Part 20

"Äh! Phyh! Teette minut kipeäksi koreilla sanoillanne." Hän kävi äkäiseksi. "Mikä on hintanne? Häh?"

"Hintani? Mitä luulee teidän korkeutenne minulla olevan myytävänä?" "Hieman kärsivällisyyttä, herra kreivi", rukoili della Torre.

"Luulenpa sitä osoittaneeni", vastasi Facino. "Muuten tästä olisi jo noussut melu." Hän oli vakavasti suuttunut.

Ja nyt piti tietysti hullun herttuan saada hänet raivoihinsa.

"Mitä? Uhkailetteko? Röyhkeä koira!"

Facinon kasvot muuttuivat lyijynharmaiksi. Muuan pitkä, nuori, siniseen ja hopeaan pukeutunut ylimys hänen seuruessaan purskahti äänekkääseen nauruun. Gian Marian hailakat, mulkoilevat silmät tuijottivat uskalikkoa ilkeästi.

"Nauratko, nulkki?" kärisi hän, hypähtäen pystyyn. "Mitä naurettavaa tässä on?"

Bellarion naurahti uudelleen ja vastasi: "Te itse, herra herttua. Omasta ansiostanne ette ole mitään. Milanon herttua olette ainoastaan Jumalan armosta ja Facino Canen luvalla. Ja kuitenkin rohkenette kapinoida, kumpaakin vastaan."

"Älä huoli, Bellarion", murahti Facino. "En tarvitse asianajajaa."

"Bellarion", kertasi herttua, tuijottaen nuorta miestä käärmeeellisen näköisenä. "Muistanpa teidät entuudestaan ja muistan vastakin... Kyllä minä teidät vielä opetan."

"Jumal'avita! Teidät tässä opetetaan!" ärjyi Facino. "Lähtekää takaisin Milanoon odottamaan, kunnes ehdin sinne antamaan teille oppituntinne, ja kiittäkää luojaanne että olette isänne poika ja että minä muistan sen. Muuten ette pääsisi täältä elävänä. Tiehenne, ja siistikää käytöksenne ennenkuin kohtaamme jälleen, tahi muuten, niin totta kuin Jumala elää, suomin teidät omakätisesti."

Pelästyneenä vetäytyi Gian Maria taaksepäin kolmen seuralaisensa turviin. Tutiseva della Torre yritti tyynnyttää riehuvaa kondottieria.

"Herra! Herra! Tuo ei sovi arvollenne!"

"Vai ei! Mutta tuon juonikkaan kakaran arvolle sopii nimittää minua koiraksi! Häipykää, herra! Tiehenne, jok'ikinen! Näytä heille ovi, Bellarion! Heitä ulos Milanon herttua!"

Herttua seurueineen ryntäsi tiehensä, peläten pääsevänsä hengestään, ellei pitäisi kiirettä. Mutta hän ei palannut Milanoon, vaan jäi Vigevanoon. Myöhemmin illalla tuli della Torre uudelleen Facinon puheille yrittääkseen rakentaa rauhaa. Facino oli jo tyyntynyt hiukan ja lupasi ottaa vastaan herttuan vielä kerran.

Nuori ruhtinas saapui, tällä kertaa kohteliaana, ilmoittamaan, että hän kernaasti sallisi Facinon marssia Milanoon rauhallisissa aikeissa ja että kondottieri palautettaisiin holhooja-asemaansa. Lyhyesti: hän suostuisi kaikkeen, koska hän ei muuta voinut.

Facinon vastaus oli kursailematon ja selkeä. Hän ottaisi jälleen vastaan tehtävänsä edellyttäen, että hänet pysytettäisiin siinä kolme vuotta ja että suuri neuvosto vannoisi hänelle uskollisuudenvalan. Lisäksi oli Porta Giovia luovutettava kokonaisuudessaan hänen käytettäväkseen ja podestàn viran haltija, guelfi Sanseverino samoinkuin muutkin valtion viroissa olevat guelfit oli erotettava. Vihdoin oli Antonio della Torre, jota Facino piti pääsyyllisenä melkein kaikkiin selkkauksiin, karkoitettava maasta samoinkuin Lonatekin.

Viimeksimainittua ehtoa ei Gian Maria tahtonut hyväksyä. Hän vannoi, että se oli yritys riistää häneltä hänen uskollisimmat ystävänsä.

Neuvottelu siis päättyi ilman että oltaisiin päästy sopimukseen. Mutta kolme viikkoa myöhemmin hyväksyi herttua kuitenkin Facinon ehdot sellaisinaan. Keskiviikkona, marraskuun kuudentena päivänä, ratsasti Facino Cane, Biandraten kreivi, mahtavan armeijansa etunenässä Milanoon, ottaakseen jälleen hallitusohjat käsiinsä, ohjat, jotka hän oli päättänyt pitää lopun ikänsä. Sateesta huolimatta olivat kadut tulvillaan kansaa, joka tahtoi tervehtiä pelastajaansa.

Mutta vanhassa Broletton linnassa istui nuori herttua kuunnellen alamaistensa ilakointia, pureskellen kynsiään ja kiehuen raivosta.

Tässä on meidän kuitenkin muistettava, ennenkuin; ehdimme syventyä liian hartaasti Viscontien historiaan, että kronikkamme tarkoituksena on kuvata Bellarionin vaiheita ja että meidän sen vuoksi on tyydyttävä seuraamaan Gian Marian ja Facino Canen edesottamisia, vain sikäli kuin niillä on tekemistä Bellarionin kohtalon kanssa.

Vanhan Corion sekavissa asiakirjoissa tehdään yksityiskohtaisesti selkoa Facinon Milanoon paluun seurauksista. Niinpä sanotaan, että tieto hänen armeijansa vahvuudesta teki lopun Malatestan vallananastussuunnitelmista. Vanha guelfi tyytyi hallitsemaan Bresciaa ja Bergamoa, kunnes Facino kaksi vuotta myöhemmin lähti häntä vastaan Bergamoon. Facino olisi kukistanut hänet jo aikaisemmin, mutta hänellä oli kiireellisempiäkin asioita. Vignate oli jälleen aseissa, samoin Estorre Visconti ja hänen veljenpoikansa Giovanni Carlo sekä muuan kapinallisjoukko, jota johti herttuan oma veli, Pavian kreivi Filippo Maria Visconti. Malatestan ja Boucicaultin herruuden aikana Milanosta paenneet ghibellinit olivat Filippo Marialle uskotelleet, että hän nyttemmin oli Pohjois-Italian ghibellinien ainoa tuki ja turva. Tämä riitti Filippo Marialle hänen ruvetakseen havittelemaan herttuallista kruunua. Facinon palatessa Milanoon varustelihen Pavian kreivi paraikaa sotaretkeä varten, ja Facino sai tästä tiedon ollessaan kukistamassa joitakin kapinayrityksiä Desiossa ja Gorgonzolassa. Hän ei kuitenkaan hätiköinyt, vaan palautti ensin järjestyksen lähellä Milanoa olevilla seuduilla ja kiinnitti sitten vasta huomionsa Filippo Mariaan. Nopeasti marssitti hän armeijansa Paviaan, valloitti kaupungin rynnäköllä ja ryösti sen. Tämä tapahtui jouluyönä.

Pavian hävitys on hirvittävimpiä hävitysten historiassa ja tämä teko lienee suuren sotapäällikön elämässä ainoa, joka ei ole hänelle kunniaksi.

Facino kohteli Filippoa suunnilleen samoin kuin herttua-veljeä. Hän nimitytti itsensä Filippon alueitten holhoojahallitsijaksi ja määräsi valtion virkoihin miehiä, joihin saattoi luottaa.

Pavia jäi Facinon päämajaksi. Hän järjesti itselleen asunnon linnoituksessa ja haetti vaimonsa Alessandriasta. Biandraten kreivittären mukana saapui myös Valeria, Montferratin prinsessa, joka vihdoinkin sai kohdata Facinon hoivissa yhäti olevan veljensä. Valeria oli lähtenyt Casalesta yhtäaikaa kreivittären kanssa, ensi sijassa tavatakseen jälleen rakkaan veljensä, mutta myös päästäkseen markiisi Theodoren läheisyydestä. Mahdollisesti toivoi hän kaikessa hiljaisuudessa voivansa taivuttaa Facinon kukistamaan valtionhoitajan.

Mutta Facinolla oli tällä hetkellä kiireellisempää tehtävää. Valtionhoitajan asia sai jäädä odottamaan. Toukokuussa marssi suuri kondottieri Canturioon ja sieppasi kaupungin kädenkäänteessä. Pian seljälkeen otti hän haltuunsa Creman. Sillävälin oli Bellarion viidentoistasadan miehen kanssa ja Koenigshofenin tukemana lähtenyt Vignatea vastaan, tuhoten hänet tällä kertaa lopullisesti. Tämän tehtyään palasi hän Milanoon, missä hän Facinon muutettua Paviaan oli ollut kasvatusisänsä lähettiläänä.

Kaikesta tästä kertovat Corio ja Imolan veli Serafino sangen yksityiskohtaisesti ja laajasti, mainiten m.m., että Facino palkitakseen Bellarionin uskollisuuden ja korvatakseen hänen menettämänsä Astin kreivin arvonimen, taivutti Gian Marian korottamaan nuoren sankarin Gavin kreiviksi ja Milanon neuvoston kiinnittämään hänen kondottansa palvelukseensa kahdeksi vuodeksi kolmenkymmenentuhannen tukaatin kuukausipalkkaa vastaan.

IV luku.

PAVIAN KREIVI.

Pavian autioissa puistoissa kohosivat puut lehdettöminä ja mustina lumen peittämästä, jäätyneestä maasta. Ticino-joki virtasi kohisten viidensadan jalan pituista siltaa kannattavien graniittipylväiden lomitse ja taaempana tavoittivat kaupungin lukuisat lumihuippuiset tornit harmaata joulukuun taivasta. Kaupungin tuolla puolen, syvän vallihaudan ympäröimänä, lepäsi jykevä, nelikulmainen, korallinpunainen linna, raudanluja, melkein valloittamaton varustus ja verraton palatsi, muuan mahtavien Viscontien loistavimpia muistomerkkejä, Petrarcan Italian ruhtinaallisimmaksi rakennukseksi kiittämä.

Linnan ylpeytenä oli kirjasto, avara nelikulmainen huone eräässä rakennuksen neljästä tornista. Huoneen lattia oli värillistä mosaiikkia, joka esitti lintuja ja eläimiä, katto taivaansininen, kultatähtien koristama, ja seinillä kaappeja, joissa säilytettiin noin yhdeksääsataa käsikirjoitusta ja samettiin, kulta- tai hopeabrokaadiin sidottua pergamenttikokoelmaa. Ne sisälsivät kaiken, mitä tunnettiin teologian, astrologian, lääketieteen, musiikin, geometrian, retoriikan ja muiden tieteiden alalta. Tässä huoneessa viihtyi suuren Gian Galeazzon nuorempi poika, arka ja tutkisteluihin innostunut Filippo Maria, parhaiten.

Nytkin hän istui kirjastossa räiskyvän hirsivalkean ääressä, pelaten shakkia uuden ystävänsä, herra Bellarion Canen, Gavin kreivin kanssa. Peremmällä huoneessa, kaksiosaisten ikkunain alla, istuivat Biandraten kaunis kreivitär, ylväs ruhtinatar Valeria ja hänen veljensä.

Ruhtinatar oli kumartunut syvään ompeluksensa, San Pietro in Ciel d'Oro-kirkkoon tarkoitetun kullan ja sinisenkirjavan alttariliinan yli, ja kreivitär haukotteli kauniisti kuvitetun Petrarcan "Trionfo d'amore"-jäljennöksen takana. Nuori markiisi istui toimettomana heidän välissään, katsellen sisarensa nopeita sormia. Äkkiä hän nousi, asteli pelaajien luo, istahti ja antautui seuraamaan heidän ajanvietettään.

Bellarionin vieressä oli kainalosauva ja hän oli ojentanut jäykän säärensä edessään olevalle jakkaralle. Siinä selitys, miksi hän istui rauhallisesti shakkia pelaten, vaikka paraikaa taistelu Malatestaa vastaan riehui Bergamon vuoristossa. Nuori kondottieri oli kokeilujensa uhri. Todistettuaan aikalaisilleen, että hyvin harjoitettu ja johdettu jalkaväki saattoi mainiosti pitää puolensa ratsuväkeä vastaan, oli hän kääntänyt huomionsa tykistöön. Kaksi kuukautta sitten oli hän tykistöllä yrittänyt tuhota Bergamon muurit, mutta tällöin oli muuan pomminheittäjä räjähtänyt, tappaen kaksi tykkimiestä ja murskaten hänen säärensä. Facino oli tästä saanut vettä myllyynsä, hän kun aina oli väittänyt tykistön olevan vaarallisinta käyttäjilleen.

Lääkäri Mombelli, joka oli jäänyt Facinon palvelukseen, oli sitonut säären, minkäjälkeen Bellarion oli nostettu muuliajoneuvoihin ja kuljetettu sateitten liottamia teitä Paviaan paranemaan. Hänen poistumistaan sotanäyttämöltä valittivat kaikki, lukuunottamatta Carmagnolaa, joka nyt sai vapaasti käytännössä toteuttaa omaa sotataitoaan, ja Filippo Mariaa, joka pian huomasi Bellarionin pelaavan shakkia mestarillisesti ja havaitsi hänessä muitakin miellyttäviä ominaisuuksia. Ruhtinatar Valeria, joka voittamattomien ennakkoluulojensa sokaisemana edelleenkin vihasi ja epäili Bellarionia, oli pahoillaan joutuessaan viettämään päivänsä saman katon alla. Turhaan Gian Giacomo, joka oli oppinut kunnioittamaan Bellarionia, koetti karkoittaa sisarensa syvälle juurtuneita epäluuloja.

Kun hän penäsi, että Bellarionia yksin oli kiittäminen hänen vapautuksestaan Theodoren kynsistä, suuttui neito pahanpäiväisesti.

"Meidän kiitollisuuttammehan tuo temppuilija vain havitteleekin. Hän toimi vain Biandraten kreivin antamien määräysten mukaan. Koko hänen elämänsä on todistus hänen kierosta luonteestaan."

"Eipähän, Valeria; ei ollenkaan. Sinä et voi kieltää hänen olevan, mitä koko Italia tietää hänen olevan. Hän on aikansa suurimpia sotapäälliköitä."

"Entä miten hän on asemansa saavuttanut? Onko hänessä ritarin miehekkyyttä, sotilaan urheutta? Koko maailma tietää hänen turvautuvan oveluuteen ja silmänkääntötemppuihin."

"Olet kuunnellut Carmagnolan juttuja", sanoi veli. "Hän antaisi vaikka silmänsä Bellarionin älystä."

"Sinä olet vielä poikapahanen", muistutti neito hieman tylysti.

"Ja Carmagnola on luonnollisesti kaunis mies." Ruhtinatar punastui. Satunnaisten käyntiensä aikana Paviassa oli Carmagnola osoittanut hänelle suurta huomaavaisuutta, teiskaroiden hänen läheisyydessään kuin paras riikinkukko.

"Hän on kunnioitettava herrasmies", vastasi hän kiivaasti. "Parempi on luottaa suorasukaiseen, reiluun sotilaaseen kuin viekkaaseen kiipijään, joka sitäpaitsi on antanut toisenkin todisteen kieroudestaan."

"Jos hän toimisi setäni hyväksi, niin jopa olisivat kummat nämä hänen keinonsa."

Neito silmäili veljeään säälivästi. "Bellarion ei näytä siltä mitä hän on. Niin sanoo maailma, enkä suinkaan yksin minä."

"Ja mitä luulet hänellä olevan mielessä nyt?" Ruhtinattaren katse kävi miettiväksi. "Kuka tietää, vaikkapa hän auttaisi setäämme tuhotakseen meidät, jotta hän sitten kukistaisi sedän päästäkseen itse hänen paikalleen? Mitäpäs, jos hän unelmoisi valtaistuimesta?" Gian Giacomosta oli mokoma ajatus mieletön. Hän nauroi.

"Jos olisit tarkannut hänen menettelytapojaan, Giannino, et puhuisi tuolla tavalla. Katsoppas, miten hän on kiivennyt nykyiseen asemaansa. Neljässä lyhyessä vuodessa on tämä tuntemattoman isän poika kohonnut ritariksi, Valkoisen Koiran komppanian kapteeniksi ja vihdoin Gavin herra kreiviksi."

Biandraten kreivitär olisi voinut oikaista ruhtinatar Valerian käsitykset Bellarionista monessa kohdin, sillä hän tiesi mikä oli alkusyynä neidon katkeruuteen. Kerran heidän keskustellessaan Bellarionista kreivitär oli sanonut:

"Vihaatte häntä kovasti."

"Ettekö te sitten vihaisi, jos olisitte minun sijassani?"

Mihin kreivitär, tuijottaen uneliailla silmillään ja hymyillen salaperäisesti oli vastannut: "Hyvin mahdollista."

Facinon puolison äänensävy ja hymy olivat askarruttaneet ruhtinattaren mieltä monta päivää. Hän oli kuitenkin joko liian ylpeä tai liian arka udellakseen enempää.

Kahdeksan viikkoa myöhemmin saattoi Bellarion jo sauvansa varassa liikuskella linnan ulkopuolella. Ruhtinatar ei voinut välttää kohtaamasta häntä, mutta hän varoi visusti lähtemästä yksin minnekään, missä Bellarion voisi hänet yllättää. Ja kun he kohtasivat toisensa, käyttäytyi hän aina kylmän kohteliaasti ja luotaantyöntävästi nuorta miestä kohtaan.

Bellarion ei ollut tietääkseenkään. Hän oli — ja siitäpä suurelta osalta hänen menestymisensä johtuikin — sangen kärsivällinen mies. Hän odotti päivää, jolloin voisi esittää laskunsa Theodorelle. Sinä päivänä ymmärtäisi ruhtinatarkin, ketä nuori mies oli palvellut. Mutta siihen mennessä sovitti hän käytöksensä tarkoin neidon oman esiintymisen mukaan. Hän ei etsinyt tämän seuraa, eikä kenenkään muunkaan, lukuunottamatta Filippo Marian, jonka kanssa pelasi shakkia tai keskusteli, käyttäen silloin tällöin tiedonlähteinään kirjaston aarteita. Aina Bellarionin saapumiseen asti oli Pavian kreivi pitänyt itseään taitavana shakinpelaajana. Mutta Bellarion otti häneltä luulot pois. Selviydyttyään aikaisemmin helposti voittajana otteluissaan sai hän nyt ähkiä ja hikoilla tarpeekseen, kyetäkseen edes puolustautumaan kunnialla.

Pelattiinpä taas kerran. Kreivi oli murissut tavallista vähemmän, sillä olipa hän saanut aikaan hyvinvalmistellun hyökkäyksen Bellarionin sivustaa vastaan, ja ensimmäisen kerran koko viikon aikana — peliottelut olivat aloitetut jo Bellarionin vielä ollessa makuulla — näki hän voiton häämöttävän. Leveästi hymyillen nosti hän juoksijan eteenpäin ja kuvitteli tekevänsä vastustajastaan matin kolmella tai neljällä siirrolla.

Vaikka hän oli vasta kaksikymmenvuotias, oli hän tavattoman lihava ja vetelä. Hän ei ollut pitkä, vaikka hän istuessaan siltä näytti, sillä hänen raajansa olivat kovin lyhyet. Kasvot olivat pyöreät kuin täysikuu ja yhtä kelmeät. Hänellä oli mahtava ihraleuka ja niska paksuilla palkeilla. Musta tukka oli sileä kuin samettikalotti ja etupuolella riippui pitkä suortuva melkein mustiin kulmakarvoihin asti, peittäen jalomuotoisen, älykkään otsan. Isältään hän ei ollut perinyt muuta kuin pitkän kyömynenän. Suu oli muodoton ja raaka ja pienet, mustat silmät kiillottomat kuin käärmeellä. Kaikkien tämän suvun jäsenten piirteet ilmaisivat julmaa luonnetta.

Vastatakseen Filippon siirtoon antoi Bellarion toisen hevosensa edetä. Ruhtinaan kimeä, melkein naisellinen nauru kajahteli huoneessa. Sitten hän huomautti: "Teidän on alistuttava välttämättömyyteen, Bellarion." Ja kätevästi koppasi hän hevosen pois pelistä.

Bellarionin kuningattarelle oli kuitenkin tie täten auennut. Hän ojensi kapean kätensä ja siirsi nappulaa. "Shakmatti, herra ruhtinas."

Uskomatta silmiään tuijotti Filippo Maria pelilautaa. Hänen suunsa loksahti auki ja lihavat posket värisivät. Tuntui melkein kuin olisi hän ollut purskahtamaisillaan itkuun.

"Antakoon Jumala teidän mädäntyä, Bellarion! Aina vain sama juttu! Suunnittelen ja harkitsen ja te olette vain ajattelevinanne puolustautumista, ja samalla kuitenkin pohditte kuoliniskun antamista." Hän lisäsi puolittain vakavasti, puolittain leikillisesti: "Te liukas ankerias! Aina teillä on jokin temppu tiedossa!"

Ruhtinatar Valeria kohotti katseensa alttariliinastaan. Bellarion aavisti saaneensa silmäyksen ja arvasi neidon ajatukset ja senvuoksi hän vastasi:

"Taistelukentällä olen kuullut nuo sanat vastustajieni suusta, mutta omat mieheni kiittävät taitavuuttani." Hän naurahti. "Totuus on kumma asia, teidän korkeutenne. Asian laatu riippuu aina siitä, mistä kulmasta sitä katselee."

Filippo Maria istui takakenossa, mahtava leuka rinnalla, lihavat kädet tuolin käsinojilla, mieli apeana.

"Enpä viitsi pelata enää tänään", sanoi hän.

Kahisevaan kullan- ja mustankirjavaan pukuun pukeutunut kreivitär lähestyi huoneen poikki.

"Antakaahan kun siirrän pöydän pois", sanoi hän. "Typerä peli. Ihmettelen totisesti, että viitsitte kuluttaa tuntikausia sen ääressä."

Filippo Maria rävähytti silmiään. Ne alkoivat tuikkia hänen katsellessaan kaunottaren täyteläistä, sopusuhtaista vartaloa. Bellarion oli huomannut tuollaisen katseen hänen silmissään jo aikaisemmin.

"On aivan inhimillistä väheksiä sitä, mitä emme ymmärrä", letkautti nuori kondottieri.

"Puolustatte luonnollisesti peliä senvuoksi, että aina voitatte. Teillehän, Bellarion, voittaminen ja loistaminen on kaikki kaikessa."

"Sama lienee laita muittenkin. Eikö teidänkin ylpeytenänne, madonna, ole juuri se mahti, jonka kauneutenne teille suo?"

Kreivitär vilkaisi Filippoa. Tämän katse painui. "Jopas hän nyt on kohtelias. Hän havaitsee minut kauniiksi."

"Muuten hän olisi sokea", virkkoi lihava nuorukainen, ja seuraavassa hetkessä käsittämätön ujous pani hänet punastumaan.

Kreivitär katsoi maahan.

"Bellarion sanoi", huomautti nuori Gian Giacomo, "että tämä on todellinen ruhtinaitten peli."

"Hän tarkoittaa", opetti Filippo, "että se paljastaa heille katkeran totuuden: valtio on riippuvainen hallitsijasta, mutta hallitsija puolestaan on riippuvainen toisista, ollen joskus itse merkityksettömämpi kuin mitättömin talonpoika."

"Antaakseen tämän opetuksen eräälle itämaiselle itsevaltiaalle", lisäsi Bellarion, "keksi muuan filosofi tämän pelin."

"Ja tärkein pelin nappuloista on kuningatar, joka symbolisoi naista", sanoi Filippo Maria katsahtaen jälleen kreivitärtä.

Bellarion nauroi. "Haa! Tuo pelin keksijä, filosoofi, oli tosiaan asioista selvillä."

Mutta hän ei nauranut enää seuraavina päivinä nähdessään Pavian kreivin mielenkiinnon Facinon puolisoa kohtaan yhä kasvavan ja havaitessaan, että kreivitär sen kernaasti suvaitsi.

Vihdoin hän, yllättäessään kreivittären muutamana päivänä kirjastossa, päätti puhua suunsa puhtaaksi. Hän kompuroi ikkunaholvin luo, nojasi pieleen ja katsahti autioon puistoon. Lumi oli sulanut, mutta maa oli jäässä, harmaana kuin rauta.

"Bergamon leirissä tällainen pakkanen ei tunnu hauskalta", sanoi hän.

"Eipä suinkaan. Facinon olisi pitänyt majoittua talvileiriin."

"Siinä tapauksessa olisi keväällä pitänyt aloittaa alustatyö, joka nyt on jo puoliksi tehty."

"Ehkä se kuitenkin, ottaen hänen ikänsä ja leininsä huomioon, olisi ollut viisaampaa."

"Jokaisella ikäkaudella on omat kärsimyksensä, madonna. Muutkin kuin vanhat tarvitsevat sääliä."

"Teistä nokkuu viisautta yhtä helposti kuin muista hikeä." Ääni oli kirpeä. "Jos olisin kronikoitsijanne, kertoisin muutamasta filosoofisotilaasta."

Nojaten sauvaansa ja terveeseen koipeensa tarkkaili Bellarion häntä pää kallellaan. "Te olette kovin kaunis, madonna." Kreivitär ällistyi. "Herra meitä varjelkoon!" huudahti hän. "Olisiko sotilasfilosoofi loppujen lopuksikin vain tavallinen mies?"

"Tuollaiseen on toki suunne liian kaunis."

"Parhaat hedelmät, herraseni, ovat hieman hapahkoja. Onko minussa mitään muuta, mikä löytäisi armon silmissänne?"

"Minun silmissäni, madonna? Minun silmäni ovat varovaiset. Ne eivät nälkäisinä vaani toisten laitumia." Kreivitär katsoi häntä suuttuneena, mutta sitten kohosi puna hitaasti hänen kasvoilleen. Hän oli ymmärtänyt. Bellarion istuutui hitaasti nojatuoliin ojentaen huolellisesti jalkansa, joka päivä päivältä parani.

"Sanoin, madonna, että tämä talvi käy Bergamossa oleville raskaaksi. Viime yönä oli ankara pakkanen ja pian tulevat sateet, jotka muuttavat laakson kuravelliksi." Hän huokasi. "Olisitte varmasti pahoillanne madonna, jos teidän pitäisi vaihtaa Pavian mukavuudet leirielämään."

"Teillä on kuumetta taas. En ole ajatellutkaan poissiirtymistä."

"Ette. Mutta minä olen ajatellut teidän puolestanne."

"Te. Pyhä Maria! Olenko minä teidän käskettävissänne?"

"Siellä on sangen kylmä, madonna. Mutta te tarvitsettekin jäähdytystä. Velvollisuutenne puolisoanne kohtaan muistuvat varmasti siellä mieleenne."

Raivosta vapisten ponnahti kreivitär jaloilleen. Bellarion luuli saavansa lyönnin.

"Oletteko tullut tänne vakoilemaan minua?"

"Luonnollisesti, Nyt tiedätte, miksi katkaisin jalkani."

Kiehuvan kiukkuisena tuijotti kreivitär häntä. "Ruhtinatar Valerialla on teistä aivan oikea käsitys."

Bellarion kävi alakuloiseksi. "Jos olisitte jalomielinen, madonna — ei, jos olisitte edes rehellinen — ette antaisi hänen olla uskossaan, vaan oikaisisitte hänen käsityksensä. Te tiedätte totuuden. Mutta te ette ole rehellinen..."

"Ja tekö puhutte rehellisyydestä?" Kreivittären ääni oli masentunut ja hänen silmissään kimalsi kyyneleitä. "Luoja tietää, että olen ollut vilpitön teitä kohtaan, Bellarion. Juuri tämän vilpittömyyden te tulkitsette väärin. Voi minua!" Vaipuen tuoliin peitti hän silmänsä. Sääliessään itseään unohti hän kaiken muun. "Jos konsanaan ken, olen minä säälin tarpeessa, mutta te, Bellarion, te vain osoitatte julmuuttanne ja halveksumistanne."

Bellarion ei säikähtänyt ensinkään. Tuo väite oli aivan liiaksi epäjohdonmukainen tehdäkseen mitään vaikutusta.

"Teitä suututtaa, madonna, ettei Facino tahdo tehdä teistä herttuatarta. Ehkä hän sen kuitenkin tekee, jos olette kärsivällinen."

Kyynelet kuivuivat äkkiä.

"Tiedättekö jotakin?" huohotti kreivitär.

Bellarion tuuditti hänet ruusuisiin unelmiin, mutta varoi käyttämästä sanoja, jotka myöhemmin saattaisivat tuottaa ikävyyksiä.

Kreivitär kuivaili hitaasti silmiään ja poisti huolellisesti kaikki kyynelten jäljet. Sitten hän nousi ja tarttui nuoren miehen käteen.

"Kiitos, Bellarion-ystävä." Hänen äänensä oli hiljainen ja pehmeä. "Älkää olko peloissanne minun tähteni. Mitä on mieheni sanonut aikomuksistaan?"

"En voi paljastaa mitään salaisuuksia", hymähti Bellarion. "Sanotte, ettei minun tarvitse pelätä puolestanne. Mutta se ei riitä. Ruhtinaat ovat häikäilemättömiä. En tahdo jättää teitä vaaroille alttiiksi."

"Oi, mutta Bergamo! Asua leirissä talvella!"

"Ei teidän ole tarvis lähteä niin etäälle, eikä teidän ole pakko asua teltassa. Teidän sijassanne, madonna, vetäytyisin Melegnanoon. Linna on käytettävissänne. Se on paljon miellyttävämpi kuin tämä nykyinen asuntonne."

"Miellyttävämpi! Siellähän vallitsee täydellinen hiljaisuus."

"Seurahan tämänkin paikan hauskuutena on. Ottakaa ruhtinatar Valeria ja hänen veljensä myötänne. Tulkaa, madonna. Uhmaisitteko kohtaloa tällaisella hetkellä? Vaarantaisitteko loistavan tulevaisuuden paksun prinssipojan vuoksi?"

Kreivitär mietti. "Sanokaa", pyysi hän uudelleen, "mitä puolisoni on kertonut aikeistaan."