Part 16

Aurore kohautti olkapäitään; kuulin hänen mutisevan jotakin miesten typeryydestä. Mutta hän meni jo portailla. Seurasin häntä luotuani viimeisen silmäyksen turkisten, jalokivien ja kauniiden, kalpeiden kukkien kamariin...

— Nouse autoon, sanoi Aurore matalalla äänellä.

Asetuin istumaan hirvittävään Benz-autoon. Läksimme liikkeelle. Kun ajoimme Meilleraien sillan yli löi Lautenburgin ja linnan tornin vanha kello yhdeksän.

* * * * *

Loppumattomiin jatkuva valkea tie hohti harmahtavana kuunvalossa. Auto kiiti sitä pitkin meluttomasti, huimaavaa vauhtia. Käänteissä sain tuntea, miten uskomattoman varma ohjaajattareni käsi oli.

Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, että ennenkuin pääsin oikein tajuihini, olimme jo tehneet matkaa yli sata kilometriä. Silloin Auroren lause: »Huomenna tähän aikaan olen takaisin», palasi muistiini ja ajattelin, että muutamien tuntien kuluttua minun oli erottava, suurherttuattaresta.

En noussut kapinaan. Hurja vauhti, jolla kiisimme eteenpäin, vaikutti minussa turruttavaa uupumusta ja tunsin melkeinpä nautintoa. Mustat metsiköt, hopeanhohtoisten jokien ylitse vievät sillat pakenivat ja jäivät taaksemme. Sivuutimme heinäkuorman: viisikymmentä senttimetriä vasemmalle vielä ja olisimme olleet kuoleman omat. Kuolema, toistin tämän sanan, katsoin Auroren tiukkoja kasvoja; hänen ohjausratasta puristavissa käsissään näkyi hienojen hansikkaiden läpi valkeita viiruja.

Ja sitten äkkiä ajattelin sotaa. Se oli siis totta? Onnistuisiko minun päästä isänmaahani? Mutta, tunnustan sen häpeäkseni, tämä ajatus ei voinut herättää huomiotani, nopeus huimasi minua, riisti minut itseltäni. Tällä hetkellä olin täysin välinpitämätön siitä mitä minulle vielä saattaisi tapahtua.

Neliskulmainen kaihdin ohjasi erään sähkölampun valon tiekartalle, mutta Aurore tuskin vilkaisi siihen. Hän tunsi erinomaisen hyvin tämän tien. Muistin, että hän oli sanonut minulle tehneensä, tämän matkan lukemattomia, kertoja mennessään kylpylaitoksiin.

Hän osasi milloin tahansa arvelematta sanoa kaupungit, joiden punertava kajastus läheni ja suureni, näkyi oikealta tai vasemmalta puolelta, sitten jäi taaksemme ja katosi. Pari kolme kertaa hän sanoi minulle: Kassel, Giessen, Wetzlar...

Kassel, Giessen, Wetzlar! mitä se minua liikutti?

Lyhdyn alla mittarin vieressä kiilsi kello. Mutta en nähnyt viisareita. En ajatellutkaan enää mitään...

Hiljentämättä vauhtia ajoimme mäkisen kaupungin halki, jossa talot olivat tummien puistikoiden kätkössä.

— Wiesbaden, mutisi Aurore; minun huvilani, sanoi hän sivuuttaessamme yhden taloista. Kello ei ole vielä yhtä. Olemme ajaneet kelpo tavalla.

Hän käänsi oikealle eräälle sivukadulle. Etäällä vasemmalla näkyi taivaalla jonkin suuren kaupungin valoheijastus.

— Se on Mayence, sanoi hän, ja tuolla on Rhein.

Tuota pikaa ajoimme siltaa pitkin pyhän virran yli.

Se vyöryi kohisten alhaalla. Hetkittäin näki taivaan selvitessä sen vihertävän vaahdon.

Sillan yli päästyämme kuulimme kauempaa komennon, järeän _werda_ ja sitten terävän kiväärinpamahduksen.

— He ampuivat, sanoi Aurore, lähestymme rintamaa. Täytyy olla varovainen.

Silmäsin kompassia. Etenimme suoraan länttä kohden. Nopeusmittari näytti 105. Ensimmäisen kerran minut valtasi ällistys.

Aurore näki sen ja hymyili:

— Wetzlarin ja Wiesbadenin välillä, oli vauhtimme 145, sanoi hän yksinkertaisesti.

Pian tuli uusi punainen kajastus näkyviin lännestä, käsin.

— Thionville, sanoi Aurore. Se taitaa olla kokonaan joukkojen jaloissa.

Suureksi hämmästyksekseni näin, ettei hän valinnut kiertotietä välttääkseen kaupunkia, kuten hän oli tehnyt tähän asti. Suoraa tietä pitkin, kaikki lyhdyt sytytettyinä, me ajoimme linnoitusta kohden, jonka muurit kohosivat vähitellen eteemme.

Auto hiljensi. Taloja, etukaupungin osia. Sitten käskevä _werda_! Me pysäytimme.

Parikymmentä sotilasta ympäröi meidät. Kaikilla oli vihreän harmaa univormu ja kaapuun verhottu kypäri.

— Paperinne! kuului aliupseerin karkea ääni.

— Näytän ne luutnantillenne, vastasi Aurore, pyydän hakemaan hänet tänne.

Tämä tuli juuri parhaiksi paikalle. Vaalea jättiläinen kiukustuneena häiriytyneestä unestaan. Kun hän huomasi siviiliväkeä, kävi hän tuimasti kuulustelemaan.

— Herra, sanoi suurherttuatar kuivasti, pyydän teitä ensiksi kieltämään sotilaitanne kolhimasta pyssynperillä autoani. Ja sitten suvaitkaa katsoa tätä.

Samalla hän käänsi sähkölamppua niin että se valaisi oveen maalattua Lautenburgin vaakunaa.

Upseeri hätkähti.

— Hänen korkeudellensa Lautenburg-Detmoldin suurherttuattarelleko minun on kunnia...? sopersi hän ojentuen kunniantekoasentoon.

— Hänelle juuri, herra luutnantti, vastasi Aurore.

— Suokoon teidän korkeutenne minulle anteeksi, sanoi upseeri typertyneenä. Takaisin! kiljaisi hän samassa sotilaille, sysäten lähimpänä seisovat rajusti, taemmas. Miten voin palvella teidän korkeuttanne?

— Aivan yksinkertaisesti, sanoi suurherttuatar. Kenraali von Offenburg on kai yhä vielä Thionvillen komendanttina? En usko, että hänen ylhäisyytensä tällaisena yönä on levolla. Saattakaa minut hänen Luoksensa. Antakaa yhden miehistänne nousta autooni ja näyttää meille tietä.

Upseeri teki heti mitä pyydettiin, kumartaen hyvin syvään ja pahoitellen, että palveluksensa esti häntä lähtemästä itse oppaaksi.

Linnanpäällikkö ei ollut kasarmissa. Löysimme hänet lopuksi esikuntineen asemalta. Asemasilta oli mustanaan väkeä, jonka liikkeitä hän valvoi. Suunnaton määrä tykkejä oli tuotu paikalle ja yön pimeydessä näyttivät niiden mustat hahmot vedenpaisumuksenedellisen ajan jättiläiseläimiltä. Tämä näky, josta sai raa'an voiman ja väkevyyden tuntumuksen, värisytti minua.

Kun eräs käskyläisupseeri oli ilmoittanut hänelle suurherttuattaren läsnäolon, kiiruhti kenraali von Offenburg luoksemme. Hyvin komeana pitkässä, harmaassa turkisviitassaan hän kumarsi Aurorelle muistuttaen, hänelle saaneensa kerran kunnian tanssia hänen kanssaan Berliinissä. Mutta kuinka hän koettikin puhua, hän salasi huonosti hämmästyksen, jota hänelle tuotti meidän läsnäolomme tällä hetkellä ja tässä paikassa.

— Älkäähän liikoja kummeksiko, kenraali, sanoi Aurore hymyillen. Niin pian kuin kuulin suurista tapahtumista, joita täällä valmistellaan, en voinut, enää pysyä Lautenburgissa. Tahdoin nähdä joukkojamme rintamalla ja niin lähdin liikkeelle käskyläisupseerini kanssa. Luutnantti von Hagen, 7:nnestä husaarirykmentistä, sanoi hän esitellen minut.

Tervehdin niin jäykästi kuin osasin.

— Teidän korkeutenne, paasasi von Offenburg, miksi olette silloin tullut, tänne! Täällä ei ole mitään nähtävää, XVI osasto on kuin kallio, se ei hievahda paikaltaan. Miksi ette mennyt Aachenin suunnalle?

— Todella, sanoi suurherttuatar, minulle kyllä, mainittiin siitä. Aix-la-Chapellen tietä pitkin...?

— Tiedättehän, että koko armeija keskittyy sinne, supatti kenraali meille.

— Se on totta, sanoi Aurore. Mutta Belgian rintama ei herätä mielenkiintoani; päinvastoin en olisi koskaan antanut anteeksi itselleni, jos olisin jättänyt näkemättä sodan aamuna Ranskan rintaman.

— Tervehdin teissä 7:nnen husaarirykmentin urheata, everstiä, sanoi von Offenburg kohteliaasti suudellen suurherttuattaren kättä. Voinko olla teille hyödyksi?

— Luonnollisesti, sanoi Aurore. Tiedättekö, että etuvartijanne pysähdyttivät minut äskettäin aivan häikäilemättömästi. Toivoisin teiltä oikeastaan saattoväkeä, mutta Benz-autoni saisi silloin kovasti hillitä itseään mukautuakseen teidän rakuunoittenne tahtiin. Mutta he saavat saattaa minut vain etuvartiolinjalle saakka ja te annatte minulle jonkinlaisen lupakirjan, joka paluumatkalla säästää minut ikävyyksiltä. Kiiruhtakaamme, aamu jo sarastaa ja tahdon nähdä nousevan auringon valossa rintaman rajapaalut.

Kenraali haetutti passin.

— Kas noin, sanoi hän piirtäen siihen nimensä. Teillä on vielä aikaa. Villeruptiin, joka on Ranskan puolella kahdet kilometrin päässä rajalta, on tuskin kahtakymmentäkilometriä. Ehditte sinne puolessa tunnissa. Mutta älkää luulko saavanne nähdä ranskalaisia sotilaita. Heidän hallituksensa on antanut heille määräyksen, perääntyä kaksi peninkulmaa rintaman taakse, jottei millään muotoa voitaisi syyttää heitä vihollisuuksien alkamisesta, täydensi hän leveästi nauraen.

Puoli plutoonaa rakuunoita saattoväkenämme läksimme muhkeasti Thionvillestä. Kun olimme ajaneet pari kilometriä Audun-le-Roman'in tietä, kuiskasi, suurherttuatar korvaan:

— He ovat sangen kohteliaita mutta käyvät, ajan pitkitän rasittaviksi.

Ja hän pani auton täyteen vauhtiin.

Takanamme, nousevan päivän sarastuksessa, rakuunat hajaantuneina häipyivät minuutin kuluttua näkyvistämme.

Kylmä aamutuuli puhalsi ohimoihini. Tavaton liikutus valtasi minut nyt ja en tosiaankaan tällä hetkellä ajatellut tätä naista, jonka puolesta olisin uhrannut kaikki, ja joka minun nyt oli jätettävä ainiaaksi. Katselin edessäni olevia kumpua, jotka toinen toisensa jälkeen kohosivat näkyviin. Tämä verraton paluumatkani haihtui mielestäni ja antoi tilaa viiltävämmälle, voimakkaammalle tunteelle.

Se oli voimakkaimmillaan kun auto äkkiä pysähtyi niin että olin lentää nurin ja suurherttuatar osoitti minulle vaieten tien oikealla puolella kymmenen askeleen päässä meistä seisovaa rajapylvästä.

Kahden metrin korkuisena, oikealta puoleltaan mustana ja valkoisena vasemmalta sinisenä, valkeana ja punaisena se vaikutti tällä hetkellä äärettömän hämmentävältä ja häiritsevältä.

Katsoin suurherttuattareen ja huomasin onnen tuntein liikutuksen merkkejä näissä suljetuissa, lujapiirteisissä kasvoissa.

Ei ollut vielä aivan valoisaa. Auto oli tuntuvasti pienentänyt vauhtiaan. Näytti siltä kuin Aurore olisi tahtonut antaa minun katsella ohimennessä pieniä yökukkia, joita tuuli nuokutteli laaksojen rinteillä.

— Äkkiä tartuin seuralaiseni käsivarteen. Auto pysähtyi. Eräällä ylängöllä, josta näki yli tien ja joka hämärässä kuvastui ainakin kahdensadan metrin korkuisena, tuli liikkumaton ratsastaja näkyviin.

Se oli ranskalainen rakuuna. Eroitti kypärin keltaisen töyhdön ja keihään punavalkean viirin. Sitten tuli paikalle toinen, pian oli heitä kymmenen, sitten kaksi kymmentä ja he läksivät hiljaista ravia etenemään meitä vastaan.

— Tällä kertaa, sanoi Aurore hymyillen, on sinun vuorosi puhua heille.

Upseeri ratsasti edellä. Hän oli kookas nuori mies, tummatukkainen ja kalpeakasvoinen. Tervehdittyään sapelillaan hän kysyi meidän lupalippujamme.

— Herra, vastasi suurherttuatar, pidän parempana tunnustaa teille suoraan, ettei minulla ole mitään sellaista, sillä epäilen ettette ole tyytyväinen tähän, jonka minulle on antanut Thionvillen saksalainen kenraali, sanoi hän vetäen esiin von Offenburgin kirjoittaman lupatodistuksen.

Nuori luutnantti teki liikkeen, joka saattoi merkitä, että olosuhteet eivät hänen mielestään sopineet leikinlaskuun.

— Herra, jatkoi Aurore huomattuaan yhdellä katseella minun täydellisen kykenemättömyyteni selityksien antoon tällä hetkellä, on asioita, joita on liian pitkällistä kertoa tiellä autossa. Lyhyesti ilmoitan, että olen Lautenburg-Detmoldin suurherttuatar. Seuralaiseni herra Vignerte on ranskalainen upseeri, luutnantti kuten tekin. En tiedä onko Ranskassa jo ryhdytty varovaisuussyistä vangitsemaan saksalaisia. Joka tapauksessa on Saksassa eilisestä alkaen tätä menetelmää ruvettu noudattamaan ranskalaisiin nähden. Seuralaiseni tahdottiin vangita; tuon hänet teille. Siinä kaikki.

Ja huomattuaan hämmästyksen, mikä kuvastui upseerin kasvoilla, hän lisäsi:

— Minun on ehkä lisättävä, herra, että olen syntyjäni venäläinen, niin ettei teidän tarvitse pelätä minua ja lahjaani, jonka olen teille tuonut.

Upseeri oli noussut ratsailta. Hän kumarsi kunnioittavasti Aurorelle, joka oli laskeutunut minun kanssani autosta tielle.

— Luutnantti de Coigny 11:nnestä rakuunarykmentistä, Longwystä, sanoi hän.

Esitin itseni. Puristimme toistemme kättä.

— Tulette kaukaa, toverini. Mitä meidän on tehtävä teille?

— Voitte kai antaa hänelle hevosen, sanoi suurherttuatar. Ja sitten, jos saan antaa teille neuvon, viekää hänet viipymättä siviili- tai sotilasviranomaistenne luo. Hän tulee Saksasta, hän tietää paljon asioita, jotka voivat olla hyödyksi tälle maalle, missä kukat ovat kauniita, mutta missä varustautuminen näyttää sangen laiminlyödyltä.

Hän katseli näin puhuessaan villiä metsäruusupensasta, joka kasvoi kallion reunalla. Herra de Coigny veti luokseen rehevimmät oksat, teki ruusuvihkon ja ojensi sen suurherttuattarelle.

— Kiitoksia, herraseni, sanoi Aurore viehkeästi hymyillen nuorelle miehelle, jota hänen tavaton kauneutensa piti lumottuna. Tahtoisitteko hyväntahtoisesti väistyä taemmas hevosinenne? Tie on kapea ja minun täytyy kääntää auto.

Silloin minä puhkesin nyyhkytykseen.

Koko yöllinen välinpitämättömyyteni, äkillinen liikutus, joka valtasi minut ajaessamme Ranskan rajojen sisälle, hävisi, haihtui olemattomiin. Ajattelin enää vain sitä, että neljännestunnin kuluttua olin kadottava Auroren ainiaaksi.

Herra de Coigny oli komentanut miehensä taemmas. Kuulin suurherttuattaren sanovan hänelle vienolla äänellä:

— Suokaa hänelle anteeksi, herra, hän on saanut kestää hermotäristyksiä, jollaisia sota ei ole hänelle koskaan tuova.

Tunsin sitten hänen kätensä otsallani.

— Rohkeutta, ystävä, sanoi hän matalalla mutta lujalla äänellä. Sinä pääset nyt kotiisi, isänmaahasi, joka on kaunis ja jota rakastan. Se tarvitsee sinua, sillä sota tulee olemaan ankara, ankarampi kuin luulet. Mutta sinä saat nähdä kauniita asioita, hevosten tulisen laukan elokuun auringonsäteissä, saat kokea yleviä innostuksen hetkiä, jolloin järkeily vaikenee, kaikkea sitä, mikä minun kaltaiseni naisen saa pahoilleen siitä, ettei ole syntynyt mieheksi.

Kohtalosi ei ole valitettava. Ja jos luulet toista, niin ajattele sen kohtaloa, joka palaa yksinään, ilman sinua Lautenburgiin.

— Voi, sopersin minä kyynelteni lomitse, jääkää, älkää palatko Saksaan. Ajatelkaa mitä teille voi siellä tapahtua.

Kuulin hänen äänensä terävöityvän.

— Ystäväiseni, luulinpa minun seurani saaneen sinut käsittämään mitä on viha. Boose on paluumatkalla. Oletko siis unohtanut asesalin uunin, Kongon kirjeet ja koko luon salaperäisen ristiriidan, ja ajatteletko, että minä hetkellä, jolloin rikos paljastui, jättäisin rikoksentekijän sikseen?

Kyyneleeni vuotivat yhä runsaammin, ja äkkiä ääretön tuska riipaisi sydäntäni samalla kun tunsin otsallani lyhyen suudelman...

Käännähdin rajusti päästäen huudon ja aloin kuin hullu juosta tietä pitkin, siksi kunnes kompastuin ja kaaduin pitkin pituuttani ojaan.

Kun villin näköisenä, murtuneena kömmin pystyyn, ei autosta ollut enää jäljellä muuta kuin pieni harmaa pilkku kaukana idässä.

* * * * *

Audun-le-Roman'issa, jonne tulin seitsemän tienoissa rakuunahevosella, jonka Coigny oli antanut käytettäväkseni, hankittiin minulle viipymättä auto, joka läksi kiidättämään minua Nancya kohden.

Luulin Ranskassa liikekannallepanon olevan jo täydessä käynnissä. Mutta siitä ei näkynyt merkkiäkään. Silloin muisto niistä hirveistä valmistuksista, joita olin nähnyt tänä yönä ja joiden tarkoitusta ei käynyt epäileminen, tuli painostavimmaksi ajatuksekseni.

Minut vietiin heti maaherran luo. Annoin hänelle niin tarkan kertomuksen kuin mahdollista kaikesta, mitä olin nähnyt ja kuullut. Hän kuunteli minua kiihkeän tarkkaavaisesti tehden muistiinpanoja. Kun jätin hänet, läksi hän puhelimitse ilmoittamaan saamansa tiedot Pariisiin.

Harhailin Nancyn kaduilla. Junani läksi kello kaksitoista.

Liian hermostuneena asettuakseni levolle astuin erääseen Stanislas-torin varrella olevaan kahvilaan. Kaiveltuani taskuani maksaakseni vedin sieltä esiin laukun, jonka Aurore oli sinne pannut. En ollut vielä koskaan ollut niin rikas kuin tällä hetkellä, jolloin rahalla, jota ennen olin niin himoinnut, tuskin oli enää mitään arvoa minulle.

Kuljin pitkin suurta katua ja pysähdyin tietämättäni erään myymälän eteen. Menin sisään ja ostin sieltä itselleni puvun, jonka näette vieläkin ylläni, huomaamatta edes — niin suuri oli turtumakseni — että sinisen puseron sijalla oli kenttäpukuun kuuluva musta, punakauluksinen viitta.

Kello kaksitoista läksi juna viemään minua Pariisia kohden. Ensimmäistä kertaa näin silloin nuo seudut, jotka perääntymisemme on tehnyt meille unohtumattomiksi: Dormans'in, jonka silloin ylitse marssimme toisena päivänä syyskuuta sydämissä murhe, murhe, jonka Sedanin vuosipäivä teki vieläkin kauheammaksi; Jaulgonnen kauniin tien, jota pitkin ahdistimme vihollista; Château-Thierry'n Marne-virran rannalla korkeine linnanraunioineen, missä viimeisen kerran saimme nukkua vuoteissa.

Kello oli kaksikymmentä minuuttia yli viiden, kun juna pysähtyi Château-Thierryn asemalle. Siellä sain kuulla uutisen yleisestä liikekannallepanosta. Nyt se oli pystytetty, tuo tuli- ja rautamuuri, joka erotti minut suuresti rakastamastani Lautenburgin hallitsijattaresta.

Vallitsi painostava myrskyn ilmakehä, joka ei kuitenkaan häirinnyt suuren Pariisin rauhaa, noustessani junasta itäisellä asemalla. Oi Pariisi, olin ennen niin pelännyt puolestasi, kun tämä hirvittävä hetki koittaisi, pelännyt kiihtymystäsi, intohimoasi, sitä levottomuutta, minkä innostus aiheuttaa. Ja nyt oli tämä hetki läsnä eikä edes murhakaan ollut saanut sinua pois tasapainostasi, sen murha, joka väitti voivansa mielensä mukaan joko ehkäistä tai päästää valloilleen vallankumouksen.

Minun liikekannallepanomääräykseni oli hävinnyt Lautenburgin linnan tulipalossa, mutta se ei minua huolestuttanut, sillä tunsin ulkoa sen sisällön ja olin päättänyt jo seuraavan päivän aamuna lähteä Pau'hon liittyäkseni jalkaväkirykmenttiin.

Pukeuduin eräässä matkailijakodissa univormuuni ja lähdin Lafayette-katua pitkin kulkemaan keskikaupungille päin.

Ihmiset olivat pikemmin kuumeisia kuin häliseviä. Kaikkialla sotilaita, upseereja kuten minä, mutta kaikilla käsikoukussaan äiti, vaimo, jotka katselivat poikaansa, miestänsä sanomattomin ylpeyden ja liikutuksen tuntein. Minä vain olin yksin, yksin tänä traagillisena iltana, vieläkin yksinäisempänä tässä kaupungissa kuin tuona iltana jolloin olin sen jättänyt.

En tiennyt vielä minne olin menossa. Mutta pääsin siitä jo parempaan selvyyteen tullessani Royale-kadulle, jonka valaistut parvekkeet olivat väkeä täynnä. Weberin edustalla tuli Clotilde mieleeni. Oli elokuu, hänellä ei siis ollut enää valkoista ketunnahkaa. Varmaankin hänellä oli heleäsilkkinen pusero... Sitten tämän tytön muisteleminen kammotti minua.

Elyseen-Kenttien vihreys alkoi jo tummentua syksyisen taivaan alla. Poikkesin oikealle ja läksin kulkemaan pientä puistokatua pitkin, joka suurine puineen ja kahviloineen muistuttaa kylpykaupunkia. Autoja pysähtyi valaistujen ravintoloiden eteen. Ohjaajat avasivat ovet.

Olin tullut Gabrielin puistokadulle, joka lehvien varjostamana oli synkkä kuin tunneli. Hitain askelin kävelin sitä eteenpäin. Ääretön ahdistus kalvoi koko olemustani. Pian näin lasien välkkyvän.

Erään ravintolan ovessa luin sanan Laurent.

Silloin istuuduin sitä vastapäätä penkille, jonka tiesin siinä olevan. Hapuillen sormeni tunnustelivat penkin kulunutta, rosoista pintaa, töksähtäen siellä täällä suuriin kuhmuihin ja koloihin.

Äkkiä ne pysähtyivät. Ne olivat löytäneet mitä etsivät. Kumarruin ja saatoin helposti, vaikka oli jo täysi yö, erottaa penkissä kolme merkkiä, kolme kirjainta A.A.E., jotka Tjumenin pikku ruhtinatar oli ennen muinoin kaivertanut siihen.»

EPILOGI.

— Kertomukseni on lopussa, sanoi Vignerte.

Hän vaikeni ja minä kunnioitin hänen äänettömyyttänsä. Sitten vähitellen tunsimme ajatuksemme irtautuvan murhenäytelmästä, jonka Vignerte oli loitsinut esiin, ja kiintyvän siihen, mikä nyt oli leviämässä eteemme.

Kello oli neljännestä vailla kuusi. Aurinkoa ei vielä näkynyt, mutta se tuntui tuota pikaa nousevan. Takanamme hiljaisuudessa neljä yhteyssotilasta oli liittynyt meihin, yksi kustakin komppanian neljänneksestä.

Kello oli kuusi!... Äkkihyökkäyksen hetki...

Kului pitkä minuutti. Sitten heikko vihellys saapui korviimme itäinen jätti juoksuhautansa.

Oli noin kolmesataa metriä näiden juoksuhautojen ja sen puuvarustuksen välillä, jonka puhdistamisen ystävämme olivat saaneet tehtäväkseen. Kolmensadan metrin kulkeminen ryömimällä vatsallaan suurimman osan aikaa kesti runsaasti neljännestunnin.

Yö oli kylmä, mutta ohuet, idässä jo punertavat pilvet ennustivat kaunista päivää.

Traagillisia hetkiä nämä, jotka kuluvat tällaisessa odotuksessa. Kuitenkaan ei ainoakaan niistä, jotka ovat ehjin nahoin tällaisesta hirveästä tilanteesta päässeet, ole koskaan katunut kokemiaan.

Äkkiä kuului terävä pamahdus laakson pohjalta. Sitten kaksi, kolme... Pieni saksalainen vartiosto oli nostanut hälyytyksen, mutta, kuluneesta ajasta päättäen, liian myöhään; meikäläiset olivat jo heidän kimpussaan.

Silloin, oikealla puolellamme, aivan kuin metallikangasta olisi revitty, kiväärit alkoivat rätistä. Seuraten saamiansa ohjeita 23:s komppania oli avannut tulen vetääkseen vastassa olevien saksalaisten huomion puoleensa ja estääkseen heitä antamasta apua ahdistetuille tovereilleen.

Nyt koko vihollislinja vastasi hyvää ennustavalla hermostuneisuudella. Heidän huonosti tähdätyt luotinsa lensivät korkealta ylitsemme. Aika ajoin vain jokunen katkennut oksa putosi viereemme leijaten aivan kuin lehmuksen siivitetty lehti. Ne jotka ovat taistelleet metsissä, tuntevat tämän ilmiön.

Tätä meteliä oli kestänyt viisi minuuttia, kun suunnaton tulipatsas nousi taivaalle oikealla puolellamme peittäen savupilveen vastapäiset kukkulat ja sammuen sitten puunsiru-, kivi- ja multasateeseen. Samalla hetkellä kuului tavattoman kumea, mahtava jymähdys.

— Hyökkäys onnistui, mutisin Vignertelle. Sinne oli kaivettu miina. He ovat räjähdyttäneet sen.

Meidän puolellamme kiväärituli jatkui yhä. Äkkiä kaikki hiljeni. Raketti suhahti taivaalle meidän linjoiltamme.

Tämä ilmoitti tykistölle, että 22:nen oli esteettömästi päässyt takaisin juoksuhautoihinsa ja että tykistön vuoro oli nyt toimia. Sulkutuli alkoikin heti.

Takaapäin kuultiin niiden nyt viuhuvan, noiden näkymättömien hirviöiden, jotka kiisivät ylitsemme tuhoa tuottavissa kaarissa. Viuhuminen kasvoi ja siirtyi eteenpäin niin hitaasti, ettei voinut käsittää, miksi ei näkynyt noita lintuja, jotka pitävät niin suurta ääntä.

Kun ne saapuivat vihollisjuoksuhautojen yläpuolelle, näkyi sininen ja punainen liekki, savua ja sirpaleita, jotka sinkosivat korkeuteen keltaisena patsaana, ja sitten vapisutti ilmaa tavaton räjähdys.

Vignerte ja minä seurasimme kiikarilla ammunnan tuloksia.

Äkkiä kuulin itseäni huudettavan.

Se oli eräs sotilaistamme, jonka välityksellä olimme yhteydessä pataljoonan päällikön kanssa. Hän saapui juoksusta hengästyneenä.

— Herra luutnantti! Herra luutnantti!

— Mitä nyt?

— Pataljoonan päällikkö! Hän pyytää teitä tulemaan heti komennuspaikalle.

— Menen sinne, sanoin Vignertelle. Mitä uutta tuolta alhaalta päin? Tiedätkö, onnistuiko 22:sen hyökkäys?

— Erinomaisesti, luutnanttini, vain kaksi miestä kaatui. He räjähdyttivät miinan, hävittivät juoksuhaudan ja toivat mukanaan nelisenkymmentä vankia. Hyvin suoritettu. Mutta menkää pian, päällikkö kiirehti kovin.

Läksin; hyvin mukava polku vei komennuspaikalle, joka sijaitsi muutamien satojen metrien päässä takanapäin. Vain yksi ainoa kohta polulla oli vihollistulelle alttiina. Kuljin tällä kohdalla kyyristymättä, sillä tällä haavaa saksalaisten rintama, meidän tulestamme vaienneena, ei tuottanut mitään vaaraa.

Päällikkö odotti minua majansa kynnyksellä.

— Ah, siinähän te olette. Anteeksi että kiirehdin teitä. 22:sen menestys on siihen syynä.

— Miten voin palvella, päällikköni?

— Tehän olette suorittanut tutkinnon saksankielessä, jotavastoin minä, siitä lähtien kun pääsin Saint-Cyr'istä, en ole lainkaan tullut puhuneeksi tätä kirottua kieltä. Meillä on täällä eräs merkittävä vanki. Olen turhaan koettanut kuulustella häntä. Häneltä ei saa sanaakaan. Kuitenkin hän voisi antaa meille hyödyllisiä tietoja. Hän on insinööri-pataljoonan päällikkö. Hän se järjesti tuon miinan, joka räjähti niin kauniisti. Caste, joka otti hänet vangiksi, ylennetään varmasti kapteeniksi.