Part 12

Oli miten oli, joka tapauksessa olen nyt melkeinpä velvollinen ottamaan teidät puolisokseni. Olosuhteiden pakosta ei voida ottaa huomioon, mikä te olette ja mikä minä olen. Meidän historiassamme on neljä keisaria ja keisarinnaa, kruunuja ja epäilemättä myöskin tulo- ja meno arvioita pidettävänä tasapainossa; tunnen, että isä tulisi onnettomaksi, ellen minä pääsisi kuningattareksi, nyt kun hän on nähnyt, mahdollisuuden siihen. Kaiken lisäksi olen taittanut jalkanne.

Hän teki liikkeen: älkäämme, puhuko siitä.

— Juuri siitä meidän on puhuttava, koskapa, sanon sen teille suoraan, juuri tämä aiheuttamani tapaturma on saanut minut niin nopeasti hyväksymään asian, josta en vielä eilen tahtonut kuulla puhuttavankaan. Olen, siitä kiitollinen, sillä se antaa minulle vaikutelman, ettei avioliittoni ole tyyten järkiavioliitto, mikä minunlaisestani naisesta on hyvin miellyttävää.

— Tahtoisin toisenkin jalkani ja käteni poikki, sanoi hän lempeän surumielisesti, kunhan minun vain ei tarvitsisi kuulla teidän lausuvan tuota kauheata sanaa järkiavioliitto.

— Olen tehnyt päätökseni, sanoin tunteettomasti. Suostun tulemaan puolisoksenne. Mutta pitänette kohtuullisena, että asetan teille pari pientä ehtoa.

— Sanokaa, sanokaa, lausui hän kiihkeästi. Tiedättehän, että kaikki, mitä pyydätte, myönnetään edeltäkäsin.

— No, no! sanoin hymyillen. Ehkäpä havaitsette hetikohta myöntyneenne liian nopeasti. No niin, hyvä ystävä (korostin tätä sanaa), olen jo lapsuudestani alkaen nauttinut mitä täydellisintä vapautta, ja tarkoitukseni on saada nauttia sitä naimisiin mentyänikin. Tahdon, ettei mitään elämässäni muuteta, ei mitään, ymmärrättekö?

— Kuinka voitte luulla!...

— Älkää erehtykö sanojen merkityksestä, sanoin. Otaksukaa, ettei tässä puhu teille nuori tyttö eikä nainen ja huomatkaa ehtojeni tarkoittavan, että liittomme minun taipumattoman tahtoni mukaan on oleva ystävyysliitto eikä mikään muuta.

En tiedä, olisinko pitemmälti jatkanut pientä pulmallista puhettani, jollei hänen miehinen hölmöytensä olisi antanut siihen aihetta.

— Te rakastatte jotakuta, sanoi hän käheällä äänellä.

— Olkaa säädyllinen älkääkä puhuko tyhmyyksiä, vastasin tyynesti. Suostun sanomaan teille, etten rakasta ketään muuta paitsi — koska tämä rakastaa-sana nyt kerran on niin ylen tärkeä — syntymämaatani, metsästystä, isääni, kukkia, jätettäköön minut jo rauhaan, ja paria kolmea muuta asiaa, jotka eivät tosiaan voi antaa aihetta mustasukkaisuuteen, ominaisuuteen, jonka ilmeneminen älykkäässä miehessä on hyvin valitettavaa. Oletteko tyytyväinen?

Hän hymyili heikosti.

— Tämä, jatkoin, on meidän pieni yksityissopimuksemme. Viranomaiset pitävät huolen julkisesta puolesta ja kaikesta muusta. Minä en välitä siitä vähääkään ja toivoakseni ette te myöskään. Minun ei tarvitse lisätä, että saatte minusta toverin, joka on aina teidän arvoisenne, olosuhteiden tasalla minkälaiset ne ovatkin, ja kykenevä, jos Jumala niin tahtoo, kantamaan Württembergin kruunua. Tässä käteni sen vahvistukseksi.

Hän tarttui käteeni ja suuteli sitä tulisesti. Hänen silmistänsä loisti ilo kuumeen asemesta. En voinut olla ihmettelemättä helppoutta, jolla olin saanut hänet paulaan. Sitten äkkiä ymmärsin hänen päätelmänsä: »Olen hänelle niin hyvä, huomaavainen ja rakastettava, että hän jonkun ajan kuluttua, jota aikaa en tahdo ennakolta määritellä, tulee siitä liikutetuksi.»

Tämä miesparan ajatus oli niin yksinkertainen, etten voinut olla tuntematta hiukan liikutusta. Me erosimme mitä parhaimpina ystävinä.

Palatessani huoneistooni kuulin tavatonta hirnumista isolta pihalta. Se oli Tarass-Bulba. Ikävystyneenä tallissaan se oli särkenyt oven, syössyt nurin tallirengin ja kaksi vartijaa, ja kutsui minua nyt alhaalta korvia särkevästi hirnuen. Minulla oli paljon enemmän vaivaa sen rauhoittamisesta kuin mitä minulla oli ollut suurherttua Rudolfista.

* * * * *

Ensi töikseni jo syksyllä 1909, kun olin tullut Lautenburg-Detmoldin suurherttuattareksi, lyhdyin panemaan toimeen välttämättömiä parannuksia saadakseni itselleni edes jossain määrin mukavan asunnon. Puutarhat olivat saaneet kasvaa omin valtoinensa, ja palatsi oli täynnä hirveätä romua, josta ei edes neekerikuningas olisi huolinut.

Palautin ripeästi järjestyksen tähän kaikkeen.

Melusine, joka tuli keväällä v. 1910, voi sanoa sinulle, että elämäni oli silloin suunnilleen samanlaista kuin nytkin, paitsi että siihen aikaan, kun ikävä ahdisti, saatoin livistää Venäjälle tuulettamaan aivojani.

Mutta kuka muuttui niin suurherttua Rudolf. Ei niin että hän olisi koskaan lakannut osoittamasta minulle mitä liikuttavinta huomaavaisuutta, tuo miesparka. Mutta vuoden kuluttua, kun hän oli saanut selvästi havaita, etteivät hänen viattomat pikku laskelmansa pitäneet paikkaansa, etteivät pitäisi koskaan, että tulisin aina olemaan häntä kohtaan sellainen, kuin olin sanonut eikä mitään enempää, hän kävi synkäksi ja pysytteli kotosalla. Lautenburgissa häntä nimitettiinkin vain Rudolf vaikenijaksi.

Pahempaa kuin tämä oli hänen joutumisensa huonoihin väleihin keisarin kanssa. Wilhelm II uskoo kuuluvansa Ludvig XIV:n kaltaisten hallitsijoiden joukkoon. Hän äkämystyy niille saksalaisille ruhtinaille, jotka eivät käy näyttäytymässä Berliinissä, ja syyttää heitä separatistisista pyrkimyksistä. Rudolf ei enää astunut jalallaan hoviin.

Lautenburgissa hän ei enää halunnut nähdä ketään. Seitsemäs husaarirykmentti sai olla vailla everstiänsä. Puolet päivistään ja öistään hän vietti kirjastossa selaillen mineralogisia teoksia, mielitiedettänsä harjoittaen. Hän vietti siellä kaiken aikansa, kunnes herra von Boose tuli tänne.

Melusine tunsi hänet, tämän Boosen, jonka nimi saa sinut vapisemaan. Sano hänelle, Melusine, ettei ollut kurjempaa bridgen pelaajaa. Hän osasi vain tavallista peliä eikä koskaan tahtonut asettua vastarintaan. Mitään kilpailua ei voinut ajatellakaan. Pyysin suurherttuaa liittymään joukkoomme neljänneksi, mutta hän oli niin taitamaton ja epäkohtelias, että minun täytyi lähettää hänet takaisin jatkamaan rakkaita opintojaan.

Boose oli hyvin oppinut, se tunnustus täytyy hänelle antaa. Kuvittelehan, että hän kolmenkymmenenkahden vuotiaana, tavallisena insinööriluutnanttina oli topografian professori sota-akatemiassa. Hänen kirjansa _Architectonique de la plaine hanovrienne_ on suuressa arvossa kaikkialla Europassa. Eräänä päivänä Berliinissä hän löi korvalle erästä komendanttimajuria, joka väitti, että Harz-vuoristossa on tertsiäärikauden jälkeisiä kerrostumia. Rudolf, joka ihaili Boosen teoksia, meni puhumaan hänen puolestaan sotaneuvostoon. Hänen välityksellään von Boose pääsi vain kuudenkymmenen päivän linnavankeudella. Rangaistusajan kuluttua sai mieheni aikaan, että hänet siirrettiin kolmanteen insinööripataljoonaan Lautenburgiin.

Keväällä y. 1911 matkustin Venäjälle viettämään isäni luona pääsiäistä. Siellä sain suurherttua Rudolfilta kirjeen, jonka olen kai jo näyttänyt sinulle. Hän ilmoitti minulle, että keisari oli kutsunut hänet puheilleen ja kysynyt eikö hän suostuisi asettamaan valtakunnan palvelukseen tieteellisiä lahjojaan. Tutkimukset olivat osoittaneet Kamerunissa löytyvän suunnattomia mineraalirikkauksia. Oli välttämätöntä saada asiasta tarkka selko ja myöskin todeta kaikella mahdollisella varovaisuudella rajamaitten mineraalilähteet, jotta saataisiin selville, olisiko Saksalle niiden anastamisesta mitään hyötyä. Nämä seudut, lapseni, minua pahoittaa sanoa se, sinulle, olivat se Kongon osa, jonka Ranska luovutti Saksalle 1912 vuoden sopimuksella.

Rudolf läksi siis tutkimusmatkalle Boosen kanssa. Hän pyysi anteeksi, että hänen saamiensa ohjeiden pakotuksesta, täytyi jättää Eurooppa näkemättä sitä ennen minua, lisäten, että hän, jos hän niin suorasukaisesti rohkenee sanoa, oli varma siitä, ettei hänen matkallansa olisi mitään vaikutusta elämäni tavalliseen kulkuun. Missä hän, ystävä raukka, suuresti erehtyi.

Pariisista, Bordeaux'sta, Saint-Louis'sta, Senegalista sain häneltä kirjeitä. Sitten Kongosta pari kolme, ne, jotka olen sinulle näyttänyt. Sitten kului hyvin pitkä aika, kunnes eräänä päivänä lankoni Fredrik-August saapui Lautenburgiin tuoden huonoja uutisia. Auringonpistoksen kohtaamana suurherttua oli kuollut Sanghassa, melkein matkansa päässä. Hänen viimeinen sanansa oli ollut minun nimeni.

Melusine on sanova sinulle, että itkin Rudolfia, ja toisin kuin itkisin Tarass-Bulbaa, jos se huomenna kuolisi. En ole koskaan tehnyt vääryyttä tälle eläimelle. Rudolfia kohtaan olen aina ollut suora ja rehellinen ja kuitenkin minusta tuntui kuin olisin jollain tavoin syyllinen hänen kuolemaansa.

Hänelle, joka lepää siellä kaukana hehkuvan auringon paahteesta halkeilevan savimaan povessa, toimitin hautajaisten asemesta suurenmoisen sielunmessun. Keisari, keisarinna, kaikki Saksan ruhtinaat olivat, läsnä. Lautenburgin punaiset husaarit surunauhat sapeleissaan muodostivat kunniakujan, ja uskonnollisten menojen aikana heidän univormunsa toivat mieleeni Pietarhovin punaisen husaariraukan, joka tanssi niin huonosti ja oli niin hyvä.

Jokainen tämän kertomuksen lause, ystäväni, on ollut merkki siitä luottamuksesta, jota osoitan sinulle. Saat siitä edelleen todistuksen jokaisessa seuraavista sanoistani.

Sinä tunnet. Hagenin etkä kovin paljoa pidä tästä minun pikku käskyläisupseeristani. En tiedä mikä hänessä on voitolla, uhrautuvaisuusko vai rakkaus. Uhrautuvaisuus sallii meidän turvautua kaikessa häneen, mutta rakkaus antaa hänelle meidän oman etumme silmälläpitämiseen selvänäköisyyttä, jota meillä itsellämme ei ole.

En minä eikä Melusine kuusi kuukautta Rudolfin kuoleman jälkeen osanneet epäillä sitä, mitä minulle oli tapahtuva. Hallitsijattaren velvollisuuksiin kiintyneenä suoritin tehtäväni täsmällisyydellä, joka hämmästytti itseäni. Olen ollut valtiopäivien puheenjohtajana, olen allekirjoittanut päätöksiä, olen siirtänyt toiseen tuomioistuimeen riita-asioita, nimittänyt virkamiehiä kaikkien tyytyväisyydeksi, luulen. Ja Lautenburgin kaupunkia ei ole koskaan hoidettu paremmin kuin minun esimiehyyteni aikana.

Hagen, hän epäili. Näin hänet päivä päivältä yhä synkempänä. Lopuksi, kyllästyneenä näkemään ympärilläni kyynärän pituisia kasvoja käskin hänen joko puhua suunsa puhtaaksi tai lähteä toipumislaitokseen. Hän lankesi jalkoihini.

— Kuinka en olisi tällainen, nyyhkytti hän, kun te tulette kuulumaan toiselle?

Hän ei rauhoittunut, vaikka vakuutin hänelle, etten ymmärtänyt vähääkään hänen puheestaan.

— Onko se mahdollista, sopersi hän, mutta Berliinissä ja vieläpä täälläkään ei puhuta muusta kuin teidän läheisestä avioliitostanne herttua Fredrik-Augustin kanssa.

Tällä kertaa olin jo saanut liiaksi. Sellainen henkilö, jollainen minä kerskaan olevani, voidaan taivuttaa yhden kerran avioliittoon yllättämällä, mutta kaksi!

Kun Hagen, joka kävi useita kertoja kuukaudessa Berliinissä, oli kertonut minulle kuulemansa, käsitin kuitenkin kalkitunkin, että asia oli vakavaa laatua. Ymmärsin sen vieläkin paremmin seuraavana päivänä saadessani kirjeen isältäni. Oli liiaksikin näkyvää, että hänet oli asiaan suostutettu käymällä kiinni hänen heikkoon puoleensa, tyttären kohottamiseen kuninkaalliselle valtaistuimelle.

Kuinka ikävää syventyä hallitsijasukujen yksityisasioihin saadakseni sinulle ymmärrettäväksi mitä sitten tapahtui! Tapahtukoon se mahdollisimman lyhyesti. Miksi minusta oli tullut Lautenburgin suurherttuatar? Päästäkseni isäni toiveitten mukaan Württembergin kuningattareksi Albert-kuninkaan kuoltua. Lautenburgin vallanperimyksestä ei ole voimassa salilainen laki, s.o. Rudolfin kuoltua pysyin minä yhä suurherttuattarena. Mutta Württembergin kruununperimyksestä, siitä määrää tämä laki. Tehkäämme itsellemme selväksi tämä: vain Lautenburgin suurherttua saattoi tulla Württembergin kuninkaaksi. Siis päästäkseni Württembergin kuningattareksi täytyi minun ensin tehdä herttua Fredrik-Augustista, ottamalla hänet puolisokseni, Lautenburg-Detmoldin suurherttua.

Isän kirjeellä ei ollut muuta tarkoitusta kuin taivuttaa minua tähän liittoon.

Luulen, että vastauksessani, jonka hänelle heti kirjoitin, en muistanut aina ottaa huomioon sitä kunnioitusta, jota tyttären tulee osoittaa isälleen.

Mutta täytyy käsittää, että olin kiihdyksissäni. Olinko näin pakotettu menemään naimisiin jokaisen saksalaisen kanssa? Mikä kohtalo sille, joka ei olisi koskaan tahtonut mennä naimisiin!

Kului noin viikon verran niin sain keisarinnalta kirjeen. Hän nimitti minua tietysti rakkaaksi lapsekseen, tuhlasi minulle mitä imartelevimpia mairesanoja, mutta kirjeen lopussa oleva kutsu saapua Berliiniin oli kuitenkin kaikitenkin käsky...

Kun noudatin sitä, tein sen vähemmän taipuvaisuudesta kuin halusta päästä selville niistä juonista, joita minua vastaan hovissa punottiin.

Otin mukaani Melusinen ja Hagenin. Keisarinna otti minut vastaan hämmentyneen näköisenä, minkä edeltäpäin arvasin, ja hänen selittelynsä tuntuivat hätäisiltä. Tarvitseeko minun kertoa niistä?

L'amour ne règle pas le sort d'une princesse. La gloire d'obéir est tout ce qu'on lui laisse.[30]

[Rakkaus ei määrää prinsessan kohtaloa. Kuuliaisuuden kunnia on ainoa mikä hänelle suodaan.]

Rakkaus! Kuuliaisuus! Mitäpä olisi hyödyttänyt sanoa hänelle, että hänen päättelynsä oli väärä, etten ollut koskaan rakastanut ketään ja etten missään tapauksessa ollut kuuliaisuudesta mennyt naimisiin ensimmäisellä kerralla. Rudolf raukkaa ei ollut enää ilmaisemassa meidän pientä yksityissopimustamme, joka vapautti minut juuri näistä kahdesta asiasta. Ja mitäpä olisi hyödyttänyt väitellä kunnon rouvan kanssa, joka saneli vain läksyänsä.

Kuuntelin häntä yhteenpuristetuin huulin, sanomatta sanaakaan. Kun hän oli lopettanut sanoihinsa takertuen, lausuin:

— Saanko tietää teidän majesteetiltanne päivän, joksi avioliittoni Fredrik-Augustin kanssa on määrätty?

Hän huudahti torjuen ja vakuutti, ettei keisarin tarkoituksena suinkaan ollut kiirehtiä asioita ja ettei mitään päivää oltu vielä määrätty.

— Siis vasta periaatteellisesti, sanoin.

Hän ei vastannut.

Palasin hotelliin hyvin tyynenä.

Lähden tänä iltana Astrakaniin, sanoin Melusinelle ja Hagenille, jotka levottomina odottivat minua. Pankaa matkalaukut kuntoon. Joka minua rakastaa, seuraa minua.

Hagen ojensi minulle pikapostin, joka oli lähetetty Lautenburgista. Viiden tai kuuden kirjeen joukossa oli yksi Venäjän postileimalla varustettu. Tunsin isäni käsialan.

Ah, he olivat oivallisesti käyttäneet hyväkseen minun huolimattomuuttani. Sain myöhemmin tietää, että ennen kirjettäni, jonka olin kirjoittanut hänelle noin viisitoista päivää aikaisemmin, oli isäni luo saapunut erikoinen keisarin lähettiläs. Hänen ei ollut tarvinnut olla kovinkaan taitava diplomaatti saadakseen isäni asiansa puolelle. Mainio Württembergin kruunu oli taas tehnyt tehtävänsä. Harkituin mutta taipumattomin lausein isä saneli minulle tahtonsa: minun oli otettava Fredrik-August, tai...

En voinut lukea pitemmälle, vaan revin kirjeen tuhansiksi palasiksi, tuossa tuokiossa panin menemään sähkösanoman, kolmisenkymmentä rukoilevaa, uhkaavaa, mieletöntä sanaa Tjumenin ruhtinaan osoitteella.

Muistat, Melusine, miten pelkäsimme Berliinin mustaa kabinettia. Sinä nousit junaan ja menit lähettämään sähkösanoman Köpenickistä.

Sinun mentyäsi en kestänyt enää, vaan sulauduin kyyneliin, kiukun, raivon kyyneliin. Näen itseni vietä tuossa kauheassa berliiniläisessä huoneessa. Hagen nyyhkytti jalkojeni juuressa. Hän oli tarttunut käsiini, käsivarsiinikin ja peitti ne kyynelillään ja suudelmillaan: »Minne tahdotte, milloin tahdotte, sopersi hän, lähden, seuraan teitä.» Kaiken kaikkiaan olen hyvin ylpeä ajatellessani, että yhdestä sanastani preussilainen upseeri olisi ollut valmis jättämään armeijansa, isänmaansa.

Mutta hänen viiksiensä kosketus käsivarteeni palautti minut nopeasti todellisuuden tuntoon. Muistin Sachsenin Louisea, alhaisia mustalaisia, jotka kiskovat rahaa kuningattaren syleilyistä saadulla maineellaan. Työnsin viattoman Hagenin luotani ja pääsin jälleen itseni herraksi.

Kaksi päivää, jotka odotin vastausta, vietin sisällä. Lopulta se tuli, tuo pieni sininen paperi. Sinä katsoit minuun, Melusine, ja minä avasin hymyillen sähkösanoman. Se sisälsi vain nämä sanat:

En ota vastaan tytärtäni, ennenkuin hän on täyttänyt velvollisuutensa.

Voi, hän oli kovasydäminen, tuo vanha kalmukki!

Luin ja kaaduin oikosenaan huoneeni matolle.

* * * * *

Tiedän, ystäväni, että minun tässä täytyy pysähtyä selittämään sinulle eräitä seikkoja, koska muuten tuskin kertomukseni jatkoa ymmärtäisit. »Kuinka», kysyt sinä varmaankin itseltäsi, »kaikki on voinut järjestyä sillä tavoin, että sellaisen lujatahtoisen naisen kuin Auroren on täytynyt taipua? Kuinka on tämä Fredrik-August, näkymätön ja mahtava, menetellyt saadessaan näin puolelleen keisarinnan, Rudolfin ristiäidin, ja keisarin?»

Olet luullakseni lukenut vuoden 1909 vaiheilla riittävän tarkasti lehtiä, tietääksesi, että tähän aikaan eräs Eulenburg-asia, eräs Moltke-Harden-riitajuttu piti Saksan hovia suuressa pinteessä. Henkilökohtaisesti minä vähät välitän siitä tavasta, jolla, nämä ihmiset hauskuuttelivat toisiaan. Kohtuutonta on vain mielestäni se, että näistä jutuista kimmahti kivi minun elämääni.

Veljensä eläessä Fredrik-August näyttäytyi harvoin Lautenburgissa. Näin hänet kolme tai neljä kertaa, joista kerran häissäni, toisen kerran pari kuusi kuukautta myöhemmin hänen haudatessaan vaimonsa, yksinkertaisen naisihmisen, joka käytti kalvosimia kuin mikäkin pöytäkaluston kiilloittaja. Sinun jalo oppilaasi tuskin on äitiänsä älykkäämpi.

Muun ajan Fredrik-August oli Berliinissä. Tämä mies, jonka olet nähnyt niin asiallisena ja kylmänä, vietti siellä iloista elämää. Ystävä, älä usko koskaan ihmisiä, jotka sanovat sinulle, että elostelu on vahingollista. Fredrik-Augustin menestys todistaa päinvastaista.

Nykyisellä suurherttualla on aivan erikoinen taito saattaa huonoon valoon muita joutumatta itse vaaraan. Hän on käyttänyt taitoaan hyväkseen vuonna 1909 Berliinissä. Bülowien läheisenä ystävänä, Eitelin ja Joachimin tuttavana voi vain hän yksin kertoa niistä pienistä kohtauksista, joissa hän oli läsnä. Mutta hän ei kerro sinulle, ystäväni, kuten hän ei ole kertonut minullekaan, sillä et sinä enkä minä voisi koskaan maksaa riittävästi hänen luottamuksestaan. Yksinomaan vaikenemistaan hän saa kiittää suurherttuallisesta kruunustaan ja ehkäpä pian Württemberginkin kruunusta. Kun keisarinna hermostuneesti kehoitti minua alistumaan kohtalooni, puolusti hän silloin, tuo kunnon rouva, vain kahden poikansa kunniaa.

Aivokuume, jonka isäni sähkösanoma minulle aiheutti, kesti yhden kuukauden, minkä ajan horjuin elämän ja kuoleman välillä, ja minkä ajan, uhrautuvaisuudella, jota en unohda, Melusine ja Hagen valvoivat yötä päivää vuoteeni ääressä.

Vihdoin toivuin. Minulta oli leikattu hiukset. Olin laiha mutta kaunis vielä. Eräänä päivänä katsellessani peilistä, miten hullunkuriseksi pienet vaaleat niskakiharat kasvoni tekivät, Hagen, jonka vuoro oli pitää vartiota, tuli ilmoittamaan minulle herttua Fredrik-Augustin saapumisen.

Olin vielä riittävän sairas voidakseni kieltäytyä ottamasta häntä vastaan, mutta olin jo kauan halunnut päästä mittailemaan voimiani hänen kanssaan. Tunnustan häpeäkseni, että, tuona päivänä en päässyt voiton makuun.

Hän astui sisään ja tervehti minua juhlallisesti ja jäykästi. Siniset silmät hänen ajelluissa, kuivakkaissa kasvoissaan milloin himmentyivät milloin loistivat.

— Olen onnellinen, rakas sisareni, sanoi hän, tavatessani teidät vihdoinkin ylhäällä ja todella virkeän näköisenä.

Moinen luontevuus jäädytti minua. Hän jatkoi:

Minulla ei ole mitään syytä olla sanomatta teille hetikohta käyntini mieluisaa tarkoitusta. Huomenna tulee kuluneeksi yhdeksän kuukautta kaivatun veljeni suurherttua Rudolfin kuolemasta. Kun lain määräämä suruaika on silloin kulunut loppuun, olisivat heidän majesteettinsa keisari ja keisarinna hyvin onnelliset, jos hyväntahtoisesti suvaitsisitte määrätä teille parhaiten sopivan päivän häittemme viettämiseksi, sillä he ovat nimenomaisesti ilmaisseet tahtovansa olla häissämme läsnä.

— Sanokaa, rakas veljeni, vastasin, heidän majesteeteillensa, että hääpäiväni jätän heidän määrättäväkseen ja suvaitkaa lisätä, että toivon viimeisen kerran näin vaivaamani heitä.

Hän kumarsi arvokkaasti.

— Se on, uskokaa, minunkin harras toivoni, rakas sisareni, sanoi hän.

Ja hän läksi.

Menimme naimisiin eräänä synkkänä maaliskuun päivänä vuonna 1912. Lupauksensa mukaisesti keisari ja keisarinna olivat vihkiäismenojen aikana läsnä ja matkustivat sitten samana iltana takaisin Berliiniin. Kello viiden tienoissa ensin raatihuoneella, sitten linnassa hallitusviranomaiset ja virkailijat vannoivat uskollisuuden valan uudelle suurherttualle. Kello kahdeksalta oli juhla-ateria, joka läheisen surun johdosta annettiin vain rajoitetulle vieraspiirille, ylemmille upseereille ja herttuakunnan arvohenkilöille, yhteensä noin kolmekymmentä henkeä, alakerroksen peilisalissa.

Tuskin oli päästy toiseen ruokalajiin, kun ylemmästä kerroksesta päidemme yläpuolelta alkoi kuulua milloin kovempaa milloin pehmeämpää jysähtelyä.

Aluksi siihen ei kiinnitetty huomiota. Mutta jysähtely jatkui aivan vimmatulla, säännöllisyydellä.

Rypistäen keveästi kulmiaan suurherttua antoi merkin lakeijalle, joka seisoi hänen tuolinsa takana.

— Mitä tuo melu on? kysyi hän puoliääneen. Menkää lakkauttamaan se.

Kulin neljännestunti, miestä ei kuulunut takaisin, ja jysähtely jatkui yhä.

— Jumalan nimessä, Kessel, huudahti suurherttua puoleksi kiivastuneena puoleksi hymyillen, rientäkää toki katsomaan, mitä on tekeillä yläpuolellamme. Suokaa anteeksi, herrat, sanoi hän kääntyen vieraiden puoleen.

Kessel meni. Viisi minuuttia myöhemmin hän palasi hyvin punaisena. Jyske oli tauonnut.

— No, sanoi suurherttua, mitä se oli?

Kessel oli ääneti.

— Kas niin, komendantti, jatkoi Fredrik-August alkaen tulla kärsimättömäksi. Ette kai ole luullakseni löytänyt tuolta ylhäältä mitään murhayrityksen valmisteluja. Kehoitan teitä rauhoittamaan vieraitani. Mitä siellä oli?

— Muurareita, korkeutenne, sopersi Kessel.

— Muurareita? Tällä hetkellä! Tänä päivänä! Se on jo liikaa. Ja mitä tekivät sitten nämä muurarit? Ah ei, pyydän, herra von Kessel, puhukaa!

— He ovat, sopersi upseeri väkinäisesti, muuraamassa kiinni keltaista käytävää.

Jäätävä hiljaisuus. Keltainen käytävä yhdisti toisiinsa Lautenburgin suurherttuan ja suurherttuattaren huoneistot.

Fredrik-August on voimakas, ystäväni. Totesin sen tuona iltana ja ihailin sitä, kun hän, lyöden otsaansa ikäänkuin tahtoen sanoa: se on totta, olin unohtanut, antoi käskyn hovimestarille:

-— Pitäkää huolta, ettei näiltä kunnon miehiltä, joiden on työskenneltävä koko yö, puutu mitään.

Samantekevää, olin onnellinen, sillä tunsin hyvin, että oli myöskin ihailua hänen ivallisessa katseessaan, jonka hän loi minuun ikäänkuin sanoakseen minulle:

— Ja nyt olemme kahden.

Aurore vaikeni. Kului joku hetki äänettömyydessä. Sitten Melusine ikkunan luo siirtyneenä veti äkkiä uutimet syrjään. Näimme silloin, että oli jo päivä.

Katsoin suurherttuatarta, joka kyynärpää polvea vasten nojasi leukaansa käteensä ja uneksui. Ei mitään velttoutta piirteissä, ei mitään uurteita ihossa tämän alusta loppuun valvotun yön johdosta.

Raikas aamu näki Auroren vieläkin kauniimpana kuin kuuma ilta oli hänet nähnyt.

VII.

Sattui joskus iltana tai parina viikossa, että suurherttuatar oli mieluummin yksinään. Käytin silloin ikävissäni nämä illat työskentelyyn.

Königsmark-tutkielmani oli pian jäänyt sikseen. Minua tuskin halutti enää penkoa tätä tomua sitten kuin sattuma oli suonut minun ottaa osaa toiseen romaaniin, jonka päähenkilöt elivät ympärilläni, puhuivat minulle joka päivä.