Part 13

Tänä heinäkuun iltana, jonka Auroren oikusta sain viettää yksikseni, puhkesi kova rajuilma. Mustalle taivaalle avatusta ikkunastani kuulin yöllä miten puut rapisivat rankkasateessa. Työskentelin äärimmäisen veltosti mieli enemmän kiintyneenä maisemiin ja seutuihin, jonne Tjumenin ruhtinattaren kertomus minut oli vienyt, kuin Herrenhausenin murhenäytelmään, ja oli varmasti mitä odottamattomin sattuma, että sain käsiini ratkaisevan pääasiakirjan, josta heti aion teille puhua.

Olen aikaisemmin selostanut teille yksityiskohdittain, jotka teistä silloin varmaankin tuntuivat kerrassaan kuivilta, Preussin kuningattaren äitinsä Sofia-Dorotean puhdistamiseksi kokoaman asiakirjapinkan. Tänä iltana, tutkittuani ensin kaksi toisarvoista todistuskappaletta, sain käsiini asiakirjan, johon oli merkitty S. 2 — N:o 87.

Se sisälsi kaksi suurta sivua hyvin tiheää saksalaista kirjoitusta. Jo ensimmäisistä riveistä välinpitämättömyyteni hävisi. Kävin tarkkaavaiseksi. Ymmärsin saaneeni käsiini jotakin, jolla saattoi olla ratkaiseva merkitys.

Tämä asiakirja esitti erään Bauer-nimisen miehen tunnustuksen. Mainittu mies oli kuollut Rudolfstadtin suurherttuan metsävahtina ja oli kaksikymmentä vuotta aikaisemmin palvellut _Herrenhausenissa_. Viimeisellä hetkellään tämä mies, katolilainen, kutsutti papin luokseen kuulemaan rippiä. Kirkonmies, joka oli kuullut puhuttavan Preussin kuningattaren toimeenpanemista tutkimuksista, laati synninpäästön yhteydessä pöytäkirjan niistä tapahtumista, joihin Bauer oli ottanut osaa. Juuri tätä, kuolevan, rippi-isän ja kahden todistajan nimikirjoituksillaan vahvistamaa tunnustusta olin nyt ryhtymässä tutkimaan.

On selvää, että omistin näin alkuperäisluontoiselle todistukselle heti mitä tarkinta huomiota.

Bauer oli niiden kymmenen miehen joukossa, jotka tarjoutuivat kreivitär von Platenille tuona traagillisena yönä heinäkuun ensimmäistä päivää vasten v. 1694 murhaamaan kreivi Königsmarkin.

Hänen tunnustuksestansa kävi ilmi, että sillä aikaa kuin odotettiin kreivin lähtemistä prinsessan tyköä, kreivitär von Platen tarjosi miehilleen punssia.

Hän kielsi olleensa niiden joukossa, jotka tikarin- ja miekanpistoin tappoivat kreivin, mutta tunnusti pidelleensä häntä kiinni maassa, sillä aikaa kuin kreivitär von Platen, toinen jalka kreivin otsalla, koetti saada tätä tunnustamaan olleensa Sofia-Dorotean rakastaja.

Tunsin useimmat näistä yksityisseikoista. Ne on esitetty Blaze de Burynkin teoksessa. Mutta tunnustuksen seuraava kohta ratkaisi täydelleen kuuluisan riitakysymyksen, minne kreivin ruumis oli joutunut.

Kun kreivi Königsmarkista oli henki lopen lähtenyt, lausui Bauer, käski armollinen rouva von Platen kantaa ruumiin saliin uunin eteen, jonka takana on kuusi jalkaa pitkä pronssilaatta. Armollinen rouva painoi erästä vieteriä. Laatta siirtyi syrjään päästäen näkyviin pienen komeron. Huomasin epäselvästi, sillä olin hyvin hämmennyksissäni, kasan valkeata jauhoa, joka näytti silmääni kalkilta. Sinne panimme ruumiin. Armollinen rouva päästi meidät sitten menemään kehoitettuaan meitä pesemään pois veritahrat, joita joillakuilla meistä oli vaatteissaan. Hän jäi yksin ritarisaliin Festmann-nimisen kamaripalvelijansa kanssa...

Huomaatte, että minulla oli syyni, kun sanoin teille sivumennen, että Königsmarkin ruumis kätkettiin _Herrenhausenin_ ritarisaliin uunin metallilaatan taakse. Bauerin todistuksella ei ollut minun silmissäni muuta arvoa kuin että se varmensi kiistämättömästi tämän paikan. Näin siinä lisäksi todistuksen joko Ernest-Augustin tai hänen poikansa kanssarikollisuudesta. Ottakaa huomioon, että kreivitär von Platen painoi jotakin salavieteriä. XVII:n ja XVIII:n vuosisadan saksalaiset ruhtinaat olivat hyvin arkoja salalukoistaan. Kun tällainen salaisuus oli ilmaistu kreivitär von Platenille, oli se tapahtunut jostakin tärkeästä syystä.

Olin työhön ryhtyessäni valmistanut itselleni kahvia, jota olin ryypiskellyt kolme suurta kuppia. Väkevä juoma alkoi vaikuttaa, ensimmäisestä löydöstä elpyneenä järkeni oli tällä hetkellä kirkkaimmillaan. Tällä seikalla on merkityksensä, pyydän huomauttaa.

Jonkun asian keksiminen ei ole vielä mitään, sen varmentaminen on kaikki. Kuinka oikeastaan saatoin mennä Hannoveriin pyytämään lupaa saada käydä _Herrenhausenissa_, viipyä ritarisalissa yksinäni tarpeeksi kauan, sillä myönnätte kai, ettei minulla ollut lainkaan halua päästää joku palatsin vartijoista löytämilleni jäljille? Juuri tällöin juolahti päähäni ajatus, jonka esitän teille todistuksena kahvin hyvästä vaikutuksesta johtopäätöksiä tehtäessä. Olin, kuten muistanette, tutkiessani XVII:n ja XVIII:n vuosisadan saksalaisten ruhtinaiden palveluksessa olleiden ranskalaisten käsityöläisten historiaa huomannut, että Hannoverin vaaliruhtinas Ernest-August oli uskonut lukkojen valmistamisen eräälle Giroud-nirniselle katalonialaiselle käsityöläiselle, joka samalla tavoin oli tehnyt töitä Lautenburgin suurherttualle. Samaisella Giroud'illa oli vielä ollut laskuihin nähden vaikeuksia Ernest-Augustin kanssa. Tähän aikaan olin vain hätäisesti silmäillyt tätä asiaa koskevia papereita. Ne oli tutkittava seikkaperäisesti. Ehkäpä löytäisin niistä jotakin tietoa _Herrenhauseniin_ tehdyistä lukoista. Päätin ottaa heti asiasta selvän.

Kello oli hiukan yli kahdentoista. Pistin taskuuni sähkölampun ja hiivin hiljaa ulos. Luulin tällä hetkellä kuulevani pientä narinaa autiossa käytävässä. »Joutavia, ajattelin, antaisinko nyt vanhojen paperien säikyttää itseäni!...»

Astuessani kirjastoon löysin sen ikäväkseni valaistuna. Professori Cyrus Beck siellä työskenteli piirrellen mustalle taululle kaavojaan ja keskeyttäen työnsä vain tarkastaakseen viittä tai kuutta edessään olevaa avattua kirjaa.

Tuloni oli varsin luonnollista, usein sattui, että tulin myöhään yöllä kirjastoon valmistamaan jotakin seuraavan päivän opetusohjelman osaa. Siitä huolimatta hän kuitenkin katseli minua tuollaisella oppineiden epäluuloisuudella, ikäänkuin peläten jotakin häneltä ryöstettävän.

Pari kolme ystävällistä sanaa lepytti hänet pian. Hän uskoi minulle päässeensä kokeissaan ratkaisevalle asteelle ja että varmasti huomenna, ellei jo tänä iltana... Puoliavoimesta ovesta kuului hänen sulatusuuniensa kohina kuin iso liekki olisi hulmunnut.

Arvelin hyödyttömäksi sanoa hänelle, että minäkin olin pääsemässä ratkaisuun eräässä tärkeässä kysymyksessä.

Jonkun ajan kuluttua muutoin hän pani kirjansa pois, kääri kokoon paperinsa, pyyhki kaavansa taululta ja poistui toivottaen minulle hyvää yötä.

Odotin hänen lähtöään kärsimättömästi, sillä olin jo löytänyt mitä etsin.

Tutkimisvarmuudella, joka jo alusta alkaen oli minua hämmästyttänyt, olin saanut käteeni pääasiakirjan, Giroud'n Emest-Augustille osoittaman faktuuran vuodelta 1682.

Pitkästä luettelosta olin löytänyt heti seuraavan ilmoituksen:

Ritarisalin uunia varten tehty kuusi salalukkoa, sataviisikymmentä markkaa lukko, — summa... 900 livreä.

Ei tarvinnut olla mikään salalukkojen tuntija ymmärtääkseen mistä oli kysymys. Kassakaapeissa ja muissa säiliöissä käytetään yhä vielä samaa järjestelmää. _Herrenhausenin_ ritarisalin uuninlaatassa oli kuusi numeroitua lukkoa. Laatta saatiin aukeamaan siten, että kierrettiin peräkkäin kutakin lukkoa siinä järjestyksessä kuin keksijän, Giroud'in, nimessä olevat kirjaimet olivat.

Jos muistatte, että tämä Giroud oli ollut Lautenburgin suurherttuan lukkoseppänä, arvaatte ilman muuta, että ensimmäinen ajatukseni oli koetella, pitivätkö Lautenburgin linnan asesalin uunin metallilaattaan nähden paikkansa päätelmät, jotka olin tehnyt Hannoverin linnan ritarisalin uunista, ja silloin ymmärrätte, miten kärsimättömästi odotin Cyrus Beckin poistumista.

Kun hän vihdoinkin meni, odotin vielä neljännestunnin ajan. Sitten sammutin sähköt, avasin kirjastosta oikealle vievän oven ja löin sen kolahtaen kiinni ikäänkuin olisin lähtenyt omalle puolelleni huoneistooni. Sitten, välttäen pienintäkin kolinaa, sivuuttaen hapuilemalla kirjoituspöydät ja rahakokoelmat palasin takaisin ja avasin hiljaa vasemman oven, joka vei asesaliin.

Suuria kuutamon läikkiä heijastui pimeälle lattialle korkeiden, suippokaaristen ikkunoiden hahmoisina. Menin suoraan uunin luo. Tunsin jännittyneenä käsieni koskettavan raskasta rautalevyä. Vasta sitten kuin sormeni olivat kohdanneet ylhäällä vasemmalla eräänlaisen rautakohokkeen, sytytin sähkölamppuni.

Minulle ei ollut vähintäkään vaivaa tämän kohokkeen selvillesaamisesta; se kääntyi saranoillaan jättäen näkyviin jonkinlaisen taulun. Koko laite muistutti suuresti meidän kaasumittareitamme.

Tein harmistuneen liikkeen. Odotin näkeväni kirjaimia, mutta taulu olikin numeroitu. Se oli jaettu kahteenkymmeneenviiteen osastoon.

Sammuttaen lamppuni istahdin tukevalle tammijakkaralle, joka oli uunin vieressä.

Mietiskelyni ei kestänyt kauvoja. Numero 25. Olinko hölmö!

Otin taskustani lyijykynän ja palan paperia, ja polvillani jakkaran edessä sytytettyäni jälleen lamppuni kirjoitin nopeasti aapisen kaksikymmentäviisi kirjainta ja niiden alle vastaavat numerot. Kirjoitettuani sitten Giroud'n nimen sain seuraavan numeroyhdistelmän: 7. 9. 18. 15. 21. 4.

791815214. Kosolti päiviä saa kulua, ennenkuin tämä luku häviää muististani.

Käänsin kapean valosäteen suorakulmaista laattaa kohden. Suunnaton pettymys valtasi minut. Kuuden kohokkeen asemesta, joiden levyssä piti olla, näin vain kaksi.

Kun sentapaisessa päättelyssä, jonka äsken olin suorittanut, yksi ainoa kohta ei käy yhteen, on se merkki siitä, että koko päättely on väärä. Olin luullut asiaa liian yksinkertaiseksi...

Yksinomaan omantuntoni rauhoittamiseksi aukaisin ensimmäisen kohokkeen ja väännettyäni taulun keskellä olevaa viisaria asetin sen numeroon 7: g.

Siirryin laatan oikealle puolelle ja tein samoin toiselle kohokkeelle asettaen viisarin numeroon 9. i.

Silloin kuulin sydämeni jyskyttävän. Musta, pystysuora rako ilmestyi laatan keskikohdalle. Tämä rako suureni suurenemistaan. Kaksi seinää siirtyi, toinen oikealle toinen vasemmalle, niin että keskelle jäi 80 cm levyinen aukko.

Olin löytänyt: _Herrenhausenin_ salaisuus oli vihdoinkin tulossa ilmi.

Olin tullut rauhalliseksi, aivan tavattoman rauhalliseksi. Muistan hokeneeni itsekseni: »Mikä ihmeellinen tapa tutkia historiaa! Mitä ajattelisi tästä herra Seignobos?»

Ottaen mukaani jakkaran, jota olin käyttänyt pöytänä, tunkeuduin aukosta sisään. Syrjäänsiirtyneissä rautalevyissä oli sisäpuolella kaksi kädenripaa. Hyvin hiljaa mutta helposti vedin levyt jälleen yhteen, ei kuitenkaan aivan kiinni, peläten mahdollista, turmiollista sulkukoneistoa.

Muistatteko, ystäväni, elokuun 24:ttä päivää, Belgiassa, Beaumontin kylässä, kun tunkeuduimme holviin, jonne viisi ulaania kerrottiin kätkeytyneen? Te seurasitte perässäni syyttäen minua varomattomaksi. Mutta minä hymyilin ajatellessani, että nämä viisi pakolaista olivat lapsenleikkiä verrattuna siihen pimeyteen, johon minä tunkeuduin tuona yönä Lautenburgissa.

Vedettyäni laatan puoliskot melkein kiinni huomasin olevani pienessä komerossa, jonka leveys oli kuusi jalkaa ja korkeus samoin kuusi. Oikealla ja vasemmalla oli kiviseinä, mutta perällä metallilaatta, jonka, kummallakin sivulla oli taas kaksi kohoketta. Tiesin sen muuten jo ennakolta.

Asetin ensimmäisen taulun viisarin numeroon 18.

Tuskin olin saanut toisen taulun viisarin siirretyksi numeroon 15, kun murtuvan puun ratina, kamalasti kaikuen tässä hiljaisuudessa, jähmetytti minut päästä, jalkoihin. Suunnattoman levyn koko alaosa, metrin verran maasta lukien, oli kääntyessään murskannut säpäleiksi tammijakkaran, jonka sisälletullessani olin asettanut levyä vasten.

Ilman äkillistä hypähtämistä taaksepäin olisivat jalkani musertuneet.

— Oivallista, mutisin minä. Heidän salaovissaan on myöskin ketunrautoja.

Kyykistyen kömmin toiseen huoneeseen, joka oli yhtä suuri kuin ensimmäinenkin.

Uskotte, että tällä kertaa asettaessani viidennen taulun viisarin numeroon 21 ja kuudennen numeroon 4 olin hyvin varovainen. Turhaa vaivaa. Levy jakautui kahtaanne kuten ensimmäinenkin ja liukui hitaasti näkymättömillä saranoillaan.

Silloin tulin kolmanteen ja viimeiseen huoneeseen.

Se oli yhtä korkea mutta suunnilleen kaksi kertaa niin leveä ja pitkä kuin edelliset.

Kapea sädekimppu sähkölampustani valaisi selvästi mutta vähäisen alan kerrallaan.

En aluksi nähnyt maassa muuta kuin valkeata soraa.

Mutta äkkiä, ystäväni, sydämeni jähmettyi. Minut valtasi pelko, pelko. Nurkassa vasemmalla osui silmiini merkillinen valkea kasa.

Lähestyin sitä vastustamattoman voiman vetämänä ja lähestyessäni teki mieleni paeta. Kalisevien hampaitteni välistä mutisin: »Se on harhanäky, minä uneksun, tiedän hyvin, että uneksun. En ole Hannoverissa. Olen Lautenburgissa. Palatsissa. Aivan lähelläni on Cyrus Beck, joka tekee työtä. On vartijat. On Ludwig, kamaripalvelijani. On komendantti Kessel, joka on niin hyvä, niin kunnollinen...»

Valkea kalkkikasa oli nyt edessäni, jalkojeni juuressa. Pikemmin lankesin kuin polvistuin sen eteen.

Kummallisia, muodottomia, vaalenneita, kauheita jäännöksiä törrötti tuossa kasassa. En ymmärrä, miten siinä hirveässä tilassa missä olin, rohkenin tarttua yhteen niistä, koetella sitä, katsella sitä...

Joka tapauksessa tein niin. Käsissäni oli luu, oikean jalan sääriluu, minä katsoin sitä, tunnustelin...

Ja silloin minulta pääsi äänekäs huuto: keskellä tätä luuta tunsin vanhan taittuman jäljen, renkaanmuotoisen ruston.

* * * * *

Kuinka saatoin seuraavana aamuna antaa historian tunnin herttua Joachimille, on minulle vieläkin käsittämätöntä. Vältin katsomasta peileihin peläten näkeväni kasvoni liian hämmentyneinä.

Yhdentoista aikana olin suurherttuattaren pienessä vastaanottohuoneessa.

Melusine, jota vanha venäläinen kamarineitsyt oli mennyt hakemaan, tuli pian. Huomasin siitä iloisesta hämmästyksestä, jota hän osoitti, miten oudolta tuloni tähän aikaan hänestä tuntui.

— Tapaamaan suurherttuatarta, herraseni? Tepä ette haikaile koskaan. Mutta koska juuri te haluatte, niin... Ajattelenpa, että teillä näin harvinaiseen aikaan tullessanne on varmaankin...

Puhuessaan hän veti uutimet syrjään. Auringon valo sattui suoraan kasvoihini. Hän huomasi silloin, missä tilassa olin, ja saattoi tuskin pidättää huudahdusta.

— Menen hakemaan häntä, sanoi hän heti.

Olin tullut tänne kuin unissakävijä yön tapausten väkisin vetämänä. Yksinjäätyäni tuntui yritykseni mielettömältä. Ja enkö ollut mielipuolen näköinen hetkisen jo epäiltyäni, että tosiaan olin järkeni kadottanut. Hän, Aurore, miten hän ottaisi vastaan kertomuksen kummallisesta seikkailustani? »Vapauttaa hänet synkistä ajatuksista, jonkinlaisesta moraalisesta rauhattomuuden tilasta, joka on vahingollista hänen ruumiilliselle terveydelleen.» Tämä lause tuli mieleeni. Suurherttua Fredrik-Augusthan oli pyytänyt minua koettamaan tässä suhteessa parastani. Suoritinpa tätä tehtävääni tosiaan omituisella tavalla. Minua halutti lähteä karkuun.

Mutta suurherttuatar astui jo sisälle.

Hän oli tänä aamuna niin iloinen, etten luullut voivani koskaan häiritä häntä.

— No, ystäväiseni, sanoi hän? Mikä suo minulle ilon nähdä teidät? Oletteko kumonnut, tuntijärjestyksenne? Ja aiotteko tästälähtien omistaa aamupäivänne minulle?

Muuttuneet kasvoni vaikuttivat, häneen samalla, tavoin kuin Melusineen.

Hän tarttui käsivarteeni ja asetti, minut istumaan viereensä sohvalle.

— Vältitte kaatumisen istuutumalla, sanoi hän totisena. Melusine, anna minulle sininen rasia.

Se oli pieni turkoosikivinen rasia. Mitähän barbaarista lääkettä se mahtoi sisältää? Kun Aurore antoi minun haistella sitä, vavahdin kuin sähköiskun saaneena.

— Kas niin, sanoi hän, nyt hän voi jo paremmin.

Ja hän lisäsi:

— Heti kun tunnette jaksavanne, puhukaa! Me kuuntelemme.

Kerroin hänelle sitten kaiken, minkä te jo tiedätte, alkaen ensimmäisistä Königsmarkin historian tutkimuksistani aina viimeiseen näytökseen saakka: laskeutumiseeni asesalin holviin ja surulliseen löytöön, minkä siellä tein.

Ihmeteltävällä kylmäverisyydellä hän kuunteli minua sanaakaan sanomatta loppuun asti, vaihtaen ainoastaan silloin tällöin Melusinen kanssa katseen, jossa kuvastui enemmän hämmästystä kuin liikutusta.

Kun olin lopettanut, oli hän hetkisen vaiti ja sanoi minulle sitten tyynesti:

— Kertomuksenne on hyvin mieltä kiihdyttävä. Mutta hämmästyttäisinkö teitä, jos sanoisin, etten tunne itseäni erikoisemmin liikutetuksi. Yksi ainoa asia vain on siinä hiukan masentava, ja se on se, että olette löytänyt Lautenburgissa luurangon tarkalleen samassa paikassa, jossa sen piti olla Hannoverissa. Mutta mitäpä se muuta todistaa, jos otaksumme, että kysymyksessä ei ole luonnollinen kuolema, kuin että Lautenburgin vanhat herttuat eivät osoittaneet ihmiselämää kohtaan suurempaa kunnioitusta kuin heidän hannoverilaiset naapurinsakaan? Epäilin tätä samaa enkä ole siitä mitenkään järkytetty.

Luurangon löytäminen sinänsä ei minua niin suuresti järkyttänyt, rouva, vastasin minä.

— Mikäs sitten? kysyi hän tuolla halveksuvalla ilmeellään, jonka hänen kasvonsa saivat, niin pian kuin hän kuvitteli, että jotakin suurenneltiin hänelle.

— Se, sanoin yksinkertaisesti, mutta korostaen sanojani, että osuin saamaan käteeni oikean jalan sääriluun tuosta holviin kätketystä ruumiista ja että tämän sääriluun ulkopinnalla, keskellä, on vanhan murtuman yhteenkasvettuma.

Aurore oli käännähtänyt. Hän puristi käsillään otsaansa, johon kuolonkalpeus oli äkkiä levinnyt. Hänen tuijottavat, silmänsä suurenivat peloittavasti. Hän huusi:

— Olette hullu! Olette hullu! Melusine, sano hänelle, että hän on hullu.

Neiti von Graffenfried oli kiiruhtanut suurherttuattaren luo, joka oli horjahtanut pitkälleen sohvalla aivan jäykistyneenä. Hänen silmäluomensa avautuivat puoleksi. Sanomaton tyrmistys näkyi hänen katseessaan.

— Hullu! hullu! huusi hän vielä. Hän on Sanghassa, minulla on kirjeet, Sanghassa.

Ja hän toisti huutaen peloittavasti:

— Sanghassa! Sanghassa!

— Tein minkä luulin velvollisuudekseni, sopersin Melusinelle, auttaessani häntä, kun hän koetti saada valtijattarensa hengittämään sinisen rasian tuoksua.

Hän loi minuun syvän silmäyksen ja sanoi — tuo ihana tyttö:

— Teidän ei tarvitse pyytää anteeksi, tiedän sen.

— Älkää pelätkö, lisäsi hän puoliääneen. Aivokuume, jota hän kerran sairasti, on jättänyt hänet tavattoman herkäksi vaikutuksille. Ja tällä kertaa hänellä todella oli syytäkin. Mutta katsokaa, hän tointuu jo.

Aurore raotti hämmästyneitä silmiään. Hän näki meidät kumartuneina ylitsensä ja hänen muistinsa palasi. Katseessani näkyi varmaankin suunnaton levottomuus. Hän hymyili ojentaen minulle kätensä, jonka peitin suudelmilla.

— Anteeksi, lapseni, kun niin pelästytin teidät, mutisi hän. Hyvä Melusine, aina paikallaan kun tarvitaan, ja te, ystävä, kiitos.

— Ettehän pahastu minuun, rukoilin.

Hän kohotti päätään hymyillen ja vastasi minulle venäläisellä lauseparrella:

_»Voivatko varikset pahastua auringolle, joka panee kiiltämään kiväärinpiipun.»_

Hän lisäsi:

— Melusine, järjestä niin, että hän syö aamiaista kanssamme.

Oli harvinainen suosionosoitus saada istuutua Auroren pöytään. Vain Melusine yksin oli tähän saakka katsottu siihen arvolliseksi. Myöhemmin sain omassa nahassani tuntea, kuinka suuri tämä kunnia oli. Odottaessani näin siinä vain uuden todistuksen löytöni tärkeydestä.

Ajattelette ehkä, että tätä aamiaista painosti äsken sattunut tapahtuma. Ei vähintäkään, ja Auroren hilpeys, olkoonkin että oli keinotekoista, elähdytti siitä huolimatta seuraamme loppuun asti. Koko ajan hän puhui muista asioista. Ihailin hänen itsehillitsemiskykyänsä sitäkin enemmän, kun hallussani oli salaisuus, tarpeeksi järkyttävä saattamaan hänet pois tasapainosta. Tällä hetkellä, jolloin tunsin, että olimme mitä vakavimpien tapausten kynnyksellä, nautin ajatellessani, kuinka olin osannut laittaa itseni tarpeelliseksi ylhäiselle ruhtinattarelle, joka viisi kuukautta oli ollut sen näköinen kuin ei olisi tiennyt minua olevan olemassakaan.

Ryhtyessämme kahvia juomaan Melusine nousi.

— Minne sinä menet? kysyi suurherttuatar.

— Sanomaan, ettette aio tehdä iltapäivävierailujanne.

— Erehdyt, sanoi Aurore hymyillen. Olen tätä voimakkaampi. Ilmoita päinvastoin, että ei kello viisi vaan kello neljä on automobiilin oltava valmiina.

— Kello neljä?

— Niin, sillä tahdon olla rauhassa jonkun tunnin, ennenkuin te tulette keskiyön aikana minua hakemaan, sanoi hän minulle.

Melusine ja minä vaihdoimme katseen.

— Tämä hämmästyttää teitä, jatkoi hän. Onko se, minkä tulitte minulle ilmoittamaan mielestänne tärkeä vai ei? Minä ajattelen näin: yksi ihminen on voinut kokea näköhäiriön; kahdelle ihmiselle sellainen ei enää ole yhtä mahdollista. Kello kaksitoista, ystäväni, koputan teidän ovellenne. Ja sitten saan koetella teidän salalukkojen tuntemustanne. Sovittu, eikö niin? Ja nyt, Melusine, mene käskemään auto kello neljäksi, sillä kaksi kertaa olen jo peruuttanut vierailun, joka minun on tehtävä Lautenburgin kunnon pormestarinrouvan luo. En syö kolmatta kertaa sanaani.

Tämä määräys annettiin niin käskevästi, että Melusine läksi luotuaan kumminkin sitä ennen minuun pitkän, pyytävän katseen.

— Ystävätärraukka, tuolla katseellaan hän uskoo minut teidän suojelukseenne. Oli miten oli, kello kaksitoista, päätetty, eikö niin?

— Madame, sanoin päättävästi, teen mitä teidän korkeutenne tahtoo. Minä sekä ymmärrän että hyväksyn aiheenne. Sallikaa minun ainoastaan huomauttaa teille kahdesta seikasta: ensiksikin, että olisi paljon otollisempaa, jos minä tulisin hakemaan teitä kuin että te antautuisitte vaaraan kohdata jonkun linnan käytävissä: toiseksi, että kello kaksitoista on vahdin kierto, niin että voimme kohdata hänet, ja että on parempi poistaa kaikki häiriömahdollisuudet, kun on kysymyksessä näin arka yritys.

— Olkoon, sanoi hän. Milloin sitten?

— Luvallanne olen täällä kello puoli yksitoista. Yksi tunti riittää meille hyvin. Ja neiti von Graffenfried, joka jää huoneistoonne, ottakoon pitääkseen huolen mahdollisista sattumuksista.

Hän hymyili:

— Jos tarkoitatte Hagenia, tuota pitkävihaista poikaparkaa, ilmoitan teille, että hän viettää tämän illan seurapiirinsä keskuudessa, tuollaisissa toverikunnissa, joita kukaan oikea saksalainen ei lyö laimin, vaikkapa itse Lorelei häntä houkuttelisi.

— Hagen tai joku muu, vastasin hiukan kiusautuneena, on parasta ottaa kaikki huomioon.

— Olet oikeassa, pikku veli, sanoi hän vakavasti. Kello puoli yksitoista odotan siis sinua.

* * * * *

Kun päivällisen jälkeen palasin huoneeseeni, tuntui minusta kuin hetki, jolloin minun oli mentävä hakemaan suurherttuatarta, ei koskaan koittaisi.

Kello tuli vihdoin kymmenen ja sitten neljänneksen yli. Laskeuduin hiljaa ja avasin kirjaston oven. Mikä onni! Se ei ollut valaistu. Jos Cyrus Beck olisi saanut valitettavan päähänpiston työskennellä tänä yönä, olisi kaikki täytynyt aloittaa jälleen alusta.

Kello löi puoli yksitoista. Tarvitsin tuskin kahta minuuttia puutarhan poikki kulkemiseen. En tulisi myöhästymään.

Avasin puistoon vievän oven. Raikkaan ilman tuulahdus teki minulle hyvää.

Sulkiessani oven säpsähdin: käsi oli laskeutunut olkapäälleni.

Samassa ääni sanoi:

— Herra professori Vignerte. Kuinka, iloitsenkaan tavatessani teidät!

Se oli luutnantti von Hagen.

Yö oli pimeä emmekä voineet nähdä toisiamme. Kuitenkin minusta tuntui kuin olisi käsi, jonka hän asetti olalleni, hiukan vapissut. Yhdellä iskulla sain jälleen takaisin koko varmuuteni.

— Luulin teidän olevan iltajuhlassanne, sanoin hänelle.

— Minun piti mennä sinne, mutta joskus tulee muuttaneeksi mieltään. Kai tekin ajattelitte viettää yön huoneessanne työskennellen. Ja kumminkin olette nyt täällä.

— Oli niin painostavaa tänä iltana. Sain halun hengittää hiukan raitista ilmaa puutarhassa.

— Enpä näin ollen siis huomaa mitään sopimatonta siinä, että teen teille seuraa kävelyretkellänne.

Tällä kertaa huomasin hänen äänessään niin peittelemätöntä ivaa, että olin lyömäisilläni korttini pöytään.

Kiitän hyvästä ja kauniista tarkoituksestanne, herra luutnantti, mutta en tahdo salata teiltä, että kävelen kernaammin yksinäni.