Part 22

"Herttua surmattiin hänen ollessaan matkalla messuun, juuri samaan aikaan kuin minä saavuin tänne Bergamosta."

Syyttävä käsi hervahti rentona peitteelle. Mustat, kiiluvat silmät olivat edelleenkin suunnatut kondottieriin.

"Luulinpa melkein... Vai on Giannino kuollut...? murhattu! Herra häntä armahtakoon!" Nämä viimeiset sanat hän lausui aivan koneellisesti. "Kertokaa minulle, miten se tapahtui."

Nuori mies kertoi, mitä tiesi, ja hoiperteli sitten huoneesta palvelijan tukemana. Tämä ohjasi hänet hänen omaan makuukammioonsa.

"Mikä maailma! Mikä lantakasa!" mutisi Bellarion itsekseen. "Ja miten hyvin apotti tämän tiesi. Pax multa in cella, foris autem plurima bella!"

VI luku.

PERINTÖ.

Facino Cane, Biandraten kreivi, Novaran, Dertonan, Varesen, Rosaten, Valsassinan ja Maggiore-jarven alueitten (aina Vogognaan asti) herra, haudattiin suurin juhlallisuuksin San Pietro in Ciel d'Oro-kirkkoon.

Kaikki hänen kapteeninsa olivat Bergamosta kutsutut hautajaisiin. Hänen kirstunsa pääpuolessa seisoi hänen ottopoikansa Bellarion Cane, Gavin kreivi, ja alemmaksi olivat ryhmittyneet Carrriagnolan Francesco Busone, Giorgio Valperga, Nicolino Marsalia, Werner von Stoffel ja burgundilainen Vaugeois.

Ainoastaan Koenigshofen ja piemontilainen Giasone Trotta olivat jääneet Bergamoon huolehtimaan armeijasta. Hautajaisten jälkeen kokoontuivat upseerit kuvastinsaliin kuulemaan Facinon viimeistä tahtoa ja määräyksiä. Facinon sihteeri luki ne sen pavialaisen notarion avustamana, joka kolme päivää aikaisemmin oli pannut paperille Facinon testamentin. Myöskin kreivitär, mustiin puettuna ja hunnutettuna, oli läsnä.

Saatiin tietää, että Facino oli jättänyt rikkaan ja kukoistavan Valsassinan ottopojalleen Bellarionille "osoitukseksi rakkaudestaan ja tunnustukseksi hänen uskollisuudestaan ja taidostaan." Carmagnola sai rahasumman, mutta loput omaisuudesta, maat ja palatsit ynnä neljäsataatuhatta tukaattia rahaa, oli määrätty leskelle. Vielä oli Facino ilmaissut toivomuksenaan, että Bellarion ottaisi johdettavakseen hänen kondottansa, ja muistuttanut upseereilleen, että yksimielisyys on voimaa, jonkavuoksi heidän tuli alistua Bellarionin päällikkyyteen ja viedä loppuun se tehtävä, jonka hän, Facino, oli aloittanut. Järjestys oli palautettava herttuakuntaan. Vihdoin jätti hän puolisonsa upseerien suojelukseen, kehoittaen heitä huolehtimaan siitä, että tämä voisi rauhassa ja huoletonna elää tiluksillaan.

Kun testamentti oli luettu, nousivat kapteenit ja lähestyivät madonna Beatricea, joka istui pöydän päässä jäykkänä kuin eebenpuuveistos. Carmagnola, suuri keikari ja teeskentelijä, veti sirolla liikkeellä esiin miekkansa ja laski sen pöydälle.

"Madonna, jätän käytettäväksenne asemani, joka minulla oli herrani Facinon palveluksessa, kunnes ehken suvaitsette jälleen minut siihen kohottaa."

Hänen tekonsa tempasi muutkin mukaansa. Valperga seurasi heti esimerkkiä ja pian oli pöydällä viisi paljastettua miekkaa. Hiukan emmittyään ja hieman ivallisen näköisenä, kuten aina nähdessään jonninjoutavaa touhuamista, laski Bellarionkin säilänsä pöydälle.

Kreivitär nousi paikaltaan ja kiitti heitä liikutuksesta väräjävällä äänellä sekä ojensi heille heidän miekkansa takaisin. Ainoastaan Bellarionin miekka jäi pöydälle, minkävuoksi nuori kondottieri hiukan ihmeissään jäi huoneeseen muitten poistuessa.

Hitaasti istuutui madonna Beatrice jälleen nojatuoliinsa. Hitaasti kohotti hän huntua kasvoiltaan suunnaten kissansilmistään katseen nuoreen mieheen. Hänen otsansa oli hienosti kurtussa.

"Te epäröitte äsken, Bellarion, muitten osoittaessa minulle kunnioitustaan. Miksi? Eikö teillä ollut siihen halua?"

"Se oli temppu, joka sopii tämän maailman Carmagnoloille. Uskollisuutta ei osoiteta tuollaisilla menoilla, ja kaikenlainen teeskentely on sinänsä minusta vastenmielistä. Elämäni, kaikkeni asetan tinkimättä käytettäväksenne."

Syntyi hetken hiljaisuus. Kreivitär katsoi Bellarionia miettivästi. "Ottakaa miekkanne", virkkoi hän sitten.

Nuori mies liikahti, mutta pysähtyi samassa. "Te ojensitte itse muille heidän miekkansa."

"Te ette ole muitten kaltainen. Teidän harteillenne on laskettu Facinon viitta. Missä määrin aiotte sitä käyttää?"

"Siinä määrin kuin herrani Facino toivoi. Olette kuullut hänen viimeisen tahtonsa, madonna."

"Kyllä, mutta en teidän tulkintaanne siitä."

337

"Sanoinhan, että olen kokonaan käytettävissänne, aivan niinkuin isäntäni pyysi."

"Niin — palvelette minua uskollisesti." Kauniin lesken povi kohoili kiivaasti. "Ettekö toivo mitään vastapalvelusta, Bellarion?"

"Palvelen teitä, koska olen kiitollinen siitä, mitä jo olen saanut. Minä olen velkaa — ette te, madonna."

Jälleen kiusallinen hiljaisuus. Kreivitär huokasi. "Teette tämän minulle kovin vaikeaksi, Bellarion." Hänen äänensä sortui.

"Minkä teen vaikeaksi?"

Madonna Beatrice nousi ja lähestyi ujosti nuorta miestä. Arasti laski hän valkoisen kätensä mustalle samettihihalle. Hiljaa ja miettivän näköisenä hän lausui:

"Ajattelette ehkä, että olen huonosti valinnut hetken sanoakseni, mitä minulla nyt on sydämelläni... Mutta minusta juuri tämä hetki on oikea, sillä nythän on asiat lopullisesti ratkaistava. Nyt meidän on päätettävä, mitä tietä tästälähtien on kuljettava."

Pitkänä ja suorana seisoi Bellarion hänen edessään, niin lähellä, että tunsi heikon hajuveden tuoksun hänen vaatteistaan.

"Odotan määräyksiänne, madonna."

"Määräyksiäni? Määräyksiäni? Hyvä Jumala! Mitä määräyksiä minulla olisi teille annettavana?" Kreivitär siirsi tuokioksi katseensa syrjään, mutta kohotti sen jälleen ja tarttui toisellakin kädellään Bellarionin hihaan. Valjuille poskille nousi heikko puna. "Puolisoni on jättänyt minulle suuren omaisuuden. Tahtoisin antaa sen teille astinlaudaksi valtaan ja kunniaan."

Hienoinen hymy ilmestyi nuoren miehen kasvoille hänen katsellessaan mustiinpuettua naista, joka nyt oli melkein hänen sylissään ja henkeään pidätellen odotti hänen vastaustaan.

"Tarjoatte minulle...", aloitti hän, mutta puraisi äkkiä huultaan.

"Ymmärrätte kai, mitä teille tarjoan? Tämä on tärkeitten päätösten hetki, Bellarion, sekä teille että minulle." Hän hivuttautui yhä lähemmäksi, jälleen kuolemankalpeana. "Yksimielisyys on voimaa. Niin lausui Facinokin testamentissaan. Meidän yksimielisyytemme, Bellarion, merkitsisi mahtavaa voimaa. Takanamme on Facinon suuri armeija, ikäänkuin selkänojana. Teidän ei tarvitse panna mitään rajoja kunnianhimollenne. Jos tahdotte, voitte kohota Milanon herttuaksi... niin, te jopa voisitte toteuttaa Galeazzon unelman, huudattaa itsenne Italian kuninkaaksi."

Bellarion hymyili avoimesti, mutta tummat silmät pysyivät vakavina.

"Maailma ja te ette ole koskaan epäilleet", sanoi hän kohteliaasti, "etten minä olisi kunnianhimoinen. Olette nähneet minun neljässä vuodessa kohoavan nimettömästä poikapahasesta ritariksi ja kreiviksi, olette nähneet köyhän opiskelijan kapuavan kunnian kukkuloille, ja siksi olette otaksuneet minun kuuluvan niihin, jotka ponnistelevat saavuttaakseen maallista menestystä. Mutta niin ei ole asianlaita, madonna. Olen työskennellyt aivan toisenlaiset päämäärät silmieni edessä. Kunnia, rikkaus, turhuutta kaikki, tyhjiä kuplia, leikkikaluja maailman lapsille. Saavutin rikkauksia ja arvonimiä, mutta ne eivät sokaise silmiäni, enkä ollenkaan niitä havittele."

Madonna Beatrice peräytyi hiukan ja katseli häntä melkein kauhistuneena. "Taivas! Tehän puhutte kuin munkki!"

"Mahdollisesti ajattelen munkin tavoin, ja se on aivan luonnollista, kun ottaa huomioon, missä olen kasvatettu. On vain yksi ainoa asia, joka pidättää minua tässä maailmassa, yksi ainoa tehtävä. Kun olen sen suorittanut, palaan takaisin luostarikammion rauhaan."

"Te!" Kreivitär oli vetänyt pois kätensä hänen käsivarreltaan ja huohotti kiivaasti. "Vaikka koko maailma on jalkojenne juuressa, jos vain haluatte! Hylkäisitte kaiken! Palaisitte munkkiuden yksinäisyyteen ja ilottomuuteen? Bellarion, te olette hullu!"

"Pikemminkin viisas, madonna. Mutta kuka sen tietäisi?"

"Entä rakkaus, Bellarion? Eikö maailmassa ole rakkautta? Eikö se kuitenkin tee kaikkia noita asioita, joita te pidätte arvottomina, arvokkaiksi?"

"Sovittaisiko se kaiken turhuuden?" huudahti Bellarion tuskaisena. "Tiedän, että rakkaus on valtava voima. Rakkaus tekee miehet hulluiksi, pedoiksi. Rakkauden tähden he murhaavat ja pettävät toisiaan."

"Herjaaja!"

Tuo huudahdus tyynnytti hieman.

"Olemme puhuneet rakkaudesta, madonna, te ja minä. Jos olisin kuunnellut teitä, jos olisin antanut kauneutenne lumota itseni, tuntisin nyt olevani petturi Facinon silmissä. Ette kaiketi ihmetelle, että epäilen rakkautta niinkuin epäilen kaikkea muutakin, mitä maailma voi minulle tarjota."

"Niinkauankuin Facino eli..." Kreivitär keskeytti. Hänen katseensa oli painunut lattiaan ja kädet lepäsivät ristissä hänen sylissään. "Nyt..." Avuttomana levitti hän kätensä ja antoi Bellarionin arvata aivoituksensa.

"Nyt on minun meneteltävä aivan samoin kuin Facinon eläessä."

"Enkö minä ole osa Facinon testamentista? Eikö hän jättänyt minua teidän suojelukseenne?"

"Pysyn aina uskollisimpana palvelijananne, madonna."

Kärsimättömänä kääntyi kreivitär pois, vastaamatta mitään.

Tällä hetkellä häiritsi heitä sileäksi kammattu ja höyli sihteeri. Pavian kreivi halusi tavata herra Bellarionia kirjastossa. Milanosta oli vastikään saapunut lähetti, jolla, oli tärkeitä uutisia.

"Sanokaa hänen korkeudelleen, että tulen."

Sihteeri poistui.

"Sallitteko, madonna, että nyt jätän teidät?"

Kreivitär nojasi raskaasti pöytään, eikä kääntynyt kohti. "Ah, menkää vain." Ääni oli käheä.

Mutta Bellarion viivähti vielä tuokion. "Miekka, madonna? Ettekö omin käsin anna minulle asetta, jota aion käyttää palveluksessanne?"

Madonna Beatrice katsoi häntä suoraan kasvoihin vastatessaan:

"Luulin, että kaikkinaiset menot olivat teistä vastenmielisiä." Hän vaikeni, mutta jatkoi, ennenkuin toinen ehti sanoa mitään: "Ottakaa itse miekkanne, te, joka niin täydellisesti olette kohtalonne herra."

Odottamatta Bellarionin vastausta hän kääntyi ja poistui huoneesta pitkän laahustimen lipuessa pitkin kirjavaa mosaiikkilattiaa.

Nuori kondottieri jäi katsomaan hänen jälkeensä, kunnes ovi sulkeutui. Sitten hän huokasi ja työnsi miekkansa takaisin huotraan.

Hän ajatteli Facinoa, joka tuskin vielä oli ehtinyt kylmetä kirstussaan, Facinon leskeä, joka oli puolisonsa niin surkeasti häpäissyt ja vihdoin nuorta ruhtinasta, joka paraikaa vartosi kirjastossa. Ja jotenkin johtuivat hänen ajatuksensa tapahtumaan, joka oli sattunut muutamia kuukausia sitten. Hän näki jälleen hengessään himokkaan katseen, jonka Filippo Maria oli luonut Biandraten kreivittäreen.

Hän sai päähänpiston. Madonna Beatrice oli pyrkinyt Milanon herttuattareksi, ja kautta taivaan, hänestä tulisi Milanon herttuatar.

Tämä puolittain ivallinen tuuma mielessään astui hän kirjastoon. Filippo Maria istui erään ikkunan alle nostetun pöydän ääressä. Hänen edessään oli muutamia auki levitettyjä pergamentteja, kirjoitusneuvot ja kyynärän pituinen norsunluusta tehty yksisarviaisen sarvi.

Ruhtinas oli tavallista kalpeampi ja hänen katseensa oli epävarma. Hermostuneesti hän teki joitakin kysymyksiä Facinon testamentista, pyytäen samalla anteeksi sitä, ettei itse voinut olla läsnä sitä luettaessa. Sitten hän otti pergamenttiasiakirjan ja jatkoi:

"Tässä on uutisia. Estorre Visconti on huudettu Milanon herttuaksi." Hän pysähtyi ja katsoi pienillä, mustilla silmillään edessään seisovaa, pitkää, nuorta miestä kasvoihin. "Joko olette tästä kuullut?"

"En, teidän korkeutenne."

"Mutta kuitenkaan ette hämmästy ollenkaan."

"Se on rohkea veto, ja messer Estorre menettää luultavasti päänsä, mutta asia ei tule ensinkään odottamatta."

Tihrusilmät suuntautuivat jälleen pergamenttiin, joka vapisi turpeissa sormissa.

"Fra Berto Caccia, Piacenzan piispa, on puhunut kansalle, kertoen veljeni murhasta ja luvaten Estorren nimissä Milanolle kultaisen ajan verovapauksineen ja muine helpot uksineen. Tuon äpärän jalkoihin on nyt laskettu kaupungin avaimet, tasavallan lippu ja herttuallinen valtikka." Hän pudotti pergamentin pöydälle ja kallistui taapäin nojatuolissaan ristien kätensä vatsalleen. "Tämä vaatii nopeata toimintaa."

"Kyllä me saamme Estorren pian kyllästymään korkeaan asemaansa."

"Haa!" Lihava naama muuttui melkeinpä ystävälliseksi ja katse viipyi odottavana nuoren kondottierin kasvoilla. "Jos nyt teette minulle hyvän palveluksen, Bellarion, havaitsette kyllä, että osaan olla kiitollinen." Bellarion huitaisi kädellään ja kävi suoraan käsiksi asiaan. "Voimme siirtää Bergamosta kahdeksantuhatta miestä. Piiritys on nyt lopussa ja neljätuhatta miestä riittää kyllä antamaan Malatestalle armoniskun. Ehkei Estorre-herra ole ottanut sitä huomioon. Kahdeksallatuhannella miehellä me helposti ajamme hänet pois Milanosta."

"Annattehan määräyksen heti? Minulle on kerrottu että armeija nyt on uskottu teidän käsiinne. Olette perinyt Facinon aseman, ja upseeritoverinne ovat tunnustaneet päällikkyytenne."

"Tuskinpa vain, teidän korkeutenne. Facinon kapteenit ovat vannoneet uskollisuudenvalan madonna Beatricelle, mutta ei suinkaan minulle."

"Entä... entä te?" Uutinen ei oikein miellyttänyt hänen korkeuttaan. "Missä on teidän paikkanne?"

"Teidän korkeutenne sivulla, jos niin haluatte."

"Hyvä, hyvä. Mutta missä asemassa muuten olette?"

"Olen armeijan päällikkönä ja tehtävänäni on toimia kaikkien kreivittären määräysten mukaisesti."

"Kreivittären?" Ruhtinas liikahti levottomasti tuolissaan. "Entä jos... ellei kreivitär tahtoisikaan..." Hän väänteli avuttomana käsiään.

"En usko, että kreivitär asettuisi vastustamaan toivomuksianne."

"Ette usko? Niin — taivahan taatto! — miksikäs ei?" Hän nousi kiihtyneenä: "Minun täytyy saada tietää... annan kutsua hänet tänne." Hän kurottautui ottamaan soittokellon pöydältä, mutta Bellarion ehkäisi hänen aikeensa.

"Silmänräpäys vain, teidän korkeutenne. Ennenkuin annatte kutsua madonna Beatricen tänne, olisi ehkä parasta tarkkaan harkita, mitä hänelle sanotte."

"Mitäpä tässä olisi muuta sanottavaa kuin tiedustella häneltä, miten hän aikoo suhtautua suunnitelmiini?"

"Ja sitäkö te epäilisitte, herra ruhtinas?" Bellarion nauroi. Filippo Maria veti takaisin kätensä. "Tiedän, että kreivitär on mitä parhain ystävänne. Jopa niin hyvä, että minä — sanon sen suoraan — kerran sain aihetta huomauttaa hänelle hänen velvollisuuksistaan puolisoaan kohtaan."

"Ah!" Kalpeitten, pöhöttyneitten kasvojen ilme kävi ilkeäksi. Ruhtinas muisti kreivittären äkillisen viileyden taannoin ja odottamattoman muuton Melegnanoon ja käsitti nyt Bellarionin sormien olleen pelissä. "Pyhä Ambrosius! Jopa rohkenitte..."

"Minua pidetään rohkeana", muistutti Bellarion tyynesti.

"Niinpä niin". Ruhtinas antoi hämillään katseensa painua. "Mutta jos kreivitär kerran on ystäväni..."

"Hän on ollut, teidän korkeutenne, ja hän voi tulla siksi taas. Mutta ehkei yhtä helposti kuin ensi kerralla."

"Yhtä helposti? Mitä tarkoitatte?"

"Facinon leskenä hän on yhtä rikas ja mahtava kuin moni Italian ruhtinas. Hän omistaa laajoja alueita..."

"Jotka Facino anasti siitä perinnöstä, minkä isäni, herttua, jätti." Suuttunut Filippo värisi kuin mahtava, hyydelmä.

"Ne voitaisiin ehkä palauttaa herttuakunnalle rauhallista tietä."

"Minkälaista rauhallista tietä? Puhukaa suunne puhtaaksi."

Mutta vielä ei ollut aika sanoa asiaa suoraan. "Eikä kreivittärellä ole ainoastaan laajoja maa-alueita. Oikullinen onnetar on hänelle suonut muutakin. Noin neljäsataatuhatta tukaattia. Tarvitsette rahaa, teidän korkeutenne, voidaksenne palkata suuren armeijan, ja itsellänne teillä sitä tuskin on liiemmälti tällä haavaa. Onhan verotus olemassa. Kuitenkaan ei vasta asemaansa kohonnut ruhtinas voi luottaa siihen liiaksi. Kreivittärellä on kaikkea sitä, mitä tarvitsette, jopa taitavia miehiäkin käytettävissään."

"Ei sitä ole tarvis sanoa niin monta kertaa." Bellarion katsahti häntä sivusta ja nauroi. "Harvoinpa löytää ruhtinaskaan rikkaampaa morsianta."

"Morsianta?" Filippo oli hämmästyneen, jopa pelästyneen näköinen.

"Tyytyisikö teidän korkeutenne vähempään? Riittäisikö teille vain kreivittären apu, kun voisitte saada haltuunne hänet ja kaiken hänen omaisuutensa?"

Ruhtinas tuijotti häntä suu auki. Sitten hän hitaasti nuolaisi huuliaan ja siristi pieniä silmiään. "Tarkoitatteko, että naisin Facinon lesken, joka on minua puolta vanhempi?" Hän lausui joka sanan hyvin hitaasti ikäänkuin tarkoin niitä punniten.

"En ehdota sitä. Se ei ole minun asiani. Sitäpaitsi en tiedä, mitä kreivitär itse sanoisi. Mutta jos häntä haluttaa ruveta Milanon herttuattareksi, voi hän myös turvata teidän asemanne Milanon herttuana."

Filippo Maria retkahti tuoliinsa. Hänen kalpea otsansa oli hiessä. Hitaasti kuivaili hän sitä kämmenellään ja sotki alas valahtaneen hiustupsun. Vihdoin hieraisi hän valtavaa ihraleukaansa ja katsahti ylös kiiluvin silmin.

Emmittyään vielä tuokion ojensi hän kätensä ja kosketti soittokelloa. Tällä kertaa ei Bellarion estänyt häntä. Hän antoi nuoren ruhtinaan itse ratkaista pulmansa.

Ja lähtiessään huoneesta tiesi hän tarkoin, että vallanhimoinen ja kevytmielinen nainen nyt pääsisi päämääräänsä.

Hän, Bellarion, oli suorittanut loppuun tehtävänsä. Kreivitär saisi, mitä oli himoinnut, ja siitä muodostuisi samalla hänen rangaistuksensa.

VII luku.

VALSASSINEN RUHTINAS.

Vieläkin kerran sai Bellarion suunnitelmansa toteutetuiksi ja niin tapahtui, että Filippo Maria Visconti kahdentenakymmenentenätoisena ikävuotenaan talutti alttarille kolmekymmentäyhdeksänvuotiaan Biandraten leskikreivittären.

Tämä oli nuorena tyttönä ollessaan, valtaa ja kunniaa himoiten, suostunut puolisoksi kahtakymmentä vuotta vanhemmalle miehelle; samasta syystä hän nyt, keski-ikäisenä naisena, meni naimisiin melkein yhtä paljon nuoremman miehen kanssa. Hän ei ollut tarpeeksi älykäs käsittääkseen, että ne edut, jotka suuri ikäero oli suonut hänelle Facinoon nähden, nyt olivat ovelan ja julman ruhtinaan puolella. Mutta tämä asiahan ei oikeastaan kuulu tarinaamme.

Estorre Visconti yritti turhaan puolustaa anastamaansa asemaa Gian Marian laillista seuraajaa vastaan. Filippo Maria piiritti Carmagnolan avustamana seitsemäntuhannen miehen kanssa Milanon, sillävälin kuin Bellarion lopullisesti valloitti Bergamon. Päästäkseen tästä jutusta niin pian kuin mahdollista, soi nuori kondottieri Malatestalle helpot antautumisehdot. Hän palautti nopeasti järjestyksen kaupungissa, jätti sinne vankan varusväen luotetun upseerin johtoon, ja kiirehti armeijoineen Filippo Marian avuksi. Tämä johti sotatoimia Monte Lupariosta käsin, kolmen penikulman päässä Milanosta. Jo neljä viikkoa oli ruhtinas vetelehtinyt täällä saamatta juuri sanottavia aikaan. Estorre puolestaan oli kutsunut aseisiin jokaisen kynnelle kykenevän miehen. Oli välttämätöntä päästä ratkaisuun pian, ja muutaman uskollisen sotilaan seuraamana riensi Bellarion heti perille saavuttuaan Porta Giovian linnoitukseen, jonka vouti, Vimercati, oli uljaasti taistellut Estorrea vastaan. Linnan muureilta kutsutti hän torventoitotuksilla kansaa kokoon ja luki senjälkeen Filippo Marian julistuksen, jossa ruhtinas vakuutti, ettei ollut mitään pahaa pelättävissä, jos kaupunki heti antautuisi. Siinä tapauksessa säästyisivät asukkaat ryöstöltä ja teloituksilta, eikä ketään rangaistaisi.

Tieto tästä levisi joka suunnalle sillä seurauksella, että illan pimetessä kaikki Estorren kannattajat olivat hänestä luopuneet. Hänellä ei ollut enää muita kuin palkkasotureita käytettävissään. Näiden avulla hän seuraavana aamuna raivasi itselleen tien Comasinan portin kautta kaupunkilaisten paraikaa ottaessa vastaan uutta herttuaansa Milanon toisella laidalla.

Filippo Maria ratsasti kaupunkiin kuormastojonon jäljessä ja verrattain pienen saattueen seuraamana. Eläköönhuudot, joilla hänet otettiin vastaan, rohkaisivat häntä jonkunverran matkalla läpi kaupungin Porta Giovian linnaan, jonne hän aikoi majoittua. Filippo Maria ei tahtonut kuulla puhuttavankaan vanhasta Brolettosta ja hovihumusta. Hän oli sellaiseen liian hiljainen ja arka.

Herttua palkitsi kaikkia upseereitaan suurenmoisesti, mutta Bellarion oli kuitenkin se, joka sai uljaimman tunnustuksen. Hänen oikeutensa Valsassinaan vahvistettiin, jopa tehtiin perinnölliseksi ja lisäksi korotettiin Valsassina ruhtinaskunnaksi.

Bellarion jäi marsalkkana herttuan palvelukseen. Kesällä ja syksyllä 1412 hän lopullisesti puhdisti herttuakunnan kaikista vallantavoittelijoista ja kapinoitsijoista, jotka tähän asti olivat milloin siellä, milloin täällä kohottaneet päätään.

Rauha palautettiin valtakuntaan ja teollisuus vapautui vihdoinkin niistä kahleista, joissa se oli ollut Gian Galeazzon kuolemasta lähtien. Hitaasti palasi jälleen vauraus Milanoon, ja kansa kiitti taivasta, jonka vallanpitäjä ilmeisesti oli muistanut heitä kovin vähän näihin asti.

Filippo Maria olisi mahdollisesti tyytynyt Milanon takaisinvaltaamiseen ja rintamaitten jättämiseen sillensä; hän olisi kaiketi kernaasti lähettänyt pois kalliit palkkajoukot, mutta Bellarion yllytti häntä yhä uudestaan toimintaan ja nitisti hänen aran vastahakoisuutensa älykkäällä todistelulla.

"Jättäisittekö tyynesti rauhaan kaikki nuo kapinoitsijat, jotka ovat ryöstäneet omaisuutensa isältänne? Häpäisisittekö näin hänen muistonsa ja oman nimenne, herra herttua?"

Hän teeskenteli kiihkeyttä, jota todellisuudessa ei ollenkaan tuntenut. Hän ei välittänyt enempää Gian Galeazzon valtakunnan kuin Englannin kuningaskunnankaan eheydestä. Hänelle merkitsi jotakin vain se, että jokaisen kapinoitsijan tuho oli kuolinkellon helähdys Montferratin Theodorelle. Tätä tietä pääsisi hän suorittamaan loppuun oman tehtävänsä, sen, jonka oli aloittanut viisi vuotta sitten, ja jonka hyväksi oli työskennellyt, mihin ikinä oli ryhtynytkin. Hän oli kärsivällisesti odottanut aikaansa. Kyllästyneenä hänen alituisiin huomautuksiinsa kutsui herttua lopulta virkamiehet ja kondottierit neuvottelemaan asioista.

Bellarion ehdotti heti, että aloitettaisiin Vercellin takaisinvaltaamisella, Vercelli kun oli valtion turvallisuuden kannalta katsoen aivan tärkeimpiä kaupunkeja.

Herttuan pääministeri, Beccaria, pani vastalauseensa.

"Ehdotuksenne on perin kummallinen, herra Bellarion, kun muistamme, että te itse yhdessä Biandraten kreivin kanssa toimitte Vercellin markiisi Theodoren käsiin."

Bellarion murskasi hänet logiikallaan. "Mitä kummaa siinä on? Päinvastoin on ehdotukseni vallan luonnollinen. Olin silloin toisella puolella ja pidin Vercellin valtaamista markiisi Theodorelle tärkeänä. Nyt kun olen vastakkaisella puolella, on minusta yhtä tärkeätä, että Vercelli otetaan markiisilta pois."

Hänen sanojaan seurasi tuokion hiljaisuus. Suuresta nojatuolistaan tähyili Filippo Maria uneliaasti läsnäolevia. "Mikä on upseerien mielipide?" kysyi hän. Joku kapteeneista oli tehnyt vastaväitteen tapaisen. Suorasukainen Koenigshofen vastasi:

"Minun mielipiteeni on sama kuin Bellarionin. Tunnen hänet tarpeeksi hyvin luottaakseni häneen joka suhteessa."

Giasone Trotta ilmaisi kysymättä olevansa samaa mieltä. Filippo Maria kääntyi Carmagnolaan, joka istui mietteisiin vaipuneena. "Entä te, herraseni?"

Carmagnola pudisti vaaleata päätään ja Bellarion valmistautui jo taisteluun. Mutta hänen suureksi hämmästyksekseen oli Carmagnola ensi kerran koko heidän tuttavuutensa aikana aivan samaa mieltä kuin hän.

"Kannatan herra Bellarionia, teidän korkeutenne. Me, jotka seurasimme kreivi Facinoa hänen liittoutuessaan Montferratin Theodoren kanssa, tiedämme, että markiisi on voimakas ja hillittömän kunnianhimoinen mies. Niinkauankuin Vercelli on hänen hallussaan, on se ainaisena vaarana Milanolle."

Valperga ja Marsilio, jotka tähän asti olivat epäröineet, ilmaisivat tämänjälkeen myös kantansa. Upseerit olivat loppujen lopuksi aivan yksimielisiä. Filippo Maria punnitsi asiaa hetkisen. "Ette kaiketi unohda, hyvät herrat, että minulla on valtti, jolla markiisi Theodore kyllä pidetään kurissa, nimittäin panttivanki, hänen oma veljenpoikansa Gian Giacomo. Miksi nauratte, Bellarion?"