Part 11

Katsoin ja näin isäni tulevan. Häntä he sanoivat Liliksi hänen etunimensä vuoksi, joka oli Wassili.

Hänkin oli ylen iloinen ja käsipuolessaan hänellä oli kaksi niin sievää tyttöä, että oikein kadehdin heitä.

Hän oli liiaksi kiintynyt omiin hommiinsa huomatakseen minua. Ryhdyin heti valmistamaan peräytymistä. Mutta neiti Jaufren poisvieminen oli tukala työ. Hän ei tahtonut erota neekeristä. Autossa hän hyräili avopäin:

Caroline, Caroline, Mets tes p'tits soulien; vernis.[29]

Ikkunaan nojaten hän sitten äkkiä purskahti kiihkeästi nyyhkyttämään väittäen, etten ollut häntä tarpeeksi kunnioittanut.

Isällä oli Doucet'ssa 38600 frangin lasku. Hän ei nurissut, ja minusta näytti, että hänen tyttärensä huvittelu oli maksanut vähemmän kuin eräiden muiden, mikä seikka minua hieman harmitti.

* * * * *

Palatessamme Venäjälle meitä odotti palatsissa toinen kirje tsaarilta, joka ilmoitti isälle, että keisarin tulo Pietariin oli määrätty tapahtuvaksi 15 p:nä toukokuuta ja että isäni oli sen mukaisesti toimittava.

En voi kuvata teille sitä komeutta, jolla hän varusti kasakkajoukkonsa. Astrakanin kasakoilla on musta, sokeritopan muotoinen lakki kuten armenialaisilla, punainen, turkisreunainen viitta ja keltaiset patroonavyöt. Aralin kasakoilla on taivaansininen turkisviitta, valkoiset patroonavyöt ja kalmukkilainen pyöreä lakki, jonka halkaisija on 75 cm ja josta he ovat saaneet nimen »Suurpäät». Asestuksena heillä on käyrä sapeli, johon Aralin muhamettilaiset kasakat kaivertavat Koraanin lauseita, lyijypäiset pamput ja pitkät keihäät.

Isä laitatti kaikkien liinaisten rintamusten ja housunraitojen sijalle samanlaiset kullasta ja hopeasta. Eräänä päivänä huhtikuun loppupuolella, kun pikku saffranipuut puhkesivat maasta, hän piti joukkonsa katselmuksen. Auringonvalo oli vielä niukkaa ja kelmeää, mutta se riitti luomaan näihin komeihin ratsastajiin sellaisen hohteen, että saattoi hyvin kuvitella, miltä he tulivat näyttämään toukokuun kirkkaassa auringonpaisteessa Tsarskoje Selossa.

Heidän lähtöpäivänänsä Pietariin syntyi rettelöltä ja kommelluksia. Kuvitelkaa, että nämä miehet, jotka eivät pelänneet vihollisia, rajumyrskyjä eivätkä soita ja vettä, kammoavat rautatietä. Heidän hevosensa samoin. Puolet niistä pillastui nähdessään pikku höyryveturin puuskuttavan ja viheltävän keskellä aroa. Jollei pappi olisi siunannut näitä eläimiä, ei kukaan olisi tahtonut nouda niiden selkään.

He läksivät vihdoin kahdellatoista peräkkäisellä junalla, jotka tarvitsivat kaksitoista päivää suuren Venäjänmaan poikki kulkeakseen. Me, jotka käytimme pikajunaa, läksimme vasta kahdeksan päivää myöhemmin.

Tsaari oli asettanut käytettäväksemme salonkivaunun, tarjosimme siellä paikan molemmille eversteille ja kuudelle muulle upseerille. Pappi piti seuraa neiti Jaufrelle ja Kuninille, joka oli isäni mielikasakka. Heidän haltuunsa olin uskonut puvustoni.

Pietari on Suuri kaupunki kasarmeineen, kirkkoineen ja suunnattomine puutarhoineen. Näkee, että mies, joka laati tämän kaupungin suunnitelman, oli hyvin kaukonäköinen. Saimme loistavan asunnon Talvipalatsissa, ja jo ensimmäisenä iltana soi tsaari meille yksityisen vastaanoton. »Ah», sanoi hän, »tässähän on pikku sisarentytär», ja näin hyvin, että hän huomasi minut kauniiksi. Tsaaritar syleili minua ja kutsui serkkuni suuriruhtinattaret esitelläkseen minut heille. Annoin Olgalle ja Tatjanalle kaksi kaulaketjua Kaukasian rubiineista, joiden sisällä on aivankuin timanttikyynel, ja pikku tytöille punahelmiset kaulakäädyt. Isä oli tuonut Tsaarevitshille upean isosta timantista tehdyn töyhtösoljen ja pienen kasakansapelin, jonka ponsi oli pelkkää safiiria ja säihkykiveä.

Seuraavan päivän jälkeisenä päivänä kaikki pääkaupungin kellot soivat julistaen keisarin saapumista. Tsaari, tsaaritar ja suuriruhtinaat olivat lähteneet Kronstadtiin häntä vastaan.

Olen senjälkeen nähnyt niin monta kertaa hallitsijain saapumisia kaupunkeihin, että ne ovat melkein kokonaan hävittäneet mielestäni muiston tästä tapauksesta. Samantekevää, se oli joka tapauksessa hyvin kaunista.

Parvekkeeltani näin hallitsijoiden tulon palatsiin. Suuriruhtinaiden johtamat valkoiset kyrassierit nelistivät vaunujen sivuilla. Preobrasenskin rykmentti muodosti kunniakujan. Koko tämän ajan isän kasakat saivat olla kasarmissa ja heitä oli kielletty menemästä ulos. Olin siitä aluksi kiukuissani, mutta ymmärsin pian tämän toimenpiteen johtuneen siitä, että he olivat Venäjän komein ratsuväki ja että tsaari piti heitä huolellisesti piilossa antaakseen heidän sitten loistaa suuressa loppuparaatissa.

Bothnian lempeän, poutapilvisen taivaan alla rintahaarniskat ja sapelit näyttivät sinisiltä ja keltaisilta.

Keisari ajoi yhdessä tsaarin, tsaarevitshin ja kruununprinssin kanssa ensimmäisissä vaunuissa. Hän oli puettu venäläisen kyrassierieverstin pukuun hopeakypärissä kultainen kotka siivet levällään. Hän tervehti joka taholle iloisen näköisenä. Fredrik-Wilhelm oli mustien husaarien univormussa.

Keisarinna ja tsaaritar saapuivat viimeisinä saksalaisten prinssien ja kenraalien seurassa.

Esittelyistä ei tahtonut tulla loppua. Minä saavutin menestystä. »Kas tässähän on pikku sisarentytär», sanoi keisari ottaen minua kädestä ja vieden minut keisarinnan luo. Pitsien ja strutsinsulkien peittämä vanha rouva syleili minua sanoen suuresti rakastaneensa minun äitiraukkaani. Fredrik-Wilhelm ja Adalbert ahmivat minua koko ajan silmillään. Adalbert on sievä poika, mutta itsepäisen ja salasisuisen näköinen. Pidän enemmän kruununprinssistä, joka on hulivili. Sanon teille, että Saksassa ei tule ikävä, kun hän pääsee valtaistuimelle.

Käytin koko iltapäivän valmisteluihin illan juhlaa varten. Pelkäsin, etten tekisi tarpeeksi häikäisevää vaikutusta. Hermostuin; pienimmästäkin äkäilin neiti Jaufrelle. Voinpa melkein sanoa, että ennakolta aavistin kaikki ne harmit ja ikävyydet, joita olin saava kokea tämän kirotun iltajuhlan takia.

Ei voi kuvitella itselleen sitä komeutta, mikä Pietarhovin juhlissa vallitsee. Keisarilla oli yllään toinen univormu, vieläkin häikäisevämpi kuin ensimmäinen. Mutta olisittepa nähnyt hänen ilmeensä, kun hän näki isäni univormun. Puvun loisteliaisuudessa ei kukaan voi kilpailla Tjumenin ruhtinaan kanssa. Jalokiviketjun rinnalla, joka, hänen vasemman olkansa päällä piti kiinni punaista turkisviittaa, keisarinnan timantit näyttivät moabitilaisen porvarisrouvan viheliäisiltä helyiltä.

Kun minä astuin esiin, näin tsaarin tekevän pienen hämmästyneen liikkeen. Hetkisen pelkäsin pukeutuneeni liian alastomasti. Sitten tämä pelko haihtui huomatessani tekemäni vaikutuksen. Ajatelkaahan, että ylläni oli Doucet'n pukimon suuri numero yksi, sininen samettihame, hyvin yksinkertainen, mutta tiukasti vartalonmukainen tietenkin, ja koristuksina yksinomaan safiireja. Lasten tavoin minä jo ajattelin sitä vaikutusta, jonka tekisin seuraavana päivänä. »Kuinka heidän silmänsä suurenevatkaan», sanoin itselleni,»kun he näkevät numero kahden, punaisen hameeni, jossa ei ole muita kuin rubiineja!»

Tanssittiin. Nautin nähdessäni näiden hitaisiin valsseihin tottuneiden saksalaisten sotkeutuvan meidän venäläisessä, hermostuneessa, vilkkaassa valssissamme ja harppaavan yhdellä jalalla kaksi askelta pysyäkseen mukana, tai tahtia tapaillen seisovan yhdellä jalalla kuin haikarat. Tanssin kruununprinssin kanssa. Hän lausui kohteliaisuuksia pukuni johdosta ja sanoi, että Saksan keisari ei ollut ehdoton itsevaltias, kosk'ei hän ollut koskaan saanut hovinsa naisia estetyksi asettamasta ainakin kuusi väriä pukuihinsa. Toivoen häntä hiukan kiusoittelevani sanoin, ettei se ollut ihmeellistä ja että minun pukuni oli Pariisista. Mutta hän myönsi kohta, että olin oikeassa ja ettei ollut mitään Pariisin veroista, ja kertoi minulle verrattoman koomillisin virnistyksin, niinkuin vain hän osasi, joukon hullunkurisia juttuja tästä kaupungista, niin veikeitä, että kuulin, kun hän vei minua paikalleni, vanhan rouvan ohimennessämme, suihkaavan hänelle: »Tahdikkuutta, Fritz!»

Samalla hän antoi minulle merkin tulla istumaan hänen viereensä.

Jo aamulla olin huomannut keisarin upseerien joukossa kookkaan Brandenburgin keltanarsisseilla kirjailtuun tummanpunaiseen univormuun puetun husaarin. Hän oli vereväkasvoinen ja hänen rehelliset likinäköiset, siniset silmänsä olivat lornjetin takaa seuranneet minua hellittämättä. Minä tietysti olin koko ajan niin kuin en olisi mitään huomannut. Olisinpa hyvin hämmästynyt tällä hetkellä, jos minulle olisi sanottu, että tämä tummanpunainen univormu olisi eräänä päivänä minun.

— Aurore, sanoi keisarinna minulle, tässä on serkkuni Rudolf, Lautenburg-Detmoldin suurherttua, joka pyytää kunniaa saada tanssia kanssanne.

Hän tanssi hirveän huonosti, tämä punahusaari, sekaantuen yhtämittaa askeleissa. Hän pyyteli anteeksi. Minä tuskin vastasin hänelle enkä edes kiittänyt häntä kun valssi loppui. Hän palasi paikalleen keisarinnan taakse pyyhkien tuon tuostakin lornjettiaan niin onnettoman näköisenä, että se olisi saanut kivetkin heltymään.

Seuraavana päivänä kuulin sen ilosanoman, että kahden päivän kuluttua pantaisiin toimeen ketunmetsästysretki. Kuinka onnittelinkaan itseäni siitä, että olin tullut ottaneeksi mukaan Tarass-Bulban, pienen berberiläishevoseni. Menin sitä katsomaan kasakoittemme kasarmiin. Se oli ollut niin kärsimätön, että se oli täytynyt teljetä aivan yksin erääseen talliin, jonka oven se oli puoleksi särkenyt pyrkiessään ulos.

Huomatessaan minut eläin hirnui ilosta ja oli tuossa tuokiossa ahmaissut sokerin, jota olin sille tuonut.

Poikani, puhelin sille upottaen käteni sen pitkään, sotkuiseen harjaan, meidän on oltava valmiit. Me jätämme heidät kaikki taaksemme, eikö niin?

Eläin hirnahti minulle, ystävällisesti ymmärtämyksen merkiksi, ja minä läksin koettelemaan ratsastuspukuani.

Tullessani sisälle tapasin isäni vakavan ja ihastuneen näköisenä. Olen aina kammonnut yllätyksiä. Ne ovat ehdottomasti vastenmielisiä.

Näin, ettei isä oikein tiennyt, miten alkaisi sanottavansa, ja se varmensi epäilyksiäni.

— Kiiruhtakaa, sanoin hänelle, minun täytyy mennä pukeutumaan.

— Tyttäreni, sanoi hän, minulla on sinulle vakavaa sanottavaa.

— Se ei estä teitä pitämästä kiirettä.

— Tyttöseni, olisiko sinusta vastenmielistä kuningattarena olo.

— Minkä kuningattarena?

— Württembergin.

Kun on kasvanut maalla, niin tuntee ainakin sukukirjat. Siispä kysyin isältä, oliko hänen tarkoituksenansa naittaa minut Württembergin kuninkaalle, joka silloin oli kuudenkymmenenkahden vuoden ikäinen.

Hänen majesteettinsa Württembergin kuningas ei ole kunnioittanut minua pyytämällä kättäsi, vaan hänen korkeutensa Lautenburg-Detmoldin suurherttua.

Isällä, joka kuitenkin itse on ruhtinas, oli suu niin täynnä majesteetteja ja korkeuksia, että jouduin aivan epätoivoon.

— Mitä! huudahdin minä. Tuoko, joka on sarfanihummerin näköinen? Ei koskaan.

— Olkaamme vakavia, sanoi isäni.

— Ei koskaan, toistin minä polkien jalkaani. En sitäpaitsi huomaa, mitä tekemistä tuolla punaisella lyhytsilmällä ja Württembergin kruunulla on keskenään.

— Asianlaita on niin, sanoi isäni opettavaisesti, että Württembergin Albert-kuninkaalla ei ole lasta, että hän on kuusikymmentäkaksi-vuotias, kuten sanoit, sokeritautinen, ja että Lautenburgin suurherttua on hänen perillisensä.

— En huoli hänestä, vastasin. Ennemmin otan vaikka kasakka Kuninin, ja sitäpaitsi, en tahdo mennä naimisiin.

Isä alkoi tulistua. Hän kertoi minulle koko jutun. Lautenburgin Rudolf oli aivan mielettömästi rakastunut. Hän oli puhunut keisarinnalle, ristiäidilleen, tämä oli puhunut keisarille, keisari tsaarille ja tsaari isälle. Sellaiset ehdotukset, paitsi sitä, että olivat suureksi kunniaksi, olivat melkein käskyjä, ja...

— Ja te olette suostunut kysymättä minulta ensiksi? puuskahdin minä.

— En lainkaan, vastasi hän hämmentyneenä, mutta enhän voinut olla kiittämättä, hyväksymättä...

— Hyväksymättä, mitä?

— Hyväksymättä jotakin, joka ei sido mihinkään, siihen että suurherttua saa olla sinun ritarinasi ylihuomenna metsästysretkellä.

— Ellei muusta ole kysymys, voitte luottaa minuun. Kyllä minä osaan tästä saksalaisesta karkoittaa ajatuksen etsiä perijätärtä Venäjältä.

— Lupaa käyt täytyä kauniisti, pyysi isäni hätääntyneenä. Alanpa jo katua, että olen antanut sinun alati olla vapaudessasi. Ajattele, että kysymyksessä on kuninkaallinen kruunu, ei enempää eikä vähempää.

Kuninkaallinen kruunu! Tyttärensä näkeminen kuningattarena! Muuta ei hänellä päässänsä ollut, tällä vanhalla kalmukilla.

Illalla noustessani ajoneuvoista juhlaesittelyä varten oivalsin, että isä oli sitoutunut paljon enempään kuin mitä oli uskaltanut minulle tunnustaa.

— Täällähän meidän pikku morsiamemme on, sanoi keisari ottaen minua kädestä.

Keisarinna, hautovan kanan näköisenä, suuteli minua otsalle. Näytti olevan perhetapa sellainen.

Vieläpä tsaarikin katsoi täytyvänsä lisätä kalpeasti hymyillen Wilhelm II:lle:

— Sinä et siis tyytynyt miehiini? Nyt sinä otat minulta vielä naisalamaisenikin!

Minä hymyilin tyynen ja ylevän näköisenä, mutta silmäilin vaivihkaa punahusaariani, joka ei tiennyt, minne olisi itsensä sijoittanut, ja sanoin itsekseni:

— Odotahan, poikaseni! Saatpa maksaa kaiken tämän ylihuomenna.

* * * * *

Metsästysretken päivä tuli. Minua huoletti vain yksi asia: metsästyksen tapahtuminen liian puhdistetulla ja haravoidulla alueella. Tulin tässä suhteessa pian rauhoitetuksi. Metsässä oli kyllä suuria puistikkoja naisia varten, mutta niiden sivuilla hyvin tiheitä ryteikköjä, puroja ja, siellä täällä, pieniä suomaita ja rotkoja.

Tarass-Bulba, jolle ennen lähtöä olin antanut puoli naulaa whiskyssä kasteltua sokeria, oli hilpeä mutta rauhallinen.

Valehtelisin, jos kieltäisin, ettei hevoseni paikalletulo herättänyt ihmettelyä ja huudahduksia. Kruununprinssi kysyi, miksi en ollut antanut lyhentää sen karvaa.

— Antaapa heidän puhua, vanha veikko, mutisin minä hevoselleni.

Se ymmärsi ja pudisteli päätään pilkallisen näköisenä.

Suurherttua Rudolf oli ratsastanut viereeni. Olin niin ystävällinen, että poikaraukka rohkaistuneena sanoi minulle puoliääneen:

— Teille ei siis ole vastenmielistä, armollinen neiti, että olen ritarinanne?

— Kuinka olette voinut sellaista luulla, herraseni? vastasin. Tämä hovielämä on tukahduttavaa. Ei voi koskaan olla rauhallinen. Täällä metsässä sitävastoin, täällä on ilmaa, täällä on tilaa. Voimme jutella.

— Te rakastatte luontoa! sopersi hän riemastuneena. Miten onnellinen olen!

Minäkin olin hyvin tyytyväinen, tunsin, ettei hän jättäisi minua tuumaakaan.

Ensimmäinen kettu saatiin ajetuksi. Mitään mainittavampaa ei tällöin tapahtunut, paitsi että Tarass-Bulba torventoitotuksista ilostuneena otti muutamia polkanaskeleita ja asetti etujalkansa kuningas Adalbertin juhdan lautasille, sillä seurauksella, että tämä arvon herra oli vähällä keikahtaa nurinniskoin satulasta. Tästä hetkestä alkaen vältettiin minun pientä berberiläistäni kuin ruttoa.

Lautenburgin suurherttua ratsasti tuollaisella Saksassa niin tavallisella suurella tummanruskealla hevosella, jonka polvitaipeet ovat paksut kuin kinkut ja jonka selkä on leveä kuin biljardipöytä, Lisäksi huomasin pian, että tämä alhainen eläin oli kovasuinen ja nelisti pää jalkojen välissä.

— Ystäväparka, ajattelin minä, saatpa pian tekemistä, kun ojat tulevat eteemme.

Toinen, sitten kolmas kettu hakattiin hengiltä ilman vastuksia. Äkkiä neljäs loimahti esiin minun ja suurherttuan välillä. Näin sen. Se oli laiha, melkein hännätön eläin. Älysin, että sitä kannatti ajaa.

— Tämä on meidän! huusin Rudolfille.

Hän kannusti suurta konkariansa, joka painalsi nopeaan neliin.

Kettu oli sata metriä edellä.

Kunnon pikku eläin! Se johti meitä suoraan tiheikköä kohden.

Tuon tuostakin suurherttua kääntyi:

— Enhän aja liian nopeasti? Voitteko seurata? kysyi hän läähättäen.

— Antakaa mennä, vastasin.

Ja Tarass-Bulba pärskyi kuin sanoakseen:

— Ann' mennä, ann' mennä.

Tällä kertaa tulimme todelliseen metsään. Silloin minä kosketin berberiläiseni kaulaa ja höllitin ohjaksia. Yhdessä minuutissa suurherttua oli sivuutettu.

Näin silmänräpäyksen ajan hänen punertavat, huohottavat kasvonsa... Hän oli nyt neljännesvirstan päässä takanani.

Käskystäni Tarass-Bulba hiljensi vauhtiaan.

— Te saitte minut säikähtämään, sanoi poikaparka saavuttaessaan minut. Luulin, että hevosenne pillastui.

— Huomatkaa! huusin hänelle.

Puro ilmestyi jalkojemme juureen. Hän suoriutui joten kuten sen ylitse. Pientä nurmikkoista mäenrinnettä pitkin kettu pyyhälsi edellämme kolme koiraa kantapäillään.

Sitten tuli uudelleen tiheikköjä. Olin kumartunut hevosen kaulalle enkä saanut kasvoihini ainoatakaan raapaisua oksista, jotka Tarass-Bulban pää sinkautti syrjään ja jotka heti taas sulkeutuivat. Mutta seuralaisparkani kasvot olivat jo verissä. Pieni tammi riipaisi maahan hänen lornjettinsa. Tunsin, että hän täten oli tullut kykenemättömäksi jatkamaan ajoa. Hänen suuri hevosensa puhalsi kuin säkkipilli.

— Rohkeutta, huusin minä, kettu väsyy! Ja minä kosketin kannuksella Tarass-Bulbaa.

Pikku hevoseni ei pidä tällaisesta leikinteosta. Se otti suunnattoman hypyn. Takana toinen koetti, vaivaloisesti seurata perässä katkeavien oksien peloittavasti rasahdellessa.

— Alatpa jo saada tarpeeksesi, sanoin itsekseni, seuraavan esteen jälkeen olet kuitti mies.

Seuraava este tuli pian eteen viisitoista jalkaa leveän ja yhtä syvän vetisen ojanteen muodossa, jonka reunat olivat ruohon ja pensaitten peitossa ja siten hyvin petolliset. Hetkisen kysyin itseltäni, pääsisikö Tarass-Bulbakaan sillä vauhdilla, mikä nyt oli, päähän asti. Mutta epäilykseni oli suotta. Nousten kuin pääskynen pieni urhea heponi oli ojanteen toisella puolella.

Käännyin katsomaan taakseni, tietäen, miten seuraajalleni kävisi.

Niin oli kuin luulin. Ratsu ja ratsastaja olivat, lentäneet nurin. Ensimmäinen ei ollut tavannut reunaa takajaloillaan ja sinkauttanut siten toisen säälittä ojaan.

Hyppäsin maahan ja lähestyin suurherttuaa hieman peläten jatkaneeni leikkiä liian pitkälle.

— Ettehän ole loukkautunut? huusin.

— En luule, mutisi hän heikosti. Pelkäsin niin kovin teidän puolestanne nähdessäni teidän heittäytyvän tämän kirotun ojan ylitse.

Poika raukka! Mieleni teki pyytää häneltä anteeksi.

— Haluatteko, että autan teitä nousemaan?

— Haluan kylläkin.

Mutta turhaan koetin saada häntä pystyyn.

Silloin vasta huomasin hänen kalpeutensa.

— Olette taittanut vasemman jalkanne, huudahdin.

— Oh, ehkä ei aivan niin, sanoi hän aseettomaksi tekevällä lempeydellään, ruhjevamma korkeintaan.

— Sanon teille, että jalkanne on sittenkin poikki, tunnen sen verran näitä asioita.

Samalla aikaa leikkasin metsästystikarillani hänen saappaansa halki. Hervoton, roikkuva jalka tuli esiin.

— Tämäpä on kaunista, ajattelin, vähintään kuuden virstan päässä muista.

Rudolf ei sanonut enää mitään, katsoi vain minuun hyvillä, äärettömän lempeillä silmillään. Olisi voinut luulla, että hän tunsi itsensä onnelliseksi.

— Kiitoksia, mutisi hän.

— Mistä hyvästä? huudahdin. Olen taittanut jalkanne ja te kiitätte minua. Odottakaahan edes siksi, kunnes olen auttanut teidät pälkähästä.

Hän sanoi surumielisen näköisenä:

— Voitte palata toisten luo ja lähettää tänne jahtirengit.

— Vai niin, sanoin raivostuneena. Tulla toisten luo ilman kettua, ja kun minulta kysytään, missä on suurherttua Rudolf, saan vastata; Olen jättänyt hänet erään ojan pohjalle toinen jalka murtuneena. Ei, herraseni!

— Kuinka tahdotte, sanoi hän heikosti. Mutta en tiedä oikein, miten, aiotte suoriutua.

— Saatte nähdä.

Suuri konkari seisoi jonkun askeleen päässä nyhtäen tylsästi ruohoa suuhunsa Tarass-Bulban pilkallisesti katsellessa.

— Tule tänne, rietas elukka!

Kun olin taluttanut sen paikalle, käsitin, etten koskaan jaksaisi nostaa suurherttuaa sen selkään.

— On sekin ajatus ratsastaa hevosilla, jotka ovat korkeita kuin rakennustelineet! paasasin kiukustuneena.

Haavoittunut katsoi minuun kasvoillaan yhä sama anteeksianova ilme, joka lopuksi muuttui epätoivoiseksi.

— Tarass-Bulba! kutsuin minä.

Pieni berberiläinen tuli vitkastellen. Se epäili, että jotakin tulisi sille tapahtumaan.

Lautenburgin Rudolf ei voinut estää pelon ailahdusta.

— Aiotteko hinata minut tuon eläimen selkään? sopersi hän. Mieluummin jäisin tänne.

— Ei koskaan, toistin minä polkien jalkaa. Tarass-Bulba on sitäpaitsi lauhkea kuin lammas. Pitäkää vain kiinni.

Hän oli painava, tämä saksalainen. Mutta nostin hänet kuitenkin ja sijoitin hänet tukevasti satulaan suitsien avulla.

Itse nousin suuren konkarin selkään.

Luuletteko, etten palatessani pitänyt itseäni aivan pahkahulluna! Olin onnistunut tekemään vain säälittäväksi sen, jota tahdoin vihata. Ja sitten tuli vielä lisäksi Tarass-Bulban hämmästynyt katse, joka saattoi minut suunniltani.

— Mitä olen tehnyt, näytti hevoseni sanovan minulle, että annat kannettavakseni saksalaisen ja pidät parempana tuota alhaista ruunikkoa, jolla ei ole harjaa ja jonka kaviot ovat leveät kuin paistinpannut?

* * * * *

Ei pidä koskaan taittaa sellaisten ihmisten jalkoja, joiden kanssa ei halua mennä naimisiin. Minun tuskin tarvitsee kertoa teille miten kävi. Minua eivät voi sitoa muut kuin omat tekoni, ja huimapäisyyteni sai aikaan sitoumukseni, johon kaikki maailman keisaritkaan eivät olisi saaneet minua suostumaan.

Herätin suurta huomiota palatessani toisten luo ruunikolla ratsastaen ja taluttaen Tarass-Bulbaa, joka kantoi suurherttuaa hihnoilla sidottuna selässään. Metsästys keskeytettiin. Kaikki tunkeutuivat ympärillemme. Minun täytyi kertoa mitä oli tapahtunut ja tein sen mahdollisimman lyhyesti, kuten kerrotaan tapahtumista, joista ei ole syytä suurin ylpeillä. Mutta loukkautunut lisäsi värittäviä yksityisseikkoja. Kuume teki hänet kaunopuheiseksi ja sai minut näyttämään sankarittarelta. Minun täytyi ottaa vastaan onnitteluja koko hovilta.

Keisari, joka näkee kaikki asiat väärin ja suurennellusti, puhkesi lausumaan:

— Hän on ihmeteltävä, tämä lapsi, joka ensimmäisenä päivänä jo osaa pelastaa sulhasensa elämän.

Keisarinna suuteli minua. Se on perhetapa. Isäni oli seitsemännessä taivaassa.

— Parhaat onnitteluni teidän majesteetillenne, kuiskasi hän korvaani.

Olin raivoisa ja hymyilevä. Kiukkuni kohdistui Tarass-Bulbaan, joka palatsiin palatessamme sai enemmän ruoskaniskuja kuin koskaan sen jälkeen.

Minulla on eräs ominaisuus. En kärsi epäselviä tilanteita. Tietoisena siitä, että suurimmaksi osaksi omasta, syystäni olin tästä lähtien sidottu niin julkisesti, etten enää voinut vapauttaa itseäni ilman tuollaista skandaalia, jota jokainen arvoaan kunnioittava ruhtinatar kavahtaa enemmän kuin varmaa onnettomaksi tulemista, päätin vielä samana iltana esittää ehtoni hänelle, jota hovi jo nimitti sulhasekseni.

Pyysin puheillepääsyä, minkä hän empimättä myönsi lähetettyään pois siteidenasettajan.

Kun olimme yksin, puhuin hänelle jotensakin tähän tapaan:

— Herraseni, tuloni varmaankin hämmästyttää teitä. Mutta tapanani on aina ollut tehdä se, minkä arvelen hyödylliseksi, ollenkaan ottamatta huomioon, onko se sopivaa vai ei. Mielestäni on nyt erittäin tärkeätä teidän saada kuulla seuraavaa:

Tulin Pietariin tehdäkseni isälleni seuraa, nähdäkseni kauniita juhlia, lyhyesti huvitellakseni, mutta en suinkaan etsiäkseni itselleni puolisoa. Kosijoita olen hylännyt, suvaitkaa uskoa minua, yhtä monta kuin on maakuntia Venäjällä, ja viimeinen oli eräs persialainen prinssi, joka omistaa vuoriston, josta löytää jalokiviä yhtä helposti kuin multasieniä Perigordissa, ja suurempia kuin ne.

Minä siis tulin tänne. En tiedä mikä heihin kaikkiin on mennyt. Minun on muitta mutkitta mentävä naimisiin. Tätä en sano teitä pahoittaakseni. Mutta olemmehan, herraseni, tunteneet toisemme vasta kolme päivää.