Part 9

— Joku vartija huvitteleikse.

— Sytyttäkääpä sähkölamppunne, pyysi hän.

Kun olin sen tehnyt, ojensi hän minulle kaksi paperia.

— Mitäs ne ovat? kysyin.

— Tämä tässä, vastasi hän, on ensinnäkin yksi suurherttua Rudolfin kirjeistä Lautenburgin Aurorelle. Tämä toinen on Boosen laatima asiakirja, jonka avulla, kuten olen teille kertonut, pääsin suurherttuattaren suosioon ja läheisyyteen. On hyvä, lisäsi hän, nähdä nämä paperit, jottette kuvittele uneksivanne kuunnellessanne kertomustani. Nämä tässä ovat todellisuutta. Tutustukaa niihin.

Tarkastin uteliaasti näitä kahta paperia: toisessa oli Boosen voimakasta, tarmokasta käsialaa, toinen oli täynnä venytettyjä, naisellisia kirjaimia, jotka ilmaisivat enemmän unelmoimiseen kuin toimintaan taipuvaa luonnetta. Nähdessäni tämän kirjeen saksalaiselta suurherttualta, joka tällä hetkellä lepäsi merien tuolla puolen Kongon kalkkimaassa kuuman vyöhykkeen punaisten puiden välissä, tunsin tavatonta liikutusta. Koskettaessani kirjettä sain uskomattoman selvän tuntumuksen siitä henkilöstä, jolle, se oli kirjoiteltu. Lautenburgin Aurore oli lähellämme. Minusta tuntui kuin olisin jo kauan aikaa tuntenut hänet.

Vignerte sammutti lampun, ja palanen öistä taivasta tuli jälleen näkyviin. Annoin hänelle takaisin paperit. Hän jatkoi:

* * * * *

Puhuessaan _Dupuis'n ja Cotonet'n_ kirjeistä Brunetière on sanonut, että niissä on vähemmän henkevyyttä kuin halua olla henkevä. Ja samaa voi likipitäen sanoa kaikista muistakin Musset'n teoksista. Toisinpäin käännettynä tämä arvostelma pitää erinomaisesti paikkansa suurherttuattaren keskusteluista puhuttaessa. Tämä ylpeä nainen osoittautui niissä aina kaltaiseksensa. Ja kun hän oli poikkeuksellinen olento, oli kaikki, mitä hän sanoi, poikkeuksellista. Hän oli ylevä arvosteluissaan, koskaan pöyhkeilemättä, koskaan kirjoihin nojautumatta, koskaan herättämättä »putoavien kirjojen kolinan» kaikua.

Hän inhosi ylimalkaisia, tyhjiä lauselmia kuin kissa ruoholientä.

Tuntematta hänen makuansa ja tietojansa olin edellisenä iltana tuonut hänelle kolme kirjaa: _Le Voyage du Condottlère, Les Eblouissenents, Les Evocations_.

Seuraavana päivänä hän antoi ne minulle takaisin!

— Olen lukenut kaikki nämä, sanoi hän. Valintanne ei ollut huono. Näen, että rakastatte runoutta.

Sohvalla oli muutamia kirjoja. Hän otti niistä yhden ja ojensi minulle.

— Se on Revue du Caucase,[24] joka ilmestyy Tiflisissä. Näissä vähäisissä sivuissa, näissä yksinkertaisissa kertomuksissa matkoista kuolemattomiin seutuihin, on enemmän kauneutta kuin enimmissä nykypäivien runoilijoissamme. Se on suuri lähde, josta uuden ajan runoilijat tulevat täyttämään leilinsä.

Hän jatkoi:

— Shakespeare on kuollut kolme vuosisataa sitten, ja nummet, joissa hän näki Macbethin, ovat nyt paljaaksikarsitut ja täynnä tehtaita. Kauppamatkustajat vaeltelevat nyt Espanjassa Don Quichotten asemesta. Italiassa Carducci on jonkinlainen heikkomielinen Hugo. Teidän kauniit maakuntanne ovat joutuneet, kuten Sveitsi, turistien tyyssijoiksi. Kaikkien kukkuloitten liepeillä on kiertoportteja.

Suarès, jonka teoksen teiltä sain, tuntee sen, ja kun hän puhuu meidän Dostojevskistamme, voittaa hän oman itsensä. Hänen pitäisi pistäytyä Darielin solissa. Olen varma, että ne miellyttäisivät häntä enemmän kuin Ebro ja Duro, joiden tapaisia näkee kaikkialla rautatien varsilla.

Rouva de Noailles on epäilemättä teidän suurin runoilijanne. Mutta miksi hän tahtoo itsepäisesti esiintyä kreikkalaisena! Kreikkalainen ei hän ole enempää kuin indialaisen bakkuksen Ariadne tai Circassian Medea. Sen, mikä hänellä on parhainta, on hän saanut Armeniasta ja Persiasta, jotka ovat meidän maitamme. Kreikkalainen! Sehän on aivan naurettavaa. Ettekö ole sitten koskaan nähnyt häntä? Olen kerran syönyt aamiaista hänen kanssansa Evianissa. Voin sanoa hänen miellyttäneen minua, sillä hän on kaunis ja ilkeä. Mutta tiedän tosiaan, ettei hän ole kreikkalainen tyyppi. Meidän maassamme elää eräs naakkalintu. Se on villi, lentää hyvin korkealle ja käyttää taitavasti nokkaansa. Sen sulat ovat mustia ja sinisiä. Se on solakka ja eloisa. Rouva de Noailles on tataarilainen naakka eikä Eginan kömpelö ja lihava kyyhkynen.

— Entä tämä? sanoin ojentaen hänelle Renée Vivien'in teoksen.

— Tämä, vastasi hän suudellen kirjaa, en osaisi hyvin puhua siitä, sillä jumaloitsen sitä.

Tunsin hurmaavaa nautintoa kuunnellessani ympäristössä, joka tyydytti kaikkein korkeimmatkin ylellisyyden vaatimukseni, tämän kiihkeästi ihailemani naisen puhuvan asioista, jotka ovat rakkaimpia minulle. Sanoin sen hänelle suoraan.

Hän näytti siitä liikutetulta, luulen. Laskien kätensä olkapäälleni hän mutisi, en muista enää millä kielellä:

— Sinä olet soma ja minä pidän sinusta, veliseni.

Ja kääntyen Melusinen puoleen hän toisti edellisen illan venäläisen lauseen:

— Ei, todellakaan hän ei ole vielä se, johon voimme luottaa lähtiessäni _Kirchhaus'iin_.

Sitten hän jatkoi tavallisella vilkkaudellaan:

— Luulenpa, ystäväni, sinutelleeni teitä. Ei pidä kiinnittää siihen huomiota. Sekoitan hiukan kaikkia murteita ja meillä sinutellaan melkein aina kaikkia, uskollisista eläinpahasista tsaariin asti.

Seurasi pitkä hiljaisuus, jota hetkittäin katkaisivat kummalliset sävelet Melusinen soittimesta.

Eräässä maljassa savusi hyvänhajuinen suitsukakkunen.

Luontevuuteni säilyttämiseksi selailin pikku pöydällä vieressäni olevan avatun kirjan lehtiä lukematta niitä.

— Pidättekö siitä, kysyi Aurore minulta.

Se oli _Reisebilder_.[25]

Ja kun ilmaisin Heine-ihailuni:

— Minä, sanoi hän, vaadin ennen kaikkea runoilijalta määrättyä sielun ylevyyttä. Sentähden rakastan Shelleytä ja Lamartinea, ja sentähden Heine on ollut minusta aina vastenmielinen. Oh, tiedän, mitä aiotte sanoa: _Nordsee_ ja monta muuta. Tunnen paremmin kuin kukaan, mitä olen velkaa hänelle. Mutta hän on kuten tuo Deutz, joka myi teidän herttuatar de Berrynne, ja minua aina haluttaa tarttua pinsetteihin ojentaakseni niillä hänelle ihailuni.

Ottaen kirjan kädestäni hän ryhtyi sitä selailemaan.

Mitä kello mahtoi olla, en tiennyt. Verhojen takaa, avonaisesta ikkunasta tuoksahti äkkiä sisään tuota kylmää raikkautta, joka käy aamunsarastuksen edellä. Suitsusavu kallistihe kuin kaatumaisillaan oleva pylväs.

Syventyneenä nyt _Reisebilder'iin_ suurherttuatar ei nähnyt minua enää. Melusine pani hymyillen sormen huulilleen ja vei minut huoneesta hänen valtijattarensa huomaamatta poistumistamme.

Ulkona oli kylmä. Yön tumma sini vaaleni lännessä, muuttui hitaasti punertavaksi, sitten vihreäksi ja sitten kellertäväksi. Istahdin penkille oven viereen suurherttuattaren ikkunan alle, tuntien jonkinlaista murheellista, surumielistä iloa, tässä samassa paikassa, jonne niin monena yönä olin tullut vain saadakseni olla häntä lähellä.

Silloin raukea ääni, yksitoikkoinen mutta kirkas kuin vuoripuron jääkylmä vesi, lauloi.

Suurherttuattaren ääni Melusinen guslin säestämänä! Tässä olennossa ei ollut mitään soraäänistä. Hänen äänensä oli sellainen, jollaiseksi sen olin kuvitellut.

Hän lauloi Ilsen romanssia, kauneinta »Matkakuvista.» Ja kun olimme äsken juuri puhuneet siitä yhdessä, tuntui minusta kuin olisin vielä osittain ollut hänen huoneessaan.

Ich bin die Prinzessin Ilse, Und wohne im Ilsenstein; Komm mit nach meinem Schlosse, Wir wollen selig sein.

Dein Haupt will ich benetzen Mit meiner klaren Well', Du sollst deine Schmerzen vergessen, Du sorgenkranker Gesell!

In meinen weissen Armen, An meiner weissen Brust, Da sollst du liegen und träumen Von alter Märchenlust.

Ich will dich küssen und herzen, Wie ich geherzt und geküsst Den lieben Kaiser Heinrich, Der nun gestorben ist.

Es bleiben tot die Toten, Und nur der Lebendige lebt Und ich bin schön und blühend, Mein lachendes Herze bebt.

Komm in mein Schloss herunter, In mein kristallenes Schloss. Dort tanzen die Fräulein und Ritter, Es jubelt der Knappentross.

Es rauschen die seidenen Schleppen, Es klirren die Eisensporn, Die Zwerge trompeten und pauken, Und fiedeln und blasen das Horn.

Doch dich soll mein Arm umschlingen, Wie er Kaiser Heinrich umschlang; — Ich hielt ihm zu die Ohren, Wenn die Trompet erklang.[26]

Olen prinsessa Ilse, Ja asun llsensteinissa; Tule kanssani linnaani, Olemme onnellisia.

Kostutan päätäsi Kirkkaalla laineellani, Sinä unohdat tuskasi' Surunsairas poikani!

Minun valkeilla käsivarsillani, Minun valkealla povellani, Olet lepäävä ja uneksiva Muinaisista taruista.

Suutelen ja hyväilen sinua, Kuten olen hyväillyt ja suudellut Rakasta Henrik keisaria, Joka on nyt kuollut.

Kuolleet pysyvät kuolleina, Ja vain elävä elää, Ja minä olen nuori ja kukoistava, Minun naurava sydämeni värisee.

Tule alas linnaani, Minun kristallilinnaani. Neidot ja ritarit siellä tanssivat, Aseenkantajat pitävät iloaan.

Silkkiset laahukset kahisevat, Rautakannukset helisevät, Kääpiöt lyövät vaskirumpua, Ja puhaltelevat torveen.

Mutta Sinua käsivarteni syleilee, Kuten ennen Henrik keisaria; Peitin käsin hänen korvansa, Kun pasuuna soi.

Syvä hiljaisuus. Sitten aamu sarasti.

Olin antamassa tuntia oppilaalleni vanhan ajan historiassa, kun suurherttua astui huoneeseen.

Hän antoi meille merkin istuutua jälleen ja viittasi minua jatkamaan.

Olin tänään puhunut Joachim-herttualle Aleksanterin seuraajista, epigonien toimeenpanemista katutaisteluista Babylonissa aina Cyropedeonin taisteluun saakka, joka Lysimachoksen tappion johdosta laski perustan Lagidien ja Seleucidien hallitsijasuvuille. Olin koettanut piirtää nuorelle saksalaiselle prinssilleni Eumeneen, argyraspidien päällikön, Polysperschonin, Antipaterin, Antigone Gonataksen ja Demetrius Poliorceten suuret ja traagilliset hahmot. Hän kuunteli minua tehden innokkaasti muistiinpanoja, kuuliaisuudella, jota en olisi suonut aivan niin täydelliseksi...

Suurherttua oli istuutunut ja kuunteli hänkin. Hänen vakavien ja älykkäiden kasvojensa vaikutuksesta en tuntenut enää puhuvani vähälahjaiselle Joachimille, vaan Fredrik-Augustille. Hänelle oli aiottu loppupäätelmäni koettaessani selittää miten epigonien valtakuntien heikkous oli helpottava keskittyneen Rooman voittoa.

Epäröin hetkisen puheessani.

— Älkää ollenkaan välittäkö läsnäolostani, sanoi silloin hymyillen Fredrik-August, jos tarkoituksenne on verrata Roomaa Preussiin.

Olin tosiaan ilmeisen haluton painostamaan hänen kuullensa itsenäisten Saksan liittovaltioiden vasallisuhdetta Preussin kuninkaaseen.

Tein sen kuitenkin ja hän ilmaisi hyväksymisensä.

— Turvatkoon tämä vasallius, sanoi hän, kuten Rooman liittomaiden alistuneisuus, Saksan suuruuden ja maailman rauhan.

Lopetin tuntini ilmoittamalla oppilaalleni käsitellyn aineen lähdekirjat, ja mainitsin pääteoksen: Droysenin _Hellenismin historian_.

— Anteeksi, herra Vignerte, sanoi suurherttua, eikö ole mitään ranskalaista teosta, jota voisi käyttää Droysenin asemesta?

En ollut koskaan tuntenut Sorbonnessa häpeää, jota nyt tunsin vastatessani kieltävästi.

Kello löi yksitoista.

— Joachim, sanoi suurherttua, voitte mennä. Jääkää, herra Vignerte.

Olimme yksin.

— Herrani, sanoi hän kauniilla, sointuvalla, hiukan surunvoittoisella äänellään, olette tähän asti saattanut luulla minua säästeliääksi ylistyksiin nähden, joita epäilemättä tunnette ansaitsevanne. Mutta minulla on paha tapa odottaa melko kauan, ennenkuin julkilausun ajatukseni. Nyt on se hetki tullut, herra. Teidän tietämättänne oppilaanne oli eilen tutkinnossa, jonka piti eräs Kielin yliopiston professori. Osoittamatta vähääkään puolueellisuutta ranskalaista opetusmetodia kohtaan tämä professori ei voinut muuta kuin kumartaen todeta ne erinomaiset tulokset, jotka olette saavuttanut.

Hän lisäsi äänellä, jossa oli lievä katkeruuden vivahdus:

— Tiedän, että elonleikkaaja ansaitsee sitä enemmän ylistystä, mitä epäkiitollisemmalla maaperällä hänen viljansa on kasvanut. Sallikaa minun tällä hetkellä lausua teille kiitokseni ja toivomukseni, että Lautenburgin vieraanvaraisuus tyydyttäisi teitä, niin että voisitte viedä loppuun asti yrityksen, joka on niin hyvin alkanut.

— Teidän korkeutenne, vastasin minä todellakin liikutettuna, olen ylenmäärin kiitollinen teidän korkeutenne hyväntahtoisuudesta.

— Minä, sanoi hän painokkaasti, minähän olen kiitollisuuden velassa teille. Olen juuri saanut kuulla, herra Vignerte, että te vähennätte sitäkin niukkaa vapaata aikaa, minkä poikani kasvatus teille jättää, omistautumalla tehtävään, joka on minulle ehkä vieläkin rakkaampi. Jääköön kaikki tämä ainiaaksi meidän keskeiseksemme. Tiedän, mitä vaikeuksia vastaan olette saanut taistella, ennenkuin olette saavuttanut suurherttuattaren luottamuksen, jonka hän teille nyt, luullakseni, on lahjoittanut. En tuntenut teitä tarpeeksi, herrani, ilmaistakseni teille jo heti alussa, selvemmin kuin mitä tapahtui, toivomukseni saada nähdä teidän asettuvan hänen käytettäväkseen ja koettavan huvittaa häntä, vapauttaa hänet synkistä ajatuksista, jonkinlaisesta moraalisesta rauhattomuudesta, joka on vahingoksi hänen ruumiilliselle hyvinvoinnilleen.

Hänen äänessään oli niin vaikuttavaa surumielisyyttä, että tunsin voimakasta liikutusta.

— Teidän korkeutenne, sopersin, lupaan teille...

Hän ojensi kätensä.

— En tarvitse lupauksia, herra. Tunnen teidät nyt ja tiedän, että kaikki, minkä suinkin voitte tehdä suurherttuattaren hyväksi, sen teette. Se on paras tapa vahvistaa todeksi luottamus, jota teille osoitan. Tehtävänne ei tule olemaan aina helppo. Naisella, etenkin kun hän on saanut kokea rakastetun olennon kuoleman, ei ole sitä mielentasaisuutta, josta me miehet ylpeilemme. Tehkää parhaanne, herra Vignerte.

Me olimme hetkisen vaiti. Sitten hän lisäsi.

— Lausuisin vielä muitakin kiitoksia, jollei kaikki arvonannon osoitus olisi tarpeetonta sen luottamuksen jälkeen, mitä olen teille osoittanut äskeisellä puheellani. Sallinette minun kuitenkin ottaa huomioon sen ylimääräisen uhrautumisen, jota teiltä vaaditaan. Olen antanut määräyksen palkkionne korottamisesta viiteentoistatuhanteen.

Minä huudahdin.

— Katsokaas, sanoi hän hymyillen tuota hymyä, jonka hän osasi saada niin viehättäväksi, pelaattehan te nyt joka ilta bridgeä viiden pfennigin panoksilla!

* * * * *

Tulin hiukan myöhästyneenä aamiaiselle ja tapasin professori Cyrus Beckin kiihkeästi väittelemässä Kesselin kanssa.

Tämä viimeksimainittu näytti ilmeisesti huvikseen kiusoittelevan vanhaa oppinutta, joka leikinlaskua ymmärtämättä oli suuttumuksesta aivan tummanpunainen.

Minulla oli liiaksi miettimisen aiheita kyetäkseni seuraamaan heidän keskusteluaan. Kuulin hämärästi professorin vakuuttavan, että kemialla olisi tulevassa sodassa paljon ratkaisevampi merkitys kuin kaikilla muilla taisteluvälineillä, ja että hän, Cyrus Beck, oli tekemäisillään keksinnön, jolla voitaisiin vaatimattoman laboratorion ja muutamien keitinpullojen välityksellä hävittää kokonainen armeijakunta.

Häntä kiihdytti tavattomasti pila, jota Kessel hänestä teki.

Lopuksi hän haastoi minut todistajaksi komendanttia vastaan pyytäen minua toistamaan kohdan, jossa Renan toivoo, että ihmiskunnan kohtalot asetettaisiin oppineista kokoonpannun komitean käsiin, jolla olisi hallussaan niin voimakkaita räjähdysaineita, että niillä voitaisiin räjähdyttää maa tuhansiksi sirpaleiksi, jos sen asukkaat uskaltaisivat ruveta tekemään tyhmyyksiä.

Myönnän, että olin vain puolittain kuunnellut hänen puhettaan.

— Ilmeisesti, sanoin minä hänelle. Pyydän, sallikaa minun, herra Beck, nyt pyytää teiltä hiukan opastusta.

— Tehkää hyvin.

— Voitteko sanoa minulle, mikä on _Kirchhaus_?

Ukko oli noussut. Suureksi hämmästyksekseni hän loi minuun kiukkuisen katseen ja, ennenkuin olin hämmästyksestäni tointunut, poistui huoneesta paukauttaen oven kiinni perässään.

Katsoin Kesseliin. Tämä mies, niin kylmä ja käytöksessään moitteeton, sananmukaisesti aivan hytki naurusta.

— Mikä hänelle tuli? kysyin minä.

— Kylläpäs keksittekin! sai hän vihdoin sanotuksi. Miesparkaa! Näittekö hänen raivokasta ilmettään? Ja hän kun luuli saavansa tukea teistä.

— Mutta miksi hän suuttui? kysyin minä, ja kummasteluni oli niin luonnollinen, että Kessel vuorostaan hämmästyi.

— Kuinka, sanoi hän, ettekö sanonut sitä tahallanne?

— Miten?

— Ettekö piloillanne kysynyt häneltä, mikä oli _Kirchhaus_?

— Kysyin häneltä, koska en sitä tietänyt ja saadakseni tietää, sanoin hiukan harmistuneena.

Hän katsoi minuun ja purskahti vieläkin kovempaan nauruun.

— Ah, hyvä, mainiota, sattumalta siis, enpä ole eläissäni nähnyt parempaa. _Kirchhaus_, rakas ystävä, ettekö tiedä, mikä se on täällä Lautenburgissa?

— No mikä sitten?

Mikäkö, saakeli, sehän on hullujenhuone.

* * * * *

Suurherttuatar metsästi kaikkina vuodenaikoina.

Aika ajoin, ilahduttaakseen 7:nnen husaarirykmentin upseereita, hän myöntyi ajamaan kettua tai hirveä. Mutta kaikkein enimmän hän piti yksin metsästyksestä, sateessa ja tuulessa, ilman vartijoita, ilman palvelijoita, ilman ajomiehiä, mukana vain koira ja suunnan määrääjänä sattuma.

Kuinka monta kertaa näin hänen pikku salongissaan omin käsin täyttävän patroonia. Somat sinisen, vihreän, violetin säämiskän ja trikolorin väriset hylssyt olivat rivissä hänen edessään pöydällä, johon oli ruuvattu kiinni puuttaja. Laskien tarkoin hylssyjen vetävyyden hän pani jokaiseen annoksen ruutia, tulpan, lyijypalan ja pienen valkean pahvilevyn. Panokset kiinnitettyään hän kirjoitti kuhunkin niistä lyijyn numeron.

Hagen otti osaa kaikkiin retkiin, ja tosiaan olisi ollut vaikeata syrjäyttää häntä, koska tämä kuului hänen palvelukseensa. Melusine von Graffenfried, joka oli veltto ja huono liikkuja, jäi mieluummin palatsiin pehmeille turkistaljoille polttamaan ainaisia vaaleita savukkeitaan. Korvaukseksi herra de Marçais tuli melkein aina mukaamme. Hän sai siten tilaisuuden näytellä huomiotaherättäviä urheilupukujaan, joita suurherttuatar aina osasi sopivalla tavalla kehua. Hän oli muutoin mukava toveri, hilpeä ja sukkela.

Me läksimme linnasta ratsain kahden tienoissa iltapäivällä. Oli ensiksi kuljettava Heerenwald'in läpi. Oravat hypähtelivät kuusissa, fasaanit kohosivat raskaasti lentoon metsäteiltä. Tiheikön sisältä kuului lehtokurpan läpättävä siipienhavina.

Marçais olisi mielellään tahtonut pysähtyä tänne. Hänestä oli mielusinta ampua fasaaneja suuressa metsässä, aukeamassa, sivullaan palvelija lataamassa kivääriä ja ilmoittamassa lintujen ohikulusta: fasaani vasemmalla, herra kreivi; kana oikealla.

Mutta suurherttuatar Aurore ei ollut tähän taipuvainen. Hän kammoi kaikkea, mikä vivahti julkiseen metsästykseen, ja tunsi etupäässä halua vesilintujen ampumiseen.

Pian kitukasvuiset puut harvenivat. Suuri harmaan kelmeä suo tuli näkyviin. Taivaalla oli aurinko jo vaipunut matalalle näkyen suurena punaisena pallona.

Kaksi palvelijaa odotti meitä pienessä yksinkertaisessa kioskissa. He ottivat huostaansa meidän hevosemme. Marçais'lla oli koiransa Dick, suuri sininen auvergnelainen metsäkoira, isoääninen, hiukan liian etäältä ajava, mutta hyvin paikallaan pysyvä. Suurherttuattaren mustansininen espanjalainen lintukoira, hyvin ruma, näytti Tarass-Bulban koira veljeltä.

Millä nautinnolla suurherttuatar heitti ohjakset ja hyppäsi maahan. Näen vielä liikkeen, jolla hän avasi hammarlessinsä ja työnsi siihen kaksi säämiskänväristä patroonaa. Kuulen messingin kylmän kilahduksen, kun se naksahtaa pyssynpiipun terästä vasten...

... Ollessani viisitoista vuotias ja asestettu vanhalla kiväärillä, olin jo maistanut tätä tavatonta iloa, metsästämistä suurella suolla. Myöhemmin, rykmentissä, osumiset liikkuviin kuviin tuottivat minulle lapsellista iloa samoinkuin kauniit kaksoislaukaukset hajaantuviin kurppiin.

Daxin pohjoispuolella on suunnaton räme, jota rajoittavat viheliäiset Hermin ja Gourberan kauppalat. Sinne päästään erästä solaa myöten, jonka nimi on Cible, koska keisarin metsästäjät ennen muinoin paukuttelivat siellä.

Samanlainen suo oli täälläkin. Mikä pehmeän hiekan, upottavan maan valittava vetistely, mikä korkea, terävä heinä, joka leikkaa kuin sapeli varomattomasti nyhtäisevää kättä.

Tämän liejun, näiden petollisten vihreiden mättäiden, näiden kaislareunaisten suonsilmien, tämän näöltään yksitoikkoisen suomaiseman kaikki eroavaisuudet ja monilukuinen kasvisto olivat minulle tuttuja.

Kuten Volgan rämeiden kaunis metsästäjätär niin minäkin tunsin kaikki näiden alastomien seutujen linnut: mustan kanan eli rantakanan, joka hyppii lehdettömissä pensaissa; ruisrääkän, joka juoksee vinhaa vauhtia korkeassa ruovostossa, eksyttää jäljiltä parhaimmatkin koirat, hengästyttää metsästäjän ja saa hänet uskomaan, että jänis on lähellä, ennenkuin se päättää nousta lentoon, tehden sen, lintuparka, hyvin kömpelösti ja joutuen silloin helposti saaliiksi.

Siellä oli vielä monenlaisia sorsia, joihin luoti ei ota pystyäkseen, vaan liukuu syrjään ja jotka syöksyvät huimaavaa vauhtia ilman halki viistossa, kovaiskuisessa lennossa: sinisorsia, lusikkanokkasorsia, kauniita punapäisiä palosorsia; helakoita tavisorsia, jotka uivat parittain ja joilla punertavissa rinnoissaan on kolme höyhentä mustan apilaan muotoisena kuviona...

Siellä oli kahlaajalintuja, mustan ja valkoisen kirjavia kuin harakat, nousten nopeasti ilmaan ja sitten äkkiä paiskautuen maata kohden väistääkseen laukausta...

Siellä oli kurmitsoja, niin kauniita keväällä, kultahepenissään...

Siellä oli lopuksi soiden kuningattaret, linnuista kauneimmat, vaikeimmat ampua, suokurpat: pieni, tuskin leivosen kokoinen vihreä- ja sinijuovainen lintu, jota meillä nimitetään _taivaanvuoheksi_, tavallinen suokurppa, viiriäisen kokoinen mutta pelkkää jännettä koko lintu, ja, harvinaisin kaikista, heinäkurppa, joka on peltopyyn kokoinen.

Alakuloisin, rämein huudoin ne halkovat ilmaa hämmästyttävällä nopeudella, ällistyttävin kaartein ja kääntein. Tähtäätte oikealle, ja kun tuuli on vienyt savun, näette vasemmalla, hyvin kaukana, pienen harmaan linnun, joka häviää.

Näiden hannoverilaisten soiden keskellä, jotka olivat erehdyttävästi Landes'ien soitten näköisiä, Lautenburgin Aurore oli vieläkin kauniimpi kuin palatsissa juhlapuvussaan. Pieni pyöreä lakki päässään, jaloissa pitkävartiset, pehmeät vesisaappaat hän käveli hypähdellen keveästi kuin paimentyttönen hyllyviä mättäitä pitkin. Tämän vetisen, kostean ilmakehän kellertävät huurut heijastivat ruosteenvärisen hohteen hänen kasvoilleen. Marçais ampui kylmäverisesti, tarkkaan. Pikku Hagen hermostui ja laukaisi aina liian nopeasti kiväärinsä. Minä olin paljon taitavampi kuin he, mutta mikä kehno ampuja olinkaan suurherttuattareen verrattuna.

Jättäen meille rantakanat ja sorsat hän kiinnitti huomionsa vain kurppiin. Yö kaartui alakuloisena vetisen suomaan ylitse. Taivaanranta hohti kuparin karvaisena päivän viimeisten säteitten hehkussa. Vesilätäköt kiilsivät vihreinä, vähitellen syventyvinä ja tummuvina. Kivääreistä leimahti joka laukauksella kalpea liekki, joka pimeyden lisääntyessä kävi yhä punertavammaksi.

Tämä oli suurherttuattaren hetki. Hänen espanjalainen koiransa näytti ikäänkuin monistaneen itsensä. Joka kerta kun eläin pysähtyi, kuultiin kurppien lentävän. Ei Marçais, ei Hagen enkä minä nähnyt niitä enää. Mutta Aurore, hän näki ne, jokainen hänen laukauksistaan pudotti pienen harmaan linnun.

Hetken odotus, pimeässä kuului taipuvien ruohojen kahinaa. Silmät välkkyen, yltä päältä märkänä, kiiltävänä ja mustana espanjalainen syöksyi esiin tuoden valtijattarelleen maahan pudonneen kurpan.

Oli yö. Matalalla taivaalla lensi kaukaisin, kirkuvin huudoin näkymätön kurkirivi. Suurherttuatar otti linnun koiralta. Me siirryimme lähemmäksi. Näin hänen silittävän vielä lämpöistä hentoa ruumista. Siinä ei näkynyt mitään haavaa. Ei mitään, mistä olisi käynyt ilmi lyijypalan tekemä näkymätön musta reikä, jota tietä hento elämä oli liitänyt pois.

Silloin, tuolla epäjohdonmukaisuudella, jonka huomaa monissa metsästäjissä, Lautenburgin Aurore vei huulilleen pienen, voimattoman pään ja suuteli sitä.