomatessaan lähetin pelokkaan ilmeen. "Teidän on vain kerrottava meille totuus. Jos havaitsen, että vilpittömästi ilmaisette, mitä tiedätte, vapautetaan teidät heti."

Carmagnola, joka oli asettunut ruhtinattaren viereen, kumartui hänen puoleensa.

"Olisikohan se viisaasti tehty?"

"Viisaasti tai tyhmästi, olen jo antanut lupaukseni." Neidon äänensävy ei miellyttänyt uljasta Francescoa. Valeria kääntyi puhuttelemaan lähettiä.

"Annettiinko teille tarkat ohjeet, kenelle kirje oli jätettävä?"

"Kyllä, armollinen madonna."

"Minkälaiset?"

"Muuan ritari vei minut kaupungin portille ja minulle osoitettiin, mihin suuntaan minun oli kuljettava. Jos minut pidätettäisiin, oli minun tiedusteltava herra Bellarionia."

"Oliko teidän liikuttava varovasti, piileskeltävä?"

"Ei, madonna. Päinvastoin oli minun näyttäydyttävä avoimesti. Puhun totta, madonna."

"Mistä lähditte liikkeelle ja mihin suuntaan oli teidän kuljettava?"

"Suoraan eteenpäin, madonna, Lähdin eteläisen portin luota. Tämä on totta, madonna, vannon sen."

Ruhtinatar tarkkasi häntä jännittyneenä.

"Sanottiinko teille, kenen sotilaat pitivät hallussaan niitä asemia, joille teidän oli mentävä?"

"Tiesin joutuvani piiritysarmeijan, herra Bellarionin joukkojen, alueelle. Olen kertonut teille täyden totuuden. Minun piti kulkea ihan suoraan eteenpäin, määrättyyn paikkaan."

Ugolino da Tenda liikahti kiihtyneenä. "Mitä sanot?"

"Puhun totta! Totta!" ulisi nuorukainen kauhistuneena. "Pimittäköön Jumala järkeni, jos olen valehdellut vähääkään."

"Hiljaa, hiljaa!" rauhoitti ruhtinatar. "Uskomme kyllä, että puhutte totta. Älkää pelätkö. Mainittiinko, kenen osasto oli sijoitettu tuohon tarkoittamaanne paikkaan?"

"Mainittiinko?" Hän koetti muistella ja tovin kuluttua hänen katseensa kirkastui. "Kyllä. He puhuivat jostakin Calmaldolasta tai... Carmandolasta..."

"Tai Carmagnolasta" täydensi da Tenda. Hän painoi häpeissään katseensa lattiaan. "Jo täytyy myöntää, että Theodoren kirje oli juuri sitä laatua kuin Bellarion väitti."

"Vai täytyy?" Carmagnola oli aivan pyörällä päästään.

"Juttu on päivänselvä. Miksi tämä nuorukainen lähetettiin etelänpuoleisille linjoille? Ettekö usko Theodoren tienneen, että Valsassina itse oli lännessä, Quinton puolella?" Hänen äänensä vapisi. "Miksi lähettiä ei kuulusteltu aikaisemmin, vai" — hän pysähtyi ja siristi silmiään tuijottaen kiinteästi Carmagnolan polttavia, pelokkaita kasvoja — "Vai kuulusteltiinko häntä ehkä?"

"Mitä?" karjui Carmagnola. "Mitä pirua te tarkoitatte?"

"Tiedätte kyllä, mitä tarkoitan. Te olitte vähällä tehdä meistä murhamiehiä. Johtuiko se siitä, että olette hupsu, vai olisitteko ehkä roisto?"

Carmagnola hyökkäsi häntä kohti, mylvien kuin härkä. Pari upseereista riensi väliin ja ruhtinatar ponnahti jaloilleen, vaatien hiljaisuutta. Hänen käskyään toteltiin siinä silmänräpäyksessä.

"Kapteeni Ugolino", sanoi neito, "teillä ei ollut oikeutta puhua tuollaista. Unohdatte, että olemme kaikki syypäitä siihen, ettei lähettiä kuulusteltu aikaisemmin. Pidimme Valsassinan ruhtinaan syyllisyyttä todistettuna.

"Ja nyt olette liian varmat hänen syyttömyydestään", penäsi Carmagnola. "Miksi vaati Valsassina piirityksen lopettamista? Sanokaapas!"

Ugolino da Tenda otti vastatakseen. "Ehkäpä samanlaisesta syystä kuin hän lähetti väkensä Carpignanoon teidän rakentaessanne siltojanne. Me emme pysty arvostelemaan hänen toimintaansa, Carmagnola."

Carmagnola sinkautti häneen ilkeän katseen. "Te ja minä voimme jatkaa tätä keskustelua jossakin muualla", sanoi hän. "Te olette vihjaillut yhtä ja toista, jota en unohda."

"Ehkä on parasta, ettette unohdakaan", tuumi nuori upseeri rauhallisesti. "Kenties sallitte minun nyt poistua, madonna. Lähden täältä kondottani kanssa tunnin kuluttua."

Neito katsoi häneen hätääntyneenä.

"Valitan, madonna. Olen Valsassinan ruhtinaan palveluksessa. Anteeksiantamaton hätiköiminen sai minut unohtamaan velvollisuuteni. Koetan korjata erehdykseni mahdollisimman pian." Hän teki syvän kumarruksen ja marssi ovelle.

"Seis!" jyrisi Carmagnola. "Ennenkuin poistutte on meidän selvitettävä välimme."

Ugolino pysähtyi kynnykselle oikaisten ryhtiään. "Annan teille haluamanne tilaisuuden", sanoi hän, "mutta vasta sitten kun olette vastannut kysymykseeni, oletteko hupsu vai roisto. Jos olette hupsu, suostun välienselvitykseen."

Upseerit estivät jälleen Carmagnolan hyökkäämästä hänen kimppuunsa. Valjuna ja surkeana pyysi kerskuri: "Madonna, sallikaa minun taistella hänen kanssaan, Hän ei saa livistää ilman muuta."

Neito pudisti päätään. "Ei, herraseni. En pidätä ketään, joka haluaa poistua täältä Kapteeni Ugolino tuntuu olevan selvillä siitä, mitä hänen on tehtävä."

"Vai niin? Taivaan Jumala!" Carmagnola muljautti silmiään ja pyörähti sitten kannoillaan, huutaen muille upseereille: "Entä te? Katsotteko tekin olevanne oikeutetut kapinoimaan?"

Bellunolla oli heti vastaus valmiina. Ja Belluno oli hänen oma luutnanttinsa. "Jos me olemme erehtyneet, niin osaamme myös tunnustaa niin tehneemme."