Part 10

VI.

Keskiviikkoiltana, 16 p:nä toukokuuta 1914, tapahtui minulle se kunnia, että Lautenburgin suurherttuatar kertoi minulle elämäntarinansa. Sallikaa minun selostaa teille tämä kertomus, ei eritoten siitä syystä, että eräiden hänen elämänsä yksityiskohtien tunteminen ehdottomasti auttaa ymmärtämään murhenäytelmää, jonka toiminta nyt alkaa kiihtyä, vaan sen ilon tähden, jota tunnen saadessani avata tämän koristeitten säiliön, käsitellä näitä ihania barbaarisia jalokiviä, joita se on täynnänsä ja jotka aina, olkoon kuinka pimeä tahansa, tulevat valaisemaan yötäni.

Hagen oli silloin poissa, hänen täytyi ottaa osaa eräisiin 7:nnen husaarirykmentin toimeenpanemiin illallisiin. Näin suurella ilolla, että suurherttuatar, niin luontevasti kuin hän suhtautuikin tähän vaiteliaaseen ja itsepintaiseen rakastajaan, oli paljon vapaampi minun seurassani kuin Hagenin.

Puoleksi makuullaan valkealla jääkarhun taljalla, joka peitti hänen pitkää leposohvaansa, hän oli puettu tuona iltana hyvin väljään, kevyeen, turkkilaisesta silkistä tehtyyn keltaiseen, ruosteen ja hopean värisillä koruompeluksilla kirjailtuun tunikkaan. Silloin tällöin hän rutisti kokoon vierellään matalalla sohvapöydällä olevan maljakon suuria ruusuja, ja silloin kuului heteitten kevyt putoilu siniselle matolle.

Matolle kyyristyneenä, hiukset puoli valtoimenaan Melusine nojasi raukeata päätään valtijattarensa paljaisiin jalkoihin, joita hän hetkittäin painoi rintaansa vasten.

Nojatuolista, jossa istuin, näin hänen valensialaisen kaulahuivinsa raottumasta nuoren naisen hienon, raukean poven hekumallisesti kohoilevan. Avonaisen ikkunan edestä oli verhot vedetty syrjään, ja yötuuli, joskus niitä kohautellen, sekoitti savukkeiden, ruusujen ja ambran huumaavaan hajuun Heerenwaldin raikkaita palsamituoksuja.

Pitämättä lainkaan väliä vaikutuksesta ja tyylistä, sekoittaen kolme kieltä keskenään, siirtyen ranskalaisesta teitittelystä saksalaiseen kolmannen persoonan käyttöön ja venäläiseen sinutteluun Aurore puhui.

»Sinä tiedät», alkoi hän, »etten ole juuri kohonnut mennessäni naimisiin. Ruhtinattaresta tulin suurherttuattareksi, ei muuta. Ja Hohenzollernien suvuksi puolisoni suku ei ole aivan niin vanha kuin minun.

Olen Tjumenin ruhtinatar. Tiedän kyllä, että teidän länsimaiset historianne eivät tiedä juuri mitään meistä. Mutta jos menisit Samarkandiin, Kara-Korumiin taikkapa vain Tiflisiin, saisit lukea vanhoista aasialaisista kronikoista asioita, jotka saattaisivat sinut unelmoiden syventymään meidän alkuperämme vanhuuteen, ja sinä ymmärtäisit, että teidän Broglienne, teidän Cumberlandinne ovat pelkkiä nousukkaita meidän rinnallamme.

Eräs tjumenilainen ruhtinas mestattiin sentähden että oli tehnyt vastarintaa Jaroslaw Suurelle, ja en mene häntä pitemmälle taaksepäin ajassa, jotten ikävystyttäisi sinua nimillä ja karkoittaisi sinua viettämään yötäsi muualla. Eräs toinen ruhtinas antoi Iivana Julmalle niin kovan palan purtavaksi, että tämä piti parempana tehdä sovinnon hänen kanssaan ja lähetti hänelle suurenmoisia lahjoja, muun muassa suuren pöytäkellon, jonka taulu oli täynnä safiireja. Se ei kuitenkaan estänyt tämän tjumenilaisen poikaa tuomasta neljäkymentätuhatta ratsumiestä Krimin kaanille, kun kaani lähti piirittämään Moskovaa, vuonna 1571, muistaakseni.

Ei pidä luulla, että me, siitä syystä että aluksi olemme taistelleet tsaaria vastaan, olisimme villiä kansaa. Boris Godunov tarvitsi kipeästi meitä taistelemaan tataareja, tserkessejä ja tseremissejä vastaan. Totta on, että mielellämme taistelimme eurooppalaisia vastaan. Tjumenin Aleksis, Pietari suuren kummipoika, johti suurta Pultavan taistelua. Vastapalvelukseksi tämä tsaari jätti hänet uudistuksiltaan rauhaan. Meillä on eräs teidän Mignardinne tyyliin maalattu taulu, joka esittää häntä karvalakissaan, messukasukan tapaan kirjaillussa turkissaan, pitkine viiksineen, jotka tsaari oli sallinut hänen pitää, mutta leikkauttanut kaikilta muilta.

Ensimmäinen, jolta parta leikattiin, oli Wladimir, minun isoisäni isä. Tämä Wladimir se oli tulemaisillaan ammutuksi Barclay de Tollyn käskystä, en muista enää mistä syystä. Hän komensi Astrakanin kasakoita, jotka taistelivat Champs-Elysées'ssä ja näyttivät tehneen puhdasta jälkeä. Isoisäni isä oli paljon rosvonnut, mutta hän myi kaiken saaliinsa saadakseen rahaa, jota hän kiirehti tuhlaamaan Palais-Royalissa. Hän pani panoksensa punaiselle ja musta tuli neljätoista kertaa.

Wladimirin isä oli aluksi ollut hyvin hyvissä väleissä Katarina II:n kanssa. Kun keisarinna sai hänestä tarpeekseen, naitti hän Wladimirin isän eräälle Anhaltin hovin neidolle. Minun sukuni liittoutui tällöin ensimmäisen kerran täkäläisten kanssa. Toivon, että minuun päättyy tämä luettelo. Melusine, en tahdo pahoittaa sinua, mutta tuo saksatar oli typerä ja itara. Hän ei esimerkiksi voinut saada näköisekseen ainoatakaan niistä seitsemästä lapsesta, jotka hän lahjoitti puolisolleen. Kaikki olivat pikku kasakoita.

Isoäitini oli Erivanista. Sanotaan, että olen hänen näköisensä, mutta hän oli kauniimpi kuin minä. Hän vaihtoi uskontoa päästäkseen naimisiin isoisäni kanssa, johon oli hullaantunut. Ennen hän palveli tulta, mikä onkin maailman kaunein uskonto.

Isäni, hänestä saan tilaisuuden puhua sinulle vielä tuonnempana, on suvussani toinen, joka liittoutui saksalaisten kanssa, vieläpä Hohenzollerien päälle päätteeksi. Mutta minun on selitettävä miten se tapahtui. Isäni oli, kuten isoisäni Wladimir, kiihkeä pelaaja. Hän oli vannonut voittavansa Ranskassa takaisin sen mitä toinen oli siellä menettänyt. Hän olisi tosiaan joutunut häviöön siellä, jos koskaan voi joutua puille, paljaille sellainen, joka omistaa maa-alueita, suuria kuin kuusi teidän maakuntaanne, lukemattoman joukon kasakoita, ja karjalaumoja, jotka kaksinkertaistuvat joka vuosi.

Joka tapauksessa hän vietti kymmenen kuukautta vuodesta Pariisissa — hän otti osaa kilparatsastuksiin — Aix'ssä, Nice'issä, kaikkialla, missä voi tavata hänen kaltaisiaan tyyppejä. — Aix'ssä hän tuli tuntemaan äitini. Se tapahtui kesällä vuonna 1882. Hän oli eräänä iltana Villa des Fleurs'issä yhdessä Kreikan Yrjö-kuninkaan ja suuriruhtinas Wasilin kanssa. He olivat juoneet paljon. Silloin isäni tuli puhuneeksi naisista kauheita asioita, väittäen, että he olivat kaikki samanlaisia ja että hän, Tjumenin ruhtinas, jonka oli pakko mennä naimisiin asemansa vuoksi, oli valmis ottamaan kenen tahansa.

Otapas silloin, sanoi suuriruhtinas, vaimoksesi ensimmäinen nainen, joka tulee tänne.

— Kernaasti, siinä tapauksessa, ettei hän jo ole naimisissa, lisäsi isäni, jolla oli uskonnollisia mielipiteitä.

— Lyön vetoa, ettet ota.

Kuinka paljon?

— Satatuhatta ruplaa.

— Suostun.

Yrjö-kuninkaalla ei näyttänyt vielä koskaan olleen niin hauskaa. Miesparka, surin häntä kovin, kuusi kuukautta sitten, kun hänet murhattiin. Mutta haluaisinpa, että osaisitte kuvitella, Melusine ja sinä, nuo kolme miestä odottamassa oven avautumista ja sen sisällekäymistä, josta oli tuleva Tjumenin prinsessa, sillä he tunsivat hyvin isäni itsepäisyyden ja tiesivät, että hän olisi nainut vaikka Pomarèn kuningattaren tai rouva Dieulafoy'n ennemmin kuin olisi menettänyt vetonsa.

Minun äitini se tuli sisälle, se on, Hessen-Darmstadtin herttuatar Eleonore, silloin kuudentoista vuotias ja englantilaisen kasvattajattarensa seuraamana. Vapisen vielä nytkin. Jos englannitar olisi astunut ensimmäisenä sisälle, olisi isäni varmasti ottanut hänet puolisokseen, ja minusta olisi tullut vähemmän kaunis.

Äitini oli tosiaan kaunis kuin päivä. Vaalea Melusine. Ehkä ei kuitenkaan niin kaunis kuin sinä, rakas Melusine. Tunsin häntä vähän, koskapa olin vasta viiden vuoden vanha, kun hän kuoli. Hän ei koskaan voinut oikein tottua tataarilaisuuteen. Muistan, miten hän ensimmäisinä syksyn kuukausina vapisi kuullessaan isokuovien huutavan Volgan soilla. Isä petti häntä usein. Hän ei osannut muuta kuin itkeä ja minusta näyttää siltä kuin hermostuttaisi se enimmän miehiä.

Kuinka ei voinut viihtyä meidän palatsissamme, kysyn vielä nytkin itseltäni? Pyydän, älä kuvittelekaan sitä miksikään alkuasukkaitten hökkeliksi. Vuonna 1850 tuli eräs ranskatar luoksemme. Voit lukea hänen kirjoittamansa kirjan: _Voyages dans les steppes de la Caspienne_.[27] Se ilmestyi Pariisissa. Hänen nimensä oli rouva Hommaire de Hell. Hänen miehensä oli insinööri, jonka oli tehtävä maanmittauksia. Voit saada todennetuksi tämän asian vanhoista kirjoistasi. Isoisäni otti insinöörin rouvan vastaan. Tämä rouva on antanut hyvin tarkan kuvauksen palatsista.

Se oli rakennettu erääseen Volgan saareen. Esivanhempani olivat menetelleet näin villien nomaadien takia. Tämä syy on nyt poissa, mutta pittoreski on jäänyt jäljelle.

Kaikkein kaukaisin muistoni on erään Astrakaniin kolme kertaa viikossa kulkevan höyrypurren torven ääni. Se oli hauskaa, sillä se toi luoksemme vieraita, kuvernöörin, Ranskan lähettilään, joka oli yhtä rakastettava kuin Marçais ja joka ensin toi minulle nukkia ja myöhemmin kirjoja. Kuten oikeat ylimykset ainakin isäni oli aina hyvällä tuulella saadessaan vastaanottaa vieraita.

Huoneeni ikkuna oli joelle päin. Näin keltaisilla laineilla sorsaparvien viilettävän alas virtaa vakavina ja tönkkinä kuin kiiltoöljyllä silatut vieteriset leikkilinnut, ja tämä tapahtui, voitko kuvitella, sillä aikaa kuin neiti Jaufre, opettajattareni, pänttäsi päähäni partisiipin sääntöjä: kun määräyssana on edessä, noudattaa se pääsanaa; kun se on jäljessä... Minäpä nousin silloin hiljaa, sieppasin pitkän sorsapyssyni, ja pam, pam, päin sorsia. Palvelijat menivät veneellä noutamaan minulle sorsat. Isä ei suuttunut, paitsi jos en ollut saanut vähintään puoli tusinaa ammutuksi. Tämän jälkeen älä ihmettele, jos joskus teen kielivirheitä.

Pianonsoittoa opetti minulle eräs italialainen. — Tasavaltalainen. Hän olisi tahtonut saada meidät uskomaan salamielisillä hymyilyillään, että hän oli muka Garibaldin luonnollinen poika. En muista muuta kuin että hänen ristimänimensä oli Teobaldo. Eräänä päivänä, olin silloin viidentoista vuotias, hän käänsi minulle lehteä soittaessani ja suuteli minua niskaan. Myönnän, että olin häntä hiukan kiihdyttänyt, nähdäkseni mitä seuraisi, ymmärräthän. Aloin aivan hytkyä naurusta. Hän piti sitä väristyksinä ja suuteli minua yhä kiihkeämmin. Minä nauroin ja nauroin. Isä tuli sisään, ja luulin saavani nuhteita, mutta huone oli hämärä. Hän poistui jälleen vieden mukanaan hylssyjentäyttämisvehkeensä, jonka hän oli jättänyt pöydälle, pikku riistaa varten isä valmisti itse panokset saadakseen ne mielensä mukaisiksi.

Seuraavana päivänä olin neiti Jaufren seurassa kävelemässä pienessä hyvin tiheässä kuusimetsässä saaren länsirannalla. Me olimme melkein puskea päämme suureen, hervottomaan möhkäleeseen, joka keinui seedripuuhun ripustettuna. Se oli Teobaldo-raukka. Neiti Jaufre pakeni päästäen suuren huudon. Minä, minä käänsin ruumista jaloista nähdäkseni paremmin. Mutta sitten minäkin sain jalat alleni. Hänen musta, pöhöttynyt kielensä riippua letkotti ulkona. Silmät olivat sammuneet ja, mikä kaikista kamalinta, niissä oli sama ilme kuin silloin, kun hän suuteli minua. Siitä lähtien miehet ovat aina olleet minulle vastenmielisiä.

Sitten erään kerran tulin unelmoivaksi luettuani Lermontovin _Demoonin_, Lermontovin, joka on paljon suurempi runoilija kuin teidän Vignynne ja vieläpä Byronkin. Kalpenin. Kaksi punaista täplää ilmestyi poskiini. Astrakanista tuli lääkäri. Meidän kesken sanottuna osasin lahjoa hänet. Hän määräsi minulle Pjatigorskin vesiä. Juuri sinne minä halusin, sillä siellä, kuten tiedät, kaatui Lermontov kaksintaistelussa.

Pjatigorskin vedet ovat pieniä putouksia, jotka suihkuavat mustaa graniittia ja kiiltokiveä sisältävien kallioiden seinämistä. Se näyttää hyvin komealta. Kahdeksan päivän perästä olin saanut tästä jo niin tarpeekseni, että terveyteni palasi.

Uskon, etten olisi jaksanut odottaa noita viittätoista isäni määräämää päivää, ellen olisi sattunut tapaamaan erästä vanhaa, omituisen miellyttävää ranskalaisukkelia, joka ansaitsi leipänsä Pjatigorskissa toimimalla muukalaisten oppaana näiden vuoristoretkillä. Hän oli valtiollinen rikoksellinen. Luulen hänen olleen Vaillant'in ystäviä. Lyhyesti, hänet oli karkoitettu teidän maastanne Carnot'n aikana, ja, kuten kaikki, hän oli paennut Venäjälle.

Tämä mies oli sangen oppinut, mutta hänellä oli aivan omat erikoiset aatteensa. Otin hänet suojelukseeni ja seuraani, varsinkin koska neiti Jaufre nosteli käsiänsä taivasta kohden toistellen: Mitä sanoo hänen korkeutensa! kun mies puhui minulle henkilöistä ja asioista, joista en siihen asti ollut tiennyt mitään. Niitä olivat Saint-Simon, Enfantin, Bazard, Karl Marx ja Lassalle ja rautainen palkkalaki. Ja mitä kaikkea lienevät olleetkaan.

En ollut koskaan lukenut Tolstoita. Ukko antoi minulle _Ylösnousemuksen_. Minulla ei ollut aavistustakaan sellaisesta maailmasta. Saadakseni neiti Jaufren oikein kimmastumaan annoin selittää itselleni Tolstoin yhteiskunnalliset aatteet. Vanhus riemuitsi: Ah, neiti! Jos tahtoisitte, mikä kaunis saavutus!

Seurauksena tästä oli, lähtiessäni Pjatigorskista, että toin mukanani kotiin Barbessoul-ukon. Se oli hänen nimensä. Isä aluksi kyllä hieman ällistyi, kun näki meidän palaavan tämän patriarkan kanssa. Mutta kun minä näytin terveeltä ja iloiselta, ei hän sanonut mitään. Ja olihan hän jo sitäpaitsi tottunut minun päähänpistoihini.

Hän teki enemmänkin. Sen saaren läheisyydessä, jossa palatsi oli, oli toinen pikku saari, suuruudeltaan noin puoli neliökilometriä. Isä lahjoitti sen minulle viisinekymmenine talonpoikineen miehiä, vaimoja ja lapsia, perustaakseni sinne Barbessoul-ukon aatteiden mukaisen yhdyskunnan puoleksi Saint-Simonin, puoleksi Tolstoin opin perustalle: yksityisomaisuus poistettiin, työkalut jaettiin tarpeitten ja kykeneväisyyden mukaan j.n.e.

Aluksi kävi kaikki hyvin. Vietin joka päivä neljä tuntia tämän yhdyskunnan keskuudessa. Barbessoul-ukko oli riemuissaan. Hänen asemansa yhdyskunnassa oli puolittain papin, puolittain työnjohtajan. Isä luuli minun tulleen hulluksi.

Ette hämmästy, kun sanon, että sain pian kaikesta tästä kyllikseni. Asiat menivät muutoin aivan hunningolle: yhdyskunnan jäsenet soutelivat öisin ryöstämään kanoja jokivarren asukkailta, tuntien itsensä minun vaikutusvaltani nojalla turvatuiksi. Isä oli hyväntahtoisesti vapauttanut heidät veroista ja päivätöistä: oli peloittavaa nähdä miten suunnattomasti he joivat kvassia. Barbessoul-ukko oli ainoa, joka ei tuntenut, miten he tuoksuivat viinalta, naisetkin. Ajattelehan, että kahden kuukauden kuluttua eräs talonpojista oli saanut haltuunsa kaikki maanviljelystyökalut. Toiset olivat jättäneet ne pantiksi saadakseen kvassia. Kun he eivät siis enää voineet tehdä työtä, vetelehtivät he aamusta iltaan ja soutelivat öisin näpistelemään rantaseutulaisia. Eräänä yönä syttyi oikea tappelu. Kaksi talonpoikaa lyötiin kuoliaaksi. Isä suuttui silmittömästi, piti minua mielettömänä ja tahtoi hirtättää vanhan Barbessoulin. Minun hartaista pyynnöistäni siitä ei kuitenkaan tullut mitään, mutta yhdyskunta hajoitettiin. Siitä lähtien ei minuun enää mene sosialismi. Ilman isäni kasakoita olisivat nuo ihmiset aivan varmasti ottaneet toinen toisensa hengiltä.

* * * * *

Eräänä helmikuun päivänä vuonna 1909 olin vastikään täyttänyt kaksikymmentä vuotta, istuin veneessä eräässä Volgan sivuhaarassa aikeissa ruveta ampumaan telkkiä, kun näin vuorella isän mielikasakan tekemässä suuria liikkeitä. Hän oli pistänyt lakkinsa sapelin kärkeen ja heilutti sitä vimmatusti.

Hän huusi myös, mutta en kuullut mitään. Ymmärsin, että kotona oli jotakin tapahtunut. Mutta tahdoin näyttää välinpitämättömältä, vaikka olinkin kovin utelias tietämään, mitä oli tapahtunut. Palasin joelta vasta tuntia myöhemmin; miesparka oli silloin aivan kuolemanväsynyt, niin kauan hän oli heiluttanut käsivarsiaan ja läähättänyt. Hän sanoi minulle, että ruhtinas odotti minua työhuoneessaan. Menin sinne mahdollisimman hitaasti, odottaen tietysti kelpo ripitystä.

Sitä ei kuitenkaan kuulunut. Isä oli ihastuneen näköinen. Hän syleili minua ja, osoittaen pöydällä olevaa suurta, punaisella lakalla suljettua kirjettä, selitti minulle mistä oli kysymys.

Tsaari siinä kirjoitti isälle. Hän ilmoitti, että toukokuussa saapuisi Pietariin keisari Wilhelm, että suuria juhlia pantaisiin toimeen ja että lopuksi pidettäisiin paraati Tsarskoje Seloossa. Tässä paraatissa tsaari toivoi näkevänsä myöskin Astrakanin ja Aralin kasakat edustettuina ja hän pyysi Tjumenin ruhtinasta tuomaan brigaadin kasakoita tullessaan. »Tsaaritar», lisäsi hän, »tekisi tässä tilaisuudessa mielellään tuttavuutta pikku sisarentyttärensä kanssa.» Unohdin sanoa teille, että olin hänen sisarentyttärensä sen johdosta, että isäni oli mennyt naimisiin Hess-Darmstadtin suurherttuattaren kanssa.

En koskaan, voin sen sanoa, ollut tuntenut päiviäni pitkiksi palatsissamme Volgan saarella. Siitä huolimatta tunsin isääni kuunnellessani tavatonta iloa ja mielessäni oli tästä hetkestä alkaen vain yksi ainoa ajatus: hämmästyttää tsaari, tsaaritar, Saksan keisari ja koko maailma. Katselin kaiket päivät itseäni peilissä, ja enpä tosiaan ollut kovin pahoillani kuvasta, jonka vastassani näin.

Tähän asti oli pukuni hankittu Astrakanista Menjuzanin sisarilta, erittäin taitavilta ranskalaisilta ompelijattarilta, jotka tekivät joka vuosi matkan Pariisiin malleihin tutustuakseen ja keräsivät tuloksillaan kultaa ylhäisiltä tserkessiläisnaisilta. Isä avasi minulle rajattoman luoton, ja kaksi päivää myöhemmin läksin kaupunkiin neiti Jaufren kanssa. Mutta minun on sanottava sinulle, että minulla oli omat suunnitelmani.

Palasin Astrakanista valittaen, ettei siellä ollut yhtään mitään. Itkin isälleni vakuuttaen, etten tahtonut näyttäytyä hovissa pyntättynä kuin joku alkuasukas. Oivallatte, etten aikonut niin vain päästää käsistäni hyvää tilaisuutta saada nähdä Pariisin. Isä raapi tietysti jonkun aikaa korvallistaan. Mutta huomasin heti, ettei hän ollut varsin vastahakoinen tapaamaan entisiä tuttaviaan.

Maaliskuun ensimmäisinä päivinä läksimme matkalle. Saapuessamme tähän Pariisiin, josta minulle oli niin paljon kerrottu, koetin kaikin tavoin varoa näyttämästä hämmästyneeltä. Siitä johtui se hiukan omituinen käytökseni, jolla urheilin.

Isä joutui tyyten lukuisien vierailujen ja välttämättömien käyntien helteeseen. Ritzissä tuskin näin häntä enää muulloin kuin aterian aikana.

Hän tahtoi lähettää minut Redferniin vaatteita tilaamaan. Pelkästä vastustamisen halusta menin Doucet'hen. En ole koskaan nähnyt mitään naurettavampaa kuin neiti Jaufren nenälasineen ja mustine pihkakivikoristeisine satiinihameineen keskellä näitä kauniita tyttöjä, jotka tulivat, menivät, tervehtivät minua voidakseni tehdä hyvin valintani.

Minulta kysyttiin: Mitä hänen korkeutensa haluaa nähdä?

— Kaikki, vastasin kylmästi.

Lyhyessä ajassa olin tilannut kuusi silkkihametta, tusinan kävelypukuja, kaksi ratsupukua ja muun vaatevaraston sen mukaisesti.

En ollut koskaan ennen tavannut itseäni niin avoimesti vaatetettuna. Neiti Jaufre oli suunniltaan. Hän uskoi täytyvänsä huomauttaa minulle, että nuoren tytön puvuksi pukuni oli ehkä hiukan liian rohkea. Lähetin hänet pois näiden koettelujen ajaksi. Sitäpaitsi isäni, joka kerran oli tullut mukaani, oli hyväksynyt valintani katsellen minua ilmein, joista tunsin itseni ylpeäksi, sillä tiesin, että hän oli tuntija.

Tuona iltana, hiukan tunnontuskissaan siitä, että oli minua koko ajan niin paljon laiminlyönyt, isä lupasi aterioida kanssani ja antoi määräyksen neiti Jaufrelle tuoda minut täsmälleen kello kahdeksan Gabrielin puistokadulle Laurentin eteen. Tarpeetonta sanoa teille, että kahdeksan aikaan siellä ei ollut minua vastassa ketään. Istuuduin penkille odottamaan. Ajan tappamiseksi kaiversin pienellä kirjoteräisellä tikarilla, joka riippui vyöni silmukassa, nimeni tuohon penkkiin. Se on kai siinä vieläkin.

Kellon tullessa kymmentä yli kahdeksan ja nähdessäni erään vanhan herran, luovivan ympärillämme ilmeisesti osoittaen halua koetella hiukan minun hermojani käskin neiti Jaufren mennä ostamaan minulle laatikon Mercedes savukkeita Matignonin puistokadun varrella olevasta tupakkakaupasta. Hän vastusteli hiukan, mutta läksi vihdoin. Vanha herrasmies lähestyi silloin. Hänellä oli ruudulliset housut ja harmaa knalli. Hän lausui minulle joukon hullunkurisia asioita, puhuen jostakin Offémont-kadun varrella olevasta pienestä huoneistosta, jossa oli Jouy-kankaalla vuorattu hissi. Käänsin päätäni, jottei hän olisi nähnyt, miten suuri työ minulla oli pidättää nauruani, niin suuri, että kovasti hämmästyin kuullessani tuiman korvapuustin mäjähtävän. Kääntyessäni huomasin isäni. Vanha herrasmies poistui jäykkänä mutisten jotakin, ettei tässä nyt enää saisi edes leikkiä laskea... Kuunvalossa näin hänen harmaan knallinsa aivan luttuun lyödyksi.

Neiti Jaufre palasi savukkeineen. Isä kehoitti tylysti häntä menemään syömään Ritziin ja sitten maata.

Laurentissa istutaan ulkona tuuheiden puiden alla pikku pöytien ääressä kaihdettujen lamppujen valossa. Siellä oli väkeä tuhottomasti. Isä oli täällä enemmän kotonaan kuin palatsissamme Volgan saarella. Hän esitteli minulle joukon kuuluisia henkilöitä, Bunau-Varillan, Charles Derennes'in, hra de Bonnefonin, prinsessa Lucien Murat'n, Maurice Rostandin. Viimeksimainittu miellytti minua suuresti hurskaine kuoripojan ilmeilleen. Me olemme yhä vielä kirjevaihdossa keskenämme, ja hän on luvannut tulla minua tervehtimään Lautenburgiin.

Kello yksitoista isä saattoi minut takaisin Ritziin ja sanoi minulle täytyvänsä vielä käydä lähetystössä Grenelle-kadun varrella. Mutta arvaattehan, etten ollut nukkumistuulella. Neiti Jaufre kuorsasi kuin vonkuva hyrrä, ja luulen, etten koskaan saisi häntä hereille. Olisittepa nähnyt hänen typertynyttä ilmettään, kun sanoin hänelle, että isän oli määrä tavata meidät kello kaksitoista ja että oli noustava.

Rauhankadulla otimme auton. »Grelot'hon», sanoin ajajalle. Tämän nimen olin kuullut Laurentissa.

Grelot on kuningasmielisten paikka. Epäilenpä, ystäväiseni, opiskelevaksi ja vakavaksi kun sinut tiedän, oletko koskaan käynyt siellä. Kun astuimme sisään, tulin hiukan kademieliseksi menestyksestä, jota saavuttivat neiti Jaufren pihkakiviliivit, joku viinillä kyllästetty pikku hummaaja kiljaisi äkkiä, että kasvattajattareni oli rouva Falliéres. Silloin koko sali alkoi vedellä kuorossa kuuluisaa laulua, jonka loppukerto oli:

La Tante Julie. La Tante Octavie, La Tante Sophie, Le cousin Léon, L'oncle Théodule, L'oncle Thrasybule, Les cousins Tibulle Et Timoléon.[28]

Minä naaroin sydämeni pohjasta, ja välitön iloisuuteni elostutti koko tätä joukkoa, joka meidän sisääntullessamme näytti aimolailla ikävystyneeltä.

Me joimme samppanjaa lasin toisensa jälkeen. Sitten tanssittiin. Näytin näille ranskalaisille, mitä venäläinen ruhtinatar osaa. Siellä ei ollut muita kuin eräs mustalainen, joka kykeni tanssimaan kanssani. Meille osoitettiin myrskyisää suosiota.

Eräs neekerisoittaja tuli pyytämään neiti Jaufrea. Uskoittepa tai ette, mutta neiti Jaufre suostui. Samppanjaa juotuaan hän ei enää ollut sama nainen. Kaksi tanssijatarta oli istuutunut minun viereeni, toinen tumma, nimeltä Zita, hopeansinisessä hameessa, toinen kokonaan ruusunpunaisessa puvussa, Crevette, joka sanoi minua prinsessaksi, tietämättään puhuen totta. He söivät leivoksiani ja joivat samppanjaani. Mutta minä olin onnellinen, hyvin onnellinen ja toistelin jo hiukan elostuneena: Kaunis, kaunis Pariisi!

Huomasin äkkiä, että useiden näiden tyttöraukkojen silkkisukat oli parsittu kantapäistä aivan kiiltonahkakenkien yläpuolelta. Silloin käänsin huudahtamalla kaikkien huomion puoleeni ja viskasin ilmaan kourallisen kultarahoja. Tytöt pyrähtivät rahojen jälkeen ja saivatkin melkein kaikki kolikot talteen lukuunottamatta viittä tai kuutta kultarahaa, joiden päälle herrat hyvin sievästi olivat panneet jalkansa.

Luulenpa, että olisin viettänyt siellä koko yön, ellei viereisestä salista olisi yht'äkkiä kuulunut riemukkaita huutoja:

— Lili, Lili, tuolla on Lilli Eläköön Lili!