Part 8

Se oli neljään osaan taitettu, kellastunut paperiarkki. Siihen oli kirjoitettu isolla, paksulla, omintakeisella käsialalla. Se oli saksaa latinalaisin kirjaimin. Ei mitään nimikirjoitusta. En sitä tarvinnutkaan, sillä olin heti aavistanut, mistä oli kysymys ja kuka oli kirjoittanut tämän paperin. Se sisälsi täydellisen matkasuunnitelman erääseen Kongon autioimpaan seutuun pitkin liiankin kuuluisaa Sangha-jokea. Matkat oli tarkoin merkitty professori Heidschützin artikkelista saatujen tietojen mukaan. Tämä professori, en ollut siinä erehtynyt, antoi tästä alueesta kaikkein tuoreimmat tiedot: kuljettavat tiet, kaalamot, apuneuvot, jotka olivat tarpeen tähän maahan lähdettäessä, ja kaiken tämän aina maihinnoususta Librevillessä jälleen laivaan nousemiseen saakka. Jokainen pysähdyspaikka oli mainittu. Uesso, kaksi päivää — ranskalainen vartiopaikka, vettä, kantajia; Manna, yksi päivä, kantajia; Gléglé, N'Saghan yläpuolella, ruuhia j.n.e.

Minut valtasi salainen ilo. Näin siis kohtalo antoi käsiini suunnitelman, jonka oli tehnyt itse suurherttua Rudolf tutkimusmatkastaan seutuun, jossa sairaus oli hänet tuhoava. Se ei ollut lainkaan, tunsin sen selvästi, samaa iloa, jota historioitsija tuntee löytäessään mielenkiintoisen todistuskappaleen saksalaisten vehkeilyistä Kongossa, tutkijan silmissä kiistämättömän todistuksen siitä, että Agadirin iskua oli ennakolta valmistettu. Historialliset huoleni olivat hyvin kaukana tällä hetkellä! Kaikki työni, jotka olin saanut valmiiksi tuon kuuluisan juhlan jälkeen, jossa suurherttuatar oli häväissyt minua kaikkien nähden, kuten uskoin, nämä työt olin tehnyt vain harmista!

Oikein ymmärtääksenne niiden tunteiden laadun, jotka minua ahdistivat tutkiessani yksityiskohtia myöten tätä kallisarvoista paperia, minun täytyy näyttää teille ne korkeat telineet, joita mielikuvitukseni oli jatkuvasti rakentanut tuosta päivästä alkaen. Turhaan koetin pakottaa itseni vihaamaan suurherttuatarta: minä en voinut. Tästä yrityksestä sain vain yhä polttavamman halun lähestyä häntä, saada hänet huomaamaan minut, saada hänet uskomaan, että korkein toivoni oli uhrautua hänen hyväkseen. Uhrautua! Mikä sitten sai minut ajattelemaan, että tämä häikäisevä, ylpeä nainen tarvitsi minun vähäpätöistä palvelustani ja alttiuttani?... Tässä juuri, ystäväni, mielikuvitukseni oli tehnyt tehtävänsä. Totta puhuen se ei pohjautunut aivan tuulentupiin. Arvelette kai, että olin pitkinä yksinäisinä öinäni tyyten unohtanut professori Thierryn tapaisen vakavan miehen puheet. Päinvastoin, minkä laajuuden Olinkaan antanut niille! Tajusin hämärästi olevani salaperäisyyden ympäröimänä. Tunsin, kuten tunnen teidät tässä vierelläni hämärässä, että jokin murhenäytelmä oli syynä levottomuuteen, joka minua joskus epämääräisesti ahdisti. Tätä tuntemusta olivat tutkimukseni, Königsmarkien hämäräperäiselle historialle omistetut yöni vain lisänneet. Sepittelyä, sanotte te. Yksinäisen työskentelyn ja ehkä hiukan liiaksi jännittyneen tunteen aiheuttamaa hermoston ärtymystä. Näin ajatellessanne olisitte oikeassa, elleivät itse tapahtumat olisi aiheuttaneet tätä kiihtymystä.

Oli miten oli, ennen suurherttua Rudolfin matkasuunnitelman löytöäni olin jo ehtinyt sepittää itselleni romaanin, joka tyydytti mielikuvitustani. Suurherttua Fredrik-Augustia, joka oli niin moitteeton ja hyvänsuopa minua kohtaan, minä kuvittelin vaimonsa, tämän jumaloidun suurherttuattaren pyöveliksi. Kauneus harhautti minut tekemään törkeää vääryyttä. Se sai minut uskomaan miehestä, jota sain kiittää nykyisestä niin mukavasta elämästäni, kuviteltua pahaa, samalla kun pystytin sielussani alttarin naiselle, joka oli minua julkisesti halveksinut ja joka sitten, joka kerta kuin satuin hänet näkemään, ei ollut koskaan huomaavinaankaan minun olemassaoloani. »Onko hän sitten marttyyrin näköinen», sanoin itselleni kylmän harkinnan hetkinäni, »tämä ikävystynyt olento, joka viettää yönsä soittelemalla Melusinensa kanssa, päivänsä ratsastamalla, metsästämällä pikku punahusaarinsa seurassa! Tämä Hagen... Eikö hänellä sitten ole silmää nähdä, että juuri suurherttuaa täytyy surkutella ja rakastaa! Oh, minulla ei olisi hänen kärsivällisyyttänsä.»

Turhia tyynnytyksen, unohtamisen yrityksiä! Sekuntia myöhemmin, palaten rakkaisiin houreisiini, kuvittelin Lautenburgin Auroren koettamassa huimasta ratsastuksesta, metsästyksestä, musiikista, kaikesta saada lievikettä suruunsa, jota hän tunsi puolisonsa katoamisen johdosta, tuon kauniin, urhean miehen, joka häntä rakasti ja jota hän jumaloitsi... ja mustasukkaisuus, joka sai virikettä näistä unelmista, teki ne minulle vain sitäkin rakkaammiksi.

Turhia olivat monet keskustelut, joilla koetettiin osoittaa minulle kuvitelmani häilyväisyyttä. Turhaan rouva Wendel synkeässä vihassaan suurherttuatarta kohtaan oli koettanut huoaten puhua minulle suurherttua Rudolf-raukasta, joka oli ollut niin onneton; minä syrjäytin päättäväisesti kaiken, mikä saattoi horjuttaa kuvitelmieni tasapainoista rakennelmaa.

Pitäkää minua hulluna. Mutta joka tapauksessa, kun kerta olin tämän hulluuden vallassa, ymmärrätte missä kuumeisessa tilassa minä, pantuani ensin paikoilleen Mitiheilurigen'in niteen ja tungettuani salkkuuni tuon kallisarvoisen paperin, nousin kamariini.

Sesam, aukene! Minulla oli nyt salaperäinen avain, jolla saatoin päästä suurherttuattaren luo, voittaa hänen kiitollisuutensa. Nähdessään nämä rakastetun puolison kirjoittamat rivit hän on ymmärtävä, että se, joka ne on löytänyt, joka ne tuo hänelle, ei ansaitse saada osakseen välinpitämättömyyttä. Ehkäpä suurherttuatar pyytää minulta anteeksi... Silloin minulla on varalla ratkaisevat sanat pysäyttääkseni noiden kauniiden huulien lausuman anteeksipyynnön. Hän silloin ehkä vieläkin enemmän hämmästyy, että hän on voinut olla sellainen minua kohtaan.

Kaksi kertaa rutistin kokoon ja viskasin uuniin aloitetun kirjeen, jonka piti seurata löytämääni asiakirjaa. Toinen ei tuntunut tarpeeksi kuhnioittavalta, toisessa painostettiin liiaksi löydön tärkeyttä. Loppujen lopuksi rajoituin mahdollisimman yksinkertaiseen sanontaan:

Teidän korkeutenne.

Sattuma on johtanut minut löytämään asiakirjan, joka ei voine olla liikuttamatta Teidän Korkeuttanne. Sallinette minun lähettää sen tässä kuoressa todistuksena kunnioituksesta ja alttiudesta, jota tuntee nöyrä palvelijanne.

Ajattelin parilla selittävällä sanalla ilmaista kaikki neiti von Graffenfriedille, joka oli aina osoittanut minulle mielistelevää ystävällisyyttä. Minua odotti vastoinkäyminen: Melusine oli hetki sitten lähtenyt Lautenburgista; minun täytyi jättää lähetteeni vanhalle puolihupsulle venäläiselle kamarineidille. Eukko otti kirjeen epäluuloisesti vastaan ja katosi mutisten käsittämättömiä sanoja.

Palasin heti senjälkeen huoneeseeni. Siellä kuumeeni aleni aivan pian. Toimenpiteeni melkein jo kadutti minua. Mitä se hyödytti? Miksi sekaannuin tähän asiaan? Luulenpa jo toivoneeni, että tuo vanha venakko, vieläkin hupsumpana kuin miltä näytti, hävittäisi kirjeeni.

Askeleita kuului käytävässä. Huoneeni ovelle koputettiin. Ludwig astui sisään.

— Anteeksi, herra professori, mutta herra professoria haetaan.

Peräytyen hän päästi sisälle lakeijan. Olin lysähtää kokoon tuntiessani suurherttuattaren sini- ja kultavärit palvelijan virkapuvussa.

— Ehkä herra professori tahtoisi seurata minua, sanoi tämä mies.

Tyrmistyneenä kirjeeni näin nopeasta vaikutuksesta seurasin häntä huomaamatta edes pistää hattua päähäni.

Me kuljimme viistoon puiston halki. Minne minua vietiin? Me saavuimme englantilaiseen puutarhaan ja laskeuduimme sitä pitkin Melna-joelle, joka ilta-auringon värittämänä virtasi raitojen siimeksessä.

Kastanjatiheiköstä pamahti kiväärin laukaus. Luulin kuulevani oksissa rapinaa aivankuin lintu olisi tupertunut alas.

— Herra professori suvaitkoon käydä eteenpäin.

Olin nyt jonkinlaisessa lehtimajassa. Suurherttuatar seisoi siellä kivääri vielä savuavana kädessään.

— Suokaa anteeksi, herraseni, huvittelen ampumalla rastaita, sanoi hän yksinkertaisesti.

Ja hän viittasi palvelijaa menemään.

* * * * *

Olin yksin unelmieni kuningattaren kanssa. Tiesin, että tällainen kohtaaminen kerran tapahtuisi, mutta en olisi koskaan voinut aavistaa, että sen näyttämönä olisi tämä lehtimaja, johon kävelyilläni olin niin usein pistäytynyt mitään epäilemättä.

Muutamien sekuntien ajan hän katseli minua ääneti. Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä hämmennystä, jonka vallassa olin. Vasta myöhemmin, hyvin paljon myöhemmin ymmärsin, kuinka suuresti tämä hämmennykseni oli vaikuttanut edukseni. Noin vapiseva keskustelija ei voinut olla vihamies.

Hyvin lempeällä äänellä, niin lempeällä, etten tuntenut sitä, hän puhui vihdoin.

— Kiitän teitä, herra Vignerte, ilmoituksestanne. Olitte oikeassa ajatellessanne, ettei mikään, mikä muistuttaa suurherttua Rudolfista, voisi olla minua liikuttamatta.

Hän lisäsi:

— Voitteko ehkä sanoa minulle, miten tämä paperi on joutunut käsiinne?

Kerroin hänelle yksityiskohtaisesti löytöni. Tein sen varmaankin hyvin kaunein ja ylevin sanoin, sillä tunsin, että hän oli liikutettu.

— Herraseni, sanoi hän, — ja hänen sanoissaan väreili ääretön hellyys, — jos, kuten toivon, meidän on suotu oppia enemmän tuntemaan toisiamme, uskon, ettette lopuksi ole minulle enää vihainen eräistä hiukan tyhjistä elkeistä, joita olen teille osoittanut. Ei, älkää vastustako. Nuo elkeet olivat tahallisia. Välinpitämättömyys on naisilla aina teeskenneltyä. Tietäkää, että minua ymmärtääksenne tarvitsette ominaisuuksia, joita ei teillä lainkaan ole.

Missä olivat nyt ne kauniit sanat, joilla olin luvannut vastata tähän kaikesta huolimatta jo ennakolta aavistamaani lauseeseen?

— Työskentelettekö yhä edelleen yhtä uutterasti, herra Vignerte? kysyi Aurore hymyillen hymyä, jossa olin näkevinäni lievää ironiaa.

— Teidän korkeutenne, mutisin minä typertyneenä.

— Oh, en aio riistää teitä ylhäiseltä oppilaaltanne. Mutta muistelen kuitenkin, että suurherttuan ystävällisenä tarkoituksena tuottaessaan teidät tänne oli lainata teitä silloin tällöin minun käytettäväkseni. En voi syyttää muita kuin itseäni siitä, etten vielä tähän päivään asti ole käyttänyt hyväkseni tätä huomaavaisuutta.

Epäilys, joka minut valtasi koettaessani oivaltaa, puhuiko hän tosissaan vai ei, naulitsi minut paikkaani. Seisoin äänettömänä.

Hän kysyi minulta:

— Osaatteko pelata bridgeä?

— Jumala nähköön, melkein, sopersin minä siunaten mielessäni Kesseliä ja vanhaa eversti Wendeliä, joita sain kiittää tästä äskenopitusta taidosta.

— No niin, herraseni, me pelaamme bridgeä joka ilta, neiti von Graffenfried, luutnantti von Hagen ja minä. Te tulette neljänneksi. Tällä teette palveluksen, joka on paljon suurempi kuin mitä kuvittelette, sanoi hän hymyillen. Tarpeetonta on lisätä, että tulette silloin milloin vain haluatte.

Hän jatkoi:

Olen kuullut lisäksi sanottavan, että teillä on mitä mielenkiintoisimpia ranskalaisia kirjoja; tutustuisin hyvin mielelläni niihin, mikäli se ei tuota harmia kelpo rouva von Wendelille.

Punastuin kovasti.

— Sovittu siis, sanoi hän ollen kuin ei olisi mitään huomannut. Te tulette milloin niin haluatte, herra Vignerte, mutta jos katsotte kiitollisuuteni osoitteeksi sitä, että esitän teille pyynnön, niin sallikaa minun silloin sanoa teille, että olisin onnellinen, jos näkisin teidät tänä iltana luonani puoliyhdeksän tienoissa.

Kumarrettuani aloin perääntyä, mutta hän antoi merkin lähestyä.

— Herra Vignerte, sanoi hän hiljaa, vakavalla äänellä, on selvää, että kaikki, mikä tätä koskee, jää meidän keskeiseksemme.

Puhuessaan hän näytti minulle kirjettä, jonka oli vetänyt esiin isoliepeisen mustan takkinsa taskusta.

Kumarsin vielä kerran.

— Tänä iltana siis, herra Vignerte, ja jos tahdotte ylenmäärin osoittaa rakastettavuuttanne, koettakaa poistuessanne liikkua niin varovasti kuin mahdollista, jottette pelästyttäisi rastaita.

Palasin linnaan tehden kierroksen pitkin Melna-joen rantaa. Jäävarpunen liihoitteli joella hipoen siivillään rusoittavaa vedenpintaa. Se oli sen smaragdin värinen, jonka näin Lautenburg-Detmoldin Auroren kalpeassa sormessa, hänen puhuessaan minulle.

* * * * *

Suurherttuattaren pelipöytä oli sijoitettu ensimmäiseen kerrokseen kummallisen pieneen Ludvig XV:n tyyliseen salonkiin. Kaksi taulua Boucher'lta, yksi Largillière'iltä ja yksi erittäin hieno Watteau'lta olivat salongin suurin kaunistus. Ja kaikkialla kukkia, suunnattomat määrät.

Muistaen, että Hagen myös tulisi sinne, olin asettanut kunnia-asiakseni olla saapumatta ensimmäisenä. Kello oli tosiaan jo neljännestä vaille kymmenen, kun koputin Aurore von Lautenburgin huoneiston ovelle.

Melusine tuli avaamaan.

— Kuinka onnellinen olen, sopersi viehättävä tyttö tarttuen käteeni. Suurherttuatar tervehti minua hymyillen ja viitaten pöytään, jonka ääreen hän jo oli istuutunut Hagenin kanssa.

Minusta näytti, että punahusaari oli hyvin huonolla tuulella. Tämä toteaminen ilostutti minua suuresti, ja koko pelin ajan minä tarjosin hänelle mitä valikoiduimpia kohteliaisuuksia.

Aurore von Lautenburgilla oli yllään eräänlainen mustasta silkistä valmistettu tunika, jota kaulan ja kyynärpäitten kohdalta reunustivat yltäpäältä kullalla kirjaillut, runsaasti avoimet kallisarvoiset turkikset. Hieno, kulta rihmainen hiusverkko piti koossa hänen tavattoman upeata keltaista tukkaansa.

Hän pelasi rohkean huolettomasti, voittaen melkein aina ja laiminlyömättä kertaakaan vastalyöntiä. Melusine pelasi myös hyvin. Minä tein törkeitä virheitä lyöden tyynesti valttikortteja ja lopettaen, kuten oli kohtuullista, voittamalla.

Tunsin valtavaa iloa ajatellessani, että vain suurherttuattaren läsnäolo esti Hagenin jo useita kertoja heittämästä kasvoihini korttejaan.

Kun kello löi yksitoista, oli ensimmäinen erä lopussa. Suurherttuatar nousi.

— Poikaseni, sanoi hän tuttavallisesti Hagenille, kortit turmelevat teidät. En unohda, että teillä on huomenna tarkastajakenraali Hildensteinin toimittama katselmus ja että teidän täytyy olla jalkeilla kello kuusi aamulla.

Hän lisäsi:

— Teidän ei tarvitse enää pelätä jättää meitä kahta, Melusinea ja minua, yksiksemme, koska herra Vignerte hyväntahtoisesti suostuu pitämään meille seuraa. Menkää siis rauhassa nukkumaan.

Äidillisesti hän ojensi Hagenille tämän sapelin. Hagen kiinnitti sen vyöhönsä luoden minuun vihaisen katseen, jota minä en ollut näkevinäni.

Melusine von Graffenfried hymyili ainaista epämääräistä hymyään.

— Menkäämme minun huoneeseeni, tahdotteko? sanoi Aurore. Herra Vignerte, ottakaa mukaanne kirjat, jotka olette minulle tuonut.

* * * * *

Edgar Poen _Psychologie de l'Ameublement_[23] nimisessä teoksessa esitettyjen ohjeiden mukaisesti suurherttuattaren huone oli pyöreäseinäinen. Iso, kattoon kiinnitetty punertava lasiamppeli levitti sameata, varjotonta valoaan.

Seinillä oli muutamia Burne Jones'in, Constable'in ja Gustave Moreau'n piirroksia.

Tämä huone oli täynnä kolmenlaisia esineitä, jotka minua yli muun miellyttävät: kukkia, turkiksia ja jalokiviä.

Kukkia helotti joka taholla ja tarvitsin runsaasti viisi minuuttia tottuakseni niiden ylenpalttisuuteen. Sitten minut vähitellen valtasi suloinen herpautuminen ja rauha, niin että saatoin melkein laskea ne.

Siinä oli luonnollisesti ruusuja ja liljoja. Mutta tähän suuremoiseen kukkakudelmaan oli Tshernan ja Kaukasian kasvisto kirjaillut mitä odottamattomimpia muunnoksia ja vivahteita.

Mongolian tulikukat riiputtivat seiniltä lähes metrin pituisia terttujaan. Kaunokkiruusut täyttivät pöydät myskinhajuisilla kimpuillaan. Suuret passiflorat, jotka keväisin elähdyttävät Aralin meren autioita rantoja, Erivanin tuberoosit, karmosiinipunaiset purtojuuret, suuret, kirjavat neilikat, kannusruohot ja amarantit, balsamiinit ja mustakumina, Kasbekin esikot, Darielin vuorisolien suuret, punaiset päivänkukat. Kolkkiksen eternelli, jossa piilottelihe myytillinen vihreä asfiirilintu, kaikki nuo meillä tunnetut ja tuntemattomat kukat muodostivat tässä kosteassa huoneessa ikuisen kevään.

Katseeni pysähtyivät etenkin iiriksiin, jotka olivat violetin, melkein mustan värisiä ja tuoksuivat huumaavasti.

Suurherttuatar näki sen ja hymyili:

— Ne ovat mielikukkiani. Ne ovat niiden kukkien veljiä, joita poimin lapsena Volgan rannoilla.

Istuutuen tavattoman isolle, matalalle vuoteelleen, jota peitti kaksi jääkarhun nahkaa, hän irroitti hiusverkon, joka piti koossa hänen hiuksiansa. Tuuhea, vaalea tukka valahti turkiskauluksen yli. Hänen jalkojensa juuressa tiikerin taljalla, kyynärpää jättiläismäisen petoeläimen kalloon nojaten Melusina viritteli jonkinlaista guslia, josta hän näppäili valittavia ja sameita säveleitä.

Suurherttuatar irroitti yksitellen koristeensa asettaen ne pikku pöydille ympärilleen. Erään piirongin päällä vihreässä onyksilippaassa, joka oli persialaiseen tapaan maalattu, minä tunsin sen itämaisen diadeemin, jota hän oli käyttänyt 7:nnen husaarirykmentin juhlassa. Sen vieressä oli toinen samanlainen, vielä raskaampi ja safiireilla koristettu.

Taljoissa, joita oli levitetty lattialle, oli kaikkialla armenialaista alkuperää olevia punaisia ja vihreitä pikku täpliä. Suuri, helminauhan muotoinen ambra- ja turkoosirengas riippui vuoteen pääpuolella, ja ylhäällä pienessä, hämärässä syvennyksessä oli sinisen ja kullan värinen pyhäinkuva, jonka edessä tuikki yölamppu.

Kaksi suurta, harvinaisen taiteellisesti siselöityä hopeamaljakkoa oli suurherttuattaren lähellä. Toisessa oli kuihtuneita kukkalehtiä, toisessa tavaton paljous valmistumattomia jalokiviä. Hän upotti sinne kätensä ja nosti kourallisen kiviä antaen sitten helmien ja korindonien, kalsedonien, beryllien, sardonyksien ja viherkivien himmeän hohtavana sateena valua takaisin maljakkoon...

O Lautenburgin markkreivitär, minun edessäni te olitte tatarilainen prinsessa, itämaiden haltijatar, Volgan salaperäisten aaltojen hengetär.

* * * * *

Hän pyysi minua kertomaan tapahtumista, jotka olivat johtaneet minut Lautenburgiin. Hän tiesi niistä jo hiukan Marçais'lta, mutta hymyilystä, joka säesti tätä lausetta, ymmärsin, ettei hän aivan korkealle arvostanut tämän diplomaatin terävänäköisyyttä.

Hän pyysi siis saada tietää elämäkertani. Tyydytin tämän halun kertomalla mahdollisimman vähin sanoin tarinani. Lopuksi, tuntiessani, että hän kävi tarkkaavaiseksi ja myötämieliseksi, en malttanut olla kuvailematta hänelle sitä tuskaa, jonka ensimmäinen kohtauksemme oli minulle aiheuttanut, minulle, joka heti hänet nähtyäni en halunnut sydämessäni muuta kuin olla hänelle mieliksi.

Silmät suljettuina, puhallellen valkeasta savukkeestaan renkaita, jotka leijailivat kattoa kohden, Melusine von Graffenfried nyökäytti hyväksyvästi päätään.

— Unohtakaamme kaikki tämä, tahdotteko, herra Vignerte, sanoi suurherttuatar, ja antakaa minulle kättä.

Ja kääntyen Melusinen puoleen hän sanoi tälle venäjäksi, aavistamatta, että ymmärsin jonkun verran hänen äidinkieltänsä:

— Tämä ei ole vielä se, johon voimme luottaa lähtiessäni _Kirchhaus'iin_.

Neiti von Graffenfried vastasi olkapäitään kohauttamalla, mikä näytti merkitsevän: Enkö sitä sanonut teille.

— Melusine, sanoi suurherttuatar, sytytä samovaari.

Sillä aikaa kuin Melusine järjesti teekupit raskaan, porisevan kuparitornin ympärille, Aurore oli noussut ja avannut pienen kirjoituskaapin. Hän viittasi minua luokseen.

— Tunnetteko tätä kirjoitusta? kysyi hän ojentaen minulle kirjeen.

Tarkastin paperia. En ollut koskaan nähnyt kysymyksessä olevaa paperia.

— Se on suurherttua Rudolf-vainajan, sanoi hän.

Hämmästykseni läheni melkein tyrmistystä. Hän ei voinut pidättää hymyään.

— Mutta silloin, teidän korkeutenne, en ymmärrä enää. Kenen on paperi, jonka teille annoin, jota saan...

— Rauhoittukaa, rauhoittukaa, herra Vignerte; paperia, joka on hankkinut teille minun kunnioitukseni ja nyt myös ystävyyteni, tätä paperia ei ole kirjoittanut puolisoni, suurherttua-vainaja. Mutta se on silti arvokas minulle, niin, ehkäpä erittäin arvokas.

Puhuessaan näin hän levitti paperin auki.

— Näen tässä erään nimen, sanoi hän, Sangha. Tiedättekö, mikä se on?

— Tiedän kyllä, vastasin, tästä aamusta alkaen. Se on Kamerunin äärimmäisin kauppala, viimeinen saksalainen vartiopaikka; kymmenen peninkulman päässä Flattersin linnoituksesta, joka on ensimmäinen ranskalainen paikka.

— Se on se, lisäsi hän, ja sitäpä ette näy tietävän, että juuri tuossa kyläpahasessa kuoli auringonpistokseen suurherttua Rudolf 10 p:nä toukokuuta 1911. Sinne hänet on haudattakin. Ymmärrätte, miten liikutetuksi tulin saadessani tästä listasta, joka ilmaisi hänen matkansa pysähdyspaikat, lukea sen paikan nimen, jonne hän pysähtyi ainiaaksi.

— Mutta kenen kirjoittama sitten on tämä luettelo? Kuka on sen laatinut?

— Eräs ystävä, vastasi suurherttuatar. Suurherttuan uskollinen matkatoveri. Sama, joka kaksi kertaa pelasti hänen henkensä Kongossa. Sama, joka, vaikkei voinutkaan pelastaa häntä sairauden kynsistä, valvoi hänen vieressään loppuun asti, piti huolta hänen hautajaisistaan.

— Hänen nimensä? kysyin minä.

— Parooni Ulrich von Boose.

— Huudahdin.

Boose, se oli hän!

Suurherttuatar oli noussut ja seisoi aivan suorana ja hiukan kalpeana. Hänen jalkojensa juuressa Melusine oli lakannut näppäilemästä guslia, joka oli laskettu matolle.

— Herra, sanoi Lautenburgin Aurore, mitä mielitte sanoa? Selittäkää, pyydän.

Mutta olin jo saanut hiukan takaisin kylmäverisyyttäni, oivalsin hämärästi tehneeni virheen. Olisin halunnut puhua muista asioista.

Suurherttuatar ei ymmärtänyt sillä tavoin:

— Tunnetteko von Boosen?

— Teidän korkeutenne, änkytin minä, suokaa minulle anteeksi. En todellakaan tiedä, pitääkö minun, voinko...

— Mitä teidän ei pidä, mitä te ette voi?

Kirosin harmillista ja ennenaikaista huudahdustani, joka yhdessä sekunnissa oli saattanut vaaraan kahden kuukauden uutterat lähentymisyritykseni. Ahtaalle joutuneena ja etsien apua silmäni kohtasivat Melusinen.

Suurherttuatar näytti ymmärtäneen väärin tämän katseen tarkoituksen.

— Herraseni, sanoi hän minulle, neiti von Graffenfried on ystäväni, ja tietäkää, että minulla ei ole mitään salattavana niiltä, joille kerta olen antanut tämän nimen. Voitte puhua hänen kuultensa, vieläpä pyydän teitä niin tekemään.

Tätä pyyntöä ei käynyt vastustaminen. Soperrellen kuten ne, joilla ei ole esitettävänä muuta kuin pelkkiä arveluita, tein hänelle jotenkuten selvää keskustelustani professori Thierryn kanssa, jolloin ensimmäisen kerran kuulin puhuttavan paroni von Boosesta.

Lautenburgin Auroren otsaan ilmestyi poimu.

— Ymmärrän, mutisi hän vihdoin, tai paremmin, luulen ymmärtäväni huolimatta kertomuksenne tahallisista ankoista.

Hän mietti hetkisen ja sanoi minulle sitten jo täysin tyyntyneenä:

— Tämä todistaa, herraseni, kuinka vähän tulee luottaa liian hätäisiin otaksumiin. En tiedä, mistä herra Thierry on saanut nuo juttunsa, joilla hän on pannut päänne pyörälle. Jos, kuten vakuutatte, hän on omantunnontarkka historiantutkija, luulenpa, että hän olisi menetellyt hiukan harkitummin, jos hänellä olisi ollut käsissään tämä ja tämä.

Hän ojensi minulle äskeisen kirjeen, johon hän oli liittänyt toisen kirjeen.

— Nämä ovat, selitti hän, kaksi viimeistä kirjettä, jotka sain Kongosta suurherttua Rudolfilta. Ensimmäisessä hän kertoo, miten Ulrich von Boose pelasti hänet puhvelin kynsistä, joka oli puhkaissut hänen hevosensa toisessa, miten tämä sama Boose vapahtaa hänet viiden kuuden alkuasukkaan käsistä, jotka lähestyivät pahoissa aikeissa.

Hän katseli minua hymyillen, sillä aikaa kuin luin hänen osoittamansa kohdat.

Kumarsin hiukan nolostuneena.

Joimme Melusinen täyttämistä kupeista väkevää teetä, jossa uiskenteli sitroonankuoria. Sitten suutelin suurherttuattaren ja puristin Melusinen kättä.

— Hyvästi, ystävä, sanoi Aurore minulle, huomiseen.

Palasin omalle puolelleni puiston läpi huomattuani ulosmennessäni varjon, joka minusta hyvin näytti luutnantti von Hagenilta.

* * * * *

Laukaus, sitten vielä toinen, pamahti äänettömässä, kirkkaassa yössä. Me kuuntelimme. Jatkoa ei seurannut.

Vignerte kohautti olkapäitään,