Part 5

Kolme tai neljä kertaa suurempana se muistuttaa Bredessä sijaitsevan Montesqieun linnan kirjastoa, sillä erotuksella, mikäli muistan, että Bredessä kattokaaret ovat romaanilaista tyyliä. Tätä rakennustaiteellista seikkaa lukuunottamatta on kirjasto sisustukseltaankin aivan samanlainen kuin Montesqieun linnassa oleva. Keskellä on suunnaton lasikaappi mitä mielenkiintoisimpine rahakokoelmineen. Siellä on eräs Konradinin kultamitali, joka on kerrassaan mestariteos.

Viisi tai kuusi pulpettia on muodostettu pyörillä liikkuviksi pöydiksi, jotka ovat hyvin käytännöllisiä työskentelyä varten. Kirkas sähkövalaistus tekee tutkimisen ja kirjojen etsiskelyn erittäin mukavaksi. Sali on tosiaan niin synkkä, että ilman tätä valaistusneuvoa olisi mahdotonta lukea tai kirjoittaa.

Älkää odottako saavanne pienintäkään selostusta niistä rikkauksista, jotka ovat tänne kerääntyneet Gutenbergin ajoista alkaen. Uskon ettei voitaisi kirjoittaa ainoatakaan teosta Saksanmaasta turvautumatta Lautenburgin kirjastoon. Nimikirjassa, johon tänne työskentelemään tulleiden pyydetään hyväntahtoisesti merkitsemään nimensä, on mitä kuuluisimpia nimiä; olen löytänyt sieltä Leibnitzin, Humboldtin, Ottfried Müllerin, Curtiuksen, Schleiermacherin ja Renanin nimet.

Vieläkin kalliimpia aarteita on sakastissa. Siellä, puulaatikoissa, joissa ennen säilytettiin kasukoita ja ehtoollismaljoja, ovat nyt koossa arvaamattoman tärkeät käsikirjoitukset, jotka on kerätty sinne Lautenburgin herttuoiden julkisista ja yksityisistä arkistoista tai näihin asioihin innostuneiden herttuoiden toimesta muualta hankittu. Nykyisen suurherttuan veljen suurherttua Rudolfin ansioksi on luettava muutamat kaikkein tärkeimmät asiakirjat. Hra Cyrus Beck, kirjastonhoitaja, joka pitää huolta järjestämisestä, on sulkenut ne lukon taakse ja vartioitsee niitä tarkoin.

Käsikirjoitusten järjestäjäksi suositteli suurherttua Rudolfille noin kymmenen vuotta sitten rehtori Etlicher tätä Kielin yliopiston professoria.

Nykyinen suurherttua on pysyttänyt hänet tässä virassa pyytäen häntä varaamaan neljä tuntia viikossa herttua Joachimin tutustuttamiseksi eksaktisiin tieteisiin.

Vanha professori viettää puolet vapaasta ajastaan sakastissa käsikirjoitusten parissa ja toisen puolen laboratoriossaan keskellä sulatusuunejaan ja tislausastioitaan. Tämä laboratorio sijaitsee kolmikulmiossa, jonka muodostaa asesali, kappeli ja linnan muuri. Siitä on kuten minunkin huoneestani näköala Melnan putoukselle tai pikemminkin puihin, jotka peittävät melkein koko näköalan.

Ensi kertaa tunkeutuessani tähän laboratorioon Kesselin johdolla, joka tahtoi esittää minut virkaveljellemme, sain melkein samanlaisen vastaanoton kuin Gulliver Laputan akateemikkojen hämähäkinverkkojen keskellä.

Kirkuva ääni kaikui vastaamme kiihkeästi vaatien heti sulkemaan oven, koska veto muka oli sammuttamaisillaan sulatusuunit. Sitten pieni ukkeli kohosi äkäisenä eteemme paksun savun keskeltä. Tohtori Cyrus Beckillä oli kalju pää, niin siloisen kiiltävä kuin olisi se ollut sorvattu mitä hienoimmalla terällä. Pitkä, kellahtava, kemiallisten pilkkujen tahraama kaapu verhosi häntä päästä jalkoihin. Kapistuksiensa keskellä hän tosiaan näytti sangen romanttiselta.

Kesselin näkeminen rauhoitti häntä. Hän pyysi anteeksi ja selitti meille toimittavansa parhaillaan ratkaisevaa koetta erään tieteellisen tutkimuksensa (nimen olen unohtanut) tuloksista. Hän lauhtui melkein rakastettavaksi, kun seuralaiseni ilmoitti hänelle, että minäkin aioin tehdä eräitä tutkimuksia käsikirjoitusosastossa. Hän kumarsi, kun komendantti lisäsi, että suurherttua pyysi häntä antamaan minulle tässä asiassa kaikkea mahdollista apua, mutta näin hyvin, ettei hän oikein pitänyt tästä aiheestani.

— Pyh, ajattelin huolettomasti, tällä vanhalla ukonkääkällä on tietysti omat tapansa ja tottumuksensa. Ajan pitkään löydän kyllä kohdan, josta pääsen häneen kiinni.

Minulla ei ollut mitään kiirettä. Päätin kuluttaa ensin kaksi viikkoa levossa ja rauhassa ennenkuin ryhtyisin tekemään professori Thierryn ja mahdollisesti omiakin töitäni.

§ 6. — Lautenburg-Detmoldin valtio.

Lautenburg-Detmoldin suurherttuakunta, yksi Saksan 27:stä liittovaltiosta, ulottuu pohjoisesta etelään noin sadan kilometrin pituudelta. Sen leveys idästä länteen vaihtelee kahden- ja neljänkymmenen kilometrin välillä. Siinä on 280.000 asukasta.

Schwarzhügel, viimeinen Harzin sivuhaara, on ainoa vuoriseutu, joka katkaisee hannoverilaisen tasangon yksitoikkoisuutta.

Vesistöihin nähden suurherttuakuntaa rajoittaa Weser-joki, ja sen halki virtaa Aller. Melna on tärkein joki pituuteensa katsoen, virratessaan Lautenburgin alueen läpi.

Kuusi- ja pyökkimetsä, Heerenwald, joka alkaa Lautenburgin pohjoisosassa, peittää runsaan kolmanneksen Lautenburgin alueesta. Jäännös on hiekkamaata, epäkiitollista maanviljelykselle, mutta erittäin soveliasta kalkinpoltolle, mikä on maan pääelinkeino.

Kaksi kaupunkia: Sandau, yksinomaan tehdaskaupunki tasangolla, pohjoisessa, 22,000 asukasta. Lautenburg, suurherttuakunnan pääkaupunki, 40.000 asukasta, arkkipiispanistuin, korkein oikeus; yksi prikaati ratsuväkeä, muodostettu 11:nnestä rakuuna- ja 7:nnestä husaarirykmentistä; yksi rykmentti jalkaväkeä, 182:nen; puoli rykmenttiä tykistöä, yksi insinööriosasto.

Hallitusmuoto on monarkkinen; Lautenburg-Detmoldin suurherttuat seuraavat toisiaan valtaistuimella erikoisoikeuden mukaan, ollen naisilla myös tämä oikeus. XVIII:n vuosisadan lopulla suurherttuatar Charlotte-Augusta harjoitti yksin hallitsijan valtaa. Nykyjään suurherttua Fredrik-August pitää valtikkaa mentyään naimisiin kruununperijättären kanssa.

Lautenburgin suurherttua on Württembergin kuninkaan välitön vasalli ja Saksan keisarin välillinen vasalli.

Lautenburgin valtio lähettää kolme edustajaa valtiopäiville. Kaksi näistä edustajista on agraareja, kolmas, Sandaun, on sosialisti. Kaikilla kolmella on oikeus ottaa osaa herttuakunnan valtiopäiviin, jotka kokoontuvat kaksi kertaa vuodassa Lautenburgin linnassa. Sama oikeus on Lautenburgin valtuuston presidentillä ja kahdella virkaveljiensä valitsemalla valtuuston jäsenellä. Muut valtiopäivämiehet valitsee rajoitetulla äänioikeudella suurherttuakunnan väestö. Suurherttua on näiden valtiopäivien puheenjohtaja. Kuusi jäsentä käsittävä pysyvä valiokunta hoitaa istuntojen ulkopuolella kaikki juoksevat asiat.

§ 7. — Lyhyt kertaus: Lautenburgin elämä.

Neljä kertaa viikossa annan opetustunteja nuorelle suurherttualle: kaksi tuntia historiaa, yhden tunnin filosofiaa ja yhden kirjallisuuden historiaa. Menen tällöin hänen huoneistoonsa, joka on palatsin oikealla sivustalla. Keskiosa, kuten jo on mainittu, kuuluu hänen isälleen, ja vasen puoli on kokonaan erotettu suurherttuatar Aurorelle.

Joachim-herttuan työhuoneen seinät on verhottu parhaimmilla Kiepertin tekemillä saksalaisilla kartoilla. Lisäksi kaksi muotokuvaa, suurherttuan ja hänen ensimmäisen vaimonsa, joka oli omaa sukua kreivitär von Tepwitz, kelpo baijerilaisnainen, kuollut kolme vuotta sitten.

Ei ole taipuisampaa oppilasta kuin tämä nuori saksalainen herttua. Hän tietää jo paljon asioita. Valitettavasti kaikki on kuitenkin yhden suunnitelman varassa. Jos suurherttua Fredrik Augustin kuollessa Lautenburgin valtiosta tulisi keisarikunnan alue, en suuria hämmästyisi.

Henkilöt, joilta ei koskaan ole puuttunut mitään, voivat paheksua väitettä, että mukava ja huoleton elämä riittää joka suhteessa onnellisena olemiseen. Minä olen onnellinen. Minun ei tarvitse ajatella muuta kuin luentojani. Kaksi tai kolme käsikirjaa, joita ei täällä ollenkaan tunneta, antavat minulle aineiston.

Olen onnellinen, sanon teille. Jonakin päivänä tulen aterioimaan suurherttuan luona. Odottaessani olen syönyt kolme kertaa päivällistä eversti von Wendelin luona. Hänen vaimonsa on ottanut minut oikein tosiystäväkseen. Olen antanut hänelle muutamia niistä kirjoista, jotka toin mukanani suurherttuatarta varten. Hän on rakastettava nainen, ja on edullista olla everstin kanssa hyvissä väleissä.

Aamiaisen syön tavallisesti Cyrus Beckin, Kesselin ja esikunnan kanssa. Pikku Hagen tulee silloin tällöin. Toiset nauravat salavihkaa hänet nähdessään ja sanovat sellaisena päivänä suurherttuattaren antaneen hänelle lomaa. Illalla kaikki pujahtavat tiehensä: herroilla on suhteita kaupungilla. Minä jään yksin professorin kanssa, ja joskus, ei aina, vaiteliaan Kesselin seuraan. Keskustelu sisältää silloin pääasiallisesti Cyrus Beckin valituksia. Hänen oppilaansa ei muka edisty tarpeeksi. Ja sitten tämä opetus ei ole hänen ammattiinsa kuuluvaa. Ah, kuinka suurherttua Rudolf-vainaja osasikaan paremmin ymmärtää professoria. Hän oli oppinut. Näytti siltä, ettei hänellä maantieteessä ollut vertaistaan.

Juoden kahvinsa loppuun Kessel vastasi rauhallisesti:

— Maantieteilijä, joka ei tuntenut 77 mm kanuunan käsittelyä!

Cyrus kysyi harmistuneena:

— Pidätte siis nykyistä suurherttuaa etevämpänä?

— En ole tuntenut hänen korkeuttansa suurherttua Rudolfia, vastasi tyynesti Kessel. Tiedän vain että suurherttuan tehtävänä on olla suurherttua, tuntea tykistö niin raskas kuin kevyt, jotta maantieteilijät saisivat rauhassa työskennellä.

Kummallista, professori latelee valituksiaan Kesselille, jota hän ilmeisesti pelkää, eikä minulle, joka olen ranskalainen. Sanon teille, että näiden ihmisten uskollisuus on jotakin käsittämätöntä.

Päivällä tuottaa Lautenburgissa käveleminen minulle mitä suurinta nautintoa. Kauniit saksalaiset univormut viehättävät minua, mutta tämä tavaton kuri ja järjestys tekee minut hiukan levottomaksi. Sotilassoittokunta soittaa kahdesti viikossa Kuninkaantorilla teatterin edessä. Minua huvittaa sivuuttamieni nuorten tyttöryhmien viehättävä kömpelyys. Muistan ja myönnän oikeaksi mitä vanha ratsuväen kenraali von Dewitz sanoi ajutantilleen:

»Nämä nuoret tytöt ovat puhdasta rotua, ystäväni, ja on tosiaan ilo katsella heitä! He eivät ole puoli-naisia, teeskenneltyjä, he ovat äitejä! Vastaan heistä kokonaisille sukupolville. Katsokaahan tuota vaaleatukkaista, joka astelee tuolla taaempana! Mitkä purppuraiset posket, mikä ryhti! Metrin pituiset askeleet! Minunlaiselleni vanhalle soturille se on nautinto; iloitsen katsellessani heitä.» [10]

Minä myöskin tunnen nautintoa ja iloitsen, ja nähdessäni tämän ehdottoman tottelevaisuuden, tämän täydellisen päämääränsä huomioonottamisen, muistelen, mitä Sedanin ranskalaiset upseerit sanoivat palatessaan vankeudesta:

»Pyytäkää saksatarta istumaan ja hän paneutuu pitkälleen!»

Ilta lähenee punertavana ja kelmeänä, valot syttyvät ravintoloihin. Kukkaistyttö käy ohitseni. Syön tänä iltana everstin luona. Mitähän jos toisin vihkosen lemmikkejä rouva von Wendelille?...

III.

Eräänä joulukuun aamuna olin valmistamassa iltapäivän luentoani ja istuin mukavasti suuren takkavalkean ääressä. Oli kylmä ja kirkas ilma. Talven kellertävä, kalpea aurinko valaisi ikkunoita, joissa huurre kimalteli pieninä opaalipisaroina.

Ovelle koputettiin.

— Sisään!

Kynnyksellä seisoi Otto, sisäpalveluksen päällikkö, vanha aliupseeri, jonka paikka oli palatsin virkailijoiden ja palvelusväen välillä. Hän piti palatsin työmiehiä ja palvelijoita sotilaallisessa kurissa ja nuhteessa.

Hänen valkea takinetumuksensa ja leveät punaiset kasvonsa erottautuivat räikeästi käytävän hämäryydestä. Hänen takanaan näkyi kaksi miestä, jotka kantoivat kummallisia laitteita.

— Pyydän herra professorilta anteeksi. Häiritsen ehkä herra professoria.

— Ette ollenkaan, Otto. Mistä on kysymys?

Hän astui sisälle kahden miehen seuraamana. Näillä oli kädet täynnä lipputankoja.

— Huomenna on Lautenburgin 7:nnen husaarirykmentin juhla, herra professori. Se on suuri ilonpäivä kaupungille. Palatsi on kokonaan liputettu, ja minä tulin asettamaan liput teidänkin huoneenne kolmeen ikkunaan.

Vilkaisin ulos. Kuninkaantorilla näkyi miehiä pystyttämässä innokkaasti koristelulaitteita: paaluja, tankoja, juhlalippuja.

— Laittakaa vain sitten.

Miehet ryhtyivät kiinnittämään kolmea mahtavaa lipputankoa, joista keskimmäisessä liehui Saksan valtakunnan lippu, toisissa Württembergin valkopunainen ja Lautenburg-Detmoldin mustanvalkea, kultaista Leopardia kantava kansallislippu. Kaikki kolme lippua yhdisti viereisiin ikkunoihin vihreästä kankaasta tehty jättiläisköynnös, jonka kuviot jäljittelivät palkintoseppeleitä.

Työtä valvoessaan Otto antoi minulle lähempiä tietoja seuraavan päivän juhlamenoista.

— Se on meillä aina hyvin suuri juhla, herra professori. Jo tänä iltana on palatsissa juhlavalaistus ja sitten on soihtukulkue, kun hänen majesteettinsa Württembergin kuningas ja hänen ylhäisyytensä kenraali Eichhorn, joka edustaa hänen majesteettiaan keisaria, ovat saapuneet.

— Onko tapana, että keisari lähettää edustajan kaikkiin rykmenttien juhliin?

— Ei kaikkiin, herra professori. Mutta 7:s husaarirykmentti ei ole samanlainen kuin muut. Sen sotalippu on kunniamerkillä koristettu. Prinssi Eitel on sen kapteeni. Ja sitten etenkin sentähden, että sen everstinä on hänen Ruhtinatar korkeutensa meidän suurherttuattaremme, keisarin serkku. Ymmärrätte silloin...

— Ymmärrän, että siitä tulee hyvin kaunista ja että saatte paljon puuhaa.

— Herra professori voi niin sanoa. Kas niin, nyt onkin täällä jo kaikki kunnossa. Kiitämme herra professoria hänen ystävällisyydestään.

Olin sitäkin enemmän iloinen uutisesta, joka tarjosi minulle tilaisuuden saada nähdä komean saksalaisen paraatin, kun kellon yhtätoista käydessä eräs lakeija toi minulle sanan komendantti von Kesseliltä.

Prinssin kasvattaja ilmoitti minulle, että hänen oppilaansa täytyi iltapäivällä mennä suurherttuan kanssa linnaväen valmistavaan katselmukseen. Hän pyysi minua sentähden hyväntahtoisesti siirtämään opetustuntini juhlan jälkeiseen päivään.

* * * * *

Aamiaiselle tuli tri Cyrus Beck myöhästyneenä, enemmän hoffmanilaisempana kuin koskaan ennen ja hyvin kiihtyneen näköisenä.

Tiedustelin häneltä syytä tähän.

— Kysymys on tietysti tästä, vastasi hän kiukkuisena. Oletteko lukenut tämän häväistyskirjasen, herraseni?

Hän ojensi minulle _La Peau de Chagrin'in_ [Taikatalja]. [11]

— Häväistyskirja, toistin minä ylen hämmästyneenä.

— Niin, häväistyskirja, rivo kirja. Täytyy omata ranskalaisen koko kevytmielisyys käsitelläkseen eräitä asioita moisella vapaudella. Itse tiede on tehty naurunalaiseksi tässä kirjassa, herraseni. Kas näin: henkilö käyttää koko elämänsä kahden tai kolmen kysymyksen tutkimiseen, särkee tislauspulloja, polttaa kasvonsa sulatuspannussa, joutuu tuhat kertaa vaaraan lentää ilmaan laboratorioineen päivineen, ja tekee kaiken tämän vain jotta joku romaanikirjailija parilla halveksuvalla sanalla, jotka uskoo ratkaiseviksi, sanoo teille teidän tekonne, saattaa teidät naurunalaiseksi yleisön silmissä.

— En tiedä tarkkaan, mikä kohta _Peau de Chagrin'issa_ on herättänyt teissä mielikarvautta, sanoin, ja en sitä paitsi ole tarpeeksi kykenevä puolustamaan Balzacia tässä asiassa. Sallikaa minun kuitenkin sanoa teille, että hän yleensä oli hyvin vahva todisteluissaan. Hänen teostensa historiallinen puoli on hyvin luotettavaa. Olen toisaalta kuullut erään etevän asianajajan sanovan, että Cesar Birotteaun konkurssi, Roguin'in kauppakirjojen siirto ovat juriidiselta kannalta katsoen mestarillisesti tehtyjä. Ja lisäksi...

— Herraseni, sanoi professori kiihtyen yhä enemmän ja enemmän. Ei oikeus eikä historia ole koskaan pyytäneet olla tarkkoja tieteitä. Joku tuollainen väärämielinen kirjailija, niinkuin teidän Balzac'inne, voi niissä loistaa. Mutta tiede, herraseni...

— Hyvä herra Beck, sanoin hänelle ärsyttävästi, jos _La peau de Chagrin_ on tehnyt teihin tämän vaikutuksen, mitä sanoisittekaan sitten, kun olette lukenut La Recherche de l'Absolu'n.[12] Siinä meillä on eräs Balthazar Claês, joka valmistelee, hänkin, suurta työtä yhtä laajoihin kokeisiin nojautuen kuin te; ja kuitenkin voi olla niin, että löydätte hänen tutkimuksistaan ehkäpä hyvinkin tärkeitä tietoja.

Hän ei oikein ollut selvillä, teinkö pilkkaa vai puhuinko vakavasti. Mutta viisaasti kyllä hän kirjoitti teoksen nimen. Sitten hän syventyi lusikoimaan huulilleen yhtämittaisesti lientä saksalaiseen tapaan.

— Menettekö huomenna paraatiin? kysyin häneltä.

Odotin uutta kieltoa. Hämmästykseni oli suuri, kun hän vastasi minulle, ettei hänellä ollut mitään syytä laiminlyödä tätä juhlatilaisuutta.

— Meille on varattu paikat kunniaparvekkeella, sanoi hän ylpeästi, diplomaattikunnan viereen.

Tämä oppinut tupajussi, joka lapsellisesti iloitsi siitä, että hänelle oli varattu julkinen paikka sotilasparaatissa, huvitti minua tavattomasti. Kuinka erilainen tämä kelpomies onkaan verrattuna meidän sotalaitosta vastustaviin maailmanparantajiimme! ajattelin, tietämättä kumminkaan täysin, kumpi näistä kahdesta tyypistä oli hyvä.

Koko palatsi oli joutunut yleisen mylläkän alaiseksi. Upseerit olivat jo paraatipuvuissa ja koettivat panna parastaan joka taholla. Sivuutin Kesselin, joka oli hyvin touhuissaan: »Kuningas saapuu kello yhdeksän», sanoi hän minulle; menkää asemalle. Teille on siellä mielenkiintoista nähtävää. Sitä ennen voitte, jos haluatte, olla läsnä sotaväen katselmuksessa, jonka suurherttua pitää kello kolme esplanaadilla.»

Kiitin häntä, mutta kun en tahtonut riistää uutuuden viehätystä seuraavan päivän näytelmältä ja kun huomasin itseni tosiaan liian syrjäiseksi ja naurettavaksi yksinäni noiden monivärisiin univormuihin puettujen miesten joukossa, sulkeuduin kirjastoon. Siellä ryhdyin tekemään muistiinpanoja seuraavaa luentoani varten, joka käsitteli aleksandrialaisen filosofian historiaa.

Kun poistuin sieltä, oli jo yö käsissä. Päätin tehdä pienen kierroksen kaupungille. Se oli juhlallisesti valaistu. Kun olin päässyt keskelle paraatipaikkaa, käännyin takaisin, ja linna kokonaisuudessaan kohosi edessäni aivan kuin liekkien vallassa. Lapsellinen ihastus, jonka väritulet ja kirjavat lyhdyt synnyttivät, esti minua huomaamasta, ettei tämä ilotulitus ehkä sentään loukannut ylenpalttisuudellaan hyvää makua. Mutta Saksassa on aina liiaksi kaikkea lukuunottamatta tätä.

Keskustassa näkyi keltaisista sähkölampuista muodostettu mahtava keisarillinen kotka, joka oli ainakin kymmenen metrin korkuinen. Vasemmalla oli punaisista lampuista tehty Württembergin leijona; oikealla vihreistä lampuista Lautenburgin leopardi. Näiden eläimien kuvaaminen sähkölampuilla oli vaikea tehtävä, joka varmaankin oli pannut ilotulitusmestarin kovalle koetukselle. Ne olivat joka tapauksessa sangen hyvin onnistuneet.

Tummista joukoista ympärilläni kuului ihailun ja ihmettelyn sorinaa. Paraatipaikan perälle oli jo kunniakoroke tehty seuraavan päivän paraatia varten.

Hannover-katu, joka on Lautenburgin kaunein, oli tulvillaan väkeä. Tämä joukko tuli ja meni pitkin jalkakäytäviä aivankuin vedettynä ihmeellisesti järjestetyissä vetolaatikoissa. Jonkin korttelin kohdalla sekoittui vilinään äkkiä, univormujen koko komeus. Lautenburgin husaarien punaiset kauhtanat vilahtelivat Detmoldin rakuunoiden sinisten viittojen ja jalkasoturien tummien päällystakkien rinnalla. Erikoisesti juhlaa varten kaupunkiin tulleet ylioppilaat näyttelivät lakkejaan ja naarmujaan pöyhkeydellä, joka hävisi äkisti, kun he sivuuttivat jonkun upseerin.

Joulun läheisyys oli täyttänyt myymälöiden valaistut ikkunat odottamattomalla paljoudella esineitä, jotka aivan liikuttivat katselijaa. Ruokatavarakaupat oli ahdettu täyteen hanhia sievästi koristettuina Saksan kahdenkymmenenseitsemän valtion väreillä. Vartaassa riippuivat vierekkäin Rudolfstadtin sininen ja Württembergin punainen hanhi. Leikkelyliikkeet olivat tehneet makkaroista laitelmia, jotka kuvasivat keisarikunnan kuuluisimpia rakennuksia: valtiopäivätaloa, Berliinin asemaa, Kölnin tuomiokirkkoa. Enimmän suosiota saavutti sianihrasta tehty riemukaari, jonka korkokuvat olivat punaista gelatiinia ja kattoholvi hanhenmaksaa.

Nuoria tyttöjä kulki toisiansa käsistä pitäen ryhmittäin ohitse luoden kainosti alas silmänsä upseerien hallitsevan katseen edessä.

Söin päivällistä Lohengrinin ravintolassa, joka on Lautenburgin suurin ja komein. Muistatteko lapsuutemme puuhevosia? Tuollainen paikka, johon on sijoitettu musiikki ja vanha kultauksista hohtava hevoskulu, muistuttaa suuresti varakasta saksalaista ravintolaa. Luullakseni vain tupakoitsijat voivat istua siellä tuntematta vaivautumista. Katossa leijailevat tupakkapilvet saattavat ajattelemaan pantagruelilaista Walhallaa.

Kello löi kahdeksan, kun kadulta voimakkaasti kuuluvat hoch! hoch! -huudot saivat ravintolan kaikki vieraat syöksymään ovelle. Välkkyvin sapelein ratsasti katua pitkin rakuunajoukko asemalle tekemään kunniaa Württembergin kuninkaalle ja kenraali von Eichhornille.

Väkeä oli niin tavattomasti aseman ympärillä, ettei kannattanut ruveta hakemaan itselleen paikkaa. Vasta Roon-kadun kulmassa sain vilahdukselta nähdä rakuunoiden ympäröimän automobiilin, jossa suurherttua Fredrik-August ja Württembergin kuningas istuivat vastapäätä oppilastani ja kenraali von Eichhornia.

Huudot olivat huumanneet korvani. Kahvilasta, jonne menin, täytyi minun paeta aivan tukahtumaisillani. Ylioppilaat pöytien päälle nousseina puhuivat, lauloivat, lausuivat värssyjään tyhjennellen suunnattomia tinakannujaan. Kaduilla, häikäisevien sähkölamppujen alla, tytöt, puettuina 1900-vuoden malliin, päähineissä, jotka kohosivat vinosti korkeuteen, ruualla itsensä täyteen pakanneina keskeyttivät tuontuostakin loruilunsa kirkaistakseen tuon iänikuisen suursaksalaisen hoch-huudon.

Palatessani linnaan kiertäen Kuninkaantorin ympäri kuljin upseerien pitopaikan ohitse. Sekunnin ajan näin valaistujen lasien läpi juominkien hurjan menon. Heitä oli siellä kolmisenkymmentä henkeä sakean pilven ympäröiminä, ja pöydällä loikoa retkotti kukkien ja viinipullojen keskellä kaksi alastonta naista.

* * * * *

Pastori Silbermann Voitonkadun temppelissä ja arkkipiispa Kreppel tuomiokirkossa viettivät kello kahdeksan aikana heille kuuluvia julkisia juhlamenoja, jumalanpalveluksia, joita kuulemaan katoliset ja reformeeratut sotilaat, vietiin osastoittain. Kello kymmenen oli sitten sotaväen katselmus.

Ilma suosi Lautenburgin husaareja. Aurinko säteili kirkkaana ja kylmänä. Torilta näki, miten heikko länsituuli irroitti linnan puista tummia lehtiä, jotka hitaasti putoilivat Melna-jokeen.

Olen jo maininnut, etten nähnyt huoneestani paraatitoria, jossa sotaväen tarkastus oli tapahtuva. Mutta aikaiseen nousseena olin nähnyt 182:sen preussilaisen jalkaväkirykmentin, josta kaksi komppaniaa oli erotettu pitämään järjestystä, marssivan Kuninkaantorin poikki sijoittuakseen paikalleen. Väen lukuisa kerääntyminen sai sydämeni tuntemaan niiden mieluisaa iloa, jotka tietävät, että heille on paikka varattu.

Kello seitsemän olin valmis, mutta päätin kumminkin saapua paikalle paljon myöhemmin, vasta sitten kun koroke olisi jo ainakin puoleksi väkeä täynnä. Otin käteeni kirjan ja koetin syventyä siihen välittämättä vaivautua tutkimaan syytä hermostumiseen, joka yhä enemmän valtasi minut.

Kello yhdeksän, kun valtava melu tunki ulkoa huoneeseeni, uskoin voivani itseäni naurettavaksi tekemättä lähteä vaeltamaan torille.

Kuinka pieneksi tunsin itseni astuessani tuon suunnattoman torin poikki, jonka kaikilta tahoilta paikalle virtaava, sotilasrivien halkoma väkijoukko teki vieläkin avarammaksi.

Koroke oli jo melkein täynnä saapuessani paikalle. Olisin sangen työläästi keksinyt minulle varatun paikan, ellen olisi nähnyt erään käden heiluttavan lakkia ja viittovan minulle. Se oli herra de Marçais.

— Paikkani on aivan teidän vieressänne, sanoi minulle tämä rakastettava diplomaatti. Mainiota. Keskustelemme odottaessamme.

Ylpeänä saadessaan häikäistä minua hän mainitsi minulle meitä lähellä istuvien arvohenkilöiden nimet. Itävalta-Unkarin lähettiläs, kreivi Bela, tyyten kadonneena avariin turkkeihin, päässä hopeatöyhtöinen astrakaanilakki, Nechljudoff, Venäjän lähettiläs hyvin yksinkertaisessa puvussa, arkkipiispa Kreppel, paksu kultaristi violetin värisen kauhtanan päällä, Kielin yliopiston rehtori Etlicher.

Äkkiä tartuin hänen käsivarteensa.

— Kuka tuo on? mutisin.