Part 14

Hän naurahti pilkallisesti.

— Aivan yksin, tosiaanko?

Kolmen neljänneksen lyönti sai minut raivoihini. Tekisikö tämä pölkkypää koko suunnitelmamme tyhjäksi?

— Mitä tarkoitatte? kysyin kiihtyen.

Ymmärsin, että hänen tarkoituksensa oli saattaa minut suunniltani.

— Herra professori, sanoi hän, meillä Saksassa on eräs asia pyhä. Kunniasanamme. Haluan uskoa, että Ranskassakin on niin laita. Jätän teidät rauhaan. Voitteko kuitenkin sitä ennen vakuuttaa minulle kunniasanallanne, ettei teillä tänä iltana ole kohtausta suurherttuatar Auroren kanssa?

Minua värisytti. Kuinka paljon tuo mies mahtoi tietää siitä, mitä oli tapahtumassa? Kuitenkin vielä tälläkin kertaa hillitsin itseni.

— Herra von Hagen, eräs teidän romaaninkirjoittajistanne, Beyerlein nimeltään, on kirjoittanut hyvin huonon romaanin _Perääntyminen_. No niin, me kaksi olemme aikeissa ruveta näyttelemään tuon romaanin kaikkein naurettavinta kohtausta, sillä erotuksella vain, että kysymyksessä ei ole ratsuväen lippumiehen tytär, vaan teidän hallitsijattarenne, Lautenburg-Detmoldin suurherttuatar. Ja minua hämmästyttää...

— Tiedän, sanoi hän käheällä äänellä. Ja juuri sentähden tahdon...

— Mitä tahdotte? Sanokaa. Lopettakaamme!

— Surmata teidät, herra professori.

— Ja miksi, jos saan kysyä?

— Koska te rakastatte häntä ja koska...

Hän puhkesi nyyhkytykseen, tämä punahusaari. Mutta tuolla toisella puolella suurherttuatar odotti minua.

— Olen, herraseni, käytettävissänne, jo huomenna, milloin vain tahdotte, sanoin.

— Huomenna, sanoi hän katkerasti. Ajattelette siis, että antaisin teidän mennä häntä tapaamaan? Sillä hän odottaa teitä: ette vastannut minulle äsken. Ei, herraseni, ei. Heti kohta.

Se oli liikaa. Tavattomalla voimalla kiskaisin käsivarteni irti hänen otteestaan ja työnsin hänet menemään. Hän horjahti ja törmäsi muuria vasten.

Hän vetäisi sapelinsa.

Tunsin itseni kyllin voimakkaaksi riistämään häneltä sapelin ja kääntämään sen häntä itseään vastaan. Mutta saatoin siinä yrityksessä haavoittua. Syntyisi melua, skandaali. Ei käynyt päinsä.

— Herra von Hagen, sanoin matalalla äänellä. Kuunnelkaa minua. Puhuessanne tuolla tavoin, etsiessänne riitaa täytyy teidän, tiedän sen, itse rakastaa suurherttuatarta.

— Herra, tiuskaisi hän vihastuen, kiellän teitä...

— Kuulkaa minua siis, sanoin kärsimättömällä ja käskevällä äänellä, joka vaikutti häneen. Toistan, että rakastatte häntä. No niin, nyt vetoan yhtä paljon rakkauteenne kuin sotilaan uskollisuuteenne. Suurherttuatar Aurorea, tätä jumaloitua naista, uhkaa tänä yönä suuri vaara. Jokainen minuutti, jokainen sekunti, jonka te minulta tässä riistätte, lisää tätä vaaraa, ymmärrättekö, ja siitä voin antaa teille heti paikalla kunniasanani.

Huomasin koskettaneeni oikeaan paikkaan.

— Mitä tarkoitatte, herra? mutisi hän pelästyneenä. Suuri vaarako?

— Niin, herra von Hagen. Menkää heti kotiinne; älkää panko maata. Lautenburgin Aurore voi ehkä tänä yönä tarvita teidän palveluksianne.

Hän epäröi, muita mukaantui sitten.

— Olkoon niin, herraseni, minä menen. Mutta muistakaakin, jos olette pettänyt minua...

— Älkää siitä olko huolissanne, vastasin, sillä sanon teille, että pikku kohtauksemme, jota ehdotitte äsken, suoritamme jos tahdotte huomenaamulla. Haluan sitä yhtä hartaasti kuin tekin.

— Huomiseen siis, sanoi hän kumartaen. Mihin aikaan?

— Kello kuusi. Meilleraien sillan luona. Se on rauhallinen paikka ja Melna on aivan vieressä.

— Ja aseet?

— Pitäkää te siitä huoli. Jätän tämän asian kokonaan teidän ratkaistavaksenne.

Molemmat lisäsimme yht'aikaa;

— Eikä ketään todistajia tietenkään.

Hän suoristui, tervehti minua sotilaallisesti ja etääntyi pimeään.

Vihdoinkin, mutisin minä, helpotuksesta huoahtaen.

Kello löi yksitoista astuessani suurherttuattaren huoneistoon.

* * * * *

Hän odotti minua yksin pienessä salissa, suorana mutta hiukan kalpeana.

Kun tulin sisään, luki hän kasvoistani, että oli tapahtunut jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, sillä hän ei kysynyt viipymiseni syytä.

— Ei kai mitään vakavaa? kysyi hän vain.

— Ei mitään, rouva. Mutta lähtekäämme heti, aika on täpärällä.

Kun olimme käytävän ovella, aukeni Melusinen huoneen ovi ja neiti von Graffenfried tuli näkyviin.

— Mitä, sanoi hän, nytkö jo?

— Se on totta, sanoi Aurore. En muistanut sanoa sinulle, että siirsimme lähtömme tuntia aikaisemmaksi. Älä pelkää mitään, rakkaani. Jää tänne äläkä laske ketään sisälle, Palaamme ennen kahtatoista.

Hän suuteli Melusinea otsalle.

Tuskallisena, kyyneleet kauniissa tummissa silmissään neiti von Graffenfried tarttui minun käsiini.

— Luvatkaa, ettei hänelle tapahdu mitään, rukoili hän. Uskon hänet teidän haltuunne.

— Pian matkaan, sanoi Aurore, sammuta käytävän valo.

Me astuimme pimeyteen. Kun olimme päässeet portaitten keskiväliin, tunsin suurherttuattaren käden tarttuvan käsivarteeni. Se ei vapissut, vakuutan teille.

— Oletko asestettu? kysyi hän.

— En.

— Lapsi, mutisi hän, ja samalla tunsin hänen pistävän kätensä minun taskuuni ja panevan sinne jotakin.

— Se on browninki ja hyvä onkin. Käytä huoleti sitä heti ensimmäisessä tilaisuudessa ja ketä vastaan tahansa. Annan itse sinulle esimerkin.

Olimme tulleet porraskäytävän päähän. Hän kävi edellä, ja hän itse avasi oven.

— No? kysyin.

Hän ei mennyt eteenpäin vaan sulki oven. Käheä huudahdus pääsi hänen huuliltaan.

— Ah, sanoinhan sen sinulle! Hän on voimakas, hyvin voimakas.

— Mikä nyt? kysyin levottomana.

Voimakas punertava valo kajasti oikealta puolelta, valaisten taivaan. Linnan toinen puoli oli tulessa.

Liekkien hohteessa puutarhan marjakuuset näyttivät varjokeiloilta. Persephonen suihkukaivon vesi kimalsi mustan- ja ruusunpunaisena.

— Mutta, jatkoi suurherttuatar, kuka on voinut sanoa hänelle, että tulisimme tänä iltana! Meitä oli vain kolme, jotka sen tiesimme: minä, sinä ja... hän.

Tarkastelimme hetkisen valtavaa näytelmää. Hälyä ja kiirettä alkoi syntyä palatsissa, joka tuli häirityksi ensiunessaan.

— Menkäämme, sanoi Aurore, meidän on katsottava.

Lähestyessämme törmäsimme yhteen Hagenin kanssa. Hän syöksyi kuin hullu alas palatsin oikeanpuoleisia portaita.

— Te, te! hoki hän ilosta huudahtaen tuntiessaan suurherttuattaren. Voi kuinka pelkään! Kuinka olen onnellinen!

Ja hän suuteli silmittömästi Auroren käsiä.

— Anteeksi, sopersi hän kääntyen minun puoleeni.

— Jääkää hänen luoksensa, huusin Hagenille. Ja minä käännyn ja syöksyin sisälle juhlasaliin tuimaa vauhtia.

— Minne hän menee? huusi Aurore. Pidättäkää häntä!

Minä olin jo kaukana. Juosten juhlasalin läpi tunkeuduin linnan oikeanpuoleiseen osaan. Vasen puoli oli liekeissä, kirjasto ja asesali tietenkin.

Mitä aioin tehdä? Tuskinpa olin siitä itsekään selvillä. Jokin voittamaton voima työnsi minua. Olen myöhemmin koettanut selittää itselleni tätä yritystäni. Huoneessani olivat rahani, paperini, muutamia kirjeitä äidiltäni, koko minun elämäni, ja sittenkään, olen varma siitä, en hetkeäkään tuntenut juuri tämän takia syöksyväni tulen läpi huonettani kohden.

Ensimmäisen kerroksen käytävästä, jonka päässä oli huoneistooni vievä ovi, tunkeutui valtava savupyörre, josta sinkoili punaisia säkeniä.

Sivuutin Kesselin, joka oli alas tulossa.

Kuulin hänen huutavan:

— Minne menette? Käytävä syttyy tuota pikaa!

Olin jo kaukana. Riisuin takkini ja kiedoin sen pääni ympäri. Kuinka pääsin huoneeni ovelle, en tiedä. Muistan vain, että lukkoon tarttuessani poltin sormeni.

Turhaan koetin avata ovea. Avain kiertyi lukossa aivan niinkuin ennenkin, mutta ovi pysyi kiinni.

Silloin vasta huomasin paksun rautatangon, joka oli ruuvattu kiinni puoleksi oveen puoleksi seinään.

— Ah, huudahdin minä, ja ikkunani on Melnan putoukselle päin!

En vapissut. Ymmärsin. Olin saanut tietää mitä halusin.

— Niinkö, armollinen herraseni, ajattelitte siis, että olisin vielä ollut huoneessani!

Takaisintulo käytävää alas ei kestänyt minuuttiakaan, kun asetin jalkani käytävän viimeiselle portaalle, kuului takanani tavaton jysähdys. Portaitten yläosa ja koko käytävä oli luhistunut.

Kun hurjan näköisenä, hiukset kärventyneinä saavutin jälleen suurherttuattaren, oli puistoon keräytynyt paljon väkeä. Suurherttuattaren ja Hagenin vieressä seisoi kookas mies. Se oli suurherttua.

— Herra Vignerte, huudahti hän iloisesti huomatessaan minut. Minkä painon te kirvoitatte sydämeltäni! Tulette kaukaa!

— Kaukaa tosiaan, teidän korkeutenne, vastasin horjuen.

Tukekaa häntä, huudahti Aurore Hagenille.

Ja pieni punahusaari totteli.

Varokaa! huusi suurherttua äkkiä. Tätä juuri pelkäsin.

Temmaten puolisonsa mukaansa hän oli syöksynyt taaksepäin noin kaksitoista metriä. Kaikki muut tekivät tyrmistyneinä samoin.

Suunnaton punaisenkellertävä tulipatsas leiskahti punertavaa taivasta kohden. Seurasi hirvittävä räjähdys. Linnan seinien nähtiin aukeilevan, horjuvan ja sitten sortuvan rytisten raunioiksi.

Ympärillämme satoi kaikenlaisia sirpaleita, kipsipaloja, säkeniä, tiiliä, murtuneiden hirsien säpäleitä.

Meidän lähellämme osui kapteeni Mülleriin, joka oli lähestynyt tulta hiukkasen, yksi sirpale.

Näimme hänen verissä päin lyyhistyvän maahan.

Professori Cyrus Beckin laboratorio oli räjähtänyt ilmaan.

Palosotamiehet, jotka tuota pikaa, olivat saapuneet paikalle, ponnistelivat voimiensa takaa saadakseen tulen leviämisen estetyksi. Takaa, isosta pihasta kuuluu kumea, tahdikas poljento linnaväen joukkojen rientäessä pikamarssissa tulipalopaikalle.

Tunnin kuluttua päästiin tulen herroiksi. Puolentoista tunnin kuluttua voitiin ruveta vetämään raunioista esiin ensimmäisiä ruumiita.

Kello kahden tienoissa taivaalle levisi vaalean kellertävä hohde. Aamu vaikeni hiljaisesti.

Tällä hetkellä sivuutti meidät neljä sotilasta, jotka kantoivat paareja, ja me saatoimme tuntea professorin hirveästi runnellun ruumiin.

Suurherttua kumartui, katsoi kuollutta ja, vedettyään liinan jälleen kauheiden jäännösten ylitse, mutisi:

— Moisen vanhan hullun kanssa saman katon alla saattoi juuri, odottaakin tällaisen onnettomuuden kerran tapahtuvan.

Sellaisen kuolinpuheen sai Kielin yliopiston professori Cyrus Beck.

* * * * *

Me käännyimme nyt kulkemaan palatsin vasenta kylkirakennusta kohden, suurherttuatar, Melusine ja minä. Kello oli kuuden maissa. Päivä näytti tulevan hyvin lämmin. Rusoittava auringonhehku valaisi tätä mullistuksen ja hävityksen paikkaa.

Melusine oli yhtynyt meihin jo tulipalon alussa. Tähän asti hän oli auttanut suurherttuatarta pitämään huolta palokuntalaisista ja haavoittuneista sotilaista, joita oli kannettu juhlasaliin.

Aurore kulki sanaa sanomatta, ja mekin ajatuksillemme pysyimme äänettöminä.

Äkkiä hän nosti päänsä ja hymyillen osoitti minulle jotakin kirkkaalla, lämmön vaalentamalla taivaalla.

Se oli lintu, joka lännestä saapuen lensi ylitsemme. Sen lento oli räpyttelevää; nousten ja laskien kuten ainakin linnut, joiden siivet ovat liian lyhyet, se katosi vasemmalle englantilaiseen puistoon Melnan puolelle.

Toinen, sitten vielä toinen tuli ja katosi samalle suunnalle. Sitten niitä tuli peräkkäin noin kaksikymmentä.

— Ensimmäiset rastaat, sanoi Aurore. Ne lentävät Melnan pihlajiin.

Olimme saapuneet rakennuksen eteen.

— Melusine-raukkani, sanoi suurherttuatar oudon näköisenä, sinä et jaksa enää. Mene hiukan lepäämään. Minä menen sillä aikaa lehtimajaan ja koetan virkistää itseäni noilla linnuilla.

— Voinhan tulla mukaan, sanoi Melusine.

— Ei, ei, vastasi suurherttuatar. Raoul Vignerte tekee minulle seuraa. Minulla on puhuttavaa hänelle. Mutta sinut määrään lepäämään. Lähetä minulle vain kiväärini ja patroonia. Lainaa omasi Vignertelle, jonka pyssy on tuolla alhaalla linnan soraläjien alla.

Nuori tyttö tahtoi yhä tulla mukaamme.

— Mene! sanoi Aurore hänelle tylysti.

Melusine jätti meidät. Hän näytti tosiaan loppuun uupuneelta väsymyksestä ja mielenliikutuksesta.

Me menimme kiertotietä päästäksemme rastaita peloittamatta lehtimajaan, jossa minulla oli ollut ensimmäinen kohtaukseni Lautenburgin suurherttuattaren kanssa. Pihlajista nähtiin tuon tuostakin jonkun rastaan pyrähtävän lentoon ikäänkuin tähyilläkseen ja sitten rauhoittuneena, laskeutuvan jälleen oksalle.

Kun pääsimme lehtimajaan, ajattelin, että oli tehtävä jonkinlaisia ampuma-aukkoja, sillä puut kasvoivat tavattoman tiheässä, ja lehtiverkko ympäröi meitä raikkaana, läpinäkymättömänä seinänä.

Suurherttuatar ei näyttänyt siitä välittävän.

Hän oli ollut koko matkan aivan ääneti. Tyly päättäväisyys kuvastui hänen kasvoillaan. Minäkään en puhunut. Mitäpä, olisin hänelle sanonut? Eivätkö ajatuksemme tällä traagillisella hetkellä olleet samat? Mitä olisi hyödyttänyt vaihtaa niitä?

Äkkiä hänen kasvojensa kiinteä ilme lientyi hieman. Hän alkoi puhua matalalla äänellä. Olin tosiaan hämmästynyt tästä kummallisesta kohtauksesta ja tästä yhtä kummallisesta päähänpistosta lähteä tällaisella hetkellä ampumaan lintuja, joiden tapoja, hän ryhtyi minulle kuvailemaan.

Ladattu kivääri polviensa päällä hän alkoi puhua minulle oudosti hymyillen, niin että pelkäsin tällä hetkellä kaamean yön vaikuttaneen vahingollisesti hänen järkeensä.

— Rastaat. Sinä kai tunnet ne, nuo suuret rastaat. Mutta ne lentävät nopeasti. Vastoin luuloa niitä on hyvin vaikea ampua, sillä ne ovat pohjaltaan sangen petollisia. Tietää niiden olevan läheisyydessä, kuten me tiedämme tällä hetkellä. Niitä ei näe. Vain aavistaa missä ne ovat. Täytyy ampua arviolta. Minä olen tottunut, siihen. Kun siis sanon sinulle: ammu, ja osoitan suunnan, ammut sinä vaikk'et maalia näkisikään. Menet katsomaan ja siellä on rastas maassa.

Hän alensi äänensä. Se kävi teräväksi. Käsi ojennettuna hän osoitti minulle erästä kohtaa, tuskin huomaamatonta lehtien kahinaa tiheässä puistikossa.

— Ammu, käski hän. Ammu, ammu!

— Mutta, sanoin minä arastellen, en näe oikein...

— Taitamaton, mutisi hän. Siis minun on se tehtävä. Hän kohotti ja laukaisi kiväärinsä.

Paukaus, tavaton, hirveä huuto. Minä vapisin kuten vapisivat vielä oksat, joita lyijykuula oli hipaissut.

Nojaten savuavaan kivääriinsä suurherttuatar sanoi minulle kalpeasti hymyten:

— Mene katsomaan...

Minä tottelin ja tunkeuduin horjuvin askelin tiheikön läpi.

Sen takana, verilätäkössä, jota maa joi, kasvot sananmukaisesti lyijykuulan silpomana, jonka hän oli saanut melkein suoraan vasten kasvojaan, Melusine von Graffenfried vääntelehti kuolinkamppailun kouristuksissa.

— Mikä hirveä onnettomuus! huusin minä värittömällä äänellä.

Suurherttuatar oli tullut tiheikön lävitse. Melusinen toinen silmä oli puhki, toinen tuijotti Auroreen mielettömällä kauhun ja kärsimyksen ilmeellä.

Aurore katseli häntä kylmästi ja mutisi Hamletin lauseen Poloniuksen murhan jälkeen:

— _Olisinpa tahtonut, että se olisi ollut joku arvokkaampi._ Kamalasti korahdellen Melusine heitti henkensä.

Hetkisen suurherttuatar pysyi liikkumattomana. Hänen piirteissään kuvastui leppymätön kovuus, joka peloitti minua. Värisemättä hän kesti kuolevan lasimaisen silmän tuijotuksen.

— Lähtekäämme, sanoi hän vihdoin. Täytyy ilmoittaa palatsiin tästä uudesta onnettomuudesta.

Hän otti minun vapisevista käsistäni sirotekoisen, kirjoteräksisen pyssyn, joka oli ollut neiti von Graffenfriedin, ja asetti sen ruumiin viereen.

Sitten hän poistui nopein askelin, annettuaan minulle merkin jäädä.

Seistessäni yksin kuolleen vieressä en aluksi uskaltanut katsoa siihen. Missä olivat nyt, Jumala paratkoon, tuo kaunis, kalvakka iho, nuo soikeat kasvot, raukeat ihanat silmät: kamala verinen sotku, sekaisin hiekkaa ja hiuksia.

Inhoittavat, keltaiset hyönteiset surisivat jo näiden surkeiden jäännösten ympärillä. Taitoin pähkinäpuusta lehdekkään oksan ja aloin sillä hätistellä niitä pois melkein samalla tavalla kuin meillä vanhat sokerileivoskauppiaat huiskivat paperiviuhkalla kärpäsiä koreistaan.

Suurherttuatar palasi pian. Rouva von Wendel, pari kolme hovineitiä ja Melusinen kamaripalvelijatar tulivat hänen mukanaan itkien ja valittaen, Suurherttuatar, aina hermojensa herrana, antoi käskyjä. Melusinen ruumis; nostettiin paareille ja kannettiin palatsiin.

Lähestyessämme palatsia näimme suurherttuan saapuvan surullisen saaton eteen. Hän oli lähdössä tarkastamaan yöllä haavoittuneita, kun sai tiedon uudesta onnettomuudesta, joka oli kohdannut Lautenburgin hovia.

Hän kiiruhti luoksemme ilmeisesti liikutettuna.

— Ah, rouva, sanoi hän puristaen Auroren kättä, mikä valitettava onnettomuus!

— Sattumalla on sallimuksensa, herra, vastasi suurherttuatar ihmeteltävän vakavasti.

— Mutta miten saattoi näin käydä?

— Tiedänkö minä sen? vastasi Aurore. En totta puhuen tiedä siitä sen enempää kuin te tämän yön tulipalon syistä.

Isku oli suora: suurherttua ei painanut alas päätään.

— Olette oikeassa, mitäpä hyödyttää syiden etsiminen, kun surullinen tulos on liiankin todellinen. Sallikaa minun liittyä, seuraanne valittamaan sitä suunnatonta vahinkoa, jonka neiti von Graffenfriedin menetys teille on tuottanut.

— Suunnatonta todellakin, herra, vastasi Aurore ja juuri siksi en vitkastele kiittää teitä, koskapa juuri te olette laittanut niin, ettei tämä vainaja ole aivan tyyten korvaamaton. Olikohan teillä jokin onneton aavistus siitä, mitä nyt on tapahtunut, sinä päivänä, jolloin päätitte herra Vignerten persoonassa antaa minulle toisen uskotun?

Fredrik-August puri huultaan. Mutta hänen vastauksensa oli hirveä.

— Tiedän, rouva, että pidätte hyvin suuressa arvossa herra Vignerten palveluksia, ja näette minun olevan siitä hyvilläni. Kun kumminkin neiti von Graffenfriedin kauhea loppu liikuttaa niin suuresti minua erittäin teitä ajatellessani, johtuu se siitä, että tiedän olevan asioita, joissa nainen on korvaamaton.

Tällainen myrkytettyjen osanotonilmausten vaihto näiden kahden henkilön välillä vaikutti minuun jollain tavoin kaamealta. Kessel, rouva von Wendel, kaikki muut olivat läsnä ja kuulivat voimatta aavistaa kaikkea sitä traagillisuutta, mikä tässä piili. Tunsin samalla kertaa ylpeyttä ja kauhua suurherttuattaren uskottuna olemisestani. Muistin äkkiä herra Thierryn. Olin luvannut hänelle, etten koskaan sekaantuisi Lautenburgin hallitsijoiden sisäisiin asioihin!...

En tiedä mitä minun enemmän piti ihmetellä, suurherttuan hirveää kohteliaisuutta vaiko suurherttuattaren kylmää ylevyyttä. Pelkäsin hetkisen, että suurherttuan alhaiset pistopuheet olisivat saaneet hänet horjumaan, menettämään tyyneytensä. Niin ei käynyt, ja hänen vasta-iskunsa oli hyökkäystä etevämpi.

— Korvaamaton, herraseni, sanoitte. Enhän ajattelekaan, että hän voisi korvata Melusinen, pyytäessäni teitä nyt jättämään herra Vignerten kokonaan minun käytettäväkseni. Luotan päinvastoin hänen alttiuteensa auttamaan minua säilyttämään mahdollisimman elävänä muiston meidän rakkaasta kuolleestamme ja tämän surullisen päivän tapauksista.

Ja hän lisäsi:

Herra Vignerte on tällä hetkellä ilman asuntoa, tulipalon johdosta. Hyväksynette, että hän tästä päivästä alkaen saa nauttia minun vieraanvaraisuuttani.

Suurherttua kumarsi.

— Toivomuksenne mukaan, rouva. Kunpa hänen seuransa toisi teille edes hiukan rauhaa, joka on moraaliselle terveydellenne niin tarpeellista näiden vaikeiden koettelemusten jälkeen, jotka Kaikkivaltias on nähnyt hyväksi kannettavaksemme, antaa.

Senjälkeen hän lausui hyvästit ja poistui.

Suurherttuattaren ruumiskappeliksi muutetussa, huoneessa ruumiskirstu katosi Sirkassian ruusujen ja iiristen kukkiin, joiden välistä kohosi suitsusavumaljoja.

Aurore oli tahtonut jäädä yksin minun kanssani valvomaan kuollutta ystävätärtään.

Puettuna mustaan armenialaiseen tunikaan hän mutisi puoliääneen kauniita ortodoksisia rukouksiaan.

En ollut kahteen päivään sulkenut silmiäni. Keskiyön aikana vaivuin äärimmäisen väsyneenä unenhorteeseen nojatuolissani.

Kun aukaisin silmäni, seisoi suurherttuatar edessäni. Suurten kynttilöiden valo loi hänen kasvoihinsa häilähteleviä, vienoja varjoja.

Käsi otsallani hän surumielisesti hymyillen mutisi:

— Sinä menehdyt väsymyksestä. Mene nukkumaan, ystävä, ystäväraukka, jota olen voinut epäillä.

Mikä ihmisvoimien heikkous. Uni riisti minulta tämän yön, jonka olisin voinut viettää hänen luonaan keskellä kuolinkukkien kirpeää tuoksua, tässä ruumisalttarin ilmakehässä, jossa voi odottaa kaikkea.

Asetuin levolle neiti von Graffenfriedin huoneeseen. Vanha hupsu palvelijatar tuli nuristen vaihtamaan kuolinliinat uusiin lakanoihin.

* * * * *

Tiistaina 28 päivänä tapahtuivat Melusinen hautajaiset. Suurherttua, suurherttuatar ja perintöherttua seurasivat jalkaisin ruumisvaunuja, joiden valkoista käärinliinaa peittivät Daghestanin palsamintuoksuiset kukat.

Olin upseerien, palatsin virkailijoiden ja Lautenburgin arvohenkilöiden joukossa. Eskadroona 7:nnestä husaarirykmentistä oli suurherttuattaren käskystä kunniavartiostona. Suurherttuan käskystä katedraalin sielukellot löivät kumein ja verkkaisin lyönnein surusaatolle tahtia.

Kookas vanhus ankaran askeettisin Moltke-kasvoin ja puettuna ylväästi poimuilevaan vanhanaikaiseen lievenuttuun, kävi edellä, rinnallaan juron näköinen, ynseä luutnantti Brunswickin husaarien sinisessä univormussa. Nämä olivat Richard ja Albrecht von Graffenfried, vainajan isä ja veli.

Kun arkku kannettiin Siegstrassen kappeliin, värisytti jäätävä kylmyys jäseniäni. Ajattelin eräänlaisella kauhulla, että hän, Melusine, jonka aistillisen ihana ruumis olisi välttämättä tarvinnut katolilaisten hautajaismenojen harrasta, hiljaista loistoa, kuului reformeerattuun kirkkokuntaan.

En ollut koskaan ennen käynyt missään protestanttisessa kirkossa. Sellainen on kauhea paikka. Eivät siellä kyyneleetkään uskalla kohota silmiin, pelosta että tuossa paikassa jäätyvät.

Laiha ruumiinsa kohoten esiin jonkinlaisesta pyörökateederista, vapaamuurarien esimiehen vaatteusta muistuttavassa kummannäköisessä puvussaan pastori Silbermann puhui. En tiedä mistä syystä hän oli valinnut aiheekseen raamatun kertomuksen Jeftan tyttärestä. Ei mikään sopinut niin huonosti voimattoman, raukean vainajan muistolle kuin tämän kolkon, tylyn juutalaisnaisen mieliinpalauttaminen.

Koko sillä kiihkeydellä, jolla joku matematiikan professori innostuisi todistamaan kolmikulmioiden kolmea yhdensuuruisuustapausta, pastori puhui.

Kun hän tuli kuuluisaan lauseeseen: Lyö tätä rintaa, joka sinulle aukenee, siirtyivät silmäni suurherttuattareen. Näin että hän itki.

Automobiilit veivät meidät kirkosta asemalle. Arkku nostettiin vaunuun kukkineen, jotka jo olivat kaikki käpristyneitä.

Palatsiin palatessani kohtasin peilisalissa, joka viiden aikana iltapäivällä oli yhtä autio kuin keskiyölläkin, äkkiä luutnantti Hagenin. Hän oli kalpea ja näytti odotelleen minua.

— Herraseni, sanoi hän matalalla äänellä, odotin teitä kaksi tuntia toissapäivänä Meilleraien sillalla.

Olin, sanon sen, täydelleen unohtanut meidän pikku kohtauksemme. Tunnustin sen hänelle aivan avomielisesti.

— Voinko toivoa, että tämän jälkeen teille, ei enää satu näin harmillisia unohduksia? mutisi hän matalalla äänellä.

Puhuessaan hän pyyhkäisi poskeani hansikkaalla, joka hänellä oli oikeassa kädessään.

Olin vastaamaisillani tuimalla korvapuustilla. Mutta hänen teeskennelty tyyneytensä sai minut hillitsemään itseni.

— Herra, sanoin hänelle, olen huomenaamulla kello kuusi käytettävissänne.

— Määrätkäämme, pyydän, heti ehdot, sanoi hän. Ei todistajia, ketään, luonnollisesti. Mutta te olette loukattu puoli. Minkä aseen valitsette?

Jos olisin ollut vähemmän liikutettu, olisi tämä kysymys saattanut minut kovasti hämille. Nyt en sitävastoin epäröinyt lainkaan.

— Tämän, vastasin vetäen taskustani suurherttuattaren browningin.

Hän teki pienen hämmästyneen liikkeen.

— Se ei ehkä ole aivan sääntöjen mukaista, sanoi hän. Mutta yhdentekevää, suostun. Seitsemän laukausta mielen mukaan merkinannosta lukien. Ja välimatka?

Kymmenen askelta, vastasin vähääkään ylittämättä siitä mitä sanoin.

Hän hymyili heikosti.

Siis kuolemaan saakka. Tapahtukoon tahtonne mukaan, herra.

Ja hän poistui.