Part 15

Tapasin suurherttuattaren huoneessaan. En ollut, käynyt siellä sitten murhenäytelmän jälkeen. Hän viittasi minua istumaan ja pysyi vaiti. Vähitellen hämärä ympäröi meidät. Yölamppu, joka paloi jumalankuvan edessä, himmeni punertavaksi. Melusinen gusli oli vielä matolla. Ajatuksemme olivat samat. Ne kohdistuivat tuohon toiseen kauniiseen aistillisuuden soittimeen, joka sekään, tällä hetkellä jo salaperäisten maatumisilmiöitten saaliina, ei enää koskaan väräjäisi.

* * * * *

Mitkä tunnit Aurore nukkui? Melusine yksin sen oli tietänyt. Kuulimme lintujen heräävän aamun sarastaessa. Peipposten ja varpusten piipitystä seurasi satakielen surunvoittoinen laulu. Te linnut, kuulisinko teidän seuraavan huomenlaulunne?

Huomasin että oli aika. Poiketen seurustelusäännöistä sanoin Aurorelle:

Sallikaa minun poistua. Olen väsynyt.

Hän katsoi minuun moittivan näköisenä. Minusta tuntui kuin hän olisi ajatellut: Melusine, hän ei ollut koskaan väsynyt.

Ah, jospa hän tietäisi, sanoin itselleni. Ja hetkisen tunsin kiusausta kertoa hänelle kaikki.

Palasin huoneeseeni poistuen sieltä hetken kuluttua ja kiertäen varovaisuuden vuoksi kunniasalin kautta, jottei suurherttuatar ikkunastaan voisi minua nähdä.

Kello oli juuri lyönyt viisi, kun saavuin Meilleraien sillalle. Tämä pieni odotusaika tuntui minusta kokonaiselta onnen iäisyydeltä. Koskaan ei luonto ollut näyttänyt silmiini niin ihanalta, koskaan en ollut rakastanut elämää niin kiihkeästi kuin tällä hetkellä, jolloin ajattelin, että minun ehkä täytyi se jättää.

Tiesin, että Hagen oli linnaväen parhaita miekkailijoita. Hän oli myös etevä pistoolinkäyttäjä, sitävastoin kuin minun kehitykseni ja harjaantumiseni oli rajoittunut siihen, että reserviupseerin harjoituskursseillani olin ampunut pari tusinaa revolverin patrooneja.

Käsipuuhun nojaten katselin, miten Melna kohisi allani kallioiden välissä. Pieniä hopeataimenia hypähteli kuohujen keskellä. Muistin niitä lohia, joita kymmenen vuotta aikaisemmin oli pyydystänyt Ossaussa Laruns'in ja Pont-de-Béonin välillä.

Minne tämä joki virtasi? Alleriin, joka laskee Weseriin, ja se taas Pohjanmereen, joka on yhteydessä Kanaalin kanssa. Kanaali on Atlantin meren haarautuma, johon purkautuu Adour. Adouriin purkautuu Peyrehoraden sinisen linnan likellä. Paun vuoripuro, vahventuneena sitä ennen Ossaun vuoripurosta.

— Pyydän anteeksi, herra professori, että olen antanut odottaa. Mutta kello ei ole vielä, aivan kuusi.

Hagen. En ollut nähnyt hänen tulevan. Tuskinpa olin häntä ajatellutkaan.

Tervehdimme toisiamme.

— Minulla on mukanani kaikki mitä tarvitaan voidaksemme taistella todistajitta.

Hän oli vetänyt taskustaan täytekynän ja paperin.

— Kun aseeksi oli sovittu browninki, otin omani mukaan. Voimme vetää aseista arpaa, jos niin haluatte. Mutta luulen, että se on tarpeetonta, malli on sama. Ehkä odottaessamme tahtonette hyväntahtoisesti allekirjoittaa tämän.

Hän oli kirjoittanut minun ja omassa nimessään asiakirjan, jossa molemmat ennakolta tunnustimme, että kaikki oli tapahtunut laillisesti.

— Jos onnettomuus sattuisi, poistaa tämä eloonjääneeltä kaikki ikävyydet, katsoi hän hyväksi selittää minulle.

Virallisemmin ei olisi voitu menetellä.

Olin kumminkin utelias tietämään, miten merkinanto tapahtuisi. En voinut olla sanomatta sitä hänelle.

Hän hymyili itsekylläisesti.

— Olen pitänyt siitäkin huolen, vastasi hän.

Näin sanoessaan hän kääri, auki paketin, josta tuli esille herätyskello.

— Sointiviisari on asetettu kello kymmentä yli kuuden kohdalle, sanoi hän. Voitte todeta. Kun kello läpsähtää soimaan, saamme ampua, ollen meillä vapaus vaihtaa paikkaa. Se on muutoin mainittu asiakirjassa.

En tosiaan tiennyt sanoa tästä menettelystä, oliko se traagillista vai naurettavaa.

Hagen luki askeleet.

— Kahdeksan, yhdeksän, kymmenen. Herra professori, olette hiukan pitempi kuin minä. Mitatkaa te vuorostanne jos tahdotte, otamme sitten keskipituuden.

Tarpeetonta, sanoin, tämä etäisyys on sopiva.

Hän kumarsi ja veti browningin taskustaan.

— Seitsemän yli kuuden, sanoi hän. Voimme asettua paikoillemme.

Asetin jalkani viivalle, jonka hän oli vetänyt ensimmäiseen paikkaan. Me seisoimme nyt vastatusten.

Herätyskello oli asetettu sillan käsinojan päälle niin, että kellotaulu oli meidän kummankin näkyvissä. Terävä nakutus kuului selvästi virran kumean kohinan halki.

Katsoin vastustajaani. Hänen silmänsä, maahan luotuina kuin nuoren tytön, tarkastelivat jalkojani.

Yhdeksän yli kuuden.

— Hän odottaa soimista ja minä seuraan viisaria, ajattelin. Jospa herätyskello rupeaakin soimaan aikaisemmin kuin viisari näyttää?

Äkkiä näin Hagenin kohottavan päänsä; hänen uljas tyyneytensä oli kadonnut. Kauhistunut ilme levisi hänen kasvoilleen.

Käännyin, ajattelematta että tämä liike saattoi maksaa elämäni. Samassa kello alkoi soida räikeästi kilisten ja jatkoi sitten soimistaan.

Suurherttuatar Aurore seisoi takanani.

Silloin ymmärsin, miksi luutnantti ei ollut ampunut.

Aurore oli nyt meidän molempien välillä.

— Jompikumpi teistä, herrat, voi selittää syyn tähän outoon näyttämölleasetukseen, sanoi hän kylmästi.

Hän ei saanut vastausta.

Hagenin tekemä asiakirja oli herätyskellon alla. Hän otti sen.

— Ymmärrän, sanoi hän luettuaan. Browningeilla. Herra Vignerte, käytätte hyvin huonosti esineitä, joita haltuunne uskotaan. Ja te, luutnantti von Hagen, onnittelen. Olette hämmästyttävän kekseliäs.

Hänen tähän asti pilkallinen äänensä tuli hyvin ankaraksi.

— Jos teillä, herrat, on tällainen tapa osoittaa minulle uskollisuuttanne, jota olette korviini toitottaneet, saatte tietää, ettei se ole varsin suuresti minun mieleeni. Herra Vignerte, te olette muukalainen ja niinmuodoin ette tunne täällä voimassaolevia asetuksia kaksintaistelusta. Mutta te, luutnantti, te tunnette ne.

Hagen painoi päänsä alas.

— Te tiedätte hyvin, että 7:nnen husaarirykmentin upseeri ei saa taistella saamatta ensin everstin hyväksymistä. Luutnantti Techner rangaistiin tämän määräyksen rikkomisesta, siitä ei ole vielä vuottakaan, kolmenkymmenen päivän linna-arestilla. Oletteko unohtanut hänet?

Hagen ei vastannut.

— Te menette panemaan univormun yllenne, herra von Hagen, sitten menette kasarmiin ja olette siellä majuri von Haugwitzin käytettävänä siihen asti, kunnes teille, raporttitietä, on ilmoitettu viidentoista päivän aresti, mihin, ottaen huomioon ansionne, rajoitan rangaistuksenne. Voitte mennä, herraseni. Ottakaa herätyskello mukaanne.

Luutnantti Hagen teki puolikäännöksen, tervehti everstiään ja läksi.

VIII.

Suojapaikkamme harmaassa oviaukossa, josta nyt kylmä aamuilma tunki sisälle, näyttäytyi musta hahmo.

— Herra luutnantti, herra luutnantti, kello on viisi.

Se oli vartijajoukkueen sotilas, jonka olin kaiken varalla käskenyt herättää meidät tähän aikaan.

Puolen tunnin kuluttua, hyökkäys, sanoi Vignerte. Lähtekäämme, täydennän ulkona kertomukseni. Se on muutoin jo hyvin lähellä loppuaan.

Kaikki tähdet olivat sammuneet. Yksi ainoa kimalteli vielä hyvin matalalla, idän puolella, paikassa, josta nouseva päivä sen pian karkailtaisi.

Olimme sijoittuneet tukkivarusteen päälle rotkon reunalle; siitä meillä oli vapaa näköala komppaniamme miehittämän linjan ylitse. Saatoimme sieltä erinomaisesti seurata pian alkavan äkillisen hyökkäyksen kaikkia käänteitä.

Sivullamme oli suorakulmion muotoon koottu risuläjä. Se oli sotilaan vaatimaton hauta. Saatoin pienestä, valkeasta puurististä lukea seuraavat veden jo liuottamat sanat:

»Mohammed Beggi ben Smail, II.-sta siirtomaarykmentistä, kaatui Ranskan puolesta 23 p:nä syyskuuta 1914. Rukoilkaa hänen puolestansa.»

Olen harvoin nähnyt mitään niin liikuttavaa kuin tämä pieni risti, joka lapsen hartaudella pyysi kristillistä rukousta musulmanisotilasparan tomulle.

Vignerte tuijotti edessämme olevaa maisemaa odottaen hetkeä, jolloin häipyvä pimeys sallisi hänen tarkastaa seutua. Mutta se ei tullut vielä vähiin aikoihin. Töin tuskin erotti taivaanrannalla vihollisen miehittämien kukkuloiden mustat ääriviivat.

* * * * *

Hurtebisen ja Craonnen ylitse, sanoi hän, Laonin, Sains-Richanmontin ja Guisen poikki, Capellen ja tuon Nouvionin metsän kautta, jossa hyökkäsimme valkeita, kyrassiereja vastaan, ajatukseni usein liitää Hannoverin hiekkaisille tasankomaille, Lautenburgiin, jonne olen jättänyt Auroren. Miten hänen käy huoneessaan turkiksiensa ja jalokiviensä keskellä? Jumalani, mitä he ovat, mahtaneet hänelle tehdä?

Kun Meilleraien sillan kohtauksen jälkeen palasimme palatsiin, ei hän puhunut minulle sanaakaan. Aterioitsimme yhdessä. Sitten hän ryhtyi panemaan maljakkoihin suuria mustia iiriksiä ja valkeita kuminankukkia.

Kellon kymmenettä käydessä hän kutsui kamarineitsyen.

— Onko neiti Marthe jo tullut? kysyi hän.

Saatuaan myöntävän vastauksen hän sanoi:

— Päästäkää hänet sisälle.

Neiti Marthe saapui joka vuosi tähän aikaan näyttämään suurherttuattarelle Pariisin huvikauden tuhansia viehättäviä korukapineita. Hiukkasen Madelainen puistokadun tuoksua tuli tämän hienon ja sievän tytön mukana huoneeseen.

— Teillä on kai ollut onnellinen matka, lapseni? kysyi Aurore.

— Tulin eilen illalla, armollinen rouva, vastasi nuori tyttö. Pyydän anteeksi, että näin heti tulin häiritsemään teidän korkeuttanne, mutta minun täytyy lähteä paluumatkalle tänä iltana.

— Mitä kauniita kapineita tuotte minulle tänä vuonna?

Neiti Marthe otti pahviaskeistaan esille pieniä pariisilaisia koruja, tylliviuhkoja, samettisia ja läikesilkkisiä käsilaukkuja, pieniä maali-, puuderi ja kasvolaastarirasisioita, kaikenlaisia tuollaisia ylellisyystavaroita, jotka muutamille käyttäjilleen antavat nousukkaan leiman.

— Jättäkää minulle kaikki nämä, sanoi Aurore. Sanotte Duvelleroylle, että asia järjestetään. Tarvitsen marraskuussa Watteau- tai Lancret-mallisen viuhkan; sen pitää olla valmis, kun tulen Pariisiin.

— Teidän korkeutenne saa sen, vastasi nuori tyttö varmasti.

— Hyvä. Te lähdette tänä iltana kello viiden junassa. Jäätte aterialle luokseni. Saatte kertoa minulle hiukan siitä, mitä Rauhankadulla ensi talvena tapahtuu.

Koko aterian ajan ihmettelin sitä miellyttävää yksinkertaisuutta, jolla tämä pikku pariisitar vastasi suurherttuattaren kysymyksiin. Olin ylpeä kauniista kotimaalaisestani nähdessäni Auroren, joka oli niin kopea Lautenburgin naisia kohtaan, kohtelevan tätä tyttöä kuin vertaistaan. Matta millä ihmetyksellä pallinkaan merkille, miten tavaton itsensähallitsemiskyky oli tällä prinsessalla, joka kolmen päivän ja kolmen yön järkytyksistä huolimatta vielä pystyi keskustelemaan keveän huolettomasti tuhansista Pariisin muotien pienistä yksityisseikoista.

Suositatte siis minulle yhä Carlier'ta?

— Kyllä, armollinen rouva. Se on sittenkin hatuista paras.

— Laurence ei ole enää Pyramiidi-kadun varrella. Se on muutettu suureen myymälään Auber-kadulla. Ehkäpä käyn siellä.

— Teidän korkeutenne tehköön niin. Laurence harjoittaa etenkin suurta vientiliikettä. Enimmät sen kaupoista tapahtuvat ulkomaalaisten välityskauppiaiden kautta.

Olin onnellinen tästä lörpöttelystä, tästä hilpeästä väliajasta keskellä traagillisia tapauksia, jotka se sai minut melkein unohtamaan.

Kolmen tienoissa suurherttuatar antoi Marthelle käärön.

— Tässä matkaanne varten, lapsukaiseni. En tahdo myöhästyttää teitä junasta. Auto vie teidät hotelliinne ja sieltä asemalle. Olen käyntiinne hyvin tyytyväinen. Muistakaa viuhkaani. Näkemiin sitten. Marraskuussa tulen teitä tervehtimään.

Kun pikku auringonsäde oli poissa, vaipui suurherttuatar hetkiseksi ajatuksiinsa, kosketellen pitkin huonetta siroteltuja korukapineita. Sitten hän sanoi minulle:

— Herra Vignerte, minulla, on teille tärkeä uutinen ilmaistavana.

Vastasin kiihkeän kysyvällä katseella.

— Saan ilmoittaa teille, jatkoi hän, että olen saanut erään kirjeen, kirjeen herra von Booselta.

Minä hämmästyin.

— Luuletteko, sanoi hän, että tämä ystävällinen Marthe-neiti on tehnyt matkan Pariisista tänne vain tuodakseen minulle Duvelleroyn korukapineita — sangen somia muutoin?

* * * * *

Perjantai. Kello kahdeksan illalla.

Olimme juuri nousseet aterialta. Kamaripalvelija tuli sisälle tuoden iltapostin — kymmenkunta kirjettä — jotka hän antoi suurherttuattarelle.

— Sallithan, ystäväiseni? sanoi hän minulle.

Hän tarkasti kirjeiden sinetit toisen toisensa jälkeen. Sitten hän avasi yhden.

— Se on tämä, sanoi hän luettuaan.

Hän ojensi minulle kirjeen.

Se oli avustuspyyntö eräältä hampurilaiselta hyväntekeväisyysyhdistykseltä. Siinä ilmoitettiin kansanjuhlasta, joka seuraavana maanantaina pantaisiin toimeen työläisten lastenseimien hyväksi.

— Me menemme sinne, sanoi Aurore lyhyesti. Se on Boosen kanssa sovittu merkki.

Pari päivää sitten olin saanut tietää kaikki. Suurherttuatar oli minulle kertonut, miten hän, heti kun olin antanut hänelle Petermanns Mittheilungenista löytämäni asiakirjan, oli kirjoittanut parooni von Booselle Kongoon. Mitä todisteita hän oli voinut esittää tälle miehelle, en ole koskaan saanut tietooni. Tosiasia oli, että Marthen tuoma kirje ilmoitti suurherttuattarelle, että von Boose oli lähtenyt Afrikasta. Nyt hän oli saapunut Hampuriin. Hänellä oli epäilemättä tehtävänä tärkeitä paljastuksia.

— Olen luvannut siitä palkinnon, mutisi Aurore kelmeästi hymyten.

— Lähdemme huomenna, jatkoi hän.

Hän silmäili minua, mietti hetkisen ja sanoi sitten:

— Ystäväiseni, alan epäröidä vaikkakin myöhään; en tahdo hyväkseni käyttää uhrautuvaisuuttasi. Tiedätkö, että olet sotkeutunut hyvin peloittavaan juttuun?

— Entä te? sanoin minä.

— Minuun nähden on toisin. Minä taistelen vapauteni puolesta, joka on minulle elämääni kalliimpi. Ja sitten vielä minä olen kaikesta huolimatta Lautenburgin suurherttuatar ja ennen kaikkea Tjumenin ruhtinatar. Minun takanani on tsaari, koko suuri Venäjä. Se täytyy ottaa huomioon. Mutta sinä, ystävä, ajattele Cyrus Beckiä, ajattele Melusinea. Miksi, mistä hyvästä sinä uhrautuisit?

Katseessani, jonka häneen loin, kuvastui sellainen moite, että hän, korkea, halveksuva ruhtinatar, painoi päänsä alas.

— Anteeksi, mutisi hän.

Sitten hän sanoi:

— Olkoon niin sitten. Lähdemme huomenna. Soita. Annan määräyksiä matkaa varten.

Painoin sähkönappulaa. Askeleita kuului. Ovelle koputettiin.

— Sisään, sanoi Aurore.

Ovi avautui.

— Ah, huudahti suurherttuatar.

Luutnantti Hagen seisoi kynnyksellä.

Hän oli hiukan kalpea ja seisoi jäykässä kunnia-asennossa oikea käsi kypärin tasalla, jonka metallinen leukahihna oli käännetty hänen rypistyneen leukansa alle.

— Luutnantti von Hagen, tosiaan! sanoi Aurore, joka oli jälleen päässyt tasapainoon, mistä lähtien arestissa istuvat upseerit eivät enää suvaitse oleskella linnoituksessa?

Hagen vaikeni liikkumattomana ja kylmänä.

— Suonette minulle selityksen, herraseni... Arestinne ei ole loppunut, mikäli tiedän?

— Se on loppunut, teidän korkeutenne, mutisi Hagen.

— Loppunut? huudahti suurherttuatar. Oletteko menettänyt järkenne, herra von Hagen!

— En, teidän korkeutenne, sanoi pikku luutnantti matalalla ja itsepintaisella äänellä. Arestini on loppunut tänä iltana.

— Loppunut! huusi Aurore aivan suunniltaan joutuen. Tiedättekö, luutnantti, mihin asetatte itsenne alttiiksi jatkaessanne tätä pilaa? Tiedättekö, että on vain yksi tapaus, yksi ainoa tapaus, jonka sattuessa voidaan keskeyttää minun määräämäni arestirangaistus?

— Tiedän sen, teidän korkeutenne, sanoi Hagen.

— Ja että tämä tapaus on...

— Sota, täydensi luutnantti.

Tämä näyttää teistä ehkä epätodennäköiseltä: keskellä niitä draamallisia kohtauksia, joiden näyttämönä Lautenburgin hovi sattui olemaan, olivat heinäkuun viimeisen viikon suuret tapaukset menneet melkein huomaamatta ohitsemme. Olimmehan kyllä omistaneet hiukan huomiota Serbian nootille, mutta asesalin yön jälkeen ei meille ollut olemassa enää mitään muuta kuin ne tapahtumat, joista olen teille kertonut, ei Itävallan ultimatumia, ei Saksan _Kriegszustandia_, ei mitään, sanon minä. Ja nyt tämä, niin yksinkertainen sana: sota!

Silmäilin tyrmistyneenä Hagenia. Hän oli vaihtanut punaisen viittansa vihreän harmaaseen kenttäpukuun.

Tukahduttaen hämmästyksensä pysyäkseen mahdollisimman kylmänä Aurore kysyi:

— Sotako, herra von Hagen, ja ketä vastaan?

— Tänä iltana Venäjää vastaan luultavasti, teidän korkeutenne, sanoi pikku luutnantti, ja huomenna epäilemättä Ranskaa vastaan. Suurherttua saapui tunti sitten Berliinistä tuoden mukanaan armeijakunnan liikekannallepano-käskyn.

Aurore meni ikkunan ääreen ja avasi sen selko selälleen. Vallitsi painostava kuumuus.

— Ja suurherttua, luutnantti, on varmasti antanut teidän tehtäväksenne ilmoittaa minulle, tämän suuren uutisen... En siinä tapauksessa huomaa, mitä hyötyä teillä on noista neljästä husaarista, jotka näen tuolla alhaalla oven luona.

Hagen karahti punaiseksi ja tuli sitten kalpeaksi.

— Teidän korkeutenne! sopersi hän.

— Mitä? sanoi suurherttuatar ylpeästi.

— Minulla on toinen tehtävä. Suokaa minulle anteeksi...

— Asiaan, asiaan, luutnantti, älkää vapisko noin. Ellette edes kykene ilmaisemaan mistä on kysymys, ette koskaan saa voimaa sen suorittamiseen. Sanokaa suoraan siis, minä olen kai vankina palatsissa, eikö niin?

— Oh, teidän korkeutenne, huudahti Hagen, kuinka olette voinut ajatella että... Minäkö hyväksyisin...

— Mistä on sitten kysymys?

Luutnantti käänsi sanaakaan sanomatta silmänsä minuun.

— Rouva, sanoin minä astuen esiin, älkää kiusatko itseänne kauempaa. Herra von Hagen, miksi ette voi yksinkertaisesti sanoa saaneenne, tehtäväksenne vangita minut.

Seurasi hiljaisuus.

— Onko se totta, herraseni? kysyi suurherttuatar.

Hagen painoi päänsä alas.

— Voitteko sanoa, mistä syystä tämä vangitseminen tapahtuu?

— Teidän korkeutenne, sanoi Hagen, joka sai hiukan varmuutta, olen vain sotilas ja tottelen saamiani käskyjä arvelematta. Mutta on helppo käsittää: herra Vignerte on ranskalainen ja lisäksi upseeri. Ranska asettaa väkeänsä liikekannalle meitä vastaan. Ranskalaisia lentäjiä on kuuleman mukaan jo pommitettu...

— Te olette sotilas, herraseni, ja tottelette saamianne käskyjä, keskeytti suurherttuatar. Se on aivan paikallaan, mutta voitteko valtuuttaa minulle, ettette ole itse ollut tätä käskyä aikaansaamassa?

Hagen ei vastannut, mutta vihainen katse, jonka hän loi minuun, oli riittävän kaunopuheinen.

Suurherttuatar sanoi minulle lyhyesti:

— Pankaa päällenne.

Hän itsekin pani hartioilleen väljän, tumman viitan. Sitten hän meni laatikolleen. Näin hänen penkova sitä, ottavan eri esineitä, jotka hän sujautti viittansa avariin taskuihin.

— Herra von Hagen, sanoi hän palatessaan luoksemme, linnoitukseenhan teidän on vietävä herra Vignerte? Mihin aikaan?

— Hänen on oltava siellä kello kymmenen, teidän korkeutenne.

Silloin rajattoman halveksuvasti hymyillen hän asetti kätensä von Hagenin olkapäälle.

— Olet siis, sanoi hän, hetkiseksi voinut kuvitella itsellesi, että jättäisin hänet sinun käsiisi?

Musertava majesteetillisuus oli hänen katseessaan, hänen ryhdissään, hänen sanoissaan. Näin luutnantin painavan päänsä alas ja vapisevan koko ruumiiltaan.

— Ludwig von Hagen! jatkoi hän. Eräänä päivänä, siitä on nyt neljä vuotta, sain kuulla että eräs VII:n husaarirykmentin upseeri oli pelannut, oli harjoittanut vilppiä. Se merkitsi hänelle häpeää ja kuolemaa. Seuraavana päivänä tuon upseerin velat oli maksettu, asia haudattu hiljaisuuteen, ja hän itse, päässen minun käskyläisupseerikseni, hämmästytti koko linnaväkeä ihmeellisellä ja nopealla menestyksellään. Siitä on syntynyt puheita, joita olen halveksinut. Itse parhaiten tiedät, että tähän toimenpiteeseen johti minut halu pelastaa häpeästä kunnon nuori mies, joka oli hyvää sukua ja jota luulin rehelliseksi ja uskolliseksi.

Tämä tässä sitävastoin, sanoi hän viitaten minuun, ei ainoastaan ole minulle mitään velkaa vaan on vielä aiheettomien epäluulojen johdosta saanut puoleltani osakseen välinpitämättömyyttä ja halveksumista. Hän ei siitä masentunut. Hiljaisuudessa hän on työskennellyt hyväkseni. Hän ei ehkä itse vielä tunne tekonsa koko merkitystä. Joka tapauksessa hän tiesi panevansa alttiiksi elämänsä. — Ja nyt se mies, joka saa kiittää minua kaikesta, tulee vangitsemaan sitä, jota minä saan kiittää kaikesta.

Kyyneleitä näkyi pikku husaarin poskilla.

— Mitä tahdotte minun tekevän? sopersi hän värisevällä ja sortuneella äänellä.

— Että maksat velkasi minulle, vastasi Aurore. Se päivä on nyt tullut, enkä voi kuitenkaan surkutella sinua siitä, että olet itse saattanut itsesi tähän suoritustilaan.

— Käskekää, sanoi hän, tottelen.

— Mene alas ja aloita lähettämällä pois sotilaat. Keksi jokin syy, joka ei sitten tuota sinulle ikävyyttä.

— Nyt, sanoi hän, kun luutnantti oli palannut, menet autovajaan. Siellä on vielä joku ohjaajista. Käsket vetää ulos suuren harmaan Benz-auton kaikkine varusteineen, sammutetuin lyhdyin, ja ohjaat sen itse tuonne alas. Kello on kahtakymmentä vaille yhdeksän; ole valmis viimeistään kello kymmenen.

Levitettyhän pöydälle matkakartan Aurore kumartui sitä tarkastamaan. »Selvästi paljon lyhyempi Aix-de-Chapellen ja Belgian kautta», mutisi hän, »mutta tunnen paremmin Wiesbadenin ja Thionvillen tien.»

— Oletko valmis? kysyi hän minulta.

— Mitä aiotte tehdä? kysyin.

— Viedä sinut Ranskaan tietenkin.

Hän lisäsi:

— Olen pannut palttoosi taskuun rahaa ja revolverin: niillä läpäisee kaikkialla.

Ystäväni, Aurore oli hyvin kaunis silloin. Jos olisitte nähnyt hänet noin, ymmärtäisitte mielenliikutuksen, joka tällä hetkellä sortaa ääneni.

Kumea kohu kuului ikkunan alta. Benz oli siellä.

— Tule, sanoi Aurore.

Samassa Hagen astui sisään.

Kuinka kaukana olikaan nyt hänen ynseä itsepäisyytensä. Hän lankesi polvilleen suurherttuattaren eteen.

— Te lähdette, lähdette hänen kanssansa ainiaaksi, sopersi hän nyyhkyttäen.

Suurherttuatar katsoi häneen hiukan lempeämmin.

— Luullessanne niin, herra von Hagen, on tottelevaisuutenne teille sitä suuremmaksi ansioksi. Tietäkää siis, etten lähde pois. Olen sidottu tähän paikkaan, jota inhoan täällä, jäljelläolevan tehtäväni vuoksi. Mutta tällä hetkellä olen velvollinen pelastamaan sen, joka on uhrannut kaikki minun puolestani.

— Ah, kiitos, kiitos, sanoi nuori mies.

— Odottakaahan vielä, ennenkuin kiitätte minua, sanoi Aurore. Herra von Hagen, teillä on kai mukananne, otaksun niin, henkilötodistuksenne ja liikekannallepanomääräyksenne?

Hagen nousi horjuen.

— Liikekannallepanomääräykseni? toisti hän hyvin kalpeana.

— Niin, sanoi suurherttuatar tyynesti, ehkä tahdotte jättää ne herra Vignertelle. Meidät voidaan pysähdyttää matkallamme täältä rintamalle. Tiedän kyllä, että minun tuskin tarvitsee muuta kuin ilmoittaa nimeni selviytyäksemme mistä hyvänsä. Mutta voimme joutua tekemisiin typerien vahtisotilaiden kanssa. Ei saa hukata aikaa. Luutnantti Hagen pääsee menemään esteettömästi kaikkialla. — Nopeasti siis.

Upseeri oli kalman kalpea. Hirveä taistelu riehui hänen sielussaan.

— Te otatte siinä minun kunniani, rouva, sanoi hän vihdoin.

— En ota koskaan enempää kuin mitä olen teille antanut, herra von Hagen, vastasi Aurore säälimättömästi. Mutta ei pidä mitään liioitella. Ette joudu vaaraan, ellette itse tahdo. Pyydän teiltä vain kahta asiaa: ilmoittakaa lähtömme vasta kello kymmenen jälkeen ja järjestäkää niin että luullaan meidän lähteneen Aix-la-Chapellen tietä. Jos suurherttua on kyllin julkea käyttääkseen puhelinta tai sähköttämistä, ei suuntamme saa olla hänelle tunnettu. — Siispä näkemiin: huomenna tähän aikaan olen takaisin.

Hän ojensi kätensä, jonka Hagen kostutti kyyneleillään.

— Voinhan luottaa sinuun, ystäväni? sanoi Aurore.

Kykenemättä liikutukseltaan puhumaan Hagen teki myöntävän merkin.

Itsekin syvästi liikutettuna lähestyin häntä ja ojensin käteni tälle miehelle, joka pani tällä hetkellä kaikki alttiiksi minun tähteni. Mutta hän perääntyi ja vastasi minulle sanoin kuvaamattoman vihaisella katseella:

— Herra, rukoilen Jumalaa, että hän antaisi meidän pian kohdata toisemme toisaalla.