Part 21

"Enkö ole jo sanonut tarpeeksi?" Tällä hetkellä keskeytti Filippo Maria heidän juttelunsa. Bellarion ei välittänyt vähääkään ruhtinaan synkästä ilmeestä. Kreivitärtä oli varoitettu. Hänen kunnianhimonsa oli voimakkaampi kuin hänen kevytmielisyytensä ja hän lähtisi varmasti matkalle Melegnanoon. Bellarion tunsi samanlaista tyydytystä kuin voitettuaan taistelun, eikä hänen tekaisemansa juttu painanut hänen mieltään ollenkaan.

V luku.

OIKEUTTA.

Talven rautainen käsi oli hellittänyt otteensa ja Pavian laajassa metsässä, jossa Gian Galeazzo niin mielellään oli metsästellyt, puhkesivat lehdet puihin. Yhä vielä oli Bellarion Filippo Marian linnassa, mutta hänen säärensä oli jo melkein terve ja vain heikko ontuminen ilmaisi, että se oli ollut kipeänä.

Nuori kondottieri puhui lähdöstään Bergamoon. "Tämä uneksiminen on jo kestänyt liiankin kauan", sanoi hän ruhtinaalle, joka kovin vastahakoisesti erosi uudesta ystävästä. Filippo Marian yksinäisyys oli käynyt vieläkin tuntuvammaksi senjälkeenkuin Biandraten kreivitär yhdessä Montferratin markiisin ja hänen sisarensa kanssa oli lähtenyt Melegnanoon.

Mutta kirjoitettu oli, ettei Filippo Marian pitänyt jäädä yksin, sillä samana iltana, jona Bellarion aikoi lähteä matkalle, tuotiin Facino vakavasti sairastuneena Paviaan. Ankara leinikohtaus oli pakottanut hänet lähtemään leiristä juuri kun pitkäaikainen piiritys näytti lupaavan tuloksia.

Vanha kondottieri oli laihtunut ja hänen kasvonsa olivat käyneet harmaankalpeiksi. Tukka oli melkein valkea. Mutta yhä oli hän täysissä hengenvoimissa, tulinen ja kärsimätön kuin ennen.

Heti perille päästyään meni hän vuoteeseen ja vannoi, että leini, jota hän nimitti jos jonkinlaisilla herjasanoilla oli siirtynyt aina vatsaan asti. "Mombelli ennusti sitä."

"Missä Mombelli on?" kysyi Bellarion. Hän seisoi Filippo Marian kanssa katosvuoteen ääressä.

"Mombelli — vieköön piru hänen sielunsa — jätti minut kuukausi sitten, jolloin vielä olin verrattain hyvissä voimissa, lähteäkseen herttua Gian Marian luo. Tällä lienee ollut aikomus nimittää hänet henkilääkärikseen. Senjälkeen on muuan pavialainen lääkäri hoidellut minua." Kivut panivat hänet voihkaisemaan. Tuokion kuluttua hän jatkoi: "Minua ilahduttaa, että olet terve jälleen, sillä sinua tarvitaan Bergamossa. Carmagnola on nyt päällikkönä, mutta hän on saanut määräyksen luovuttaa johto sinulle kun palaat."

Tästä määräyksestä Carmagnola tosin ei pitänyt, mutta hän ei rohjennut olla tottelematta kun Bellarion pari päivää tämänjälkeen saapui leiriin.

Bellarion tarkasti asemat eikä toimeenpannut mitään muutoksia. Hän ryhtyi vain kehittämään Facinon suunnitelmaa edelleen. Piiritystä ei enää voitu jatkaa, ja Malatesta oli siksi pahassa pinteessä, että hyökkäyksestä ja taistelusta tuskin muodostuisi kovin veristä. Viikon päivät Bellarionin saapumisen jälkeen ratsasti leiriin uupunut, loan tahrima mies. Vahdit pidättivät hänet ja ohjasivat hänet Serion rannalle pystytettyyn kauniiseen ja tilavaan majaan, jossa Facino oli asunut. Täällä havaittiin, että mies oli alati levoton Venegonon Giovanni Pusterla.

Bellarion nousi mustalla karhuntaljalla peitetyltä leposohvalta ja sulki kauniisti kuvitetun "Satiirien" jäljennöksen, jonka oli saanut lahjaksi Filippo Marialta. Hän viittasi pertuskamiestä poistumaan. Venegono oli pahanilmanlintu ja pahaa ennusti hänen kasvojenilmeensä nytkin.

"Huonoja uutisia, herra kreivi."

"Olette johdonmukainen", vastasi Bellarion. "Se on suuri hyve."

Venegono tuijotti häntä pitkään. "Antakaahan minulle juotavaa", pyysi hän "Taivas! Olen ratsastanut lepäämättä Paviasta asti. Caravaggiossa vain vaihdoin hevosta."

"Paviasta?" huudahti Bellarion. Hänen äänensävynsä muuttui. Kuitenkin riensi hän avittamaan vierastaan. Keskelle majaa nostetulla nelinurkkaisella pöydällä oli viinihaarikka ja muutamia kauniita maljoja. Bellarion täytti niistä yhden voimakkaalla, punaisella Valtelline-viinillä ja Venegono joi pitkin siemauksin. "Niin, olen johdonmukainen. Samoin on tuo helvetinsikiö Gian Maria."

Hän heittäytyi pehmustettuun kenttätuoliin ja laski maljan pöydälle. Bellarion nyökkäsi ja istuutui sohvalleen.

"Mitä kuuluu Paviasta?"

"Ei mitään. Sieltä nimittäin. Ratsastin sinne varoittaakseni Facinoa, mutta mieshän on sairaana. Hän ei pysty mihinkään, vaikka tahtoisikin, ja senvuoksi tulin tänne." Kumartuen eteenpäin ja vetäen henkeään syvään ilmoitti hän asiansa: "Della Torre on Gian Marian kutsumana palannut Milanoon."

Bellarion vartosi, mutta toinen ei jatkanut. "Hyvä. Eikö muuta?"

"Muuta? Eikö della Torren paluu merkitse mitään? Ettekö tiedä, että tuo kirottu guelfi, jonka Facino karkoitti sensijaan että hänen olisi pitänyt hirttää hänet, on Gian Mariaa yllyttänyt kaikkeen pahaan? Ettekö käsitä, että hänen paluunsa tietää onnettomuutta?"

"Mitä hän voi tehdä? Mitä voi Gian Maria tehdä? Heille saadaan pian tie pystyyn."

"Kyllä he sen taas tasoittavat." Venegono ponnahti! jaloilleen unohtaen kiihdyksissään väsymyksensä. "Della Torren saavuttua noin kuukausi sitten lähetettiin heti sanansaattajia Montferratin Theodoren, Vignaten, Esten ja Estorre Viscontin luo, kutsumaan heitä neuvotteluun."

Bellarion nauroi. "Neuvotelkoot ja liittoutukoot. Jos he ovat kylliksi hulluja tekemään sen, tuhoaa Facino koko heidän armeijansa niinpian kuin tämä Bergamon juttu on selvä. Unohdatte, että Facinolla on Italian tätänykyä voimakkain armeija. Luetteloissamme on yli kaksitoistatuhatta miestä."

"Hyvä Jumala! Tuntuu melkein siltä kuin istuisin kuuntelemassa Facinoa itseään." Venegono oli niin tuohtunut, että hän änkytti. Hänen silmänsä leimusivat. "Saman vastauksen sain häneltäkin."

"Miksi sitten vaivauduitte tulemaan tänne?"

"Toivoin teidän ymmärtävän, mitä hän ei ymmärtänyt. Puhutte aivan kuin armeija voisi tehdä ihmeitä. Unohdatte, että Gian Maria on yhtä myrkyllinen kuin hänen vaakunaansa kuvattu käärme. Kun ollaan tekemisissä myrkyn kanssa, on varovaisuus paikallaan. Jos Facinolle tapahtuisi jotakin, ei Milanon ghibellineille jäisi toivon kipinääkään."

"Mitäpä Facinolle tapahtuisi? Mitä te oikein vihjaatte?" Venegono silmäili häntä suuttuneesti. "Missä on Mombelli?" kysyi hän. "Miksi ei hän ole Facinon luona nyt kun Facino häntä tarvitsee? Tiedättekö?"

"Eikö hän ole Facinon luona? Eikö hän ole palannut vielä?"

"Palannutko? Herttuahan tahtoi nimittää hänet henkilääkärikseen. Veruke, hyvä ystävä. Gian Maria tahtoi vain poistaa taitavan miehen Facinon sairasvuoteen äärestä. Tiedättekö, ettei Mombellia ole nähty sitten hänen paluunsa Milanoon? Huhuillaan, että hän on kuollut, että herttua on murhauttanut hänet."

Bellarion mietti. Sitten hän kohautti olkapäitään. "Mielikuvituksenne vie teidät harhateille, Venegono. Jos Gian Maria tuumisi Facinon poistamista tieltään, keksisi hän varmasti tehokkaamman keinon."

"Myönnetään. Mutta teko osoittaa kuitenkin, minnepäin tuulet nyt käyvät."

"Niinpä niin", nyökkäsi Bellarion "Mutta te ette ole sanonut, mitä toivoisitte minun tekevän."

"Toivoisin teidän ottavan mukaanne vahvan joukko-osaston ja lähtevän Milanoon tekemään herttuan aikeet tyhjiksi sekä katsastamaan della Torrea hieman."

"Siihen olisi minun ensin saatava määräys Facinolta. Minulle on annettu tehtävä täällä, Venegono, eikä minun sovi unohtaa sitä. Asia saa odottaa kunnes Bergamo on valloitettu. Siihen ei kulu pitkälti aikaa."

"Ehkä kuitenkin liian pitkälti."

Mutta vuolaasta puhetulvastaan huolimatta ei Venegono saanut Bellarionia vakuutetuksi tai taivutetuksi. Ja vihdoin mies lähti pahasti mutisten ja syytellen sekä Bellarionia että Facinoa sokeudesta.

Bellarion piti Venegonon varoitusta vain yrityksenä saada henkilökohtaisia kalavelkoja suoritetuksi. Kolme päivää myöhemmin sai hän tietoja, jotka vielä vahvistivat tätä vakaumusta. Facino ilmoitti Melegnanosta kutsumansa puolison kirjoittamassa kirjeessä, että Momhelli vihdoinkin oli tullut takaisin ja että sairaus varmastikin pian saataisiin voitetuksi. Hän tunsi jo olonsa paremmaksi.

"Siinä nyt olivat Venegonon huhut", tuumiskeli Bellarion itsekseen ja naurahti tuon yltiöpään hupsutuksille. Hän tarkisti kuitenkin kantansa, kun muutamia päiviä tämänjälkeen sai uuden kirjeen, tällä kertaa kreivittären omasta aloitteestaan lähettämän.

"Puolisoni", kirjoitti kreivitär, "pyytää teitä heti tulemaan luokseen. Hän on niin heikkona, että Mombelli pelkää pahinta. Älkää hukatko hetkeäkään."

Kirje säikähdytti Bellarionia niin pahasti, ettei hän muistanut pelästyneensä sillä tavalla koskaan aiemmin. Jos ne, jotka syyttivät häntä kovuudesta ja sydämettömyydestä, olisivat nähneet hänen tuskansa tällä hetkellä, olisivat he varmastikin muuttaneet mielipidettään. Bellarion kutsui heti Carmagnolan puheilleen ja käski satuloida voimakkaan hevosen sekä varata kaksikymmentä keihäsmiestä saattueeksi. Hän lähti matkaan kuin tuulispää. Kolmessa tunnissa selvittiin Bergamon ja Pavian välisestä, neljänkymmenen englanninpenikulman pituisesta taipaleesta. Kaksi hevosta kuukahti, ennenkuin nuori kondottieri pääsi perille suureen linnanpihaan. Hoippuen ja tahriintuneena hän nousi portaita rakennukseen.

Jäämättä tapaamaan ruhtinasta riensi hän suoraa päätä Facinon huoneeseen. Verhojen takana, katosvuoteessa, makasi hänen kasvatusisänsä selällään, tylsänä, kasvot nahankarvaisina. Miespoloinen näytti melkein kuolleelta; vain rinta kohoili heikosti ja silmissä oli vielä himmeä loiste.

Bellarion laskeutui polvilleen vuoteen ääreen ja tarttui lämpimillä, voimakkailla käsillään sairaan peitteelle laskettuun käteen.

Harmaa pää kääntyi hieman pieluksella; jokin hymyntapainen häilähti kuihtuneilla kasvoilla, kylmät sormet puristuivat heikosti niitä pitelevän käden ympäri.

"Rakas poika, oletpa pitänyt kiirettä", sanoi vanha kondottieri heikolla korisevalla äänellä. "Mutta aika onkin täpärällä. Totisesti, ruumiini on jo kuollut. Mombelli sanoo, että leini lähestyy sydäntä."

Bellarion kohotti katseensa. Vuoteen takana seisoi kreivitär, nyreänä ja tuskaisena. Jalkopäässä odotteli Mombelli, ja ovensuussa palvelija.

"Niinkö on asianlaita?" kysyi Bellarion lääkäriltä. "Ettekö voi tehdä mitään?"

"Hän on Jumalan käsissä", mutisi Mombelli epäselvästi.

"Lähetä pois heidät", pyysi Facino osoittaen katseellaan lääkäriä ja palvelijaa. "Aikaa on niukasti ja minulla on monta asiaa sanottavana."

Mutta vähiin supistui Facinon sanottava. Hän pyysi nuorta kreiviä suojelemaan puolisoaan ja huolehtimaan myös Filippo Mariasta.

"Kuollessaan jätti Gian Galeazzo poikansa minun hoiviini. Lähden kohtaamaan hallitsijaani puhtain käsin. Jätän nyt saamani tehtävän sinulle. Muista aina, että Gian Maria on Milanon herttua ja, tapahtui mitä tahansa, pysy hänelle uskollisena, niinkuin toivot omien upseeriesikin pysyvän uskollisina sinulle."

Vihdoin Facino uupuneena ilmoitti haluavansa levätä. Bellarion lähti huoneesta ja tapasi Mombellin hallissa. Hän kehoitti lääkäriä menemään sairaan luo.

"Jään itse tänne siltä varalta, että hän kutsuisi minua", sanoi hän. Ja muistamatta omaa väsymystään alkoi hän astella edestakaisin tuossa merkillisessä huoneessa, jonka lattiamosaiikki kuvasi lintuja ja eläimiä ja jonka katto oli maalatusta lasista.

Hän oli yhä hallissa Mombellin palatessa puolta tuntia myöhemmin.

"Potilas nukkuu nyt", ilmoitti lääkäri. "Kreivitär on hänen luonaan."

"Vielä ei kaiketi loppu ole tullut?" kysyi Bellarion. "Ei. Loppu koittaa kun Jumala niin hyväksi näkee. Tämä voi vielä kestää muutamia päiviä."

Bellarion katsoi tohtoria tutkivasti ja huomasi nyt vasta hänen muuttuneen oudon näköiseksi. Mombelli oli iältään noin viidenneljättä vuotias ja hänellä oli aikaisemmin ollut hyvä ryhti, vahvat, valkoiset hampaat ja kirkkaat, tummat silmät. Nyt oli hän äärimmäisen laiha ja ryppyinen. Samettiviitta riippui kuin tyhjä säkki hänen harteillaan, kasvot olivat valjut ja silmät himmeät. Itse kasvojen muoto oli merkillisesti muuttunut. Yläleuka oli painunut sisään, niin että nenä ja leuka melkein koskettivat toisiaan, ja kun hän puhui, kuului vain epäselvää massutusta ja mutinaa. "Kautta pyhien, mies! Mitä teille on tapahtunut?" Mombelli säikähti sekä kysymystä että katsetta, joka tuntui tunkeutuvan hänen sielunsa syvimpiin sopukoihin. "Mi... minä olen ollut sairas", änkytti hän. "Kovin sairas. On ihme, että vielä olen hengissä."

"Mutta missä ovat hampaanne?"

"Tipahtaneet, kuten näette. Seuraus sairaudestani."

Kamala epäluulo heräsi Bellarionin mielessä. Hän muisti Venegonon kertomat huhut Mombellin kuolemasta. Tarttuen lääkärin hihaan talutti hän hänet ikkunan luo. Ja kun mies ilmeisestikin oli haluton antautumaan lähemmin tarkasteltavaksi, muuttuivat Bellarionin epäluulot varmuudeksi.

"Mikä tauti teitä vaivasi?"

Mombelli epäröi. Hän ei ollut valmistautunut sellaiseen kysymykseen. "Se... se oli jotakin reumaattista särkyä", mumisi hän.

"Entä peukalonne? Miksi se on siteessä?"

Mombellin silmät kuvastivat äkillistä kauhua. Hänen hampaaton suunsa vääntyi. "Miksikö? Ah, tapaturma vain."

"Ottakaa side pois. Ottakaa pois se, mies! Tahdon nähdä haavan. Kuuletteko?"

Vapisevin sormin kääri Mombelli siteen auki. Bellarion kalpeni ja suuttumus leiskui hänen silmissään. "Teitä on kidutettu, tohtori. Gian Maria on antanut teidän 'paastota', niinkuin hän sitä nimittää."

Gian Marian "paasto" oli neljäkymmentä päivää yhtämittaa kestävä kidutus. Kunakin päivänä kiskottiin uhrilta yksi tai useampia hampaita, lisäksi kiskottiin päivittäin kynsi jostakin sormesta, lopulta revittiin silmät päästä ja sitten kieli suusta. Kun uhri vihdoin menetti järkensä, annettiin hänen armollisesti kuolla.

Mombellin värittömät huulet vapisivat, mutta ääntäkään ei kuulunut. Hän horjui, mutta sai tukea seinästä, ja Bellarion katsoi häntä tarkkaavasti.

"Mitävarten hän kidutti teitä? Mitä hän halusi teiltä?"

"En ole sanonut, että minua on kidutettu. Se ei ole totta."

"Ette ole sanonut niin, mutta teidän tilanne ilmaisee sen. Ette myönnä, koska ette uskalla. Mitä teiltä vaadittiin?" Bellarion tarttui häntä hartioista. "Vastatkaa."

"Oi, Jumala!" uikutti lääkäri painuen seinää vasten.

Häntä pyörrytti.

Mutta Bellarionin ilme oli armoton. "Tulkaa kanssani", sanoi hän ja vei melkein väkivaltaisesti tuon kurjan raukan käytävään sekä edelleen portaita alas suurelle linnanpihalle. Muutamassa holvikäytävässä maleksi Facinon henkivartijoita. Bellarion jätti Mombellin heidän käsiinsä.

"Tutkintohuoneeseen", sanoi hän lyhyesti.

Mombelli, joka oli aivan suunniltaan, huudahti surkeasti. Säälimätön Bellarion työnsi hänet luotaan ja sotilaat raahasivat hänet koillistornin alla olevaan kellarihuoneeseen. Siellä oli, keskellä epätasaista kivilattiaa, kidutuspenkki.

Bellarion oli seurannut jäljessä ja käski nyt sitoa lääkärin.

Sotilaat rupesivat hyvin vastahakoisesti kiduttajiksi, mutta Bellarion katsoi heihin kuin Vihan jumala itse, eivätkä he uskaltaneet olla tottelematta. Koko ajan kajahtelivat murtuneen miehen tuskanhuudot kellarissa. Vihdoin hän puolialastomana riistäytyi sotilaitten käsistä ja heittäysi Bellarionin jalkoihin.

"Kalliin Kristuksen nimessä, herra, säälikää minua! En voi kestää enempää. Hirttäkää minut, jos tahdotte, mutta älkää kiduttako minua enää."

Bellarion silmäili tuota kurjaa raukkaa, tuntien sielussaan mitä syvintä sääliä. Mutta armoton oli yhtä kaikki hänen ilmeensä ja kovana kajahti ääni.

"Teidän on vain vastattava kysymykseeni, niin täytän toivomuksenne. Hirtätän teidät enemmittä kidutuksitta. Miksi kidutti herttua teitä? Mihin tahtoi hän teitä taivuttaa?"

"Olette jo arvannut sen, herra. Senvuoksi näin minua koettelettekin. Mutta se on väärin. Olkoon Jumala todistajani — teette minulle vääryyttä! Jouduin ansaan ja minusta tehtiin välikappale, pahojen aikeitten täytäntöönpanija. Pysyin järkkymättömänä niinkauan kuin jaksoin, mutta lopulta en kestänyt enempää. Sellaista hintaa ei ollut, jota en olisi maksanut päästäkseni tuosta helvetistä. Olisin kernaasti kuollut, jos he olisivat vaatineet vain sitä. Ah, herra, jos olisin ollut roisto, ei minun olisi tarvinnut näitä kärsimyksiä sietää. He tarjosivat minulle aarteita, jotka olisivat tehneet minusta rikkaan miehen loppuiäkseni, mutta en huolinut niistä. He uhkasivat minua kuolemalla, mutta sitä en pelännyt. Vihdoin antoivat he minun 'paastota', kärsiä kaikki ne tuskat, joita tuohon herttuan keksimään pirullisuuteen sisältyy. He kiskoivat hampaat suustani, kaksi kunakin päivänä, kunnes niitä ei enää riittänyt. Olin nääntyä siihen. Senjälkeen he kävivät käsiksi kynsiini. Mutta kun he olivat kiskoneet irti vasemman peukaloni kynnen, olin kuitti. Suostuin heidän hirvittävään ehdotukseensa."

Bellarion viittasi sotilaille ja he nostivat Mombellin jaloilleen. Lääkäri ei kuitenkaan uskaltanut kohdata Bellarionin peloittavaa katsetta.

"Myönnyitte heidän vaatimukseensa ja lupasitte myrkyttää herrani Facinon, teeskennellen muka hoitavanne häntä. Siihen te suostuitte. Puhuitte 'heistä'. Keitä tarkoititte?"

"Herttua Gian Mariaa ja Antonio della Torrea." Bellarion muisti Venegonon varoituksen: "Hän on yhtä myrkyllinen kuin käärme hänen vaakunassaan."

"Heittiö-parka!" mutisi Bellarion. "Ansaitsette tosiaan armoa, mutta vain sillä ehdolla, että pelastatte kreivi Facinon."

"Voi, herra!" ulisi Mombelli väännellen käsiään. "Voi! Tuota myrkkyä vastaan ei mikään keino auta. Se vaikuttaa hitaasti, mutta varmasti. Hirttäkää minut, herra, ja tehkää tästä loppu. Jos en olisi ollut tällainen raukka, olisin hirttänyt itseni jo aikaisemmin. Mutta herttua uhkasi jatkaa kidutusta, ellen tottelisi häntä, ja sitä paitsi hän vannoi, että minun tottelemattomuutenikaan ei voisi pelastaa herra Facinoa. Hänellä kyllä riitti keinoja..."

Bellarion sekä inhosi että sääli miestä. Hän ei kuitenkaan edes ajatellut Mombellin surmaamista.

Tyynesti hän virkkoi: "Antakaa hänelle vaatteet takaisin ja viekää hänet säilöön, kunnes kutsun hänet luokseni uudelleen."

Näin sanottuaan hän kääntyi ja jätti hitaasti, mietteissään, maanalaisen kammion.

Päästyään linnanpihalle oli hän tehnyt päätöksensä. Vaikkapa henkensä uhalla tekisi hän nyt lopputilin Gian Marian kanssa. Ensimmäisen ja ainoan kerran näinä vaiherikkaina vuosina poikkesi hän viitoittamaltaan tieltä ja antautui seikkailuun, jolla ei ollut mitään tekemistä hänen päämääränsä kanssa.

Ja pysähtymättä lepäämään tai syömään nousi hän satulaan, suunnaten matkansa kohti Milanoa.

Huhut olivat kuitenkin ehtineet ennen häntä ja ne olivat tienneet kertoa, ei ainoastaan, että Facino oli kuolemaisillaan, vaan että hän oli jo kuollut.

Gian Maria Viscontin kohtalo on mitä parhain todiste siitä, että rikosta seuraa rangaistus. Kuvaavampaa esimerkkiä tuskin voi historiasta löytääkään. Jo edellisenä perjantaina oli herttua saanut sekä Mombellilta että vakoojiltaan ilmoituksen, että myrkky oli tehnyt tehtävänsä ja että Facino makasi henkitoreissaan. Yhdessä della Torren ja Lonaten kanssa nautti Gian Maria tiedosta, ettei kondottierin rautainen kantapää enää painanut herttuaallista niskaa, eikä hän ylenpalttisessa riemussaan osannut pitää tietoa omanaan. Vielä mainitun perjantain iltana jutteli hän avoimesti hovissa Facinon kuolemasta; hovista levisi tieto kaupunkiin ja seuraavana päivänä tiesivät kaikki asiasta. Uutinen herätti suurempaa mielipahaa ja suuttumusta kuin ainakaan aikaisempi sitten Gian Marian herttuaksitulon. Facino oli ollut kansan turvana herttuan hirmuvaltaa ja ilkitöitä vastaan, ja poissaolevanakin milanolaisten tuki ja toivo. He olivat lujasti luottaneet siihen, että se päivä vielä valkenisi, jona hän palaisi. Facinon kuolema merkitsi herttuan hillittömän paheellisuuden vapaaksipääsyä ja kauhun aikojen koittoa milanolaisille. Mahdollisesti he hädissään liioittelivatkin onnettomuuttaan. Heistä tuntui kuin olisi maailmanloppu ollut käsissä. Sinä päivänä valtasi epätoivo kaupungin. Herttua olisi nauranut, jos hänelle olisi tästä kerrottu, sillä häneltä puuttui kokonaan kyky käsittää, että rehellisen miehen kuolemaa seuraa toivoton onnettomuus.

Mutta juuri kun oltiin vajoamassa epätoivon hetteeseen, havaitsivat eräät miehet, että nyt oli toimittava, jos koskaan. Nämä miehet kuuluivat johtaviin ghibellinisukuihin. Heidän joukossaan oli Bagioja, del Mainoja, Trivulzien jälkeläisiä, Aliprandeja ja monia muita. Heitä oli myös tuo samainen herttuallisen kaartin kapteeni Bertino Mantegazza, jonka kasvot Gian Maria oli ruhjonut rautaisella hansikkaalla, ja kiukkuisin kaikista oli Venegonon Giovanni Pusterla, jonka sukua herttua oli niin katkerasti vainonnut.

Ainoakaan heistä ei epäillyt, ettei herttua itse olisi ollut syypää Facinon kuolemaan. Tämä seikka vain lähensi Gian Marian tuhon hetkeä. Tuskinpa osasi tuo kurjimus aavistaa, että hän itse oli pannut päänsä pölkylle. Jos palautamme mieliimme kappaleen Viscontien historiaa, muistamme, että herttua eräänä toukokuun maanantaina uljaissa pukineissa lähti makuuhuoneestaan ollakseen läsnä messussa Pyhän Gothardin kirkossa, mutta tapasi eteisessä joukon aatelismiehiä, joita hän ei ollut hovissa nähnyt moniin aikoihin. Mantegazza, joka oli ollut vartiossa, oli laskenut heidät sisään.

Ennenkuin Gian Maria kuitenkaan ehti lausua julki hämmästystään, niin, ennenkuin hän kunnolla oli tilanteesta selvilläkään, hyökkäsi kolme miehistä hänen kimppuunsa.

"Tämän saat Pusterlalta!" huusi Venegono halkaisten tikarillaan herttuan kallon. Mutta ennenkuin Gian Maria kaatui, upotti Andrea Bagio veitsen hänen reiteensä, niin että valkoinen sääri hulvahti yhtä punaiseksi kuin sen kumppani.

Kun Bellarion iltahämyssä ehti Milanoon, tapasi hän Ticinon portin Paolo del Bagion ja hänen miestensä sulkemana. Nämä laskivat tulokkaan sisään vasta kun tämä ilmoitti olevansa Facinon luutnantti. Heti senjälkeen sai hän tietää, mitä oli tapahtunut. Nuori kondottieri purskahti peloittavaan nauruun. "Hullu miesparka!" sanoi hän. "Tuskinpa tiesi tuo narri kiduttaessaan Mombellia allekirjoittavansa oman kuolemantuomionsa." Nauru ja sanat saivat Bagion ihmeissään katselemaan hänen jälkeensä, kun hän jatkoi matkaansa.

Bellarion ratsasti läpi kansaa kuhisevien katujen. Melkein jokainen mies, jonka hän kohtasi, oli aseistettu. Muutaman taloraunion murskatun oven edessä roikkui raadeltu, verinen ruumis. Siinä kaikki, mitä oli jäljellä Squarcia Giramosta, julmasta koirienhoitajasta, jonka kansanjoukko oli tappanut ja ripustanut hänen oman revityn asumuksensa edustalle. Bellarion saapui vanhaan Brolettoon ja Pyhän Gothardin kirkolle, pysähtyen katsomaan herttuan ruumista, jolle joku portto oli siroitellut sylillisen ruusuja. Senjälkeen hän jatkoi matkaansa palatsin tallille ja ilmoitettuaan, ken oli, vaati itselleen levännyttä hevosta. Saatuaan ratsun suuntasi hän kulkunsa yhä taajenevien väkijoukkojen läpi takaisin Ticinon portille ja illan hämärtyessä aloitti hän toistamiseen tänä päivänä sen kahdenkymmenen penikulman taipaleen, joka on Milanon ja Pavian välillä.

Puoliyön jälkeen hän upiuupuneena hoippui Filippo Marian makuuhuoneeseen. Palvelija oli jo sitä ennen saanut ruhtinaan hereille.

Filippo Maria kohosi istualleen ja tuijotti silmiään räpytellen kammioon astunutta pitkää, nuorta miestä, joka oli ylt’yleensä loan peitossa.

"Tekö siinä, kreivi Bellarion? Oletteko kuullut, että Facino on kuollut — Jumala hänen sieluansa armahtakoon!"

Käheä, väsynyt ääni vastasi: "Kyllä, ja hänen kuolemansa on jo kostettu, herra herttua."

Valjut kasvot värähtivät ja turpeat huulet vapisivat. "Herra... herra herttua... sanoitte?" Kimeä ääni kuulosti hätäiseltä.

"Veljenne, herttua Gian Maria on kuollut, ja te olette nyt Milanon valtias."

"Milanon herttua? Minä...?" Rumissa kasvoissa kuvastui hämmennystä ja pelkoa. "Sanotte, että... Gian Maria on kuollut?"

Bellarion ei kaunistellut asiaa. "Eräät Milanon herrasmiehet lähettivät hänet tänään helvettiin."

"Jesus Maria!" ähkyi ruhtinas ja vapisi kuin haavanlehti. "Murhattu. Ja te...?" Hän kohensi asentoaan ja viittasi syyttävästi kädellään. Tosin hän ei rakastanut Gian Mariaa, mutta kukaan Visconti ei voinut sallia, että toinen Visconti otettiin hengiltä.

Bellarion nauroi. Muut olivat ehtineet ennen häntä, ja ehkä olikin parempi niin. Mutta hänen aikeistaan ei nyt ollut tarvis puhua.