Part 25

"Mies tuo teille noin tärkeän ilmoituksen, ettekä kuitenkaan tiedä, minne hän on joutunut!"

"Minulla oli muutakin tekemistä kuin hänen paimentamisensa. Minun oli ajateltava teitä ja koetettava saada teidät satimesta, johon olitte joutunut."

"Sanon vielä kerran, että teidän olisi ollut viisainta hyökätä omalla tahollanne niinkuin sovittu oli."

"Emme lainkaan sopineet siitä, että hyökkäisin. Päätettiin vain, että olisin hyökkäävinäni. Mutta tuntuu jo siltä kuin alkaisin puolustella itseäni." Hän otti kypäränsä ja nousi.

"Teidän on puolustauduttava!" huudahti Carmagnola ja harppasi pitkin askelin häntä kohti.

"Ainoa tekemäni virhe on se, että taivuin tuohon yölliseen hyökkäykseen. Luulin todella, että meillä oli pieni menestymisen mahdollisuus, ja kun piiritys olisi vaatinut kuukausikaupalla aikaa, päätin yrittää. Epäonnistuimme. Huomenna aion lopettaa piirityksen." "Aiotte lopettaa piirityksen!" Hämmästyneitä huudahduksia joka taholta. "Enkä ainoastaan Vercellin, vaan myös Mortaran piirityksen."

"Entä mihin sitten ryhdytte?" kysyi Gian Giacomo. "Siitä päätetään huomenna upseerien neuvottelussa. Nythän on jo kohta aamu käsissä. Toivotan teille rauhallista lepoa, madonna. Hyvät herrat!" Hän kumarsi ja aikoi poistua.

Carmagnola asettui tielle. "Odottakaahan, Bellarion..."

"Huomenna". Bellarionin ääni oli kova, järkähtämätön. "Ehkä aivonne toimivat helpommin silloin. Jos olette täällä puolenpäivän maissa, saatte kaikki tiedon suunnitelmistani. Hyvää yötä!" Hän lähti.

He eivät kokoontuneet puolenpäivän aikana, vaan tuntia aikaisemmin. Carmagnola oli lähettänyt heille sanan. Astuessaan asesaliin oli hän äärimmäisen kiihtynyt. Belluno, da Tenda, Stoffel, kolme muuta upseeria, ruhtinatar ja markiisi Gian Giacomo istuivat jo kaikin odottamassa. Bellarion ei ollut saapuvilla. Carmagnola selitti ensi töikseen, miksi ei ollut häntä kutsunut.

Kun Bellarion tasan kello kaksitoista ilmestyi paikalle, hämmästyi hän hiukan yllättäessään heidät kiivaasti keskustelemassa pöydän ympärillä. Täällä oli selvästikin istuttu koolla jo jonkun aikaa. Joku puhui sangen tuohtuneessa äänensävyssä, toisten tehdessä kovaäänisiä huomautuksia. Hitaasti nousi Bellarion huoneeseen johtavia kiviportaita ja lähestyi pöytää.

Huoneessa syntyi äkkiä täydellinen hiljaisuus ja kaikki kääntyivät katsomaan häntä. Hän tervehti hymyillen, mutta huomasi heti, että äänettömyys oli luonnoton ja pahaenteinen.

Istuutuen pöydän ääreen antoi hän katseensa solua miehestä mieheen ja jäi lopulta tuijottamaan Carmagnolaa, joka istui ruhtinattaren ja Gian Giacomon välissä. "Mistä te keskustelette?" kysyi hän. Carmagnola vastasi. Hänen äänensä oli töykeä ja vihamielinen ja hän vältti katsomasta Bellarionia silmiin.

"Aioimme juuri kutsua teidät tänne. Olemme saaneet tietää, kuka on kavaltanut meidät Theodorelle ja ilmoittanut hänelle kaikista hommistamme, myöskin viimeöisestä hyökkäysyrityksestä."

"Varsin hyvä, vaikka tieto tuleekin liian myöhään. Kuka teidän kavaltajanne on?"

Vastausta ei kuulunut pitkään rupeamaan. Punoittava Stoffel hymyili pahastuneesti ja ruhtinatar Valeria katsoi maahan, mutta muut jatkoivat kyräilemistään. Bellarion närkästyi. Vihdoin työnsi Carmagnola hänelle kokoonkäärityn pergamentin, jossa riippui murrettu sinetti. "Lukekaa."

Bellarion otti käärön ja aukaisi sen. Hänen ällistyksekseen se oli osoitettu "Jalosukuiselle herra Bellarion Canelle, Valsassinan ruhtinaalle". Hän kurtisti otsaansa ja punastui heikosti, mutta kohotti sitten katseensa. "Kuka rohkenee murtaa minulle osoitetun kirjeen sinetin?"

"Lukekaahan nyt", kertasi Carmagnola töykeästi. Bellarion luki.

"Hyvä Herra ja Ystävä. — Teidän uskollisuutenne pelasti viime yönä Vercellin ja sen asukkaat varmasta tuhosta. Ellette te olisi meitä varoittanut, olisi meidät ehdottomasti saatu yllätetyiksi. Haluan teidän saavan tiedon kiitollisuudestani ja vakuutan palkitsevani teidät niin hyvin kuin taidan, jos edelleenkin palvelette minua yhtä auliisti kuin tähän asti.

_Theodore Palaeologo_."

Hiukan hämmentyneenä, mutta yhä tyynenä ja melkeinpä pikkuisen huvitettunakin kohotti Bellarion päätään.

"Missä tämä on kyhätty kokoon?" uteli hän.

Carmagnola vastasi viipymättä: "Vercellissä, markiisi Theodoren työhuoneessa. Hän on kirjoittanut sen omakätisesti, kuten ruhtinatar Valeria on todistanut, ja sinetti on niinikään hänen omansa. Vieläkö ihmettelette, että mursin sen?"

Bellarionin kasvoille levisi hämmästynyt ilme. Hän loi katseen ruhtinattareen, joka kiiruhti vakuuttamaan: "Käsiala on tosiaan setäni."

Bellarion käänteli kirjettä ja tutki sinettiä. Hänen ilmeensä kirkastui yht'äkkiä ja hän naurahti. Siirrettyään tuolinsa vähän sivuun, niin että saattoi nähdä heidät kaikki, virkkoi hän:

"Ottakaamme asiat järjestyksessä. Mistä saitte tämän kirjeen, Carmangnola?"

Carmagnola nyökkäsi Bellunoa kohti ja Belluno vastasi vihaisesti: "Muuan moukka, joka tuli Vercellin taholta, osui tänään miesteni tielle. Hän pyysi päästä teidän puheillenne. Sotilaani toivat hänet tietysti minun luokseni ja minä kysyin, mitä asiaa hänellä oli teille. Hän vastasi tuovansa viestiä. Tiedustelin, mitä viestiä muka teille voitaisiin tuoda Vercellistä, mutta hän ei vastannut, ennenkuin käytin pakkokeinoja. Silloin hän luovutti tämän kirjeen. Aavistaen pahaa vein sekä kirjeen että sen tuojan herra Carmagnolan asuntoon."

Bellarion täydensi itse hänen selontekonsa. "Ja Carmagnola, aavistaen pahaa hänkin, suvaitsi avata kirjeen, ja totesi, että asiat olivat juuri niin hullusti kuin hän oli pelännyt."

"Aivan niin."

Bellarion katseli heitä huvitettuna, silmät sikkarassa, ja nauroi lopulta makeasti.

"Luoja teitä armahtakoon, Carmagnola! Olen monasti ajatellut, että teidän vielä käy huonosti tässä maailmassa.

"Ja minä olen aivan varma siitä, että teidän käy huonosti", kivahti Carmagnola, mutta hänen sanansa vain lisäsivät Bellarionin iloisuutta.

"Te muut olette tietenkin samaa mieltä. Kirje ja Carmagnolan todistelu ovat saaneet teidät vakuutetuiksi petollisuudestani."

"En ainakaan minä usko", vastusti Stoffel.

"Te ette kuulu näitten sekapäisten herrojen joukkoon, Stoffel."

"Ette te tästä pääse parjauksilla", varoitti Tenda.

"Tekin, Ugolino! Ja te, ruhtinatar — ja markiisi! No, hyvä! Vai en pääse tästä parjauksilla. Tämän kirjeen avulla kaiketi kuitenkin selviän. Se on nimittäin valhetta alusta loppuun, allekirjoitusta ja sinettiä myöten."

"Mitä?" huudahti ruhtinatar. "Tarkoitatteko, että se on väärennetty?"

"Itsehän ilmoititte, että se on väärentämätön. Mutta lukekaapa se uudestaan."

Hän viskasi pergamentin pöydälle. "Markiisi Theodore ei arvostele älyänne varsin loistavaksi, Carmagnola, ja kaikki osoittaa, että hän on oikeassa. Kysykääpä itseltänne: jos todella olisin Theodoren ystävä, kirjoittaisiko hän minulle kirjettä, joka ehdottomasti tekee jatkuvan avustustoimintani mahdottomaksi? Kirje on aivan selvästi osoitettu minulle henkilökohtaisesti ja alla on hänen täydellinen nimensä, niin ettei mikään erehdys voi tulla kysymykseenkään. Lisäksi on hän varustanut pergamentin sinetillään, niin että ken hyvänsä, joka saa asiakirjan käsiinsä, heti voisi ymmärtää, mistä on kysymys."

"Luultiin sotilaitten, jotka saisivat miehen kiinni, heti tuovan hänet teidän luoksenne", huomautti Carmagnola.

"Niinkö? Eikö teidän mielestänne ole mitään kummallista siinä, että mies osuikin juuri teidän sotilaittenne käsiin, vaikka teidän osastonne on syrjässä Vercellin-Quinton tieltä? Mutta älkäämme hukatko suotta aikaa. Lukekaa itse tuo kirje vielä kerran. Onko siinä ainuttakaan asiaa, jota ei olisi voinut saattaa tietooni muulla tavoin tai jota välttämättä olisi tarvinnut minulle ilmoittaa. Koko juttu on keksitty, jotta minä joutuisin epäilyttävään valoon. Theodore kuitenkin on hutiloinut tällä kertaa, ja samalla paljastanut omat aikeensa."

"Juuri samaa väitin niinä", virkkoi Stoffel.

Bellarion tuijotti häntä ällistyneenä. "Eikä teitä uskottu?" huudahti hän.

"Eipä tietenkään, kurja kavaltaja!" ärjyi Carmagnola. "Niin typeriä me emme ole, että luottaisimme mieheen, joka on saatu yllätetyksi."

"Minua ei ole yllätetty, mutta teidät ehkä pian yllätetään, Carmagnola, ja yht'äkkiä huomaatte sätkyttelevänne Theodoren verkossa."

"Missä verkossa? Mitä ansoja hän muka asettelisi?"

"Kenties hän koettaa kylvää riitaa keskuuteemme. Kenties hän tahtoo saada pois tieltä ainoan päällikön, jota hän kunnioittaa tällä puolella."

"Olettepas te vaatimaton", irvisteli Carmagnola.

"Ja te olette umpisokea houkko", huusi Stoffel kiihtyneenä.

"Siinä tapauksessa olemme houkkoja kaikki tyynni", sanoi Belluno, "sillä me olemme samaa mieltä kuin Carmagnola."

"Ah", virkkoi Bellarion masentuneesti, "yhtä tylsiä jok'ikinen. Selvästi. Hyvä, tuokaa se kiinnisaatu lähetti tänne, niin teen hänelle muutamia kysymyksiä."

"Minkävuoksi?"

"Jotta saisimme tiedon niistä ohjeista, joiden mukaan hän on toiminut. Tuosta kirjeestähän ei ole mitään apua."

"Johan nyt jotakin. Kirje on aivan riittävä todistuskappale. Unohdatte, että meillä sitäpaitsi on muitakin todisteita."

"Mitä? Vieläkö enemmän?"

"Niin. Esimerkiksi laiminlyöntinne viime yönä. Miksi ette hyökännyt? Ja vielä: miksi lopetettaisiin piiritys? Mitävarten — ellette te kerran ole Theodoren ystävä?"

"Jos selittäisin asian teille, ette kuitenkaan ymmärtäisi. Antaisin teille ehkä vain uuden todistuksen ystävällisistä suhteistani Theodoreen."

"Otaksuttavasti", sanoi Carmagnola, "Ercole, kutsu vartiosotilaat tänne!"

"Mitä nyt!" Bellarion kavahti jaloilleen Bellunon noustessa, ja samassa säntäsi Stoffelkin pystyyn hapuillen aseitaan. Ugolino da Tenda ja muuan toinen upseeri hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja riistivät häneltä miekan, sillävälin kuin pari muuta tarrasi Bellarionin käsivarsiin. Bellarion katsoi heitä pitkään ja siirsi sitten katseensa Carmagnolaan. Hän oli kuin salaman lyömä. "Rohkenetteko te pidättää minut?"

"Vain vähäksi aikaa — siksi kunnes saamme päätetyksi, miten kanssanne on meneteltävä. Teidän ei tarvitse odottaa kauan."

"Jumalani!" Hänen aivonsa toimivat työläästi, mutta hän tajusi kuitenkin olevansa täydellisesti heidän vallassaan. Ulkona olevista neljästätuhannesta miehestä olivat vain Stoffelin kahdeksansataa sveitsiläistä hänen puolellaan. Muut tottelisivat ehdottomasti ainoastaan omia päälliköltään. Ne upseerit, jotka tällä hetkellä olisivat voineet häntä auttaa — Koenigsfyofen ja Trotta — olivat Mortarassa. Rohkaisten itseään hiukan kääntyi hän ja sanoi ruhtinattarelle:

"Madonna, olen teidän palveluksessanne. Kerran aikaisemminkin, silloin kuin Carmagnola ehdotti siltojen rakentamista, epäilitte minua, mutta huomasitte sitten olleenne väärässä."

Hitaasti kohotti neito katseensa. Se oli murheellinen ja masentunut. Hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat.

"Muistanpa muutakin, herra. Muistan esimerkiksi Enzo Spignon kuoleman."

Bellarion hätkähti "Spigno!" toisti hän ja naurahti katkerasti. "Ja nyt nousee Spigno haudastaan kostaakseen minulle."

"Ei kostaakseen, vaan tehdäkseen oikeutta. Mutta jo sekin rikos, josta messer Carmagnola aikoo teidät tuomita, riittää saattamaan teidät oikeaan valoon."

"Aikoo minut tuomita? Voiko minut tuomita ilman tuomioistuinta ja oikeudenkäyntiä?"

Ei kukaan vastannut, ja äänettömyyden yhä vallitessa tulla tömistivät vartiosotilaat saliin, asettuen Carmagnolan viittauksesta Bellarionin kummallekin puolelle. Muuan upseereista kiskoi tikarin Bellarionin vyöltä ja viskasi sen pöydälle. Bellarion kimpaantui.

"Tämähän on järjetöntä! Mikä teidän tarkoituksenne oikeastaan on?"

"Siitä neuvotellaan. Mutta älkää olko liian toiveikas, Bellarion!"

"Tekö minun kohtalostani päättäisitte? Te?" Hän katsoi Carmagnolasta tämän kumppaneihin. Hieman kalpea hän oli, mutta yhäti oli hänen hämmästyksensä suurempi kuin hänen pelkonsa.

Stoffel, joka ei enää kyennyt hillitsemään itseään, kääntyi raivostuneena Carmagnolaan. "Te hätiköivä, omahyväinen hupsu. Jos Bellarionia jostakin syytetään, ei häntä voi tuomita mikään muu kuin herttuan tuomioistuin."

"Häntä syytetään täällä ja hänen syyllisyytensä on todistettu. Hän ei ole voinut esittää ainuttakaan seikkaa puolustuksekseen. Tietenkin on hänen tuomionsa langetettava täällä."

"Se on vastoin lakeja. Mitään oikeudenkäyntiä ei ole ollut, eikä teillä ole valtaa sellaista toimeenpannakaan", väitti Stoffel.

"Olette väärässä, kapteeni. Sotalait..."

"Toistan vielä, että tämä ei ole mikään tuomioistuin. Jos Bellarionia jostakin syytetään, on hänet lähetettävä Milanoon."

"Ja samalla on teidän lähetettävä sinne kaappaamanne sanansaattaja, ainoa todistajanne", lisäsi Bellarion. "Se, että kieltäydytte kutsumasta häntä tänne kuulusteltavaksi, osoittaa jo, etteivät todistuksenne minua vastaan ole niinkään vakuuttavat."

Carmagnola karahti punaiseksi ja mulkoili synkästi pidätettyä. "Ellei päätöksemme teitä tyydytä ja koska syytätte minua hienotunteisuuden puutteesta, suostun toisenlaiseenkin ratkaisuun." Hän nousi ja nakkasi päänsä taaksepäin. "Taistelkaamme, herra ruhtinas." Bellarionin valjuille kasvoille levisi pilkallinen hymy. "Tulisiko syyllisyyteni todistetuksi, jos te saisitte ratsastetuksi minut kumoon? Todistaisiko teidän voittonne kaksinkamppailussa muuta kuin että te olette painavampi, paremmin turnaukseen perehtynyt ja lihaksiltanne voimakkaampi kuin minä? Asia on käsittääkseni selvä ilman mitään yhteenottoakin."

"Jumala antaa voiton sille, joka on oikeassa."

"Äläst!" Bellarion nauroi. "Minua ilahduttaa, että lupaatte sen. Unohdatte kuitenkin, että haasteoikeus on syytetyllä, siis minulla. Sokeassa typeryydessänne te aina jätätte tärkeimmät asiat huomioonottamatta. Tulisiko minun nyt käyttää oikeuttani ja haastaa taisteluun se mies, jonka palveluksessa olen, nimittäin markiisi Gian Giacomo?"

Hento nuorukainen loi häneen hämmästyneen, pelonsekaisen katseen. Kauhistunut ruhtinatar päästi huudahduksen. Carmagnola rauhoitti kuitenkin heitä vastauksellaan.

"Minä teitä syytän, herraseni; eikä hän."

"Te olette vain hänen valtuutettunsa", sanoi Bellarion, ja nuori markiisi ponnahti kalpeana pystyyn.

"Valsassina on oikeassa", myönsi hän. "En voi kieltäytyä."

Bellarion katsoi hymyillen hämmentynyttä, taitamatonta Carmagnolaa.

"Aina te teette tyhmyyksiä", pilkkasi hän. Sitten hän kääntyi Gian Giacomoon. "Ette voisi kieltäytyä, jos antaisin haasteen. Sitä en kuitenkaan aio tehdä. Halusin vain osoittaa, ettei Carmagnolan tarjous ollut minkään arvoinen."

"Vielä te toki osaatte olla säädyllinenkin", murahti Carmagnola.

"Kun taas te... Luoja teki teistä narrin, siinä kaikki."

"Viekää pois hänet!"

Sotilaat tarttuivat Bellarionin käsivarsiin ja veivät hänet huoneesta ilman muuta.

Mutta ovi oli tuskin ennättänyt sulkeutua kun Stoffel jo räjähti. Hän raivosi ja huusi, todisteli, väitteli ja herjasi heitä, vieläpä ruhtinatartakin, nimitti heitä hulluiksi ja tylsimyksiksi ja uhkasi lopulta nostattaa koko armeijan kapinaan. Ainakin tekisi hän sveitsiläisineen kaikkensa estääkseen Carmagnolan panemasta aikeitaan täytäntöön.

"Kuulkaa!" Carmagnola nosti kätensä. Käytävästä kuului myrskyisiä suuttumuksen ja inhon ilmauksia, huudettiin ja meluttiin. "Armeijan ääni vastaa teille: niiden ääni, jotka viime yönä hänen kavaltaminaan haavoittuivat Vercellin muurien luona. Teitä lukuunottamatta, Stoffel, ei armeijassa ole ainoatakaan upseeria, eikä teidän sveitsiläisiänne lukuunottamatta ainoatakaan miestä, joka ei huomenna äänestäisi kuolemantuomion puolesta."

"Myönnätte siis levittäneenne tietoa tästä ennenkuin edes olitte kuulustellut Bellarionia! Taivaan Jumala! Te olette roisto, hullu papukaija, kerskaileva apina! Annatte viheliäisen kademielenne johtaa teidät murhatekoon! Mutta varokaa itseänne! Ei ole kaukana se päivä, jolloin tyhjä kallonne tipahtaa hartioiltanne!"

He vaiensivat hänet ja toimittivat hänet ulos, ryhtyen senjälkeen päättämään Bellarionin kohtalosta.

XI luku.

LUPAUS.

Upseerit vaativat, vaikkakin haluttomasti, kuolemanrangaistusta Bellarionille. Ainoastaan ruhtinatar ja nuori markiisi olivat toista mieltä. Neitoa kauhistutti tuo nopea päätös, eikä hän tahtonut millään tavalla olla osallisena nuoren kondottierin kuolemaan tuomitsemisessa. Hän alkoi itse asiassa, Bellarionin ilmoitettua, ettei aikonut haastaa Gian Giacomoa kaksintaisteluun, epäillä pidätetyn syyllisyyttä ja vaati vihdoin, että Bellarion lähetettäisiin Milanoon kuulusteltavaksi.

Carmagnola hylkäsi pyynnön ja näytteli suuripiirteisen miehen, jalon ritarin osaa oikein antaumuksella. Hän pauhasi velvollisuuden täyttämisen välttämättömyydestä ja pahoitteli kovasti asiaa, mutta pysyi järkkymättömänä.

"Antaisin vuosia elämästäni, jos voisin pestä käteni ja lähettää hänet herttuan luo, mutta en uskalla panna teidän ja veljenne tulevaisuutta niin suurelle vaaralle alttiiksi. Koko armeija, ehkä Stoffelia ja hänen sveitsiläisiään lukuunottamatta, vaatii hänen tuomitsemistaan kuolemaan. Hän on mennyt liian pitkälle." Muut upseerit ilmoittivat olevansa samaa mieltä. "Minä en ainakaan usko, että hän on syyllinen", selitti nuori markiisi heidän hämmästyksekseen. "En halua olla osallisena syyttömän miehen tuomitsemisessa."

"Sitä ei kukaan meistä halua", sanoi Carmagnola. "Mutta tässähän ei ole sijaa epäilyksille. Kirje..."

"Kirje", virkkoi nuorukainen kiivaasti, "on vain setäni keksintö, aivan niinkuin Bellarion sanoi."

Carmagnola tunsi hänen sanojensa kirvelevän kipeästi, mutta sitä härkäpäisemmin hän piti kiinni kannastaan. "Tuo kerskuri on sokaissut teidät kaunopuheisuudellaan."

"Ei suinkaan. Hänen käytöksensä tänään sai minut vakuutetuksi hänen syyttömyydestään. Hän olisi voinut haastaa minut kaksintaisteluun, enkä minä olisi voinut hänelle mitään, mutta hän luopui aikeestaan. Olisiko lurjus käyttäytynyt sillä tavalla?"

"Olisi", intti Carmagnola kiivaasti. "Hän tahtoi vain saada teidät puolelleen. Hän tiesi yhtä hyvin kuin me muutkin, että hallitseva ruhtinas ei ole tämänkaltaisten ritarilakien alainen. Hän tiesi, että teillä oli oikeus lähettää joku muu edustamaan itseänne."

"Miksi ette sanonut tuota hänen läsnäollessaan?" kysyi ruhtinatar.

"Koska hän ei jatkanut juttua. Oo, madonna, uskokaa minua. Ei ole koko Italiassa toista miestä, joka toivoisi niin hartaasti kuin minä, ettei tarvitsisi olla missään tekemisissä tämän asian kanssa." Hän puhui arvokkaan surumielisesti. "Tiedän kuitenkin velvollisuuteni, ja sitäpaitsi on minun noudatettava herrojen upseerienkin vaatimusta. Tuo kaksinaamainen petturi ei voi välttää kuolemanrangaistusta."

Upseerit säestivät häntä kiivaasti ja yhtä kiivaasti piti Gian Giacomo puoliaan.

"Eihän teidän tarvitsekaan olla häntä tuomitsemassa", tyynnytti Carmagnola. "Te voitte pysyä aivan syrjässä ja jättää oikeuden jakamisen meidän tehtäväksemme."

Ruhtinatarkin vetosi heihin: "Pyydän vieläkin kerran, että lähettäisitte hänet herttuan luo."

Carmagnola nousi. "Jos suostuisin pyyntöönne, madonna, olisi seurauksena kapina. Ellen minä huomenna lähetä Bellarionin päätä hänen isännälleen Vercelliin, ottavat sotilaat ohjakset käsiinsä. Heittäkää epäilyksenne ja pelkonne. Hänen syyllisyytensä on päivänselvä. Muistakaahan vain, että hän tahtoi lopettaa piirityksenkin, niin huomaatte, kenen hyväksi hän toimii."

Alakuloisena istui neito, koettaen turhaan päästä selvyyteen totuudesta.

"Ette kysynyt häneltä, miksi hän aikoi lopettaa piirityksen", muistutti hän.

"Mitä se olisi kannattanut? Tuo vehkeilijä olisi vain keksinyt uusia valheita."

Belluno kömpi pystyyn. Hän oli jo pitkän aikaa ollut kärsimättömän näköinen. "Sallitteko meidän poistua? Asiahan on jo ratkaistu."

Ugolino da Tenda seurasi esimerkkiä. "Miehet alkavat meluta yhä äänekkäämmin. On parasta lähteä kertomaan heille päätöksestä, niin he rauhoittuvat."

"Menkää, Herran nimessä." Hän viittasi heille kädellään ja asteli takan luo. Suuttuneena potkaisi hän palavia pölkkyjä, niin että säkenet sinkoilivat. "Viekää hänelle tieto päätöksestämme, Belluno, ja pyytäkää häntä valmistautumaan kuolemaansa. Olkoon hänellä siihen aikaa päivänkoittoon asti."

"Ah, Jumala, jos me sittenkin olisimme väärässä?" vaikeroi ruhtinatar.

Upseerit lähtivät ja ovi sulkeutui heidän järjestään. Hitaasti Carmagnola kääntyi ja loi neitoon moittivan katseen.

"Ettekö kuitenkaan luota minuun, Valeria? Toimisinko näin, jos olisi epäilylle sijaa?"

"Te kenties erehdytte. Muistakaa, että olette erehtynyt ennenkin."

Carmagnola ei halunnut muistaa sitä. "Entä te? Oletteko te erehtynyt näinä viimeksi kuluneina vuosina. Muistatteko, että Spigno on kuollut?"

"Ah, unohdin."

"Niin. Ja ehkä on totta, mitä Bellarion sanoi täällä äsken, että Spigno on noussut haudasta kostaakseen."

"Ettekö suostu kutsumaan tänne Theodoren lähettiä?" huusi Gian Giacomo.

"Miksi? Mitä hän voi lisätä siihen, mitä jo tiedämme? Asiahan on ratkaistu jo, herra markiisi."

Sillävälin oli Belluno lähtenyt katsastamaan Bellarionia, joka oli teljetty erääseen linnan maanalaisista komeroista.

Tyynesti kuunteli Bellarion kuolemantuomiotaan. Hän ei jaksanut uskoa, että hänet todellakin teloitettaisiin — koko juttuhan oli aivan mahdoton hirmuisuudessaan. Jumalat eivät olleet kohottaneet häntä kunnian kukkuloille syöstäkseen hänet näin pian kuoleman alhoon. He ehkä leikittelivät hänen kanssaan, mutta hänen henkeään he eivät toki vielä halunneet riistää.

Hän ojensi kätensä ja pyysi, että hihna, jolla hänen ranteensa oli sidottu, aukaistaisiin. Belluno pudisti äänettömästi päätään. Bellarion suuttui.

"Mitä tällainen julmuus kannattaa? Ikkuna on varustettu ristikolla, ovi on vahva ja sen takana on luultavasti vielä vartiosto. En voisi karata, vaikka tahtoisinkin."

"Yhtä vaikeata se on, vaikka kätenne ovat sidotutkin."

"Annan teille kunniasanani, että pysyn täällä."

"Teidät on saatu kiinni kavalluksesta ja te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, ettei kavaltajan kunniasanaan kiinnitetä mitään huomiota."

"Menkää helvettiin sitten!" virkkoi Bellarion ja Belluno kiukustui niin, että kutsui vartion sisään ja käski kahlehtia Bellarionin nilkatkin.

Vanki sidottiin niin lujasti, että hän saattoi liikkua vain hypähdellen, ollen joka hetki vaarassa kuukertua nenälleen. Sitten hänet jätettiin yksinäisyyteensä. Vaivalloisesti istui hän toiselle kopin kahdesta tuolista, nyökytellen päätään ja hymyillen heikosti ajatellessaan Bellunon suuttumusta.

"Olisipa minun täytynyt rikkoa muutakin kuin sanani yrittäessäni täältä pois", tuumi hän, "ja vain idiootti olisi sitä voinut paheksua."

Hän silmäili alastomia seiniä ja pientä ikkunaa. Tuokion kuluttua hän nousi ja meni lähemmäksi sitä. Nojaten ikkunanlautaan, joka oli hänen rintansa tasalla, tuijotti hän linnanpihalle. Sitä tietä ei ainakaan pakoon pääsisi. Ikkunanpielet olivat graniitista. Hän tutki niitä tarkasti.

"Hullut!" mumisi hän, istuutuen ja vaipuen mietiskelyyn, jonka lopulta keskeytti niukka ateria — leipäkyrsä ja maljallinen viiniä.

Hän ojensi kätensä ruokaa tuovalle sotilaalle. "Miten voin syödä ja juoda, kun ranteeni ovat sidotut?"

"Koettakaa keksiä jokin keino."

Bellarion keksi keinon. Hän tarttui molemmin käsin leipäänsä ja viinimaljaansa. Senjälkeen hän vietti jonkin tunnin ikkunan ääressä, hangaten kärsivällisesti ranteitaan yhdistävää hihnaa ikkunanpielen rosoiseen taipeeseen, leväten aina välillä.

Iltahämärissä hän alkoi luikkailla voimiensa takaa ja lopulta säntäsi vartija koppiin.

"Älkää pitäkö noin kiirettä", pilkkasi mies, "kyllä te pian pääsette parempaan elämään. Pyövelit tulevat aamun koittaessa."

"Pitääkö minun kuolla kuin koira?" raivosi Bellarion. "Ettekö aio edes päästää pappia tänne?"

"Oo! Ahaa! Pappi!" Vartija lähti. Hän riensi etsimään Carmagnolaa, mutta tämä oli mennyt miehistöä puhuttelemaan siltä varalta, että Stoffel sveitsiläisineen tekisi jonkin yrityksen Bellarionin pelastamiseksi. Muutkin upseerit olivat samanlaisilla asioilla ja vain ruhtinatar ja hänen veljensä olivat jääneet linnaan.

"Messer Bellarion haluaa pappia luokseen", selitti sotilas heille.

"Eikö hänen luokseen ole lähetetty pappia?" huudahti Gian Giacomo.

"Tietääkseni piti papin saapua vasta tuntia ennen teloitusta."