Part 4

Ravintolan isännät olivat jo poistuneet. Sikarien savu himmensi sähkön. Kukat kuihtuivat pöydällä. Surville kuorsasi. Mouton-Massé oli vetänyt esiin muistikirjan ja tutkisteli jotakin yhteenlaskua, josta hän sadatellen koetti ottaa selvää, ja Ribeyre, joka ei ollut luopunut päähänpistostaan, piti oikeata kättänsä minun kainalossani ja vasenta Clotilden kainalossa, työntäen meitä toisiamme kohden ja kuiskaillen jotakin nuorelle naiselle, joka nauroi huulet kosteina ja selkä pienten puistatusten värisyttämänä.

* * * * *

Perjantai-iltana 24 p. lokakuuta 1912 oli kaikki valmiina lähtöäni varten. Tavarani oli pantu suureen uuteen matka-arkkuun; toinen pienempi laatikko sisälsi kirjani. En ollut tahtonut jättää ainoatakaan niistä vanhoista, vaatimattomista esineistäni, jotka olivat vuokrahuoneessani ja jotka edustivat kolmea työteliästä ja surullista vuotta. Kaikki, pakattuna siististi vanhaan matka-arkkuun, joka oli ennen ollut äitini oma, myöskin kahtena harjoitusvuotena käytetty reserviupseerin-univormuni, kaikki, sanon minä, olin antanut viedä Orsayn asemalle lähetettäväksi tuolle vanhalle papille, joka oli pitänyt minua luonansa loma-aikoinani.

Kello viisi lopetin kirjeeni, jossa hänelle ilmoitin uudesta paikastani. Laskuni olivat maksetut. Minulla oli vielä hiukan yli kaksituhatta kolmesataa frangia, niihin luettuina kymmenen kultarahaa, jotka onnekseni olin tallettanut Ribeyren haltuun. Päätin lähettää kohtuullisen summan vanhalle papilleni hänen hiekkasärkillä luhistuvan viheliäisen kirkkonsa korjaamiseksi.

Pantuani kirjeen Tournon-kadun postilaatikkoon palasin Luxemburgin kautta ja sivuutin Medicien kalpean suihkukaivon, jonka äärellä olin niin monta kertaa odottanut kuviteltuja kutsuja. Vartijat olivat menneet vahtikojuihinsa, olivat näkymättömissä. Suuri kuninkaallinen puutarha ei ollut milloinkaan ollut autiompi kuin tänä talveen kallistuvan syksyn iltana.

Lehdettömien puiden keskellä, tummenevan taivaan alla kuningattarien viluinen kuvapatsassarja ikäänkuin suurentui marmorijalustoillaan ja näytti oudon valkealta lähestyvässä yössä.

Senaatin kello löi puoli kuusi. Pariisin sydämessä se oli kuoleman ja yksinäisyyden hetki.

Iso kahdeksankulmainen suihkulähteenallas levitteli vaiennein vesin peiliänsä, joka oli — mistähän syystä — kirkkaampi kuin taivas. Eräs mies, minua lukuunottamatta ainoa tässä kuuluisassa puistossa, oli pysähtynyt altaan reunalle tehden kummallisia kylväjän liikkeitä. Hän heitti leipää linnuille. Siellä oli kolmisen tusinaa varpusia ja harmaita sepelkyyhkysiä, jotka lennähtelivät tavattoman äkkipikaisin liikkein.

Hän oli vanhus, puettu vihertävään palttooseen, jonka nahkakaulus oli lopen kulunut. Jalkojen juuressa oli säkki.

Minun lähestyessäni linnut pakenivat.

Vanhus katsahti minuun moittivan näköisenä, viskasi säkin olkapäälleen ja meni tiehensä.

Kun itse poistuin puutarhasta, oli jo täysi yö.

Neljä tuntia myöhemmin nousin itäisellä asemalla Pariisista Berliiniin menevään pikajunaan.

II.

Teräksensinisellä taivaalla äsken tuikkinut viluinen tähti oli kadonnut.

Vignerte hätkähti: »Mitä kello on.»

—Kymmentä vaille kaksitoista, vastasin minä valaistuani sähkölampulla kelloani.

Herätin molemmat lähetit.

— Henrique, mene kolmanteen sektoriin. Sano adjutantille että hän pitää huolta toisen joukkueen vaihtamisesta. Hänen on tultava tekemään raportti tänne luutnantti Vignertelle. Sinä, Damestoy, menet toiseen sektoriin, sanot päällikölle, että hän tekisi samoin ensimmäiselle joukkueelle. Ja ettei hän unohda, kello kaksi, patrullia. Yhdennentoista komppanian on varustettava se, korpraali Toulet'n. Onko selvä? Eteenpäin, uneliaisuus pois!

Molemmat sotamiehet kömpivät ulos. Kahden sekunnin ajaksi peittyi sininen taivas näkyvistämme.

Mikä oudon hiljainen yö. Töin tuskin kuuli sieltä täältä jonkun eksyneen kiväärinlaukauksen, kanuunanlaukauksia ei ainoatakaan.

* * * * *

Vignerte jatkoi kertomustaan.

Oletteko lukenut _Paroni von Heidenstamin_? Meyer Förster on siinä varastanut hiukan Tolstoilta — (koko se luku, jossa kuvataan kilpailua keisarin maljasta, on otettu Anna Kareninasta) — ja paljon, valitettavasti! meidän Octave Feuillet'ltämme. Siitä huolimatta lukekaa kuitenkin sivut, jotka kuvaavat Hannoveria, saksalaisen linnaväen elämää, lumen peittämää kuninkaallista puistoa. Niissä on vaikutelmia, aivan samanlaisia kuin mitä minä sain saapuessani Lautenburgiin sunnuntaina 26 p:nä lokakuuta 1913 kello kymmenen aamulla.

Kello kahdeksasta alkaen olin nähnyt valpurimaisen Harz-vuoriston huippujen vähitellen katoavan ja häipyvän etelässä vaskenkarvaisiin pilviin. Sitten seurasi hedelmällisiä tasankoja vailla kauneutta, vailla erikoisuutta. Sitten, kun juna oli sivuuttanut Allerin, maisema kävi vaihtelevaksi. Tuli näkyviin basalttiuomassaan soliseva mutkikas Melna joki, joka laskee Alleriin noin kuusikymmentä kilometriä ennen Lautenburgia. Päämäärä lähestyi.

Taivas oli surullisen harmaa. Kaupunki, kukkulan rinteellä, jonka ympäri Melna kiertää, muistutti jossain määrin Pau'ta tai pikemminkin, punatiilisten talojensa vuoksi, Saint-Gaudens'ia. Kaukana taivaanrannalla, metsikön keskellä, näin korkean tornin. Arvasin että se oli linna.

Kuten hevonen, joka vainuaa tallin, juna lisäsi vauhtiaan. Sivuutimme puroja, jotka virtasivat raitojen siimeksessä. Kun näki veden kuohuvan kivien kohdalla ja vesikasvien heiluvan, aavisti suloisen solinan, jota ei kuullut. Kaiken kaikkiaan kerrassaan kirkas ja tyyni maisema, hiukan Île-de-France'ia muistuttava. Hyvä Jumala, saattoihan täällä hyvinkin elää onnellisena.

Lautenburgin asema kuitenkin oli suoraan sanoen epämiellyttävä. Kuin Metzin kuuluisa asema, vain pienempi ja omituisempi. Minulla ei muutoin ollut aikaa yksityiskohtaisemmin tarkastella sitä.

— Herra professori Vignerte? kysyi minulta matelevaisesti mutisten kypäripäinen virkamies, jolle olin antanut pilettini.

Marçais oli sähköttänyt tulostani.

Kypäripäinen mies antoi merkin. Kaksi kookasta kultaan ja mustaan puettua lakeijalurjusta kiiruhti luokseni.

Sillä aikaa kun toinen otti matkatavarakuittini, auttoi toinen minua nousemaan suunnattoman suuriin vaunuihin, jotka heti läksivät liikkeelle.

Kymmenessä minuutissa olimme ajaneet läpi Lautenburgin ja jytyytimme koko komeudessamme linnan suureen pihaan. Yksi ainoa vartija aivan sattumalta tuli tiellemme.

— Jos herra professori suvaitsisi vaivautua nousemaan vaunuista, lausui lakeija avaten vaunujen oven, sillä aikaa kun ajuri puhalsi torveensa.

Paksu, punakka hovimestari ilmestyi ulkoportaille. Hän kumarsi useita kertoja.

— Herra professorilla on kait ollut hauska matka? Pyydän herra professoria seuraamaan minua. Tulen näyttämään professorille hänen huoneistonsa.

Vaikka olisin suorittanut kymmenen agregatio-tutkintoa, ei minua Ranskassa olisi puhuteltu tällä professorin-tittelillä kymmenessä vuodessakaan niin monta kertaa kuin Lautenburgissa tänä ainoana tuloni aamuhetkenä.

Tavarani olivat huoneessani. Näin eräänlaisella mielihyvällä, että mitä maukkaimman näköinen kevyt aamiainen oli katettu pyöreälle sohvapöydälle.

— Jos herra professori pienintäkään kaipaa, ei tarvitse muuta kuin soittaa. Ludwig, herra professorin kamaripalvelija, on viereisessä huoneessa valmiina palvelukseen.

Poistumista hankkiessaan paksu ukkeli kumarsi vieläkin syvempään, ojentaen minulle punaisella lakalla runsaasti sinetöidyn kirjeen.

— Ehkä herra professori suvaitsee hyväntahtoisesti tutustua tähän kirjeeseen, jonka on lähettänyt herra komendantti von Kessel.

Herra komendantti von Kessel, hänen korkeutensa kruununperillisen herttuan ohjaaja, esitti minulle anteeksipyyntönsä sen johdosta, ettei voinut ottaa minua vastaan heti saavuttuani. Mutta koko Lautenburgin hovi oli metsästysretkellä ja hänenkin oli täytynyt seurata oppilastaan. Hän kehoitti minua sentähden käyttämään päiväni palatsin tutkimiseen. Hänellä olisi kunnia odottaa minua seuraavana päivänä, maanantaina, neljännestä vaille kymmenen, esittääkseen minut kello kymmenen suurherttua Fredrik-Augustille.

Haluten heti paikalla ryhtyä käyttämään etuoikeuksiani soitin. — Ludwig tuli sisälle.

Ah, sinä, ajattelin minä, jo pelkkä sinun näkemisesi saisi professori Thierryn rauhoittumaan.

Tällä noin kolmikymmenvuotisella palvelijalla oli ilmeettömimmät kasvot mitä milloinkaan olen nähnyt ennen Saksaan tuloani. Sittemmin olen tottunut näkemään näitä reiluja, vaaleita pullosilmäisiä päitä. Meidän vangeistammehan on yhdeksällä kymmenestä sellainen pää.

En voinut saada kirvoitetuksi Ludwigilta muuta kuin yhden tiedon, sen, että tulisin aterioimaan maakerroksessa (minun huoneistoni oli ensimmäisessä kerroksessa), ruokasalissa, joka oli varattu perintöherttuan siviili- ja sotilasvirkailijoille, s.o. minulle, komendantti von Kesselille ja Kielin yliopiston professorille Cyrus Beckille, ollen jokaisella meistä sitäpaitsi tilaisuus saada ateria katetuksi huoneeseensa.

Vignerte, joka kertomuksensa alusta alkaen oli puhunut samalla tasaisella äänellä, muistaen vaikeudetta pienimmätkin yksityiskohdat kertomuksessaan ja eläen nähtävästi päivät ja yöt vain kokemiaan tapauksia mielessään hautoen, hän pysähtyi tässä.

— Tunnen, rakas ystävä, että muistelmani eivät ikävystytä teitä. Mutta tässä minä alan tuntea kertojantehtäväni vaikeuden. Tähän asti kävi kaikki hyvin aikajärjestyksen mukaan. Nyt luulen, että minun, vaikka kertomukseni siitä hämärtyisikin ja pikku piirteitten pilvi peittäisi teiltä johtavat ajatukset, täytyy hetkellisesti luopua sitä noudattamasta. Sallikaa siis, että esitän teille Lautenburgin ja sen asukkaat kunkin erikseen, analyyttisesti. Sitten kun kaikki tämä on saanut sijansa, palaamme tapahtumiin. Ne pitävät huolta yhtenäisyydestä, synteesistä.

§ I. — Palatsi.

Se ei ole palatsi, vaan pikemmin monta palatsia, koska Lautenburg-Detmoldin suurherttuoiden asuinpaikka on yhtymä eräästä renessanssin aikaisesta linnasta, joka on rakennettu goottilaisen tornin kylkeen, ja Ludvig XIV:n aikaisesta, Versailles'ia julkeasti jäljittelevästä palatsista. Erikseen kumpikin näistä rakennuksista on melko tyylikäs. Mutta niiden yhteensulattaminen on tuottanut ääretöntä vaivaa nykyisen prinssin isoisän, suurherttua Ulrichin arkkitehdille, joka sai toimekseen näiden toisiinsa sopeutumattomien rakennusten yhdistämisen. Hän on suoriutunut siitä pystyttämällä yhden kylkirakennuksen vasemmalle, sivutornin oikealle ja kohottaen keskelle jonkinlaisen hallin, jossa on jotakin sekä Orsayn asemasta että Versailles'n kappelista. Myönnän että probleemi oli mutkikas, mutta miksi pitääkin juuri Saksassa aina ilmetä tällaisia tapauksia, jotka käyvät yli arkkitehtien voimien?

Sellaisenaan tätä ihmerakennusta käytetään neuvostoja juhlasalina. Minun on sanottava, että se, ollen yhteydessä palatsin gallerian ja linnan kunniasalin kanssa, hyvin täyttää tämän tehtävänsä.

Palatsi liittyy linnaan keskikohdaltaan, joten rakennusryhmän pohjapiirros on T:n muotoinen. Koko rakennusyhtymä sijaitsee mäellä, josta on näköala kaupungin yli ja joka on hyvin jyrkkä linnan juurella mutta loivasti viettävä palatsin takana. Melna-joki, virrattuaan Lautenburgin halki, kiertää linnan noin sata metriä syvässä rotkossa, sitten se etääntyy ja muodostaa aidan ranskalaistyyliselle puutarhalle, joka leviää palatsin takana.

Kaupungin puolelta johtaa herttuan palatsiin suunnattoman suuri puistokuja yhä vielä Versailles'n mallia. Se on myös paraatikenttä ja siellä pidetään sotaväen tarkastukset. Kullattu ristikkoaita alkaa palatsin vasemmasta kyljestä ja päättyy, sisälleen kolmikulmaisen pihan jättäen, linnan oikeaan kylkeen, jonka päätoimi jää ulkopuolelle.

Juuri tässä tornissa, joka on ainoa jäännös Lautenburgin vanhojen linnakreivien goottilaisesta asumuksesta, liehuu mustavalkoinen juhlalippu, jonka keskellä on kultainen leopardi ja Lautenburgin tunnuslause: _Summum decus, flectere_.[9] Tämä torni on luonnollisesti pilattu, kuten muukin osa linnasta, ylenpalttisilla koristeaiheilla Augsburgin tapaan. Kun linnantornin yläreunassa on rautapeltipäällysteiset aukot, on ihmeteltävillä käsipuilla varustettujen ulkoportaiden yläpuolella korinttilainen päälliskoriste.

Melna-joelle päin oleva puoli on vähemmän turmeltu. Rotko on sitä suojellut, ajattelen minä, ja taiteilijat piirustusvehkeineen ovat epäilemättä katsoneet kaksikin kertaa, ennenkuin ovat lähteneet pistämään sinne kaunistuksiaan. Köynnös on korvannut ne ja samaa ovat tehneet joen rannalta työntyvät suuret pyökit, jotka huojuttelevat tummia lehvistöjään suurten, soikeitten ikkunoiden alla.

Minun ei tarvitse kuvata teille palatsia. Se on kutistunut Versailles, Versailles, jossa on 15 julkisivun ikkunaa 89:n asemesta, mutta kuitenkin erittäin hyvin jäljitelty Versailles, sanalla sanoen majesteetin yhä vielä majesteetillinen jäljennös.

Ranskalainen puisto hannoverilaisen taivaan alla vaikuttaa kaikesta huolimatta. Paikan omistajat ovat siihen ilmeisesti keskittäneet mitä suurinta huolta. Saksalainen järjestys on tehnyt ihmeitä. Kaikki on suoraviivaista ja sileätä. Moitteeton nurmimatto vie Persephonen suihkukaivolle. Se on erittäin hyvä teos, Ernout'n tekemä, joka itse oli Coysevox'in hyvä oppilas. Tämän puiston ylhäisen asun ymmärtää jo, kun tietää, että puutarhan suunnitelman teki La Quintinie, joka sitä suorittamaan lähetti parhaimman työmiehensä.

Ranskan kuninkaalta eläkkeen saanut suurherttua Yrjö-Wilhelm oli suuri Ludwig XIV:n ihailija, ja hänen pojanpoikansa Fredrik on valistuneen itsevaltiuden kauneimpia edustajia. Hän otti vastaan Voltairen tämän läpikulkumatkalla ja tutustui Rousseauhon Grimm'in luona. Hän se antoi laittaa ne englantilaiset puutarhat, jotka ympäröivät hänen isoisänsä teettämää ranskalaista puistoa ja laskeutuvat maalauksellisina pengerminä Melnaa kohden. Kirkkaan ja kuohuilevan joen yli vie puusilta, jolla on sama nimi kuin Meilleraien sillalla ja joka on niin leveä, että sitä myöten pääsevät hyvin ajamaan ylitse ratsastusseurueet metsästämään linnan uhkeaan metsään, Heerenwald'iin, jonka kumpuja ja lehtoja näkee niin pitkälle kuin silmä kantaa.

§ 2. — Huoneistoni.

Kaksi suurta paneloitua huonetta ensimmäisessä kerroksessa linnan pohjoisosassa, siis siinä, joka on päinvastaisella puolella kuin piha.

Toinen näistä huoneista, se, jossa teen työtä, on terassille päin. Avonaisesta ikkunasta näen puiden tumman meren kelmeän taivaan alla. Kaikkialla vallitsee tavaton rauhallisuus.

Toisessa, iloisemmassa, on kaksi ikkunaa rotkoon päin, jossa Melna kohisee. Kauempaa näkyy Kuninkaantori, 182:sen jalkaväkirykmentin kasarmi, ja räikeästi maalattu tuomiokirkko. Valkoinen pilvenhattara liikkuu kahta rinnakkaista mustaa viivaa pitkin: Hannoverin juna, joka toi minut tänne.

Siunaan määräystä, jonka nojalla minut on sijoitettu tähän rakennuksen osaan. Jättiläismäinen uuni omituisine rautakoristeineen, kaikki tämä polveutuu ajoilta, jolloin saksalainen maku ei ollut vielä parantumattomasti pilalla.

Olen aivan linnan päässä, juuri asesalin yläpuolella. Tämä erinomaisen mielenkiintoinen sali on nykyjään melkein hylätty ja autio. Sieltä on otettu pois suurten, nimeltään mainittujen linnakreivien varukset, niin Götz von Vertheidigen-Lautenburgin, hänen, joka oli Albert Karhun oikea käsi, niin Miltiades Bussmannin, joka haavoitti Henrik Leijonaa, niin Hugon mainitseman Cadwallan, jonka kypärissä näkyy vieläkin jälki jättimäisen Wilhelm von Barrenin kauhean sotanuijan iskusta.

§ 3. —Heidän Korkeutensa.

Suurherttua Fredrik-Augustin huoneet ovat palatsin ensimmäisessä kerroksessa. Hänen huoneensa, kuten Ludvig XIV:n oli, sijaitsevat päärakennuksen keskiosassa. Työhuone on oikealla, puistoon päin.

Tänne Kessel vei minut tuloni jälkeisenä päivänä kello kymmenen aamulla.

Suurherttua teki työtä hyvin yksinkertaisen Ludvig XV:n tyylisen kirjoituspöydän ääressä.

Hän nousi ja ojensi minulle kätensä.

— Herra Vignerte, minun ei tarvitse sanoa teille, kuinka paljon hyvää herra de Marçais'n kirje teistä kertoi. Tiedän, että teidät on Ranskan ulkoasian ministeri valistuneen harkintansa mukaan valinnut. Tekisin väärin, ellen lausuisi olevani täysin tyytyväinen sellaisiin suosituksiin. Toivon yksinkertaisesti, että saisitte Lautenburgissa tuntea hiukan sitä iloa, jota me tunnemme ottaessamme teidät vastaan.

Suurherttua on kookasvartaloinen ja vain vuotta nuorempi vanhempaa veljeänsä, suurherttua Rudolf-vainajaa. Syntyneenä 1868 hän on siis nyt 45 vuoden ikäinen. Hänellä on vaalea, hiukan kalju pää, puhtaaksiajellut kasvot ja siniset silmät, jotka ensin koko painollaan iskeytyvät teihin ja sitten käyvät harhaileviksi. Juhlatilaisuuksia lukuunottamatta en ole koskaan nähnyt häntä puettuna toisin kuin divisionakenraalin tummansiniseen, punakauluksiseen, tähdittömään arkiunivormuun.

Hänen kätensä ovat kauniit. Hän katselee niitä mielihyvällä.

— Herra von Kessel, jatkaa hän, on ehkä jo teille ilmoittanut, mikä tehtävänne tulee olemaan. On tarpeetonta sanoa teille, herra Vignerte, että aion tässä suhteessa suoda teille mahdollisimman suuren vapauden. Tiedätte että poikani on kirjoitettu Kielin yliopistoon. Haluan että hän ottaa siellä oppiarvonsa. Teidän on siten pakko noudattaa määrättyä ohjelmaa. Kuitenkin saatte itse valita opetusmenetelmänne. Teille kuuluu erikoisesti historian ja kirjallisuuden opetus. En tunne teidän valtiollisia mielipiteitänne, herrani, lisäsi hän hymyillen. Kuvittelen ne hiukan vapaamielisiksi. Älkää luulko että teitä pakotetaan muuttamaan kantaanne. Vapaamielisyys ei ole pelättävää muille kuin kansanvalloille. Viisas valtion päämies on aina osannut käyttää sitä hyödykseen.

Hän soitti.

— Ilmoittakaa Joachim-herttualle että odotan häntä työhuoneessani.

Oppilaani oli kookas, vaalea nuorukainen, hiukan uneliaan näköinen. Ymmärsin ettei minun koskaan tarvitsisi hillitä hänen mielensä vilkkautta.

— Joachim, sanoi suurherttua ei aivan niin rakastettavalla äänellä kuin minulle puhuessaan, tässä on herra Vignerte, teidän uusi kirjallisuuden opettajanne. Toivon että hänen johdollansa edistytte nopeammin kuin herra Ulricht'in aikana. Kuinka monta ääntä hän sai, Kessel, viimeisessä taktiikan kuulustelussa?

— Kahdeksan kahdestakymmenestä, teidän korkeutenne, vastasi Kessel.

— Se ei ole kylliksi. Tahdon että seuraavalla kerralla saatte enemmän ääniä. Voitte mennä.

Nuori mies poistui huonosti salaten iloansa.

— Te näette, herra, sanoi suurherttua palaten meidän luoksemme, että voitte ehdottomasti luottaa minun arvovaltaani. Arvostelkaa poikaani tarkasti vieläpä ankarastikin. Tulette aina saamaan minun hyväksymiseni.

Hän teki hyvästelevän liikkeen.

— Ah, niin, sanoi hän minun puoleeni kääntyen. Marçais on kait teille ilmoittanut, että te ehkä joskus saatte tilaisuuden näytellä lausujanlahjojanne suurherttuattarelle? Oh, lisäsi hän, tästä mainitseminen on minun puoleltani ehkä liiallista huolenpitoa. Voi hyvin käydä niinkin, ettei puolisoni käytä hyväkseen teitä. Hän on tällä hetkellä taas kokonaan hevosintohimonsa vallassa. Mutta kaikkihan on edeltäkäsin otettava huomioon, ja voitte olla rauhallinen, lopetti hän hienosti hymyillen, pidän huolta siitä, ettei vapauttanne ylenmäärin rajoiteta.

— Olen onnellinen saadessani asettautua täysin suurherttuattaren käytettäväksi milloin hän vain haluaa.

— Kiitos, sanoi hän ryhtyen työhönsä.

Käytävässä Kessel sanoi minulle:

— Jos suurherttuatar saisi halun nähdä teitä, täytyisi minun voida ilmoittaa teille siitä heti. Jätän silloin sanan kamaripalvelijallenne. Käykää usein katsastamassa huoneistoanne, jotta tarvittaessa heti saisitte sanan.

Tapahtui niin että linnaan tuloni jälkeisestä päivästä Lautenburgin husaarien juhlaan saakka, jossa näin hänet ensimmäisen kerran, menin päivittäin viisi tai kuusi kertaa huoneistooni kiusaantuneempana enemmän kuin mitä tahdoin itselleni tunnustaa siitä, etten koskaan tavannut minua odottamassa kutsua, jolla suurherttuatar Aurore-Anna-Eleonora olisi osoittanut minulle hyvänsuopaisuuttaan.

§ 4. — Hovi.

Onko oikein käyttää hovi-sanaa puhuttaessa Lautenburgin herttuoiden läheisimmästä seurapiiristä? Tämä sana on hiukan liian suurellinen. Mutta en löydä toista, ja se soveltuu kyllä siihen ankaraan etikettiin, jota linnassa noudatettiin.

Olen jo puhunut teille komendantti kreivi Albert von Kesselistä, II:nnen preussiläisen tykistörykmentin päälliköstä Königsbergin linnaväessä.

Berliinin sota-akatemian käyneenä Kessel on epäilemättä Saksan armeijan parhaita upseereja. Hän on upseeri koko sydämeltään ja sielultaan. Mutta yksinomaan vain ammattiinsa kiintyneenä hän ei osoita enempää kuin on välttämätöntä tuota preussilaisten sietämätöntä kopeutta. Hän on minulle ollut aina moitteettoman kohtelias, enkä ole milloinkaan voinut muuta kuin ylistää neuvoja, joita hän on minulle antanut, ja sitä vaikutusta, joka hänellä on perintöherttuaan.

Paksu eversti von Wendel, Hanaun kyrassierejä, hoitaa samalla kertaa sekä palatsin kuvernöörin että suurherttuan sotaväen päällikkyyttä. Tässä viimeksimainitussa ominaisuudessaan hänellä on alaisinaan kapteeni Müller Württembergin jääkäreitä, ulaaniluutnantit Bernhardt ja de Choisly, suurherttuan esikuntaupseereja.

Hän on kunnon mies, joka viettää aikansa huutamalla, kun suurherttua ei ole paikalla, ja vapisemalla kuin haavanlehti, milloin suurherttua saapuu. Luulen että Kessel tuntee häntä kohtaan syvää halveksumista. Hän itse kunnioittaa rajattomasti Kesseliä, joka on esikunnan päällikkö. Koskaan ei hänen päähänsä pälkähtäisi, että hän molempien virkojensa nojalla, voisi antaa määräyksiä tälle vaiteliaalle tykistömiehelle.

Korvaukseksi on hänellä vihamiehenä pikku luutnantti von Hagen, Lautenburgin husaareja, suurherttuattaren käskyläisupseeri. Useita kertoja on ollut yhteenottoja everstin ja luutnantin välillä. Mutta tätä viimeistä suojelee suurherttuatar, joka ei voi laskea häntä luotaan. Suurherttua taas ei mistään hinnasta tahdo juttujen syntymistä tältä taholta. Wendelin on täytynyt taipua. Jo ensimmäisinä päivinä tuloni jälkeen tunsin näiden kahden miehen välillä vallitsevan vihamielisyyden. Menemättä yksityiskohtaisuuksiin linnan kuvernööri on lausunut pari kolme katkeraa sanaa toimensa vaikeuksista. Tiedän että jos yllyttäisin häntä... Mutta olen luvannut pysyväni vain omalla alallani, milloinkaan sekaantumatta muiden asioihin.

Kuitenkin tuo pikku Hagen on minusta hirveän vastenmielinen monokkeleineen, tuijottamistapoineen ja horjuttamattoman miehen itsekylläisyyksineen. Suurherttuatar kiinnitti hänet palvelukseensa kaksi vuotta sitten. Näytti siltä että sillä hetkellä, jolloin suurherttuatar valitsi hänet Lautenburgin husaarien joukosta, hän oli taittamaisillaan niskansa jonkin pelijutun takia.

Muut ovat yleensä rakastettavia. He ovat tulleet vieläkin ystävällisemmiksi kuultuaan että olin reserviupseeri. Sinä päivänä eversti von Wendel kutsui minut päivällisille. Rouva von Wendel, hellämielinen nelikymmenvuotias venakko, puhutteli minua koko ajan herra luutnantiksi. Jälkiruoan aikana, sillä aikaa kuin vääpeli teki ilmoitustaan, hän kysyi minulta liikutetulla äänellä, olinko lukenut »Messinan morsiamen».

Lopultakin minusta on parempi viettää päiväni näin kuin istua Sorbonnessa herra Seignobosin luennoilla.

§ 5. — Kirjasto ja kirjastonhoitaja.

Ensimmäisellä on niin huomattava sija tässä kertomuksessa, etten voi mitenkään olla kuvailematta sitä hiukan tarkemmin.

Jälkimmäisestä, Kielin yliopiston professorista Cyrus Beckistä, on kohtuullista lausua lyhyt valittelu, koskapa olen tahtomattani tullut hänen kuolemansa aiheuttajaksi.

Kirjasto sijaitsee nykyhetkellä linnan autiossa kappelissa. Palatsiin on rakennettu uusi hiukan jesuiittamaistyylinen kappeli. Ihmeellinen, pitkulainen sali, joka suorassa kulmassa leikkaa kunnia- ja asesalit, on jäänyt vapaaksi. Vasemmalla oleva ovi vie asesaliin. Kirjastoon päästään kunniasalin perällä olevasta ovesta.