Part 24

"Voi, parasta olisi aina noudattaa sydämensä ääntä."

Carmagnola tarttui hänen toiseenkin käteensä ja heittäytyi polvilleen hänen eteensä, katsellen häntä hurmaantuneena. "Niinkö teidänkin mielestänne, madonna? Minun on ollut pakko palvella halpana palkkasoturina tähän asti ja ellei tätä retkeä olisi saatu aikaan, olisin palkkasoturina pysynytkin aina elämäni loppuun. Nyt ymmärrän, miten syvästi teidän täytyy meikäläistä halveksia ja tästälähtien aion tehdä vain mitä sydämeni käskee."

Syntyi pitkä hiljaisuus. Vihdoin: "Kun veljeni kruunaus on tapahtunut Casalessa, tarvitsee hän palvelukseensa juuri sellaisen miehen kuin te, messer Carmagnola."

"Entä te, madonna?"

Ruhtinatar katseli häntä miettivästi, hienon hymyn karehtiessa huulilla. Carmagnola oli kaunis ja uljas ritari, sellainen, johon nainen saattoi empimättä luottaa, ja hän, Valeria, oli yksinäinen ja ystävittä, avun ja tuen tarpeessa.

Hän laski hiljaa kätensä kumartuneen pään vaaleille hiuksille.

"Ehkäpä", sanoi hän ja naurahti arasti. "Ehkäpä".

"Jos saan palvella teitä, madonna, olen orjanne kuolemaani saakka. Valeria! Oma Valeriani!"

Ja kuvittelemansa voiton huumaamana hän rohkeasti vei ruhtinattaren käden huulilleen, suudellen sitä intohimoisesti.

Neito vapautti päättävästi molemmat kätensä. Suudelma ja tuttavallinen puhuttelu peloittivat häntä.

"Carmagnola, ystäväni..."

"Ystävänne, madonna, enemmän kuin ystävänne."

"Voiko olla enempää kuin ystävä?"

"Tahdon olla teille kaikkea, mitä mies voi naiselle olla, Valeriani. Olen ritarinne. Olen ollut ritarinne siitä lähtien, kun Milanon turnajaisissa ojensitte minulle voitonseppeleen. Iloitsen kohta alkavasta taistelusta, koska saan taistella teidän puolestanne. Jos tarvitaan, tahdon kuoliakin puolestanne."

"Olette liian kärkäs. Olette turnajaisissa saanut vastaanottaa voitonseppeleitä kuningattarienkin käsistä. Oletteko puhunut heille samalla tavalla?"

"Miten julma olette!" vaikeroi Carmagnola. "Miten voitte tuollaista otaksuakaan? Ah, tahtoisin kuolla tässä jalkojenne juuressa. Valeria, te olette ihmeellisin kaikista maailman naisista!"

"Siihen on nenäni aivan liian pitkä!" kiusoitteli neito, mutta hänen silmänsä olivat surumieliset. "Olette kuin tuulispää, herraseni, ja aivan liian uskalias."

"Onko se vika? Mutta, jos tahdotte, olen kärsivällinen. Tottelen teitä kaikessa, Valeria. Kun saavumme Casaleen..."

Hän etsi sanoja jatkaakseen, mutta neito kiiruhti muistuttamaan:

"Ei ole hyvä rakentaa mitään olettamuksille. Odottakaamme, kunnes Casale ensin on vallattu."

"Mutta sitten", huohotti mies, "sitten?"

"Mitä minä äsken sanoin?"

Carmagnola tulkitsi hänen sanansa parhain päin. "En kiusaa teitä, Valeria. Tahdon olla kärsivällinen."

Hän jatkoi seuraavina päivinä, odotellessaan siltojensa valmistumista, tulista kosiskeluaan. Bellarion taas jörötti kuin muinoin Akilles teltassaan, lukien Vegetiusta, jonka oli ottanut mukaansa Milanosta.

Siltoja ei rakennettu viikossa. Ne valmistuivat vasta kahdentenatoista päivänä töiden aloittamisesta.

Fra Serafino kertoo meille, että Carmagnola ruhtinatar Valerian ja hänen veljensä seurassa lähti ilmoittamaan Bellarionille siltojen valmistumisesta. Jokien väliin pistäytyvälle niemekkeelle oli jo leiriytynyt viisikymmentä miestä. Carmagnola vaati Bellarionia ryhtymään toimiin armeijan marssittamiseksi siltojen yli aamun sarastaessa.

"Kunhan vain siltanne kestäisivät aamunkoittoon asti", sanoi Bellarion.

Hän seisoi keskellä huonetta kolmen kattoon ripustetun lyhdyn alla. Kädessään piteli hän kirjaa, jota oli lukenut Carmagnolan saapuessa.

"Kestäisivät aamunkoittoon?" Carmagnola oli suuttuneen näköinen. "Ja miksi ne eivät kestäisi?"

"Kysykääpä itseltänne; kuka voisi tuhota ne?" Bellarion nauroi, mikä oli sangen ajattelemattomasti tehty. "Teidän sijassanne olisin ajatellut sitä asiaa jo ennenkuin koko puuhaan ryhdyttiinkään."

"Ei Theodore tiedä mitään siltojen olemassaolosta. Hänhän on Vercellissä, kahdeksan penikulman päässä täältä."

Samassa kuului ulkoa hirveä meteli. Niemekkeellä oli ilmeisestikin taistelu käynnissä, sillä raivokas kiljunta, ryske, aseiden kalina ja komentosanat kajahtelivat lakkaamatta.

"Kyllä hän tuntuu tietävän", vastasi Bellarion ja nauroi jälleen.

Carmagnola kalpeni kiukusta ja puristeli käsiään nyrkkiin. Sitten hän pyörähti kannoillaan ja säntäsi ähkyen teltasta.

Luotuaan Bellarionin ivallisiin kasvoihin surkean katseen, kutsui ruhtinatar Valeria veljeään ja lähti Carmagnolan jäljestä.

Bellarion pani kirjansa pöydälle, heitti viitan hartioilleen ja seurasi heitä. Riennettiin nopeasti lehdettömien puitten välitse pitkin rantaäyrästä Carmagnolan siltaa kohden.

Siellä he pysähtyivät, sillankorvassa, lähelle pientä miesparvea, joka oli pelastunut hengissä niemekkeeltä. Suurin osa niemelle leiriytyneestä joukosta oli joutunut vangiksi. Juuri kun Bellarion saapui paikalle, juoksi viimeinen pelastuneista sillalta rantaäyräälle. Mies oli napolilainen Belluno. Hän huusi juostessaan kaikkia napolilaisia pyhimyksiä avukseen.

Joen toiselta puolen kuului jytinää ja ryskettä. Pimeys oli jo niin sankka, ettei voinut nähdä mitään, mutta saattoi selvästi erottaa äänestä, että Theodoren miehet olivat aloittaneet sillan repimisen.

"Siinä nyt menee siltanne, Francesco", virkkoi Bellarion virnistäen.

"Pilkkaatteko, piru vie?" Carmagnola ärjyi kuin petoeläin. Kaikuvalla äänellä kutsui hän jousimiehiä avukseen. Ruhtinatar Valeria kääntyi äkkiä ja puhutteli Bellarionia.

"Miksi te nauratte?" Ääni oli terävä ja vaativa. Syntyi täydellinen hiljaisuus. Kaikki tahtoivat kuulla vastauksen.

"Koska olen vain ihminen, olen hieman pahansuopa."

"Siinäkö kaikki? Onko ilkeytenne niin suuri, että saatatte nauraa vihollisen kepposelle, monen päivän työn tuhoutumiselle?" Ja koroittaen äänensä syyttäväksi hän jatkoi: "Te tiesitte! Te tiesitte, että sillat revittäisiin tänä yönä! Itsehän sitä ennustitte. Mistä sen tiesitte?"

"Mitä tarkoitatte, madonna?" huudahti hämmästynyt Carmagnola. Vaikka hän vihasikin Bellarionia, ei hän voinut epäillä tätä niin katalaksi kuin neito vihjaisi.

"Ettei minulla ole ollenkaan järkeä", sanoi Bellarion halveksivasti.

Ja nyt piti tietysti säikähtyneen ja kiivaan Bellunonkin pistää nenänsä asiaan.

"Madonna tarkoittaa, että te olette myynyt meidät Montferratin Theodorelle."

"Tarkoitatteko tekin sitä, Belluno?" Bellarionin ääni kajahti oudon kovana ja Belluno tunsi kylmiä väreitä selässään. "Suu puhtaaksi, mies! Jos saliinkin naisen tehdä vihjauksia, vaadin jokaiselta mieheltä suoraa puhetta. Tämä asia on selvitettävä heti!"

Belluno voitti pelkonsa ja kieltäytyi peruuttamasta väitettään.

"On aivan selvää", sanoi hän vihaisesti, "että meidät on petetty."

"Kuinka niin?" Bellarionin viha lauhtui. "Ettepä näy tuntevan ammattianne. Luuletteko, että markiisi Theodoren asemassa oleva sotapäällikkö laiminlöisi vakoojien lähettämistä vihollisen läheisyyteen? Jos todella olette niin typerä, täytynee minun alentaa teidät tavalliseksi sotilaaksi."

Carmagnola astui uhmaavasti väliin. Belluno oli hänen luutnanttejaan ja Bellarionin huomautus saattoi ylemmänkin päällikön naurettavaan valoon.

"Väitättekö, että aavistitte ennakolta Theodoren ryhtyvän siltoja hävittämään?"

"Väitän, että ainoastaan narrit jättäisivät sellaisen mahdollisuuden laskelmistaan. Tietystikin piti Theodore varansa. Hänen asemassaan olisi jokainen pystyvä sotapäällikkö tehnyt samoin: antanut teidän haaskata aikaa ja aineksia siltojen tekoon ja sitten tuhonnut koko hökötyksen."

"Miksi ette sanonut tätä kymmenen päivää sitten?"

"Miksi?" Bellarionin ääni kuulosti huvitetulta. Hänen kasvojaan ei voinut pimeydessä erottaa. "Siksi, että en koskaan väittele sellaisten ihmisten kanssa, jotka oppivat vain omista kokemuksistaan."

Ruhtinatarkin puuttui taas puheeseen. "Siinäkö koko syy vaikenemiseenne? Hukkaatte aikaa ja rahaa ja annatte sotilaitten joutua surman suuhun vain senvuoksi, että saisitte herra Carmagnolalle todistetuksi hänen suunnitelmansa heikkouden. Pitäisikö meidän uskoa tuollaista?"

"Jopa pidetään meitä herkkäuskoisina!" säesti Carmagnola.

Bellarion selitti kärsivällisesti:

"Oli minulla toinenkin syy ja on suorastaan törkeätä, ettei sotilas sitä ymmärrä sanomattakin. Armeijan marssittaminen Carpignanoon olisi vaatinut kaksi, korkeintaan kolme päivää. Vercellistä olisi ratsujoukko ehtinyt sinne muutamassa tunnissa repimään sillan ja varmaan olisi joukko lähetettykin, jos olisi saatu tietää minun armeijani olevan matkalla sinne. Tätä hieman pelkäsin aina siksi kunnes teidän sillan rakennuspuuhanne sai Theodoren vakuutetuksi siitä, ettei minulla ollut mitään aikomusta lähteä Carpignanoon. Senvuoksi annoin teidän jatkaa. Vaikka teidän silloistanne ei koskaan koitunutkaan muuta hyötyä, käänsivät ne kuitenkin Theodoren huomion pois minun hommistani. Kun armeija huomenna lähtee liikkeelle Carpignanoa kohden, lähettää tietenkin Theodore väkeään sinne, mutta sielläpä onkin vastassa Stoffel tuhannen miehensä kanssa. Luullakseni saa hän kaapatuksi ainakin sellaisen vankijoukon, että se vastaa tänä yönä menettämiämme miehiä." Hänen sanojaan seurasi suuri hiljaisuus. Ja sitten räjähtivät hieman etäämpänä seisovat upseerit ja sotilaat valtavaan nauruun.

Samassa kuului joelta valtava rytinä. Saattoi selvästi erottaa mahtavia loiskahduksia ja tovin kuluttua romahduksen. Silta oli sortunut veteen.

"Siinä se nyt menee, Carmagnola", virkkoi Bellarion. "Mutta älkää enää surko hukkaan mennyttä työtänne. Sillat tekivät kuitenkin tehtävänsä — tavallaan."

Hän kietoi viittansa tiukemmin ympärilleen, toivotti kohteliaasti hyvää yötä ja alkoi astella telttaansa kohti. Masentunut Carmagnola nieli kiukkunsa työläästi ja seisoi äänettömänä yhtä äänettömän ruhtinattaren vieressä. Belluno kiroili hiljaa itsekseen ja sanoi lopulta, naurahtaen katkerasti:

"Onpa hän ovela. Pyhä Januarius! Ei hänestä saa ikinä selvää."

IX luku.

VERCELLI.

Jälkimaailmalle on säilynyt kirje, jonka Valsassinan ruhtinas joitakin aikoja näiden tapausten kirjoitti herttua Filippo Marialle. Kirjeessä hän arvostelee aikansa upseereita seuraavasti: "He ovat urhoollisia veikkoja ja hyviä tappelijoita, mutta karkeita, tietämättömiä ja sivistymättömiä. He ovat väkevän, hedelmällisen maan kaltaisia, maan, johon aura ei ole vielä koskenut, ja jossa senvuoksi tiedon säästeliäästi kylvettyjen siementen on vaikea itää."

Kun armeija kolme päivää myöhemmin saapui Carpignanoon, havaittiin, että Bellarion oli arvannut oikein. Vercellistä oli kiireesti lähetetty sata ratsumiestä tuhoamaan siltaa. Tämän joukon oli Stoffel saartanut, ottanut vangiksi ja riisunut aseista.

Marssittiin Sesian yli ja kun oli kuljettu sen oikeanpuoleista rantaa toiset kolme päivää, mentiin Cervon yli juuri Quinton yläpuolella. Quintossa majoittui Bellarion pikku linnaan, jonka omisti Theodoren liittolainen, herra Girolamo Prato.

Linnasta saivat asunnon myös ruhtinatar, hänen veljensä ja Carmagnola, joka oli jo toipunut masennuksestaan ja esiintyi yhtä varmana ja tärkeänä kuin konsanaan aikaisemmin.

Bellarion ei ajatellut vakavissaan Vercellin piiritystä. Hän tuntui kyllä tekevän valmistuksia sitä varten, mutta kaikki oli vain silmänlumetta. Koko piirityshomma oli strateeginen temppu. Kun hän Quintosta käsin oli tarkastellut Theodoren rintavarustuksia, huomasi hän, että Vercelliä oli melkein mahdoton valloittaa rynnäköllä. Piiritykselläkään ei päästäisi mihinkään, ennenkuin mahdollisesti pitkien aikojen kuluttua — ja aikaa oli niukasti — sillä kaupunki oli joka suhteessa hyvin varustettu. Elintarpeitakin oli sinne saatu kootuksi suunnattomat määrät.

Mutta kerskuri Carmagnola oli totisessa touhussa ja ruhtinatar Valeria kannusti uljasta kondottieriaan parhaansa mukaan. Carmagnola ei tahtonut tyytyä siihen, että Bellarion piirittäisi Vercellin, sillä piiritys oli jumalattoman pitkäveteistä hommaa, vaan vaati jyrkästi ja äänekkäästi, että kaupunki oli valloitettava rynnäköllä. Aivan kuin siltarakennuksen tullessa puheeksi antoi Bellarion nytkin myöten ja kehoitti Carmagnolaa valmistamaan suunnitelman hyökkäystä varten. Kolme yritystä tehtiin ja jokaisen torjui vihollinen helposti, niin helposti, että Bellarion alkoi aavistella pahaa. Kolmannen yrityksen jälkeen kävi myös Carmagnola epäluuloiseksi. Hän ei kuitenkaan ilmaissut ajatuksiaan Bellarionille, niinkuin hänen olisi tullut tehdä, vaan uskoi ne ruhtinattarelle.

"Tarkoitatte", sanoi tämä, "että joku meikäläinen antaa suunnitelmistamme tietoja Theodorelle?"

He olivat kaksin Quinton linnan asesalissa, jonka ikkunoista oli näköala joelle. Huone oli avara ja tavallisissa oloissa alaston, mutta Bellarion oli siirrättänyt siihen hieman huonekaluja, koska linnan muut huoneet eivät miellyttäneet häntä niin suuresti kuin tämä.

Ruhtinatar istui jykevässä nojatuolissa pöydän ääressä. Hänen yllään oli sininen, nahalla päärmetty, lämmin puku. Pitkä ja salskea Carmagnola upeili rikinkeltaisessa vaatteuksessa. Kiihtyneenä hän mittaili huonetta pitkin askelin.

"Alan pelätä sitä", myönsi hän.

Hetken äänettömyys Vihdoin Carmagnola pysähtyi ja asettui kädet selän takana tuijottamaan hirsivalkeaan. Sitten hän loi katseen ruhtinattareen. "Tiedätte, mitä ajattelen", virkkoi hän. "Luulen, että te loppujen lopuksikin olette oikeassa, mitä Bellarionin vehkeilemiseen tulee."

Neito pudisti päätään, "Epäluuloni haihtuivat samana yönä, jona teidän siltanne tuhoutuivat. Bellarionin todistelu oli niin täydellinen ja hänen laskelmansa siksi oikeaan osuvat, etten voinut häntä kauemmin epäillä. Hän oli tavallinen palkkasoturi, ei muuta. Luotan häneen nyt, koska hän tietää hyötyvänsä uskollisuudesta paljon enemmän kuin kavalluksesta."

"Ah", huomasi Carmagnola, "olette taaskin oikeassa ruhtinatar. Olette aina oikeassa."

"Epäillessäni häntä olin väärässä. Annetaan sen asian olla."

Neito nousi ja meni lähemmäksi roihuavaa valkeaa, ojentaen kätensä liekkejä kohti. Carmagnola teki hänelle tilaa vieressään.

"Minun on vilu", sanoi Valeria. "Epätietoisuus oli yhtä hyytävä kuin marraskuun tuulet."

"Rohkeutta vain, Valeria. Epätietoisuus katoaa tuulien mukana. Kevät koittaa ulkona ja kevät koittaa rinnassammekin."

Neito kohotti katseensa ja silmäili miettivästi komeaa, uskollista kumppaniaan. Hänen tuli helpompi olla.

"On hyvä omistaa teidänkaltaisianne ystäviä tällaisina aikoina", sanoi hän.

Mies kietoi muitta mutkitta käsivartensa hänen ympärilleen.

"Teidänkaltaisenne nainen rinnallani voin uhmata koko maailmaa."

Heidän takanaan huomautti matala ääni kuivasti:

"Aloittakaa Vercellillä."

Hämillään ja yllytettyinä he kääntyivät kohdatakseen Bellarionin ivallisen katseen. Hän lähestyi hitaasti, yhtä uljaana kuin Carmagnola, vaikkakin hennompana ja hienompana. "Minä ja myös ruhtinatar olisimme kiitollisia teille, Francesco, jos ensin selviytyisitte Vercellistä. Maailma voi odottaa vielä hiukkasen."

Peittääkseen hämmennystään nosti Carmagnola äläkän. "Jos saisin toimia oman pääni mukaan, valloittaisin Vercellin huomispäivänä."

"Kuka teitä estää?"

"Te. Puhuin yöllisestä hyökkäyksestä..."

"Ah, niin!" muisti Bellarion. "Miksi takerrutte siihen? Eikö minun mielipiteeni koskaan merkitse mitään? Tuo mainitsemanne suunnitelma on jo ennakolta tuomittu epäonnistumaan."

"Eikä ole, jos se vain toteutetaan esittämälläni tavalla." Hän tepasteli pöydän luo ja laski sormensa aukilevitetylle kartalle. "Jos tästä, kaupungin itäpuolelta, tehtäisiin valehyökkäys, jota linnaväki tietysti heti rientäisi torjumaan, voitaisiin muurit vallata äkkirynnäköllä kaupungin toiselta laidalta."

"Oikein", myönsi Bellarion miettivästi. "Tuo valehyökkäys on uusi ajatus, ja sangen hyvä."

"Kas, kerrankin kannatatte minua. Kovinpa olette armollisella tuulella!"

Bellarion ei ollut huudahdusta kuulevinaan. "Mutta vaarallinen on tämäkin suunnitelma. Valehyökkäykseen tarvitaan vahva osasto, muuten paljastuu totuus, ja loppujen lopuksi voi tämä osasto kaikesta huolimatta joutua surman suuhun."

"Siihen vaaraan ei antauduta", sanoi Carmagnola nopeasti.

"Helpommin sanottu kuin tehty."

"Miksi? Valehyökkäys houkuttelee piiritetyt kaupungin itälaidalle, mutta ennenkuin he ehtivät ryhtyä vastahyökkäykseen, tulee heille kiire joutua toisaanne."

Bellarion punnitsi asiaa uudelleen, mutta pudisti sitten päätään. "Johan myönsin, että ajatus on hyvä, mutta en sittenkään aio antautua niin suureen vaaraan."

"Mihin vaaraan?" Carmagnolaa harmitti Bellarionin taipumattomuus. "Jumaliste! Johtakaa itse valehyökkäystä, jos tahdotte. Minä otan haltuuni iskujoukon, ja jos te teette tehtävänne, vastaan minä kyllä siitä, että olen kaupungin muurien sisäpuolella ennen päivänkoittoa."

Valeria seisoi yhä selin heihin, lämmittäen käsiään hirsivalkean edessä. Bellarionin äkillinen ilmestyminen huoneeseen oli saanut hänet hämilleen ja suuttuneeksi sekä itseensä että Carmagnolaan. Alakuloisena oli hän kuunnellut miesten keskustelua, kunnes Carmagnolan tekemä ehdotus nyt hieman kohensi hänen mieltään.

"Vastaatteko tosiaan?" kysyi Bellarion. "Entä jos epäonnistutte?"

"Siitä ei kysymystäkään. Sanoittehan itsekin äsken, että suunnitelma on hyvä."

"Tuskinpa vainkaan sanoin niin paljon. Totta puhuen pelkään Montferratin Theodorea enemmän kuin olen pelännyt ketään muuta vihollisistani."

"Pelkäätte!" pilkkasi Carmagnola. "Juuri niin. Tapani ei ole syöksyä eteenpäin kuin hullu härkä. Tahdon aina tietää tarkoin, mihin antaudun."

"Nythän sen tiedätte."

Valeria lähestyi heitä hitaasti. "Suostukaa, herra ruhtinas, lopultakin", pyysi hän.

Bellarion katsoi Carmagnolasta neitoon. "Saatatte minut hieman ymmälle. Ettekö koskaan opi mitään? No, olkoon menneeksi, Francesco. Yritetään. Mutta jos yritys menee myttyyn, niin älkää koettakokaan taivuttaa minua tekemään mitään sellaista, jonka onnistumisesta en itse ole varma."

Valeria oli hänelle kiitollisempi kuin koskaan aikaisemmin. Totisen ja ankaran näköisenä otti Bellarion hänen kiitollisuudenilmauksensa vastaan.

Suunnitelma oli Carmagnolan ja senvuoksi jätti Bellarion myös valmistelut Carmagnolan tehtäviksi. Yritys aiottiin toimeenpanna jo seuraavana yönä. Merkki valehyökkäyksen aloittamiseen annettaisiin San Vittoresta, jossa oli yksi Italian näihin aikoihin harvalukuisista kellolaitteista. Sopivan ajan kuluttua tekisi sitten Carmagnola rynnäkkönsä vastakkaiselta puolelta.

Yllään uljas asepuku, piikkipää kypärä kädessään, lähti Carmagnola saamaan ruhtinattaren siunauksen matkalleen. Neito toivotti lämpimästi onnea, lausuen olevansa ritarilleen sydämestään kiitollinen.

"Älkää vielä minua kiittäkö", virkkoi mies. "Ennen aamua on Montferrat oleva jalkainne juuressa. Jääkööt kiitokset siihen asti."

Bellarion ei käynyt ruhtinatarta tapaamassa ennen lähtöään. Hänellä oli kevyet varukset — ainoastaan rinta- ja selkähaarniska sekä teräskypärä — ja hän lähti matkalle kaikessa hiljaisuudessa pimeyden tultua, kiertäen kaukaa syrjäteitä, jottei Vercellistä huomattaisi hänen aikeitaan. Hänellä oli vain kahdeksansataa ratsumiestä mukanaan. Hitaasti he etenivät kohti Vercellin itälaitaa, jonka muurit kuvastuivat mustana rykelmänä oudosti leimahtelevaa taivasta vasten. Jonkun matkan päässä kaupungista pysähdyttiin ja laskeuduttiin satulasta. Mukaanotetut rynnäkkötikkaat pantiin kuntoon ja alettiin odottaa sovittua hetkeä.

Bellarionin arvelun mukaan oli aloittamisaika jo melkein käsissä, kun äkkiä rivistöstä kuului liikehtimistä. Muuan kaupungista päin tullut mies oli saatu kiinni ja hän vaati kiivaasti pääsyä päällikön puheille. Hengästyneenä hän selitti olevansa herttuan uskollinen alamainen ja kertoi, että Theodore oli saanut vihiä sekä valehyökkäyksestä että rynnäköstä ja valmistautui lämpimään vastaanottoon.

Bellarion noitui. Tavallisesti hän kykeni hillitsemään itsensä, mutta tällä kertaa olikin tavallista vaarallisempi yritys kysymyksessä. Oli mahdotonta saada tietoonsa, minkälaisiin vastatoimenpiteisiin Theodore jo oli ehtinyt ryhtyä. Ei olisi pitänyt kallistaa korvaansa Carmagnolalle, tuolle mylvivälle mullikalle!

Kiukkuisesti hän komensi miehensä ratsaille. Rivistön järjestäytyessä kajahtelivat kumeat kellonlyönnit San Vittoresta. Tuokiota myöhemmin nelisti joukko jo eteenpäin. Bellarion toivoi hartaasti, että ehtisi ajoissa varoittamaan Carmagnolaa ja käännyttämään hänet takaisin.

Ennenkuin he kuitenkaan olivat puolimatkassakaan, kuulivat he taistelun melskettä läntiseltä suunnalta.

Theodore oli päästänyt Carmagnolan joukot aina vallihaudalle asti, vieläpä sallinut näiden pystyttää muutamia tikkaitakin, ennenkuin itse lähti liikkeelle. Nopeasti oli hänen väkensä sitten hyökännyt Carmagnolan sivustan kimppuun, yht'aikaa kahdelta taholta, mutta Carmagnola pelastui kuin ihmeen kautta.

Vikkelä Stoffel, joka Bellarionilta oli oppinut jalkaväkitaktiikkansa, kykeni omalla tahollaan torjumaan Theodoren ratsuväen hyökkäyksen, kokosi sitten miehensä ja lähti perääntymään, tahtoen pelastaa mitä pelastettavissa oli. Sitävastoin olisi Carmagnolan ja Bellunon käynyt huonosti, ellei Bellarion ratsumiehineen olisi ehtinyt rytäkkään. Theodoren miehet joutuivat tällöin kahden tulen väliin, eikä voitu ajatellakaan mitään taistelusuunnitelman muutosta yön pimeydessä. Theodore katsoi senvuoksi parhaaksi vetäytyä takaisin Vercellin muurien turviin.

Kummallakin puolella oltiin kiitollisia siitä, että oli selvitty asiasta verrattain vähäisin menetyksin.

X luku.

BELLARION VANGITAAN.

Quinton linnan asesalissa raivosi Carmagnola kuin häkkiin pistetty pantteri, nuhraantuneena ja pettyneenä. Mekastaessaan kuin mielipuoli syyti hän suustaan solvauksia ja vannoi ruhtinatar Valerialle, markiisi Gian Giacomolle ja epäonnistumisen syytä tiukkaaville upseereille, että herttuan joukot oli kavallettu.

Ruhtinatar istui pöydän päähän nostetussa valtavassa nojatuolissa, nuoren markiisin nojatessa sen selkämystään. Taaempana seisoivat arvojärjestyksessä Ugolino da Tenda, Ercole Belluno, Stoffel ja kolme muuta upseeria. Heidän varuksensa kiilsivät sytytettyjen kynttiläin valossa. Pöydän toisella puolen istui nojatuolissaan Bellarion, yllään musta asepuku ja jaloissa lokaiset saappaat. Ylenkatseellisen näköisenä hän kuunteli Carmagnolan sekavaa puhetta. Hän ymmärsi hyvin miehen katkeruuden, ja senvuoksi hän koettikin pysyä mahdollisimman tyynenä. Mutta liika on liikaa, eikä Bellarioninkaan kärsivällisyys ollut rajaton.

"Ei tämä asia puhumalla parane, Francesco", huomautti hän lopulta.

"Tottapa ainakin toiste osataan olla varovaisempia."

"Ei tule mitään toista kertaa. Tämä yritys riitti. En olisi tähänkään suostunut, ellette olisi ollut niin auttamattoman itsepintainen."

"Kaikki olisi käynyt laskelmien mukaan, jos te olisitte tehnyt tehtävänne", kiljui Carmagnola aivan suunniltaan. "Jumalavita, sanon vieläkin, että jos te olisitte hyökännyt niinkuin puhe oli, olisi Theodoren täytynyt koota väkensä teitä vastaan."

Syytös ei järkyttänyt Bellarionin tyyneyttä. Upseerit, Stoffelia lukuunottamatta, loivat häneen epäluuloisia katseita. Sveitsiläinen ei voinut hillitä itseään, vaan purskahti suureen nauruun.

"Jos herra Bellarion tosiaankin olisi tehnyt itsensä syypääksi laiminlyöntiin, ei teistä, hyvät herrat, kukaan olisi tällä haavaa hengissä. Vain hänen nopea toimintansa ja hyökkäyksensä takaapäin Theodoren joukkojen kimppuun teki meille perääntymisen mahdolliseksi."

"Merkitessänne tämän tosiasian", lisäsi Bellarion, "suvainnette samalla muistaa, että ette istuisi tässä muita morkkaamassa, ellei Stoffel jalkamiehineen olisi ottanut vastaan Theodoren oikean sivustan hyökkäystä. Minusta tuntuu kuin olisi jonkinlainen kiitollisuudenilmaus paremmin paikallaan kuin aiheeton syytteleminen."

Carmagnola katsoi Stoffelista Bellarioniin. "Ah, tietysti! Te molemmat olette samaa maata! Meidän on kiittäminen teitä, Bellarion, toiminnasta, joka käänsi taistelun tappioksi meille."

Bellarion jatkoi verkkaisesti: "Höpinänne on aivan järjenjuoksunne mukaista."

"Niinkö? Niinkö? Haa! Missä on mies, jonka kerroitte tuoneen tiedon Theodoren saamasta varoituksesta?"

"Mistä minä tietäisin?" Bellarion kohautti olkapäitään. "Ja mitä väliä sillä on?"