Part 23

"Panttivanki otettiin yksinomaan sitä varten, että Montferratin ruhtinas saataisiin pelastetuksi. Carmagnola on jo kertonut, että Theodore on voimakas mies ja kunnianhimoinen. Hänen päämääränään on saada nimiinsä Montferratin valtaistuin. Nyt hän on vain valtionhoitaja. Päättäkää itse, teidän korkeutenne, mahtaisikohan Theodore panna kovinkaan pahakseen, jos panttivangille jotakin tapahtuisi."

Keskusteltiin pitkän aikaa. Vihdoin ilmoitti Filippo Maria, että hän tahtoi harkita asioita itsekseen ja antaisi tuonnempana tiedon päätöksestään. Tämänjälkeen hän lopetti neuvottelun.

Kokoushuoneesta poistuttua tekivät upseerit oudon havainnon. Bellarion näytti hierovan ystävyyttä Carmagnolan kanssa. Valssassinan vastaleivottu ruhtinas pisti nimittäin kätensä Francesco Busonen kainaloon ja vei hänet syrjään.

"Tekisitte suuren palveluksen, Francesco, jos lähettäisitte sanan ruhtinatar Valerialle ja hänen veljelleen ja kehoittaisitte heitä ensi tilassa tulemaan Milanoon. Heidän olisi heti pyydettävä herttuaa asettamaan Gian Giacomo Montferratin valtaistuimelle. Hän on jo täysi-ikäinen ja vain hänen poissaolonsa Montferratista tekee Theodorelle mahdolliseksi toimia oman päänsä mukaan."

Carmagnola katsoi häntä epäluuloisesti. "Miksi ette lähetä sanaa itse?"

Bellarion kohautti olkapäitään ja levitti käsiään. "Ruhtinatar ei oikein luota minuun. Hän epäilisi minun lähettämääni sanomaa."

Carmagnolan siniset silmät tuijottivat nuorta ruhtinasta miettivästi. "Minkälaista peliä pelaatte?"

"Huomaan, että tekin epäilette minua."

"Olen aina epäillyt teitä."

"Lausuitte suuren kohteliaisuuden", vastasi Bellarion.

"Niinkö? En ainakaan oman käsitykseni mukaan."

"Jos olisitte ymmärtänyt, ette olisi sitä lausunutkaan. Olette suora, Carmagnola, ja senvuoksi kunnioitan teitä, Minä en ole suora, ja siksi te ehken vielä kunnioitatte minua, jos sattuisitte kerran maailmassa ymmärtämään, mikä on ollut kysymyksessä. Tiedustelitte, minkälaista peliä pelaan. Vastaan: muuatta peliä, joka alkoi aikoja sitten ja jossa tämä on viimeinen siirto. Liitto, jonka sain aikaan Facinon ja Theodoren välillä, oli pelisiirto sekin; Gian Giacomon ottaminen panttivangiksi tönien siirto, samoin kuului peliin Vercellin valtaus ja Genovan herruuden toimittaminen Theodorelle. Kiihoitin hänen vallanhaluaan, niin että hän lopulta kävi vaaralliseksi herttuakunnalle, kunnes nyt on koittanut päivä, jolloin herttuan sivulla seisten saan hänet lopullisesti tuhotuksi. Minullahan täytyi olla jokin syy voidakseni aloittaa taistelun häntä vastaan."

Silmät suurina tuijotti Carmagnola häntä. "Pyhä Ambrosius, jopas pelaatte korkeata peliä!" Bellarion hymyili. "Puhun teille vilpittömästi. Selitän, mihin pyrin. Pitkäpiimäistä juttua tietysti kaikki tämä, mutta miten saisin muutenkaan epäluulonne hälvennetyksi? Tarvitsen, nähkääs, apuanne."

"Pistääksenne minut talonpojaksi shakkilaudallenne?"

"Älkää sanoko niin. Francesco Busone on paremman arvoinen."

"Niin on, jumaliste. Olen iloinen, että käsitätte sen."

"Olisinko puhunut asioistani mitään, ellen olisi sitä ymmärtänyt?" virkkoi Bellarion ikäänkuin vahvistaakseen toveriaan uskossa, vaikka huomasi, ettei tällä ollut harmaata aavistustakaan, mistä oli kysymys.

"Kertokaa minulle, mitä varten olette tehnyt kaikki nämä suunnitelmat."

Bellarion huokasi. "Ehkäpä vain omaksi huvikseni. Tämä on minusta perin mielenkiintoista hommaa. Facino sanoi minua synnynnäiseksi strateegiksi. Tällainen suurpiirteinen strategia elämän taistelutantereella antaa ikäänkuin väljemmän liikkumatilan taipumuksilleni." Hän nojasi mietteliäänä leukaansa käteen. "Ei tässä luullakseni ole mitään muuta." Äkkiä hän kysyi: "Lähetättekö sanan?"

Carmagnola mietti myös. Olipa hänkin uneksinut, haaveillut pelistä, jossa Bellarion vuorostaan saisi näytellä talonpojan osaa.

"Lähden itse Melegnanoon", vastasi hän.

Tuskaisena ja kärsimättömänä oli ruhtinatar Valeria odotellut kohtalon kääntymistä. Carmagnolan tulo herätti hänessä toiveita siitä, että sietämätön tilanne vihdoinkin päättyisi.

"Madonna", sanoi Carmagnola, "tulen pyytämään, että ryhtyisitte toimeen omien ja veljenne laillisten oikeuksien palauttamiseksi. Ei tarvita muuta kuin anomus herttualle. Hän on heti valmis seuraamaan antamaani neuvoa: marssimaan vallananastaja Theodorea vastaan ja tuhoamaan hänet."

Ruhtinatar hengähti syvään. "Tekö olette neuvonut häntä siihen, herrani? Antakaa kun kutsun veljeni tänne, että hän saa kiittää teitä ja tutustua rohkeaan ja rehelliseen ystävään."

"Olen hänen ystävänsä ja teidän palvelijanne, madonna." Carmagnola kohotti valkean käden huulilleen. Kyyneltynein silmin katseli ruhtinatar Valeria kumartunutta, kaunista päätä. "Niin, madonna, nyt kantavat minun teidän hyväksenne tekemäni suunnitelmat vihdoinkin hedelmän."

"Teidän suunnitelmanne?"

Neito rypisti kulmiaan ja Carmagnola naurahti. Hyvin hauska ja naurunhaluinen herrasmies, tämä Francesco Busone.

"Juuri niin. Nyt on hetki lyönyt. Anomus vain Filippo Marialle ja armeija lähtee liikkeelle. Niin totta kuin johdan sitä, olette te nyt saapa oikeutta, te ja veljenne."

"Kukapa muukaan armeijaa johtaisi kuin te?"

Carmagnolan kasvot synkistyivät. "Onhan siellä Bellarion Canekin."

"Tuo pojanjolppi!" Neito kimpaantui pahanpäiväisesti. "Hän on sitäpaitsi valtionhoitajan miehiä. Juuri hän auttoi markiisi Theodorea pääsemään Vercellin ja Genovan herraksi."

"Siihen hän ei koskaan olisi kyennyt, ellen minä olisi avittanut", vakuutti Carmagnola. "Tein sen vain saadakseni jonkin syyn aloittaa taistelun markiisi Theodorea vastaan, jos myöhemmin asettuisin herttuan puolelle."

"Ah! Sepä oli nerokasta! Kiihoititte hänen vallanhimoaan, niin että hän lopulta menetti arvostelukykynsä kokonaan."

Carmognola pöyhistelihen. "Korkeata peliä. Mutta kaikki on tähän asti sujunut hyvin. Jos epäilette Bellarionia..."

"Epäilen?" Ruhtinatar naurahti katkerasti ja kertoi, miten Bellarion Theodoren vakoojana oli koettanut saada sisarukset satimeen ja kuinka hän oli murhannut uskollisen kreivi Spignon.

Carmagnola teki parhaansa hänkin saadakseen Bellarionin mahdollisimman huonoon valoon, ja parjasi häntä kaikin tavoin matkalla Milanoon, missä hän heti hankki sisaruksille pääsyn herttuan puheille.

Filippo Maria otti heidät vastaan pienessä huoneessa, joka hieman muistutti hänen kirjastoaan Paviassa. Täälläkin oli kirjoituspöytä kirjaniteineen ja pergamenttikääröineen, vieläpä tuo kuuluisa yksisarvisen sarvikin, joka, kuten kaikki tietävät, on mitä parhain ruumiin ja sielun tautien torjumiskeino. Ikkuna antoi San Donato-pihalle, missä lokakuun aurinko kultasi muurin punaiset tiilet.

Herttua tervehti tulokkaita ystävällisesti ja istuutui sitten tutkimattomana kuin paksu epäjumalankuva kuuntelemaan, mitä ruhtinattarella oli sanottavana.

Kun neito oli esittänyt pyyntönsä, nyökkäsi herttua hitaasti ja kutsutti Valsassinan ruhtinaan puheilleen. Nimi ei ilmaissut Valerialle mitään, sillä hän ei ollut vielä ehtinyt kuulla Bellarionin uusimmasta arvonimestä.

"Annan vastaukseni hiukan myöhemmin, madonna. Olen jo oikeastaan tehnyt päätökseni toivomaanne suuntaan, mutta minun on keskusteltava Valsassinan ruhtinaan kanssa eräistä käytännöllisistä asioista. Sillävälin ohjaa herra Carmagnola teidät ja veljenne herttuattaren luo. Hän ilahtuu suuresti saadessaan tavata teidät." Hän rykäisi. "Näkemiin siis."

Kumarrettiin kohteliaasti, mutta ennenkuin neito ehti poistua, avautui toinen ovi ja sihteeri ilmoitti: "Valsassinan ruhtinas."

Tämä astui sisään suorana ja ryhdikkäänä, vaikka vielä ontuikin hiukan. Hänen yllään oli musta, ruskealla nahalla reunustettu samettiviitta, rinnalla riippuivat raskaat kultavitjat ja kullasta taottu vyö kiristi uumia. Säärykset olivat sinivalkoraidalliset.

Jo kynnyksellä hän kumarsi syvään, ensin herttualle ja sitten ruhtinatar Valerialle, joka äkillisen pelon valtaamana tuijotti häntä.

Neito niiasi melkein tahtomattaan ja kiiruhti sitten Carmagnolan ja veljensä jäljessä huoneesta. Hänen sydämensä tuntui lyijynraskaalta. Jos herttuan päätös riippui tämän miehen neuvosta, niin mitä toivoa enää oli olemassa suunnitelman onnistumisesta? Hän ilmaisi Carmagnolallekin pelkonsa, ja tämä koki häntä rauhoittaa.

"Loppujen lopuksi ei Bellarionkaan ole kaikkivaltias. Me olemme vannoneet uskollisuutta herttuatar Beatricelle, emmekä Bellarion Canelle. Kun vain voitatte herttuattaren puolellenne, sujuu kaikki toivomustenne mukaisesti, varsinkin jos minä johdan yritystä."

Mies, jota ruhtinatar epäili enemmän kuin ketään muuta, istui tyynenä herttuan huoneessa keskustelemassa sotasuunnitelmasta. Filippo Maria kertoi hänelle ruhtinattaren pyynnöstä.

"Hän toivoo meidän auttavan nuorta markiisia. Montferratilaiset ovat kuitenkin uskollisia Theodorelle. He eivät tunne Gian Giacomoa ollenkaan ja jos asevoimin toimittaisimme hänet valtaistuimelle, saisimme Montferratista ainaisen vastuksen."

"Vaikkapa niinkin olisi, mitä en kuitenkaan usko, neuvoisin yhtäkaikki teidän korkeuttanne suostumaan ruhtinattaren pyyntöön. Theodore on naapuri, jota alituisesti täytyy pelätä. Gian Giacomo on lempeä ja jalo nuorukainen, joka päästyään pois irstaasta ympäristöstään mieluummin pohtii uskonnollisia asioita kuin uneksii sotaisista urotöistä. Toimittakaa hänet valtaistuimelle, joka hänelle muuten kuuluukin, niin saatte ystävän ja kiitollisen liittolaisen naapuriksi."

"Haa! Uskotte siis, että kiitollisuutta on olemassa, Bellarion?"

"Varmasti, koska minäkin osoitan kiitollisuuttani paraikaa."

Sinä iltana pidettiin upseerien neuvottelu ja koska he nimellisesti olivat herttuattaren palveluksessa, oli tämä myös läsnä. Markiisi Gian Giacomo ja ruhtinatar Valeriakin kutsuttiin, asian laatuun katsoen, kokoukseen.

Pitkän pöydän päässä istui herttua, oikealla puolellaan herttuatar ja vasemmalla Bellarion. Hän ilmoitti aikovansa heti julistaa sodan Montferratin Theodorea vastaan kahdestakin syystä: koska tämä piti Milanolle kuuluvaa Vercelliä hallussaan ja koska hän ei suostunut luovuttamaan hallitusohjia markiisi Gian Giacomolle vaikka markiisi jo oli täysi-ikäinen. Upseereilta hän nyt tiedusteli, halusivatko he ottaa sotaretkeen osaa ja kehoitti niitä, jotka aikoivat vastata myöntävästi, tekemään ehdotuksia sotasuunnitelmaksi.

Carmagnola oli tehnyt laskelmia ja ilmoitti, että Theodore luultavasti saisi palkatuksi noin viisituhatta miestä, siis huomattavan armeijan. Oli senvuoksi arvioitava, suuriko armeija tarvittaisiin hänen voittamisekseen. Milanolaisia joukkoja tarvittiin näihin aikoihin muuallakin.

Bellarion lausui hieman mietittyään mielipiteenään, että Theodorea vastaan riittäisi armeija, joka muodostettaisiin Koenigshofenin saksalaisista, Stoffelin sveitsiläisistä, Giasone Trottan italialaisista palkkasotureista ja Marsilion kondottasta. Kaikkiaan kertyisi täten kokoon seitsemäntuhatta miestä. Valpergan ja Carmagnolan kondottat sekä Ercole Bellunon ja Ugolino da Tendan miehet voitaisiin käyttää muihin tarkoituksiin.

Carmagnola puolestaan ehdotti, että hänen kondottansa asetettaisiin Bellarionin joukon sijaan, koska herttua ehken voisi tarvita Valsassinan ruhtinasta täällä kotipuolessakin. Carmagnola ottaisi itse johdon käsiinsä.

Herttuan kalpeilla kasvoilla ei näkynyt merkkiäkään hämmästyksestä. Hän katsoi Carmagnolasta Bellarioniin miettivän näköisenä, ja ruhtinatar Valeria pidätteli henkeään.

Lopulta Filippo Maria virkkoi: "Onko teillä tämänjohdosta mitään sanottavaa, Valsassina?"

"Ei, jos teidän korkeuttanne ehdotus tyydyttää. Ottanette huomioon, että Theodore on taitavimpia sotapäällikköjämme, ja että teidän, jos haluatte selvitä voittajana, on lähetettävä parhaat miehenne häntä vastaan."

Ovela hymy levisi lihaville, rauhallisille kasvoille.

"Tarkoitatte itseänne muitten muassa."

"Minä puolestani", sanoi Koenigshofen, "en mielelläni taistele kenenkään muun kuin Bellarionin päällikkyyden alaisena."

"Minä taas", lisäsi Stoffel, "en seuraa muita niinkauan kuin Bellarion elää."

Herttua kohdisti katseensa Carmagnolaan.

"Siinä kuulette, herra."

Carmagnola lehahti punaiseksi. "Tämä yritys on erikoisen lähellä sydäntäni, teidän korkeutenne."

Ruhtinatar Valeria tuli väliin.

"Merkitseekö minun toivomukseni mitään tässä asiassa, teidän korkeutenne?"

"Varmasti, madonna. Kehoitan sekä teitä että veljeänne lausumaan mielipiteenne."

"Siinä tapauksessa, herra herttua, toivon, niin, pyydän, että armeijan johto uskottasiin herra Carmagnolalle." Herttuatar katseli häntä kummissaan. Bellarionin ilme oli tutkimaton.

Neidon sanat koskivat häneen kipeästi, mutta ne eivät ihmetyttäneet häntä. Hän tiesi, että Valeria yhä hautoi epäluulojaan. Hiljaisuudessa oli hän toivonut vihdoinkin saavansa osoittaa, miten epäoikeutettu ruhtinattaren viha oli, mutta jos siihen ei kertakaikkiaan tilaisuutta annettaisi, ei asialle sen enempää voinut.

Herttuan kirkkaat, mustat silmät tuijottivat kiinteästi ruhtinatarta. Tovin äänettömyyden jälkeen hän sanoi: "Tuntuu siltä kuin ette luottaisi Valsassinan ruhtinaan taitoon."

"Ah, siihen luotan kyllä!"

"Mitä sitten epäilette?"

Kysymys oli pulmallinen. Neito katsahti veljeensä ja tämä vastasi hänen puolestaan.

"Sisareni muistaa, että Valsassinan ruhtinas kerran oli markiisi Theodoren ystävä."

"Oliko? Milloin?" Herttua loi silmäyksen Bellarioniin, mutta nuori markiisi vastasi taaskin.

"Silloin kuin hän Theodoren liittolaisena auttoi tätä pääsemään Vercellin ja Genovan herraksi."

"Facino oli Theodoren liittolainen, mutta ei suinkaan Valsassina. Valsassina oli vain Facinon palveluksessa. Niin oli muuten Carmagnolakin."

"Herra Carmagnola suunnitteli jo silloin veljeni auttamista", sanoi ruhtinatar. "Jos hän auttoi markiisi Theodorea, teki hän sen vain saadakseen syyn nousta Theodorea vastaan herttuan riveihin astuttuaan."

Bellarion naurahti hiljaa. Hän huomasi Carmagnolan kyntäneen toisen vasikalla.

"Pilkkaatteko, herra?" kihahti Carmagnola. "Uskallatteko väittää, etten ajatellut tätä taistellessani Theodoren puolella?"

"Olen kunnioittanut teitä suoruutenne vuoksi, Carmagnola. Näyttää siltä, että osaatte tarvittaessa olla ovelakin."

"Ovela?" Carmagnola punastui. "Missä suhteessa?"

"Ovela auttaessanne Theodorea markiisi Gian Giacomon ilmaisemassa tarkoituksessa." Carmagnola tuijotti Bellarionia typerän näköisenä. "Niin, niin. Mitä oikeastaan luulitte minun ajattelevan?" Bellarion nauroi viattomasti.

Herttua koputti pöytää rystysillään. "Herrat, herrat. Poikkeamme asiasta." Bellarion ehdotti: "Ehkä teidän korkeutenne voisi hyväksyä tällaisen ratkaisun: Valpergan ja hänen kondottansa asemesta otan myötäni Carmagnolan ratsujoukon, joka vahvuudeltaan on suunnilleen yhtä suuri. Lähdemme molemmat ja taistelemme yhdessä."

"Mutta ellei ylintä päällikkyyttä anneta Bellarionille, suvainnee teidän korkeutenne vaihtaa minun kondottani johonkin muuhun", sanoi Koenigshofen, ja Stoffel valmistautui jo seuraamaan hänen esimerkkiään, kun herttua äkkiä kadotti kärsivällisyytensä ja kivahti:

"Hiljaa! Hiljaa! Minä olen Milanon herttua ja minun määräyksiäni täällä kaiketi on noudatettava. Teitä on pyydetty tekemään ehdotuksia, mutta ei suinkaan hyppäämään nenälleni. Olkoon niinkuin Valsassina sanoo. Carmagnola lähteköön mukaan, koska asia kerran on hänen sydäntään lähellä, mutta ylipäällikkönä toimii Valsassina. Asia on päätetty. Neuvottelu on lopussa."

VII luku.

CARMAGNOLAN SILLAT.

Carmagnolan ja Bellarionin väliset erimielisyydet lykkäsivät lähdön päivästä päivään. Täten sai Montferratin Theodore hyvää aikaa varustaa Vercelli piirityksen varalta, hankkia elintarpeita ja keskittää joukkoja kaupunkiin. Lisäksi hän kiireen kaupalla rakennutti ja lujitti varustuksia, kaivautti vallihautoja ja valmistutti asemia, joista ajan tullen voisi torjua hyökkäyksen.

Milanoon tiedoitettiin hänen toimenpiteistään, ja tämä tiedoitus antoi aihetta uusiin erimielisyyksiin. Carmagnola vaati, että Mortara, joka myös oli Theodoren hallussa, oli vallattava ennen Vercelliä, koska Mortara muka muuten olisi alituisena uhkana Milanon armeijan selkäpuolella. Bellarionin mielestä taas vaara oli niin pieni, että siihen tuskin kannatti kiinnittää huomiota. Jos haaskattaisiin aikaa Mortaran valloittamiseen, ehtisi Theodore vain varustautua sitä paremmin, kun taas Vercellin kukistuminen merkitsisi Mortarankin tuhoa. Upseereista olivat toiset Carmagnolan, toiset Bellarionin puolella. Koenigshofen, Stoffel ja Trotta kannattivat viimemainittua. Ercole Belluno, joka komensi Carmagnolan jalkamiehiä, ja ratsuväen komentaja Ugolino da Tenda taas olivat Carmagnolan kanssa yhtä mieltä. Bellarion olisi kyllä saanut heidät taivutetuiksi, elleivät ruhtinatar Valeria ja hänen veljensä olisi olleet läsnä jokaisessa neuvottelussa. Sisarukset olivat kumpikin ehdottomasti Carmagnolan puolella. Lopulta päästiin kuitenkin sopimukseen. Päätettiin, että Koenigshofen ja Trotta miehineen suojaisivat armeijan selkäpuolta Mortarasta mahdollisesti uhkaavaa vaaraa vastaan.

Myöhästyneenä pääsi armeija vihdoin, neljäntuhannen miehen vahvuisena, lähtemään liikkeelle kohti Vercelliä. Borgo Vercellin luona oli kuitenkin pysähdyttävä sillä Theodore oli revityttänyt Sesian yli menevän sillan. Kaupungin ja hyökkääjien välillä virtasi nyt leveä, kuohuva joki.

Bellarion sai pian tietää, että kaksikymmentä penikulmaa ylempänä, Carpignanossa, oli vielä ehyt silta. Hän päätti heti marssittaa joukkonsa tätä tietä päämäärään.

"Kaksikymmentä penikulmaa sinne ja kaksikymmentä penikulmaa takaisin!" marisi Carmagnola. "Liian paljon. Se käy meille kovin rasittavaksi." "En ryhdy väittelemään siitä asiasta. Onhan meillä toinenkin mahdollisuus: marssia Casalen kautta. Mutta Casale on vielä kauempana."

"Voisimme rakentaa sillat", sanoi Carmagnola, "Sesian ja Cervan yhtymäkohdan yläpuolelle. Siellä ovat joet kapeimmillaan. Näin säilyttäisimme myös yhteyden Mortaran armeijaan."

"Alatte huomata, mitä hankaluuksia Mortaran armeija meille tuottaa."

"Hankaluuksista ei puhettakaan, jos vain toimimme reippaasti."

"Ja noitten siltain rakentaminen kai olisi juuri tätä reipasta toimintaa." Bellarion hymyili hieman ivallisesti ja Carmagnola huomasi sen. "Voitteko väittää vastaan?"

"Voin. Enemmänkin. Aavistan, mihin tämä johtaa. Toisinaan, Francesco, ihmettelen, missä oikein olette sotataitonne oppinut, ja miksi oikeastaan olette antautunut sotilasalalle."

He keskustelivat erään talonpoikaistalon keittiössä, jonne olivat majoittuneet ruhtinatar Valerian vuoksi. Tämä oli näet veljensä kanssa retkellä mukana. Sisarukset olivat ainoina todistajina tässä molempien päälliköitten välisessä nahinassa, ja kun Carmagnola lopulta alkoi riehua ja elehtiä, kävellen raskain askelin edestakaisin pikku huoneessa, ryhtyi ruhtinatar häntä rauhoittamaan. Pannen kätösensä soturin punaiselle hihalle, sanoi hän:

"Älkää välittäkö hänen letkauksistaan, messer Carmagnola. Luotan teihin ehdottomasti. Toivon, että rakennutatte sillat suunnitelmanne mukaisesti."

Bellarion silmäili häntä puolittain suuttuneena, puolittain huvitettuna.

"Jos te alatte komentaa, madonna, pidän suuni visusti kiinni." Hän kumarsi ja poistui.

"Jonakin päivänä annan tuolle nenäkkäälle koiralle opetusta hyvissä tavoissa", kähisi Carmagnola.

Ruhtinatar pudisti päätään.

"Hänen käytöksensä ei huolestuta minua siinä määrin kuin hänen mahdolliset aikeensa. Jos voisin luottaa häneen..."

"Jos luottaisitte hänen uskollisuuteensa, täytyisi teidän epäillä hänen sotataitoaan."

"Sotilaanahan hän juuri on saavuttanut mainetta", puuttui Gian Giacomo puheeseen. Nuori markiisi ei pitänyt Carmagnolan pöyhkeilevästä esiintymistavasta ja katsoi karsain silmin hänen mielistelevää käytöstään Valeriaa kohtaan.

"Hänellä on ollut onni myötä", vastasi Carmagnola, "ja menestys on noussut hänelle päähän."

Sillävälin lähetti Bellarion Stoffelin viidensadan jousimiehen ja melkoisen ratsujoukon kanssa Carpignanoon. Kun Carmagnola myöhemmin sai kuulla tästä, syntyi uusi riita. Hän kysyi, miksi ei Bellarion ensin ollut neuvotellut asiasta hänen ja ruhtinattaren kanssa, ja Valeria yhtyi myös tiukkaamaan tähän vastausta. Bellarion puhui suunsa puhtaaksi. "Siltarakennukseenne kuluu ainakin viikko. Sinä aikana ehtii Theodore tuhota Carpignanon sillan."

"Mitä minä Carpignanon sillasta, kun minulla kerran on täällä omat sillat?"

"Ette mitään, niinpian kuin siltanne ovat valmiit. Mutta minä aavistan, että niiden valmistumiseen tarvitaan enemmän aikaa kuin ehkä luulettekaan, ja että meidän loppujen lopuksi kuitenkin täytyy turvautua Carpignanon siltaan."

"Sillat rakennetaan viikossa", sanoi Carmagnola. Bellarion hymyili. "Kun ne ovat valmistuneet ja kun olette marssittanut kaksituhatta miestä niiden yli, kutsun Stoffelin takaisin."

"Mutta sillävälin..."

Bellarion kävi äkkiä vakavaksi ja keskeytti hänet. "Sillävälin määrään minä. Vaikka taivunkin tässä silta-asiassa, koska käsitän, että sillätavoin saan teidät pikimmin huomaamaan erehdyksenne, en aio noudattaa neuvojanne vastoin parempaa tietoani."

"Jumalavita, Bellarion!" kirahti Carmagnola. "En aio sallia minkäänlaista koppavuutta. Punnitkaa sananne, ellette halua, että syötän ne teille."

Bellarion katsoi häntä kylmästi ja huomasi Valerian tyynnyttävän käden jälleen laskeutuvan korealle hihalle.

"Tällä hetkellä muuan tärkeä asia vaatii huomioni kokonaan. Jos te, sitä hoitaessani, sattuisitte unohtamaan, että minä olen ylipäällikkö, erotan teidät armeijasta."

Hän jätti kerskurin raivokohtauksen valtaan.

"Vain kunnioitukseni teitä kohtaan, madonna, piti minut aisoissa äsken", vakuutti Carmagnola ruhtinattarelle. "Että hän rohkeneekin puhutella minua tuossa äänilajissa, vaikka tietää, että täälläolevista miehistä suurin osa on minun puolellani. Hänhän on lähettänyt pois melkein kaikki omansa." Hän puristi kätensä nyrkkiin. "Teidän vuoksenne minun kuitenkin täytyy sietää tätä. Mikään ilmiriita ei saa tulla kysymykseenkään ennenkuin veljenne on Montferratin valtaistuimella."

Tällaiset uljuuden ja uskollisuuden ilmaukset liikuttivat ruhtinatarta syvästi ja lähinnä seuraavina päivinä, sotilaitten kaataessa puita ja touhutessa rakennustöissä, kulutti hän suurimman osan aikaansa Carmagnolan seurassa.

Neidon oli nyt pakko asua epämukavassa teltassa ja tutustua kenttäelämään läheltä, mutta Carmagnola teki voitavansa saadakseen hänen olonsa mahdollisimman mukavaksi. Ruhtinatar pysyikin ihmeteltävän urheana koko ajan. Hän kävi katsomassa puolialastomia sillanrakentajia, jotka liittivät yhteen suuria puita ponttooneiksi, ja ihaili äänekkäästi Carmagnolan taitoa ja nerokkuutta. Mutta Bellarion piti koko hommaa pilkkanaan, mikä tietenkin oli uusi todistus hänen häijyydestään.

Carmagnola kertoi neidolle aikaisemmista seikkailuistaan ja piti huolta siitä, että itse näytteli sankarin osaa niissä kaikissa. Hän suorastaan lumosi kauniin seuralaisensa jutuillaan. Ylvästellen hän kerskui, miten kerrankin oli käsikähmässä murskannut voimakkaan vihollisen murusiksi, miten joukkonsa etunenässä oli kivi- ja pikisateessa kavunnut korkeita muureja ylös, miten neuvottelukokouksessa istuen oli laatinut nerokkaimmat suunnitelmat vastustajan pään menoksi.

Muutamana päivänä, heidän istuessaan katselemassa miehiä, jotka hyörivät siltarakennuksella, muuttui Carmagnolan sävy yht'äkkiä tuttavalliseksi.

"Tämä on kuitenkin" — hän viittasi joelle — "aikaansaannoksistani itselleni mieluisin. Se päivä, jona veljenne nousee Montferratin valtaistuimelle, on oleva kunnian päivä minullekin. Kunnian päivä, mutta samalla katkera."

"Katkera?" Neito katsoi häntä kysyvästi.

Carmagnolan kasvot synkistyivät ja hänen katseensa painui. "Tietysti. Silloinhan tämä tehtäväni on päättynyt ja minun on poistuttava; lähdettävä taistelemaan maksusta, kun nyt saan taistella omasta halustani."

Ruhtinatar käänsi hämillään pois katseensa.

"Ah, varmasti niitätte vielä kunniaa ja mainetta."

"Kunniaa ja mainetta!" Mies nauroi. "Kunnian tavoittelemisen jätän Bellarionin kaltaisille vehkeilijöille. Luopuisin kernaasti kaikesta sellaisesta, jos vain saisin seurata sydämeni ääntä."

Rohkeasti tarttui hän neidon käteen. Valeria ei vastustellut, vaikka hän rypisti kulmiaan hiukan.